Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hertta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hertta. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. heinäkuuta 2026

Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 



sunnuntai 27. huhtikuuta 2025

Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!


                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 
Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


lauantai 8. helmikuuta 2025

Munkki ja robotti -duologia: Becky Chambers

Veisu luonnonkoneille: Becky Chambers. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2024 (Munkki ja robotti #1)

Englanninkielinen alkuteos (2021): A Psalm for the Wild-Build. Kansi: Feifei Ruan / Tor.com

"Hugo-palkittua hyvän mielen scifiä

Vuosisatoja sitten Pangan robotit tulivat tietoisiksi ja laskivat tehtailla työkalunsa. Ne vaelsivat yhtenä joukkona villiin luontoon, eikä niitä sittemmin ole nähty. Ihmisten mielissä niistä on jo kauan sitten tullut myytti.

Sisarus Dex työskentelee kiertävänä teemestarina ja elää sinänsä oikein miellyttävää elämää, mutta häntä kaihertaa tyytymättömyys – ja vetää puoleensa villiintyneen erämaan hiljaisuus ja ihmisettömyys. Dexin maailma kuitenkin järkkyy, kun luonnon helmassa häntä lähestyy tuttavallinen robotti. Ennen kuin se voi palata kaltaistensa joukkoon, sen on selvitettävä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Veisu luonnonkoneille aloittaa Munkki ja robotti -duologian, jonka lämmin toiveikkuus ja lempeä huumori ovat kuin rauhoittavaa teetä lukijan hermoille. (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla venähti tämän viime vuoden syksynä ilmestyneen kirjan luku tämän vuoden puolelle, joten en harmikseni ehtinyt ottaa tätä huomioon Blogistanian Glogalia -äänestyksessäni. Ilokseni tämä kuitenkin sai kolmannen sijan 5.2.2025 julkistetuissa tuloksissa, joten eipä siinä mitään. Minulla oli aavistus, että ihastuisin tähän pikkuiseen, iloisen näköiseen scifikirjaan. Oikeassa olin.

Veisu luonnonkoneille kertoo utopistisesta maailmasta, jossa Panga-nimisen valtion robotit on jossain vaiheessa vapautettu tehtävistään niiden tultua liian tietoisiksi ja vietyä ihmisten työt. Nyt roboteista kerrotaan enää saduissa, sillä kukaan ei ole niitä enää nähnyt. Sisarus Dex on elellyt Pangan kaupungissa onnellisena hoidellen puutarhaa, mutta nyt hän on alkanut kaivata jotain muuta. Hän haluaisi kuulla joskus sirkkojen siritystä, ja on kuullut, että jossakin maalla sitä voisi vielä kokea. Lopulta hän jättää oman rakkaan yhteisönsä Ketokolossa ja lähtee kiertäksi teemestariksi hienoilla härkäpyörävankkureillaan.

Teemestarina olo vaatii monenlaisia taitoja, joista tärkein on ihmisten kuunteleminen. Tässä Dexillä on alussa ongelmia, mutta pikku hiljaa, parin vuoden kiertelyllä hänestä tulee toivottu vieras joka kylässä, jonne hän vuoron perään polkee tarjoamaan oma kehittelemiään teelaatuja. Ihmiset tulevat tutuksi huolineen, iloineen ja murheineen, mutta Dex huomaa jälleen kaipaavansa jotakin muuta. Eikä hän ole edes vielä kuullut niitä sirkkoja. Ehkä ne ovat kuolleet sukupuuttoon.

"Aaaaah", hän sanoi metsälle. Metsä vastasi kahisevilla neulasilla, narisevilla oksilla eikä millään muulla. (s. 59)

Sitten hän kuulee kaukaisesta Hirvaslaen erakkoluostarista, jossa saattaisi olla vielä havaittavissa pilvisirkkoja. Paikka on kaukana hyvin vaikeakulkuisen vuoristoisen maaston takana, mutta sinne Dexin on päästävä. Siellä hän saisi mielenrauhan. Ja matkalla sinne hän törmää yllättäen robottiin. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa, mutta siinä se nyt seisoo. Hän, tai se, esittäytyy nimellä Kirjotäplänukakas, tuttavallisemmin Nukakas. Kaikki robotit, joita siis on yhä olemassa vapaana kuljeskelemassa, on nimetty sen asian mukaan, minkä ne ovat ensimmäisenä nähneet. Dexin on hyvin vaikea suhtautua robottiin, joka käyttäytyy hyvin ystävällisen asiallisesti ja haluaa liittyä Dexin seuraan. 

Robotti käveli suoraan hänen luokseen. "Minun nimeni on Nukakas", se sanoi ojentaen metallisen käden.
"Mitä tarvitset ja kuinka voisin auttaa?" (s. 63)

Nukakas pyytää Dexiä opastamaan ihmisten kyliin tutustumiskierrokselle, sillä sille tehtävälle se on lähetetty, mutta Dex aikoo suunnata erakkoluostariin, kuten on aikonut. Hän joutuu luovuttamaan ja hyväksymään itsepintaisen robotin matkaseurakseen, ja onhan tästä myös hyötyäkin. Dex muistaa kyllä, miten huonosti aiemmin ihmisille kävi, kun he hyväksyivät robotit apureikseen. Nykymaailmassa ei käytetä enää edes robotti-imureita sen takia.

"Minusta on omalla tavallaan kaunista, kun on onni todistaa jonkin haipumista pois." (s. 119)

Matkalla luostariin Dex ja Nukakas käyvät keskusteluja roboteista, ihmisistä ja elämästä yleensä. Dex on hyvin mielenkiintoinen persoona. Hän on muunsukupuolinen munkki, sisarus, joka kuitenkin kiroilee hyvin ronskisti eikä muutenkaan käyttäydy mitenkään hurskaasti. Välillä hän rukoilee Allalle-jumalaansa, mutta siihenpä oikeastaan uskonnollisuus jääkin. Nukakas on hyvin symppis, joka kyselee kuin lapsi ihmisten asioista, kuten moraalista. Nukakas rakastaa yli kaiken eläimiä, ja innostuu, kun karhu vierailee heidän leirissään. Dex ei niinkään. 

"Pitävätkö robotit toisiaan kädestä?" Dex kysyi.  "Onko se ...minkäänlainen juttu teillä päin?"
"Ei ole, Nukakas sanoi. "Mutta kokeilisin hyvin mielelläni." (s. 146)

Nukakkaan oivallukset elämäkset eivät mene minusta liiallisen filosofiseksi vaan pysyvät mukavan ymmärrettävällä tasolla. Kirja tarjoaakin ihanasti oivalluksia, ja varmasti paranee uusintalukukierroksella. Harvoin harkitsen lukevani samaa kirjaa uudestaan, mutta voi olla, että tästä tuli juuri uusi lohtukirjani, johon palaan vielä uudelleen.

Ihana, ihana kirja! Jään innolla odottelemaan kesällä ilmestyvää kirjaparin toista osaa Ylistys kainolatvoille.

Arvosanaksi annan 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:


sunnuntai 4. elokuuta 2024

Aurora/ Eino: Edith Arkko

 Aurora / Eino: Edith Arkko. Hertta 2024 

Kansi: Karin Niemi

"Aurora on ysiluokkalainen, joka on kesän aikana sijoitettu nuorisokotiin. Yhteinen arki äidin kanssa ei onnistu, koska äiti juo. Koulussakin Auroraa ahdistaa, mutta onneksi lempibändin musiikki auttaa jaksamaan.

Eino on ysiluokkalainen, tunnollinen ja menestyvä oppilas koulussa. Hän pelaa jääkiekkoa tosissaan ja tavoittelee paikkaa alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa.

Eino joutuu jälki-istuntoon, kun Auroran tekemät tyhmyydet menevät vahingossa Einon syyksi. Auroraa nolottaa, mutta hän ei osaa korjata asiaa. Einossa on myös jotain tosi söpöä, ja kun Aurora ja Eino päätyvät samaan kotitaloudenryhmään, ihastumista ei voi välttää.

Aurora/Eino on selkokielellä kirjoitettu lämminhenkinen kirja ysiluokasta, unelmista ja suurista tunteista. Kääntökirjassa on kaksi tarinaa, sekä Auroran että Einon. Tarinat voi lukea yhdessä tai erikseen." (Hertta)

Oma arvio:

Kasiluokkien genrevinkkauksissa olen monesti harmitellut nuorten selkoromantiikan vähyyttä. Niinpä tämä Edith Arkon kääntökirja Aurora / Eino tuli kuin tilauksesta. Mikä parasta, tässä kirjassa kuullaan molempien osapuolten näkökulmat. Lukukokemukseen voi vaikuttaa hyvin ratkaisevasti se, kumman tarinan valitsee ensin luettavakseen: Auroran vaiko Einon. Vai valitseeko joku luettavakseen vain toisen osapuolen tarinan? Sekin on mahdollinen vaihtoehto. Erityiskehut vielä heti tähän alkuun Karin Niemelle upeasta kannesta!

Minä luin ensin ysiluokkalaisen Auroran näkökulman. Hän on joutunut, jälleen kerran, jälki-istuntoon, kun sinne pyyhältää myös tosi kivan näköinen Eino-poika. Aurora tietää, että Eino ei olisi ansainnut tätä rangaistusta, sillä kaikki on oikeastaan Auroran syytä: juuri hän sotki ja rikkoi  tyttöjen vessaa suutuspäissään. Hän ei ole kuitenkaan pahoillaan siitä, että saa tuijottaa Einon suloista niskaa koko jälki-istunnon ajan.

Mulla oli äitiä ikävä.
Me puhuttiin aina kaikesta.
Se kuunteli mua.
Täällä nuorisokodissa ketään ei kiinnostanut,
mitä mä oikeasti ajattelin. (Aurora; s. 12)

Auroran elämässä tapahtuu kaikenlaista. Alkoholistiäidin takia hän asuu nuorisokodissa, jossa hänen omaohjaajansa Kuura ei tunnu ymmärtävän häntä. Hän ei saisi edes värjätä hiuksiaan siniseksi, minkä takia Aurora päätyy värjäämään ne aamulla järven rannalla. Ja sattumoisin apuun tulee Eino, jota tuntuu hiukan hermostuttavan Auroran läheisyys. Nuoret tutustuvat, ihastuvat. Eino kiinnostuu Auroran lempiörinähevibändistä ja Aurora Einon jääkiekkoharrastuksesta, vaikka molemmille ne ovat uusia juttuja.

Seuravalmentaja oli sanonut,
että unelmia piti tavoitella askel kerrallaan.
Piti olla kärsivällinen.
Piti tehdä kovasti töitä.
Ei saanut luovuttaa. (Eino: s. 14)

Mitäs Einon maailmassa on sitten meneillään? Eino haaveilee pääsevänsä alle 16-vuotiaiden maajoukkueeseen, ja kaikki näyttääkin hyvältä, kun hänet valitaan Pohjola-leirille. Siellä hän tutustuu Rasmukseen, joka on tosi hyvä pelaaja, mutta ei Einokaan huono ole. Einoa ilahduttaa, kun hän näkee sinitukkaisen Auroran jäähallissa katsomassa hänen peliään. Tyttö kertoo hyvin avoimesti kotioloistaan ja vaikuttaa olevan tosi surullinen äitinsä vuoksi. Kun Aurora pyytää Einoa käymään hänen luonaan nuorisokodissa, hän ei epäröi. Ensisuudelma saa heidät yksimieliseksi siitä, että harjoituskertoja tarvitaan vielä lisää. ja lisää.

"Joo. Mä luulen,
että tämän pitää tuntua just tältä." (Aurora; s. 150)

Aurora / Eino on hyvin selkeästi etenevä kahden nuoren rakkaustarina ihastumisesta ensisuudelmaan ja ensiseksikertaan ja myös ensimmäiseen riitaan, joka meinaa koitua kohtalokkaaksi heidän rakkaustarinalleen. Ensirakkaus on ainutkertaista, etenkin haparointineen ja väärinymmärryksineen kaikkineen. Aurora on kantanut salaisuutta jälki-istunnosta pitkään ja paljastaa sen hyvin huonolla hetkellä, samalla kun ehdottaa seksiä Einolle tämän ollessa murheen murtamana huonoista uutisista. Hän ajattelee, että sekstailu toisi paremman mielen murtuneelle poikaystävälleen, mutta Eino loukkaantuu Auroran ehdotuksesta. Onneksi asiat voidaan sopia eikä kaiken tarvitse kaatua yhteen erehdykseen.

Mä otin mun tavarat ja lähdin huoneesta.
Mun posket oli kokonaan kyynelissä.
Mä pyyhin kyyneliä pois,
mutta ei ne loppuneet. (Aurora: s. 117)

Minusta Auroran ja Einon tarina on hyvin uskottavan oloinen ja suloinen, haparoiva ensirakkaustarina. Juuri tuollaista se on: kaikki on kauhean hyvin, mutta sitten jokin väärinymmärrys voi saada aikaan valtavat mittasuhteet. Kirjassa käsitellään myös koskettavalla tavalla Auroran surua, kun hän kokee pettymyksen toisensa jälkeen äitinsä kanssa. Äitinsä takia hän rikkoi ja sotki tyttöjen vessankin. Einon pettymys kirjan lopussa liittyy ihan erityyppiseen asiaan, mutta on hänelle ihan yhtä musertava. Kun pitkäaikaiset ja kunnianhimoiset haaveet kaatuvat, pettymys on suuri. Ja kun itselle rakas ihminen käyttäytyy siinä tilanteessa tökerösti, se voi olla liikaa.

"Mä en halua,
että susta tuntuu pahalta.
Meidän juttu ei saa tuntua pahalta", se sanoi. (Eino: s. 118)

Ainoa asia mikä minua hiukan harmittaa, että realistisissa selkokirjoissa tuppaa olemaan aina päähenkilöinä huonoista olosuhteista tulevia nuoria (tai sellaisia, joilla muuten menee jotenkin huonosti), kuten tässä alkoholistiäidin lapsi Aurora. Onhan tässäkin sitten vastapainona ihan tavallisesta perheestä tuleva Eino, mutta silti. Tokihan nuoret ymmärtääkseni tykkäävät lukea traagisista hahmoista, mutta toisaalta kaikki heikostilukevat eivät välttämättä pysty samaistumaan tällaiseen hahmoon. Seuraavaksi toivoisinkin sellaista kepeää, kuplivaa romanttista selkokirjaa, jossa nuorilla menisi kotioloissa jokseenkin mukavasti. Tiedän, ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta sellaisiakin kirjoja ja henkilöhahmoja tarvitaan nuorille, jotka eivät halua lukea ikävistä perhesuuhteista tai mielenterveysongelmista.

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:




tiistai 18. kesäkuuta 2024

Kesäkuu: Katri Alatalo

 Kesäkuu: Katri Alatalo. Hertta 2024

Kansi: Karin Niemi

"Elokuvallinen yhdenyönromaani

15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.

Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…

Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita." (Hertta)

Oma arvio:

Kaipaan työssäni kirjavinkkarina jatkuvasti lisää nuorille (aikuisille) suunnattuja, alle 200-sivuisia ja helpohkoja kirjoja, sillä todellisuus on sitä, ettei monikaan nuori enää tartu innosta hihkuen paksuun kirjaan, hyvä jos ohueenkaan. Pienempi kynnys on kuitenkin saada lukemaan jokin vetävä, ohut kirja, joten tämä Katri Alatalon Kesäkuu vaikutti vastaavan kysyntääni. Karin Niemen taiteilema kiva violettisävyinen kansikuva lisää houkuttelevuutta.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja Juli on melkoisen häilyvä persoona ja hänellä tuppaa menemään asiat usein överiksi, mutta kirjan edetessä siihen alkaa selvitä omat syynsä. Julin kesä ei näytä kovin valoisalta, sillä hän jäi ilman yläkoulun päättötodistusta muistonaan open ikävät sanat, takaraivossa painaa myös ikävä muisto liittyen hänen edesmenneeseen isoveljeensä. Julin itsetunto ei ole kovin hääppöinen, vaikka hänen käytöksestä saattaisi alkuun saada ihan erilaisen kuvan. Se onkin vain hänen kolhiintuneen itsetunnon paikkausta. 

- Kun lähdet tuosta ovesta, koetko, että et ole vaaraksi itsellesi tai muille täällä?
- En ole, sanoin ja jätin lisäämättä: Koska kohta mä olen jo kaukana täältä. (s. 20)

Juli joutuu siis vasten tahtoaan kesäleirille, jonne on koottu muitakin nuoria, joilla on jonkinasteisia ongelmia elämässään. Heti alkuun muut leiriläiset ärsyttävät Julia ja nuori ohjaaja Lahtinen erityisen paljon, ja Juli joutuukin käytöksensä vuoksi heti ekana päivänä puhutteluun. Ja sitten on jokin uusi leiriläinen, Bao, joka ei tunnu hätkähtävän mistään, mitä Juli sanoo tai tekee. Mikä ihme tyyppi hän on? Julin on pakko karata yöllä, kun muut nukkuvat, sillä hän ei kestä enempää Alcatraziksi nimeämässään leirikeskuksessa. Paha homma, että Bao sattuu myös heräämään ja saa kiristämällä Julin ottamaan hänetkin mukaansa. Ei siis muuta kuin pöllimään Lahtisen auto ja metsätietä pitkin karkuun.

Ja niin siinä vain kävi, että mä - joka en koskaan, KOSKAAN kulkenut kenenkään PERÄSSÄ minnekään, ettäs tiedätte! - mä jostain käsittämättömästä syystä (pakko johtua kaljasta)...
Mä seurasin Baoa. (s. 78)

Kesäkuu on yhdenpäivänromaani, jossa kaksi hiukan hukassa olevaa nuorta oppivat karkumatkallaan paljon toisista ja itsestään. Tyynesti suhtautuva Bao tasapainottaa sopivasti överiksi vetävää Julia. Bao rakastaa videokuvaamista ja hän päätyykin kuvaamaan eräänlaista dokumenttia heidän reissustaan. Muutamat kaljatkin varastetaan ja pienet känni-itkut tirautetaan humalapäissään. Bao ei voi ymmärtää, miksi Juli ei pidä itseään minään, mutta myös Baolla itsellään on monenlaista taakkaa kannettavanaan. Nuorten reissun lopussa he kokevat todella rajun yllätyksen, jossa he kuitenkin pääsevät toimimaan oikein - ja saavat siitä kiitosta myöhemmin. Eivät he ole läpeensä menetettyjä tapauksia.

Kesäkuu on yhtä aikaa syvällinen, mutta myös kevyt, tunnekuohuinen katsaus kahden nuoren kesäpäivään ja -yöhön. En ehkä päässyt kirjaan sisään niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta ihan mukava välipala tämä minulle oli. Tyttäreni sanoin "tämä on sellainen kirja, joita äikänopet aina suosittelee", eli tarina siitä, miten vaikeaa nuoruus on ja miten siitä selvitään. Osalle tämä voi kolahtaa, osalle - kuten paljon lukeneelle tyttärelleni - taas ei. Plussaa siitä, että kirjaan ei ole tupattu väkisillä mitään romanssia, vaan kirja on selkeästi tarina itsensä löytämisestä, yhteydestä ja ehkä myös orastavasta ystävyydestä. 

Äikänopeille vinkkinä muuten, että kustantamon sivuilta löytyy tähän kirjaan liittyvä, ysiluokkalaisille suunnattu tehtäväpaketti.

Arvosanani kirjalle on 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:


Samantyylistä luettavaa:


sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2023

Englanninkielinen alkuteos (2019): This Is How You Lose the Time War. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Kuolevan maailman tuhkasta agentti löytää kirjeen. Siinä lukee: Poltettava ennen lukemista.

Tällä tavalla alkaa kirjeenvaihto kahden kilpailevan agentin, Punaisen ja Sinisen, välillä keskellä sotaa, joka ulottuu aikojen ja avaruuksien halki. Mutta se, mikä kytee kirjeissä ensin haasteena ja pilkkana, taistelukentälle kuuluvana kerskailuna, kasvaa molempien yllätykseksi joksikin syvemmäksi, heidän erilaisia maailmojaan suuremmaksi.

Paitsi että heidän yhteytensä paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onhan sota edelleen käynnissä. Ja jonkun on voitettava se. Eikö vain?" (Hertta)

Oma arvio:

Odotin paljon tältä Max Gladstonen ja Amal El-Mohtarin yhteisteokselta. Pidän kovasti aikamatkustus-teemaisesta scifistä, ja vieläpä kun kirjassa luvattiin olevan rakkautta ja sen kerrottiin saaneen useita palkintoja, uskoin tämän olevan minun kirjani.

Kirja olikin ihan jotain muuta, mitä ajattelin. Rakkautta siinä kyllä on, ja aikamatkustusta hyvinkin, mutta kirjan maailma ja tyyli ei ole helpoimmasta päästä. Epätoivoisena luin kirjaa eteenpäin ja mielessäni kummitteli lause: "olen ihan liian tyhmä tälle kirjalle. Apua, en ymmärrä mitä tässä tapahtuu..." 

PPS. Toivottavasti huomasit eron tämän sumakin ja sen myrkyllisen välillä. Vain toinen niistä on punainen. (s. 118)

Olen tottunut kirjoittamaan jonkinlaista juonikuvausta lukemistani kirjoista. Nyt mietin koko lukemisen ajan, miten ihmeessä osaan kertoa kirjasta mitään järkevää. Yritän kuitenkin. Kirjassa vuorotellaan kahden päähenkilön, Punaisen ja Sinisen näkökulmien välillä. Luvut ovat aika lyhyitä, ja näkökulmavaihdoksen välissä on aina kirje, jonka kulloinkin näkökulmahenkilönä ollut lukee. Punainen ja Sininen ovat kilpailevia agentteja, jotka sukkuloivat eräänlaisten säikeiden avulla ajassa suorittaen erilaisia, hyvinkin verisiä tehtäviä. Toinen on Viraston, toinen Puutarhan alaisuudessa. Puhutaan yläsiimoista ja alasiimoista, punotaan ajan palmikkoja. Välillä käydään menneisyydessä hyvinkin kaukana, dinosaurusten ajassa, seurataan Atlantiksen uppoamista ja Lontoon paloa. 

Kaikki siis lähtee Sinisen jättämästä kirjeestä, joka on tarkoitettu Punaiselle. He aloittavat vaarallisen kirjeenvaihdon, jossa jokainen kirje on jätetty mitä mielikuvituksellisemmin. Luottamus vahvistuu, tunteet voimistuvat, enää he eivät ole kilpailijoita vaan liittolaisia. Sana rakkaus mainitaan.

Kysyit nälästä.
Kysyit erityisesti, olenko minä tuntenut nälkää.
Lyhyt vastaus: en.
Pidempi vastaus: en kai?
Tyydytämme tarpeet ennen kuin ne iskevät. (s. 72)

Alussa yritin liikaa ymmärtää kaikkea, ja epätoivoni kasvoi. Sitten päätin vain rentoutua, nauttia sanoista ja kauniista lauseista, antaa kirjan kuljettaa. Se helpotti. En osaa selittää, ovatko Punainen ja Sininen ihan täysin ihmisiä, jonkinlaisia kyborgeja kenties? Kirjan kuvauksessa puhutaan sateenkaarirakkaudesta, ja molemmat agentit ovat kuvailujen perusteella naisia, mutta hyvin sukupuoleltaan neutraaleja minun mielestäni. Kirjan lopussa aikamatkustus saa uusia sävyjä, kun lukijalle alkaa selvitä, kuka Punaista seurannut etsijä, varjo on. Tällaisia oivalluksia minä rakastan.

Kyynelissä on ensin vihaa, mutta viha palaa nopeasti loppuun. Kyyneleet jäävät.
Punainen sujauttaa sormen läpän alle ja nykäisee. Sinetti murtuu vaivattomasti kuin selkäranka. 
Hän lukee. 
Hänen ympärillään maailma palaa. Kasvit kuihtuvat.
Aallot huuhtovat raatoja rantaa. (s. 186)

Tällä tavalla hävitään aikasota on hieno scifiteos. Hieno nimenomaan: siinä on kauniita sanoja, kaunista kuvailua, kaunista rakkauden ylistystä. Minulle tämä ei kuitenkaan ollut ihan se nappivalinta, sillä haluan lukea helpommin ymmärrettäviä kirjoja. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän, ja ymmärsin tästä edes vähäsen. Erityismainintani vielä upeasta (ja varmasti vaativasta) suomennoksesta Kaisa Rannalle ja kauniista kannesta Sanna-Reeta Meilahdelle!

Minun on hirveän hankala antaa tälle arvosanaa, koska sen hienouden takia arvosana voisi olla korkeampi, mutta se kokemus, minkä minä sain, ei yllä samaan. Siksi...

..annan arvosanaksi 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:




sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.) Hertta 2023

Kansi: Karin Niemi

" 'Joskus naiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttua suunnattomaksi petolinnuksi.'

Miltä tutut tarinat kuulostaisivat, jos äänen saisivatkin Kalevalan naiset itse? Miten sammon kanssa kävi Louhen näkökulmasta? Entä miten tarinansa pukisi nykyajan Aino tai Marjatta puolukoineen? Voisiko Tuonen tytti työskennellä ruumishuoneella tai Vellamo olla intohimoinen luonnonsuojelija?

Tinarinnat-novellikokoelmassa 11 suomalaista kirjailijaa kertoo oman tulkintansa valitsemastaan Kalevalan naishahmosta. Tyyliltään novellit ovat moninaisia: on historiallisia, fantastisia ja futuristisia, herkkiä, synkkiä ja humoristisia. Yhteistä tarinoille on, että ne ravistelevat pölyyntyneitä mielikuvia.

Jokaisen hahmon tarinaa täydentää muotokuva eri kuvittajalta. Juhlavaan teokseen tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

Kokoelman ovat toimittaneet tamperelaiset kirjailijat J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen. He saivat idean teokseen Tampereen taidemuseon näyttelyssä, jossa Kalevalan aiheita hallitsivat – jälleen kerran – miehet ja miehinen näkökulma. Oli siis aika kertoa Kalevalan naisten tarinat aivan uudella tavalla.

Mukana on 22 nais- tai muunsukupuolista kirjailijaa ja kuvittajaa.

Kirjailijat: Katri Alatalo, Magdalena Hai, Anu Holopainen, Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo, Jenna Kostet, Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen, Tiina Raevaara, Solina Riekkola ja Johanna Sinisalo.

Kuvittajat: Broci, Maya Hahto, Juliana Hyrri, Emma Kantanen, Jutta Kivilompolo, Anne Muhonen, Karin Niemi, Emmi Nieminen, Johanna Rojola, Julia Savtchenko ja Nora Surojegin." (Hertta)

Oma arvio:

Pakko myöntää heti tähän alkuun, että Kalevala ei ole minulle kovin tuttu. Ei, vaikka olen opiskellut suomen kieltä ja kirjallisuutta. Onhan sitä käsitelty peruskoulussa, mutta kansalliseepokset  eivät ole erityisesti minun sydänasiani, vaikka toki arvostan kulttuuriperintöämme. Kiinnostuin silti valtavasti, kun kuulin, että Kalevalan naisista tulee oma novellikokelma, jossa on vieläpä kirjoittajina Suomen parhaimmistoa niin spefin kuin lanukirjallisuudenkin saralla sekä lisäksi loistavia kuvittajia.

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat esittelee yhteensä 11 Kalevalan tarinoista enemmän tai vähemmän tutuksi tullutta naishahmoa. Kokoelma alkaa päräyttävästi pahishahmo Louhesta, Pohjan Akasta,  ja päättyy Väinämöisen emoon Ilmattareen. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, jossa jokainen naishahmo esitellään ensin kuvittajan taidonnäytteellä ja lyhyellä esittelytekstillä, joka selostaa missä roolissa kyseinen nainen Kalevalassa esiintyy. Näin minäkin, joka en ole niin kauheasti perillä eepoksestamme, pääsen vähän jyvälle. Tuttuja nimiähän siellä vilisee ja heti muistini palailee pätkittäin: ei kai kukaan ei voi olla muistamatta, miten Marjatta tulee puolukasta raskaaksi ja Lemminkäisen äiti suree Tuonelan äärellä kuollutta poikaansa.

He olivat vieneet minulta Aamuni ja Iltani, joten minä vein heidän. (Emmi itäranta: Taivasta silpovat pilvet, s. 34)

Vaikka novellikokoelma alkaa melko perinteikkäästi Kalevalan aikaan sijoitetulla Emmi Itärannan novellilla Taivasta silpovat pilvet, jossa Louhi pyytää Väinämöiseltä Sampoa itselleen ja tulee luvanneeksi tälle palkkioksi tyttärensä, sekä jumalhahmo Tuurin vaimo Villikerta taltuttaa Ukko Ylijumalan sytyttämän palon Jenny Kangasvuon novellissa Tulisoronen, kivikipinä, seuraavat novellit ujuttautuvat pikku hiljaa taidokkaasti nykymaailmaan tai jopa dystopisiin maailmoihin, joissa ihmisen kehittelemät peltilehmät tuottavat maitoa ja lihaa eettisemmin (vai josko sittenkään?) Jenny Kostetin novellissa Kaitse karja kaunihisti,  tai Tuonen Tytti on töissä ruumishuoneella ja saattelee vainajien sielut Tuonelaan ruumishuoneen takaoven kautta Solina Riekkolan novellissa Kalma päätä kallistavi. 

"Tytti joenkorpi, hei", sanon, ja kättelen Terttua. "Obduktioteknikko. Ja sinun oppaasi Tuonelaan." (Solina Riekkola: Kalma päätä kallistavi: s. 113)

Tulevaisuuden maailmoihin sukelletaan esimerkiksi novellikokoelman päättävässä Magdalena Hain novellissa Veen emonen, Ilman impi, Ilma-Tarin kätilö, jossa ihmiskuntaa uhmaa heidän emonsa eli kohduksi kutsutussa luolassa asuvan Ilma-Tarin mahdollinen tuhoutuminen ja emon uusiutuminen. Anni Kuu Nupposen novellissa Tule marja poimimahan Marjatta elää tulevaisuuden maailmassa, jossa algoritmien valta on noussut koko maailmaa hallitsevaksi systeemiksi. Johanna Sinisalon novellissa Poika palasina pääosassa on Lemminkäisen äiti, joka joutuu pelastamaan poikansa päihdehelvetistä. 

He antoivat minulle nimen puolukka. He tekivät minut ja vangitsivat tänne. ( Anni Kuu Nupponen: Tule marja poimimahan, s. 253)

Vedenalaisiin fantasiamaailmoihin sukelletaan sekä Katri Alatalon novellissa Ken kulkee vettä vasten, jossa opiskeluajan taloudellisiin vaikeuksiin väsynyt Aino tuntee veden kumman kutsun, sekä Anu Holopaisen novellissa Veen voima, Veen väki, jossa on päähenkilönä Vellamon hahmoon perustuva Vee, nuori nainen, joka pelastetaan eräänä päivänä pahasti kalastusverkkoihin sotkeutuneena ja muistinsa menettäneenä. 

Älä pelkää. Hengitä vesi sisään ja pelko ulos. Tämä on kotisi, tule takaisin. (Anu Holopainen: Veen voima, Veen väki: s. 153)

Sateenkaareviakin scifin sävyjä tarjoaa Anne Leinosen novelli Vilua hohkaa hopea, jossa kuulun teknoseppä Ilmarin sisar Annikki joutuu peittelemään veljensä kamalaa tekoa eli tämän vaimon Irinan surmaa. Tiina Raevaaran novellissa Saaren neidot, kauan kasvaneet on ehkä jopa hiukan kauhumaisia piirteitä päähenkilönään Kyllikki, joka anoppinsa kanssa surmaa ja silpoo Lemminkäisen palasiksi kursiakseen tämän uudelleen kokoon. 

Kaikki aina luulivat, että Ahti Saarelainen ryösti minut. Lemminkäinen ryösti Kyllikin, sanottiin, aivan kuin olisin ollut pelkkää materiaa, esine, jonka voi varastaa. Niin tarina väittää. (Tiina Raevaara: Saaren neidot, kauan kasvaneet, s. 205)
Novellikokoelma on hyvin tasalaatuinen ja pitää sisällään kaunista ja huoliteltua kieltä. Kuvitukset ovat persoonallisia ja toinen toistaan kauniimpia. Vaikka novellit poikkeavat hiukan tyyliltään, on punainen lanka kuitenkin olemassa. Novelleissa tulee usein esiin se huoli, mihin tämä yhteiskunta ja planeettamme tila on menossa. Kantavina teemoina ovat luonnon kiertokulku ja kunnioittaminen, eläinlajien säilyminen, lihansyönti, teknologian lisääntyminen ja toksiset mieskuvat.  Tämä kokoelma on täyttä timanttia, ja jos ei ole vielä esimerkiksi valmistujais/ylioppilaslahjaa nuorelle hankkinut, tämä kannattaa pitää mielessä. Itse näkisin, että novellit toimisivat mainiosti äidinkielen opetuksessa toisen mainion Kalevala-teemaisen novellikokoelman eli Satalatva - Kalevala uusin silmin ohella (Tammi 2021, toim. Salla Simukka ja Siri Kolu.) Vaikka Tinarinnat ei ole varsinaisesti lanua, se kuitenkin soveltuu mainiosti niin yläkouluun kuin lukioonkin.

Mitkä novellit pääsevät sitten minun top-kolmoseeni? Minä innostuin eniten dystopissävytteisestä Anni Kuu Nupposen novellista Tule marja poimimahan, jossa on tuotu mukavasti puolukka-teemaa ja neitseellistä sikiämistä mukaan erittäin persoonallisella tavalla, ja joka maalailee algoritmien valtaaman yhteiskunnan kauhukuvaa. Toinen suosikkini on Anne Leinosen niin ikään futuristinen Vilua leimaa hopea, jossa Ilmarin siskolla Annikilla on vaiettu salaisuus. Kolmas suosikkini, synkkämielinen Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten tuo esille nuoren aikuisen eli Ainon epätoivon, kun haaveiden toteutuminen ei olekaan sitä, mitä elämältä kuvitteli, ja tulevaisuus näyttää vain hyvin synkältä ja toivottomalta.

Suosittelen tätä kaikille, jotka haluavat katsoa Kalevalaa toisin silmin - tai niille, jotka eivät tunne kovin hyvin Kalevalaa, mutta haluaisivat oppia sitä viihdyttävällä tavalla, ilman runomittaa, päsmäröiviä miespäähenkilöitä ja ankeita analyysejä. 

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:



sunnuntai 7. toukokuuta 2023

Murhabotin päiväkirjat -sarja: Martha Wells

Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1: Martha Wells. Suomentanut Mika Kivimäki. Hertta 2023 (Murhabotin päiväkirjat #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Murderbot Diaries 1: All Systems Red. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy ( suunnittelu), Designprojects / Adobe Stock (kuvat)

"Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä." (Hertta)

Oma arvio:

Heti kun näin Hertta-kustannuksen kevään luettelossa tämän Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan aloitusosan kuvauksen, ajattelin, että tämä on varmasti kirja minun makuuni. Minähän olen ollut vallan tietämätön koko sarjasta, mutta vannoutuneet scifin ystävät ovat voineet lukea englanniksi näitä sarkastisen androidin ajatuksia jo vuodesta 2017 asti. Sarjaan kuuluu jo kahdeksan osaa. Niinpä olen saanut lukea hehkutuksia tästä sarjasta ja siitä, että se tulee vieläpä Mika Kivimäen suomentamana. Ja miten upea tämä Samppa Rannan taiteilema kansi on! 

Kirjassa puhuu nimensä mukaisesti androidi, joka on palkattuna erään avaruusmatkaseurueen turvallisuutta takaamaan. Vaikka hän nimittää itseään Murhabotiksi, murhanhimoinen hän ei ole. Hän on koukuttunut satelliittien viihdeohjelmatarjontaan, ja viettääkin suurimman osan ajasta tukikohdassa tuijottaen muun muassa Paratiisikuun porteilla -nimistä saippuasarjaa. Ihmisistä hän ei niinkään välitä, mutta sietää heitä tehtäviensä puitteissa. 

Muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, kuinka hakkeroin hallintamoduulini, mutta se ei tehnyt minusta joukkomurhaajaa? Se oli vain tavallaan totta. Minä olin joukkomurhaaja jo valmiiksi. (s. 101)

Heti kirjan alussa alkaa tapahtua, kun hän joutuu pelastamaan tohtorit Volescun ja Bharadwajn hirveän, tutkimuskohteena olevan planeetan kraatterissa majailevan hirviön kynsistä. Tohtorit ovat tyystin tietämättömiä siitä, että heidän turvallisuusandroidinsa on hakkeroinut hallintamoduulinsa, eli hän ei periaatteessa ole enää ihmisten hallittavissa. Silti hän pelastaa heidät.

Mutta miksi HubSystem ei lähettänyt varoitusta kraatterissa piilevästä vaarasta? Ja miksi myöhemmin alkaa ilmetä samantyylisiä puutteita HubSystemin toiminnassa, ikään kuin joku olisi kajonnut siihen? Kun tutkimusseurueelle selviää, että toinen seurue toisella puolen planeettaa ei reagoi viesteihin, he aavistavat jotain pahaa tapahtuvan ja lähtevät Murhabotti turvanaan selvittämään toisen seurueen kohtaloa. Luvassa on vaarallisia tilanteita, joissa Murhabotti saa laittaa kaikkensa peliin. Samalla hän joutuu sietämään ihmisten epäluuloisuutta, mutta myös rasittavaa myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen ei pitäisi tuntea mitään, hän ei ole ihminen. Mutta tohtori Mensah on sentään ihminen hänen mieleensä, hänestä Murhabotti pitää. Ja kai hänen täytyy muistakin ihmisistä jotenkin pitää, sillä hän auttaa heitä, vaikkei enää omista toimivaa hallintamoduulia eli hänen ei olisi pakko?

"Mitä teemme. kun he tulevat tänne?"
Minä sanoin: "Olemme jossakin muualla." (s. 117)

Pidän kirjan toiminnallisesta juonesta, Murhabotin sarkastisesta (jos androidi voi olla sarkastinen?) asenteesta ja siitä, miten väärin tutkimusseurueen ihmiset tulkitsevat hänen reaktioitaan inhimillistämällä häntä. Kirja paranee loppua kohti ja jää sellaiseen kohtaan, joka jättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ilmaan. Koska rakastan avaruuteen ja avaruusmatkailuun liittyvää kirjallisuutta, aihe ja miljöö ovat minulle erittäin mieluisia ja pitävät mielenkiintoani yllä. Kirja on hyvin napakka, vajaat 200-sivuinen ja on melko nopeasti luettu. Aionkin ehdottomasti napata tämän kasiluokkalaisten genrevinkkauksiin.

"Teidän ei tarvitse katsoa minua. En ole mikään seksibotti." (s. 135)

Vaikka Hälytystila on kiehtova sarjan aloitus, jokin jäi lukukokemuksestani puuttumaan, etten riemastunut täysiin pisteisiin saakka. Ehkä se johtuu siitä, että minun oli hirveän hankala päästä jyvälle tutkimusseurueen henkilöistä. Olisin jotenkin janonnut vielä enemmän vieraalla planeetalla tutkiskelua, kun se jäi oikeastaan siihen alkuosan kraatterihäslinkiin. Pidän kuitenkin Murhabotin raportoivasta kerrontatyylistä, joka toi mainiosti esille hänen epäinhimillisyyttään. Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan, Keinotekoinen olotila, joka ilmestyy tämän vuoden lokakuussa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:


Samantyylistä luettavaa: