Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä

 Kolmesti viety sielu: Elina Vahvaselkä. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"Oletko valmis katsomaan sielutonta silmiin?

Säe- ja proosakerrontaa yhdistävä taidokas nuortenromaani vallankäytöstä ja rajat ylittävästä ystävyydestä.

Sam on hyväosainen nuori maailmassa, joka jakautuu valosieluisiin, toisluokkaisiin ja demoneihin. Valosieluisiin kuuluvalla Samilla on salaisuus: hänen parhaat ystävänsä ovat toisluokkaisia, joiden seuraa hänen tulisi kaikin keinoin karttaa. Ella puolestaan on yhteiskunnan alinta luokkaa ‒ demoni, jolla on valta repiä ihmisen sielu irti. Kun Samin ja Ellan maailmat risteävät, ei paluuta ole. Ystävyys ja rakkaus ovat voimakkaita valontuojia, mutta riittävätkö nekään kaiken vihan keskellä?

Urbaania fantasiaa edustava romaani sijoittuu vaihtoehtoiseen mutta tunnistettavaan tulevaisuuden Suomeen, jossa yhteiskunta on rajusti jakautunut. Kirjan teemoja ovat segregaatio ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo, mutta tarinassa käsitellään myös uskontoa ja uskomuksia, ihmisoikeuksien rajoja ja yhteiskuntarakenteiden haurautta." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ilahdun aina, kun saan käsiini uuden  kotimaisen nuorten spefikirjan ennestään tuntemattomalta kirjailijalta. Tunne on sama, kun tutustuu uuteen ihmiseen. Tulemmekohan toimeen, kohtaavatko kemiat? Ajattelemmeko asioista samalla tavalla, vai syntyykö keskustelua eriäväisyyksistä? Haluammeko tavata ensikohtaamisen jälkeen vielä uudelleen, vai jääkö tämä yhteen kertaan? Tartun utelaisuudesta kihisten Elina Vahvaselän uutuusromaaniin, jonka luvataan olevan urbaania fantasiaa, jossa yhteiskunta on vahvassa keskiössä. Olisiko tämä kenties jopa vähän dystopiamaista?

Samuel eli Sam, 17,  on jälleen vaikeuksissa. Hän on suututtanut opettajansa laukoessaan mielipiteitään demoneista, joita kaikki valosieluiset tuntuvat vihaavan ja pelkäävän. Sam kuuluu tietysti itsekin valosieluisiin, joka on kirjan maailmassa vallitsevan valtauskonnon ympärille kehittynyt yhteiskuntaluokka. Kaikki valosieluiset lapset ja nuoret käyvät ahjoksi nimettyä koulua, jossa uskonnolla on hyvin iso sija opetuksessa. Samin äiti on kirkollishallituksen varapuheenjohtaja ja taatusti tuohtunut taas siitä, kun hänen poikansa aiheuttaa hämminkiä ahjossa. Vuotta nuorempi pikkusisko Selma hännystelee äitiä mielipiteillään ja saattaa Samin entistä huonompaan valoon. Ensihoitajana työskentelevä isä ei ole niin henkeen ja vereen samoilla linjoilla äidin kanssa, ja muun muassa siitä johtuen he ovatkin eronneet jonkin aikaa sitten.

"Ei ole olemassa mitään omaa ajattelua. On olemassa laki ja sitten se, mikä on lain ulkopuolella." (s. 250)

Sitäpä kukaan ei tiedä, että Sam hengaa vapaa-ajallaan ahjolaisen Otto-ystävänsä kanssa toisluokkaisten Muhiksen ja Zackin seurassa. He pelaavat yhdessä roolipelejä homeisessa piilopaikassaan sen ajan, kun Samin pitäisi olla kitaratunneillaan. Vaikka pojat ovat ystävystyneet ja viihtyvät porukassa, eri yhteiskuntaluokat aiheuttaa välillä pientä kaiherrusta heidän välillään, varsinkin nyt, kun suunnitellaan toisluokkaisten ja demonien oikeuksien kaventamista entisestään.

Kukaan ei lapsena usko muuntuvansa

niin kuin ei usko kuolevansa

siinä on jotain tavoittamatonta

kunnes se osuu liian liki

sipaisee ihoa, muistuttaa siitä

miten hennoilla säikeillä

me kompuroimme (s. 58)

Mitä ovat nämä pelätyt demonit? Ne ovat valosieluisten termien mukaan sieluttomia, jotka asuvat toisluokkaisten tavoin kaupungin huonoimmalla alueella Suoliedossa ja imevät hyväuskoisten ihmisten sieluja. Yksi heistä on nuori Ella, jonka säemuotoiset näkökulmat vuorottelevat Samin näkökulmien välissä. Ella asuu arvaamattoman ja omistushaluisen Lemin kanssa, mutta hän ei rakasta tätä sillä tavalla, kuin Lem ehkä toivoisi. Hän on aikoinaan pelastanut demoniksi muuntuneen ja alueelle vanhempiensa hylkäämän tytön hoiviinsa ja suojelee tätä nyt hampaat irvessä. 

Kun Ella tulee pelastaneeksi Samin kaupungilla - tämä meinaa jäädä auton alle - Sam haluaa käydä tapaamassa pelastavaa enkeliä - tai siis demonia. Samilla on trauma kohtaamisista demonien kanssa: hänen ollessa pieni demoni tunkeutui heidän autoonsa ja imi häneltä yhden sielun. Kun kaikki kolme sielua on viety, muuttuu demoniksi. Samilla on siis enää kaksi sielua jäljellä. Silti hän ei pelkää tavata Ellaa, mutta Lemin reaktio ei ole kovinkaan hyvä vieraaseen.

Samin mielipiteet alkavat vahvistua entisestään: hän ei ole samaa mieltä äitinsä ja muiden valosieluisten kanssa siitä, että demonit eivät ansaitse ihmisoikeuksia. Hän ei hyväksy sitä, että toisluokkaisten liikkumista rajoitetaan Mierton kaupungissa. Hän ei ymmärrä, miksi äidin mielestä sympatisoijat eli demoneihin myötätunnolla suhtautuvat ihmiset ovat pahinta mitä voi olla. Tutustuminen Ellaan ja ystävyys Zackin ja Muhiksen kanssa ovat avartaneet Samin kokemusta toiseudesta. Hän on tuntenut myös viime aikoina hyvin jännittäviä tuntemuksia Zackin läheisyydessä. Voisiko heistä tulla jotain?

Mutta emme me kuihdu pois

vaikka he sulkevat silmänsä

emme lakkaa olemasta vaikka

he rakentavat taas uudet aidat (s. 135)

Ella on kokenut koko elämänsä hylätyksi tulemisen tunteita, sillä hänen isäpuolensa vain nakkasi hänet Suoliedon kupeeseen demoniksi muuntumisen jälkeen. Hän tukeutuu Lemiin, vaikka tämä ei aina kohtele Ellaa terveellä tavalla. Homeinen, kostea ja kylmä kerrostaloasunto on se, johon on tyytyminen. Ella olisi halunnut opiskella lääketiedettä ennen muuntumistaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Hän kuitenkin yhä lukee alan opuksia omalla ajallaan. 

Kolmesti viety sielu ei ole mikään iloinen kirja. Kirjaa sävyttää koko ajan tumma, raskas ja surullinen tunnelma. Demoniksi muuttuminen on jotain lopullista, jonka jälkeen ihmisarvoa ei enää ole. Hurmoksellinen, kristinuskon kaltainen uskonto on vallannut alaa kaikessa valosieluisten kansoittamassa yhteiskunnassa. Murrosta on kuitenkin tapahtumassa, sillä sympatisoijat nostavat ääntään kuuluville. Valosieluiset ovat menneet liian pitkälle rajoituksissaan ja demonien pelossaan. 

"Ollaanko me oikeasti ainoita, joista tässä on jotain outoa?" kysyin. "Onko kaikki muut sekaisin vai ollaanko me sekaisin?" (s. 204)

Jännä, että tämä kirja on kaikkialla mainostettu urbaanina fantasiana, sillä minä luin tätä koko ajan dystopiana. Molemmat genret toki sopivat tähän, mutta onhan tässä toki urbaanin fantasian ainekset vahvasti isossa roolissa, mutta niin myös ei-toivottu tulevaisuuden yhteiskunnan tilakin. Voisinpa siis tituleerata tätä urbaaniksi fantasiaksi dystopisella twistillä.

Pidin kovasti kirjan henkilöhahmoista, etenkin Samista, Ellasta ja Samin isästä, joka edustaa vapaamielisempää valosieluista. Samin ja Zackin välin jännite on kivasti kuvattu, eikä silti pääse liikaa valokeilaan muiden tapahtumien ohella. Kirjan maailmaa ei ole liikaa selitetty, mutta sen pystyy mielessään kuvittelemaan. Etenkin Suoliedon ränsistyneet asumukset pystyin näkemään silmieni edessä. Mielenkiintoinen ratkaisu oli keventää kerrontaa Ellan säemuotoisilla näkökulmilla. Lopussa myös Sam saa yhden säemuotoisen vuoronsa. Kirja herättää paljonkin ajatuksia nykymaailman yhteiskunnasta ja uskonnoista. Välillä se tosin teki lukukokemuksesta raskaan, kun rupesin miettimään, mitä yhteyksiä tällä ja tällä voisi olla nykymaailman tilanteeseen.

Suosittelisin tätä 16+ ikäisille, ajattelevaisille nuorille.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Siniset helmet

Samantyylistä:

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Petovala: Heidi Nummi

P.I.-trilogia: Siri Kolu

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varjo ja riipus: Leigh Bardugo

Miekkasieppari: Cassandra Clare

Savuvarkaat: Sally Green

Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen

 Paholaisesta seuraava: P. Pakarinen. BoD 2023

"Vaarallinen, synkkä, seksikäs. Kahden tarinan kuuma kokoelma, joka viihdyttää lukijaansa alusta loppuun.

New Yorkin laitamilla asustaa epätavallisten ystävysten nelikko; kaksi vampyyria, jotka ovat kuin yö ja päivä, viekoitteleva succubus sekä komea ihmissusi. He koettavat kovasti sulautua tavallisten ihmisten maailmaan ja elää osana sitä, mutta heillä jokaisella on menneisyytensä, joka pitää otteessaan. Ja uusi vaara vaanii aivan nurkan takana.

Danan arki on totaalisen tylsä sekä romanttisten hömppätarinoiden kyllästämä. Hänen elämäänsä ei yksinkertaisesti kuulu miehet tai romantiikka. Erään illan päätteeksi hän kohtaa pimeydessä synkän miehen, joka pelastaa hänet ja jolla on vaarallisesti kiiluvat silmät. Missä mies liikkuukin, vaara ympäröi hänet. Danalla ei ole aikomustakaan langeta vaaralliseen viettelykseen."(BoD)

Lukunäyte

Kirjan kotisivut

Oma arvio:

Synkäksi ja seksikkääksi takakannessaan luvattu Paholaisesta seuraava on kirjablogia pitkään kirjoittaneen P. Pakarisen esikoisteos, joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta hyvin samanhenkisestä novellista / pienoisromaanista. Molemmat tarinat sijoittuvat New Yorkiin, ja molempia yhdistää kauniit ja seksikkäät nuoret aikuiset päähenkilöt, New Yorkin yöelämä ja vaaroja ja kuumia tunteita hohkaavat kohtaamiset ihmisten ja paranormaalien olentojen välillä.

Parisataasivuinen aloitustarina Kadonneiden sielujen kaupunki (nimi on häiritsevästi hyvin samantyyppinen kuin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan osien nimet) esittelee neljä näkökulmahenkilöä, joista Gyna, vampyyri, on ehkä kuitenkin vallitsevimmassa roolissa. Hänen karua ja onnetonta lapsuuttaan ja myöhemmin vampyyriksi muuttumista avataan heti alussa ja sitä, miten hän päätyi perimään tätinsä englantilaistyylisen ison talon, jossa hän nyt asuu kolmen ystävänsä kanssa. Farrah on upea, katseet kääntävä succubus, joka osaa vietellä kaikki pauloihinsa imeäkseen toisen energiaa ja elämänvoimaa itseensä - ja toki nauttiakseen seksistä. Neeka on nuori vampyyri, jonka uskovaiset vanhemmat ovat kasvattaneet hänet kurissa ja nuhteessa. Kukaan ei voi kuitenkaan olla huomaamatta Neekan ja komean Luken, ihmissuden, välistä vetovoimaa.

Eräänä klubi-iltana Gyna päätyy epäonnekseen hyväkroppaisen vampyyrinmetsästäjän kynsiin. Reece on erittäin katkera Gynalle, sillä hän seurasi pikkupoikana vierestä tämän tappaessa hänen isänsä, joka oli vampyyrinmetsästäjä niin ikään. Reece huomaa kuitenkin, ettei Gynaa niin vain vangitakaan. Myöhemmin osat vaihtuvat toisinpäin vangin ja vangitsijan välillä. Ja tottakai näiden kahden välille kehkeytyy runsaasti haters-to-lovers-tyylistä seksuaalista vetovoimaa. Reece joutuukin vaikean valinnan eteen, kun vampyyrinmetsästäjien instituutti vaatii tätä luovuttamaan Gynan haltuunsa. Tunteita alkaa olla jo liikaa pelissä. 

Sisimmässäni vihasin Reeceä samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin metsästäjää, mutta samalla mies veti minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. En tiennyt miksi, mutta halusin ottaa siitä selvää. (s. 109)

Mukaan tarinalinjaan ujuttautuu vielä lisää henkilöitä, joista juonikas Max on Reecen ex-ystävä, joka nöyryytti tämän siskopuolta Hallieta aiemmin pahasti. Lisäksi ystävysten talossa piipahtaa pakkaa sekoittamassa Jesse, joka joutuu Farrahin pauloihin. Jesse aiheuttaa närää niin Luken kuin Neekankin välillä. Farrahin baarista bongaama noitanainen Leesh taas vie kyltymättömän succubuksen sydämen.

Toisaalta pidin ensimmäisen tarinan asettelusta, mutta runsaan henkilögallerian sijaan siinä olisi voinut keskittyä tiiviimmin muutaman keskeisimmän näkökulmiin, eli esimerkiksi Gynan, Reecen, Luken ja Neekan. Vaikka kirjassa olikin jonkinlainen kantava juoni olemassa, tuntui hiukan siltä, että kaikki tapahtumat pedattiin sitä varten, että saadaan esitellä seuraavan parin kuumia hetkiä. Eikä se sinänsä haittaa, sillä pidän kyllä sellaisten lukemisesta, mutta jos ne alkavat vaikuttaa itsetarkoitukselta, kirjan muu juoni kärsii. Kuumat kohtaukset ovat ihan jees toimivasti rakennettuja toki, vaikka kliseiltä ei voida välttyä. Luken ja Neekan ujosti syttyvä romanssi on mielestäni kiehtovin. 

Muutamia  häiritseviä maneereja tässä ensimmäisessä novellissa on, kuten tiuhaan esiintyvät vinosti hymyilevät (mies)henkilöt. Lakkasin lopulta laskemasta, kuinka monesti vino hymy ilmaantui. Muutama kohtaus oli mielestäni hyvin ristiriitainen ja epäuskottava, kuten Gynan yhtäkkinen luovuttaminen ja vapaaehtoinen astuminen Reecen vampyyrinmetsästäjäpomon pakeille. Myös viimeinen parinmuodostus petollisen, loukkaavan Maxin ja pyörätuolissa istuvan IT-nörtti Hailien välillä jäi mielestäni turhaksi ja epäuskottavaksi. 

Toinen tarina, Pimeyden kosketus, on mielestäni näistä kahdesta toimivampi. 150-sivuinen tarina esittelee Danan, joka New Yorkin yössä joutuu ahdistelun uhriksi. Häntä pelastamaan tullut raamikas mies osoittautuu kylmäveriseksi murhaajaksi, ja nuori nainen pelästyy enemmän pelastajaansa kuin sitä, jolta tämä mies hänen pelasti. Eniten Danaa järkytti miehen välinpitämätön suhtautuminen siihen, miten tämä tuosta noin vain tappoi Danan ahdistelijan. Dana haluaa vain unohtaa tuon kohtaamisen.

Valitettavasti Dana ei pääse Quilanista eroon. Quilan on vihan demoni, ja nyt hänen kammottava Belial-pomonsa on antanut tälle tehtäväksi tarkkailla tuota pelastamaansa naista. Belialin mukaan naisessa saattaa olla jotakin erityistä, ja Quilanin on pidettävä tätä silmällä, jotta saadaan tietää, mitä kykyjä naisella voisi olla. Dana uskoo kuitenkin olevansa ihan tavallinen nuori nainen, joka asuu kissansa kanssa, viettää aikaa ystäviensa kanssa New Yorkin yössä ja työskentelee lehden toimituksessa. Pelottava Quilan alkaa kuitenkin ilmestyä tälle tuon tuostakin, eikä demonia pidättele ovet eikä ikkunat, sillä tämä osaa aineellistua eri paikkoihin ja puhua myös toisen pään sisällä. 

Mieleni panikoi, mutta kehoni huusi jälleen kerran hallelujaata. Se suorastaan kirkui ja janosi kosketusta. Nyt minä olin ties missä mystisen miehen kanssa enkä pääsisi karkuun. Mahtavaa. (s. 247)

Hyvin pian Dana huomaa, ettei voi mitään sille, että haluaa tuota komeaa, lihaksikasta miestä, etenkin kun tämä tunkeutuu likaisine puheineen tämän pään sisälle ja painautuu tuon tuostakin turhan lähelle naista. Quilan sotii sitä ajatusta vastaan, että makaisi oman toimeksiantonsa kanssa, mutta aika heikko yritys hänellä on, koska Dana vetää häntä uskomattomasti puoleensa. Quilan on tottunut saamaan naisen kuin naisen, mutta hänen rakkautensa on tavallista rajumpaa, ja vaatii usein naisen hengen. Quilan ei halua satuttaa Danaa, sillä vastoin hänen tahtoaan, hän alkaa kiintyä naiseen. Tätä hän ei tietenkään myönnä itselleen eikä muille ihan helpolla. Pientä mustasukkaisuuttakin on ilmassa, kun Dana viihtyy hyvin Quilanin demoniystävän, karunkomean Aidanin kanssa.

Mutta mikä on Danan kyky ja kuka hän oikeasti on naisiaan? Quilan joutuu todella vaikean valinnan eteen lopussa.

Jälkimmäisessä tarinassa olisi ollut potentiaalia pidempääkin romaaniin, jossa olisi voinut syventää päähenkilöiden hahmoja. Ehkä myös kiusaamista olisi voinut näin pitkittää pidempään ja piinata tällä tavoin lukijaa. Kun Danan oikea olemus paljastui, olin ensin epäuskoinen ja pettynyt, mutta sitten totesin, että se oli todella nerokas ja toimiva ratkaisu. 

Paholaisesta seuraava tarjoaa lupaamaansa vaaraa, synkkyyttä ja seksikkyyttä. Juoni soljuu molemmissa luontevasti eteenpäin, enkä kokenut pitkästymisen hetkiä lukiessani tarinoita.  Pienellä hionnalla ja henkilöiden karsimisella (Kadonneiden sielujen kaupungissa) siitä olisi saanut vielä toimivamman. Urbaanin fantasian ja paranormaalin romantiikan ystäville tämä tarjoaa osin omaperäisen, osin tuttuja elementtejä muusta lajityypin kirjallisuudesta lainanneen kahden tarinan paketin.  Parhaiten tämä sopii new adult / aikuiset -kategoriaan, eli ei ihan kilteimmästä päästä olevaa fantasiaa ja romantiikan räiskettä ole tämä.

Arvosanani 3

Kiitos BoD:ille arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sarah J. Maas: Maan ja veren huone

Cassandra Clare: Varjojen kaupungit -sarja

Outi Moisio: Kun äänesi löysi minut

Alex Stern -trilogia: Leigh Bardugo

Salatun tiedon seura: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2023 (Alex Stern #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Ninth House. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Leigh Bardugon ensimmäinen romaani aikuisille kertoo vallasta, etuoikeuksista, mustasta magiasta ja murhista huippuyliopistojen maailmassa.

Galaxy ”Alex” Stern on Yalen aloittavan vuosikurssin epätyypillisin opiskelija. Los Angelesin laitamilta kotoisin oleva Alex on koulunsa keskeyttänyt hippiperheen lapsi, joka on ajautunut hämärien huumekauppias-poikaystävien ja pätkätöiden maailmaan, ja vielä paljon pahempaan. Itse asiassa hän on nyt, kaksikymmenvuotiaana, raa’an ja selvittämättömäksi jääneen joukkomurhan ainoa selviytyjä. Joku voisi sanoa, että hän on haaskannut elämänsä. Mutta sairaalavuoteella Alexille tarjotaan uusi mahdollisuus: hän pääsee aloittamaan opiskelun yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Mistä oikein on kysymys, miksi juuri hän?

Kun Alex saapuu New Haveniin toteuttamaan hyväntekijänsä antamaa tehtävää seurata Yalen salaseurojen toimia, hänelle ei vieläkään ole selvinnyt miksi. On yleisesti tiedossa, että seuroja on kahdeksan, vain harva on kuullutkaan yhdeksännestä, johon Alex on kutsuttu. Muiden seurojen kahdeksan ikkunatonta holvia ovat silmäätekevien vakiopaikkoja. Niissä käyvät valtiomiehet, Wall Streetin johtajat ja muut maan rikkaat ja mahtavat, joiden okkultistiset harrastukset ovat oudompia ja häikäilemättömämpiä kuin kukaan voisi kuvitellakaan. He leikkivät mustan magian kanssa. He herättävät kuolleita henkiin. Ja, silloin tällöin, he käyvät elävien kimppuun."(Aula & Co)

Oma arvio:

Tänä kesänä olen päässyt nauttimaan jo kahdesta aikuisten fantasiasta, joiden kirjailijoilta on julkaistu aiemmin YA-fantasiaa. Ensimmäinen on Sarah J. Maasin Maan ja veren huone, johon hullaannuin alkukankeuksien jälkeen. Onnekseni nyt tämä Grishaversumi- ja Paluu Grishaversumiin -sarjoista tunnetuksi tulleen Leigh Bardugon ensimmäinen aikuisten fantasiaromaani Salatun tiedon seura ei ole ihan niin pelottavan paksu järkäle kuin mainitsemani Maasin opus. Reilut viisi- ja puolisataa sivua ei tunnu enää missään. 

Mitä hän voisi sanoa? Auta minua. Suojele minua. Mutta kukaan ei voinut. Kukaan ei voinut nähdä, mikä häntä satutti. (s.165)

Olen tullut siihen tulokseen, etten voi tehdä enää mitään johtopäätöksiä siitä, kuinka hitaasti pääsen fantasiaromaaniin sisään, sillä viime aikoina minulle on tapahtunut niin lähes poikkeuksetta aina. Onneksi jatkoin sinnikkäästi lukemista tämän(kin) kirjan tapauksessa, sillä loppua kohti se vetäisi minut imuunsa ja sai hullaantumaan sen dark academy -henkisestä, salamyhkäisyyttä ja vaaraa huokuvasta maailmastaan. 

Vastaamme kaikkien taikuutta, ennustamista tai yliluonnollisia keskusteluja harjoittavien vanhempien seurojen riittien ja toimintatapojen valvonnasta pitääksemme kansalaiset ja opiskelijat turvassa henkiseltä, fyysiseltä ja hengelliseltä vahingolta sekä pitääksemme yllä seurojen ja koulun hallinnon ystävällismielisiä välejä. (teoksesta Lethen elämä: Yhdeksännen talon käytännöt ja protokollat, s. 80)

Alex eli Galaxy Stern on aivan huikea henkilöhahmo. Entinen huumeriippuvainen, nykyinen onnekkaan sattuman kaupalla Yalen opiskelija, joka pääsee Daniel Arlington -nimisen nuoren miehen Danteksi eli Yalen yhdeksännen Kallo ja luut -salaseuran jäseneksi. Darlington on siis Alexin mentori, eli Vergilius. Hänen on määrä johdattaa nuori Alex Lethen talon tavoille, kunnes tämä on kolmannen vuoden opiskelija ja ylenee itse Vergiliukseksi. Tämä mahdollisuus on saattanut pelastaa pohjalla olleen Alexin hengen. Alex löydettiin eräästä huumeluolasta keskeltä verilöylyä, jossa menehtyi myös hänen rakkaansa Hellie. Lethen elämä on seuran opaskirja, josta on myös lainauksia lukujen alussa. 

Kirjassa edetään alkuun kahdessa aikatasossa: ennen Darlingtonin katoamista ja tämän katoamisen jälkeen, kun Alex ja Lethen Okulus, Dawes, ovat hukassa ilman määrätietoista Darlingtonia. Se, miksi Alex on päässyt monien muiden maineikkaiden hakijoiden joukosta Lethen talon Danteksi, johtuu hänen erikoiskyvystään: hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kutsutaan harmaiksi. Ne ovat pääosin vaarattomia, tai näin ainakin Darlington hänelle väittää, mutta Alexin kokemus on eri. Hänen lapsuudestaan paljastuukin traumaattinen tapahtuma, johon liittyy harmaa. Siksipä Alex ei ole kovin mielissään siitä, että eräässä Kallon ja luiden rituaalissa harmaat alkavat jostain syystä käydä levottomiksi ja lähentyä häntä. 

"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä ne voivat tehdä."

"Joko sinulle riittää vai haluatko rikkoa lisää laseja?" (s. 149)

Harmaita voi nähdä myös ilman Alexin harvinaista kykyä, mutta sitä varten täytyy nauttia erästä hyvin epämiellyttävää ainetta. Alexin tärkeimpiä tehtäviä onkin valvoa veren hajusta innostuvia harmaita silloin, kun Kallon ja luun jäsenet tekevät omia salattuja rituaalejaan Yalen-yliopiston salaisissa huoneissa. Kallon ja luun erikoisuuksiin kuuluu ihmisen ja eläimen sisälmyksistä ennustaminen, mitä varten he jopa kaivavat ruumiita ylös haudoistaan.

Kun sitten Darlingtonin katoamisen jälkeen kampuksella tapahtuu nuoren naisen, Taran, murha, Alex haistaa tutkimuksissa puutteita, hän alkaa epäillä Lethen talon johtajien aikeita. Hän yrittää liittoutua Darlingtonia surevan Dawesin kanssa, joka on nyt hänen ainoa turvansa ja pelastaa Alexin muutamasta hengenvaarallisesta tilanteesta. Komisario Turner liittyy myös asiaan, sillä hän on Lethen talon viranomaisedustaja eli Senturio, joka ei voi tosin sietää Alexia ja kehottaa tätä pysymään kaukana murhatutkimuksesta. Alex ei voi kuitenkaan pysyä erossa, ja hänen on myös selvitettävä, missä Darlington on. 

Talo tuntui humisevan ja särisevän ahdistuneena. Täällä on tuntematon. Tappaja on täällä. Valot rätisivät ja välkkyivät, ja stereoiden rätinä yltyi. (s. 479)

Pidän kovasti kirjan pahaenteisestä tunnelmasta ja okkultisisista menoista, mitä salaseurat harjoittavat. Huumeiden maailmassa elänyt Alex törmää nyt monenlaisiin uusiin huumaaviin aineisiin, joita eri seurat käyttävät omiin vilpillisiin tarkoituksiinsa. Kirjassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten Lethen kirjasto, jossa haut tehdään kirjoittamalla hakusanat erääseen Albemarlen kirjaan, jonka jälkeen elävä kirjasto antaa oikeat kirjat hyllystä etsijälleen. Elävät, mystiset kirjastot taitavat olla suosittuja fantasiassa, sillä samantyyppisiä eläviä kirjastoja on mm. Sarah J. Maasin Maan ja veren huoneessa sekä Margaret Rogersin Kirjojen tytär -romaanissa.

Kirjasto oli myös hieman oikukas. Jos kävijä ei ollut kyllin täsmällinen pyynnössään tai kirjasto ei pystynyt löytämään kirjoja halutusta aiheesta, hyllyt vain jatkoivat tärisemistä ja lopulta alkoivat hohkata lämpöä ja ujeltaa korkealla ja kiihkeällä äänellä, kunnes vierailija nappasi Albemarlen kirjan ja mutisi rauhoittavia loitsuja sen sivuille samalla kun hyväili hellästi sen selkää. (s. 154-155)

Vaikka rakastan romanttisia juonenkäänteitä, en pahastunut, vaikka tässä ei kovinkaan siihen puoleen ole panostettu. Arvoitukseksi jää kytemään kuitenkin Alexin ja Darlingtonin välinen jännite, johon hiukan saadaan vihiä. Kaikista suurin mysteeri on kuitenkin Darlington: saavatko Alex ja Dawes häntä koskaan takaisin? Minä haluan ainakin kuollakseni salaperäisen, herrasmiesmäisen Darlingtonin kehiin!

Nyt malttamattomana odotan trilogian toista osaa, sillä kirja jää sen verran koukuttavaan kohtaan. Kiehtovaa, salaperäistä, jännittävää, hämärää, piinaavaa luettavaa. Ei ehkä helpoin kirja päästä sisälle, mutta sinnikkyys palkitaan. Suosittelen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Kulttuuritähdet

Helvettiin ja takaisin: Leigh Berdugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 (Alex Stern #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hell Bent. Kansi: Vesa Lehtimäki.

"Alex Stern on päässyt sinuiksi voimiensa kanssa. Samalla hänen ystävänsä ja mentorinsa Daniel Arlington on kuitenkin lähetetty helvettiin. Ei siis tarvitse muuta kuin löytää reitti alamaailmaan, napata sielu kiirastulesta ja palata takaisin – helppo homma, paitsi että harvempi sitä yrittänyt on koskaan palannut takaisin. Alex on kuitenkin valmis asettamaan vaakalaudalle kaiken pelastaakseen ystävänsä.

Yhdessä ystävänsä Dawesin kanssa Alex kerää joukon enemmän tai vähemmän luotettavia kumppaneita, joiden avulla uhkarohkea matka on määrä suorittaa. Salaisten tekstien ja esineiden ohjaamana joukkio pääsee Yalen yliopiston suurimpien salaisuuksien äärelle. Mutta kun tiedekunnan väkeä alkaa kuolla, Alex ymmärtää, että jotain synkkää on tekeillä. Lopulta hänen on kohdattava menneisyytensä haamut selvitäkseen hengissä yliopiston pimeillä käytävillä." (Aula & Co)

Oma arvio:

Arvatkaapa, olenko odottanut jatkoa Leigh Bardugon Salatun tiedon seuralle siitä asti, kun sen ahmaisin viime vuoden kevätpuolella? No kyllä vaan! Olin täysin lumoutunut kirjasarjan avausosaa lukiessani Yalen salaseurojen ympärille kietoutuneesta dark academy -henkisyydestä, sen rikkinäisestä mutta rohkeasta päähenkilöstä Alex Sternistä ja herrasmiesmäisestä, komeasta Darlingtonista, joka harmikseni imaistaan helvettiin ensimmäisessä osassa - miten vaatimatonta. (Äänestinkin sitä kolmella pisteellä tämän vuoden Blogistanian Globalian kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja se saikin saman verran pisteitä kuin kolmanneksi tullut Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna.) Koska Alex Stern -trilogian toisen osan nimi on Helvettiin ja takaisin, voi hyvin arvailla etukäteen, että nyt ollaan hakemassa Kallo & Luut -salaseuran arvostettua Vergiliusta takaisin tuonpuoleisesta. Tie helvettiin onkin kivetty hyvillä aikomuksilla.

"Sinä kuulostat häneltä."

Oliko Alex esittänyt Darlingtonia? Kaipa hän oli tehnyt niin. Joka kerta, kun hän puhui Lethen auktoriteetilla, se oli oikeastaan Darlingtonin ääni - vakuuttava, itsevarma, asiantunteva. Kaikkea, mitä hän itse ei ollut. (s.70)

Kirjan alussa väläytellään kammottavia tapahtumia, joita Alex kokee Darlingtonin talon kellarissa. Sitten hypähdetään ajassa taaksepäin aikaan, jolloin nuo kellarin tapahtumat saivat sysäyksensä. Alex, joka on nyt Darlingtonin menetyksen jälkeen Lethen salaseuran Vergilius, asiantuntija ja auktoriteetti, sekä Okuluksena toimiva Pamela Dawes yrittävät jatkaa elämää ilman Darlingtonia. He saavat uuden Preettorin, eli tiedekunnan ja Lethen yhdyshenkilön, petturimaisen Sandowin tilalle. Tämä on hyvin jäykkä, naisvihamielinen ja vanhoillinen ukko. Nämä molemmat omalla tavallaan Darlingtonia surevat naiset haluavat löytää keinon, jolla saisivat Vergiliuksensa takaisin manalasta. He eivät suostu luovuttamaan, kuten muut tuntuvat tehneen. Suunnittelu täytyy tehdä salassa, sillä Preettori saati Lethen auktoriteetti Michael Anselm eivät suosittele missään nimessä helvetin porttien aukaisua. Myös Darlingtonin edeltäjä, Michelle Alameddine saapuu New Haveniin varta vasten varoittamaan Alexia ja Dawesia tekemästä hölmöyksiä.

New Havenissa tapahtuu melko peräkkäin kaksi Yalen henkilökuntaan kohdistuvaa surmaa, joiden vuoksi komisario Turner pyytää Alexin apua, vastahankaisesti tosin. Näiden kahden välillä on epämääräistä piruilua ja irvailua, mutta he tietävät hyötyvänsä toisistaan tosi paikan tullen. Tämä juuri heitä ärsyttää. Turner epäilee, että näissä surmissa on jotain hämärää, vaikka ei millään surmin haluaisi uskoa taikuuteen ja henkimaailman asioihin, joita Alex edustaa. Tämän yhteistyön kautta Turner ajautuu kuitenkin, halusi tai ei, mukaan Alexin ja Dawesin suunnitelmiin hakea Darlington takaisin. Kun Turner näkee, mikä ilmestys istuu kultaisen kehän sisällä Mustan Jalavan tanssiaissalissa, hänen käsityksensä kaikesta järkkyy.

"Tarinat ovat olemassa kaikissa maailmoissa. Ne ovat muuttumattomia. Niin kuin kulta." (s. 129)

Välillä siirrytään loppuvuoden tapahtumista edelliseen kesään, jolloin Alex kohtaa ikäviä asioita menneisyydestään. Eitan, jolle Alex on aiemmin tehnyt epämääräisiä töitä, ottaa tähän yhteyttä ja haluaa tavata tämän, sillä heillä on vielä keskeneräisiä asioita. Alexin on palattava Los Angelesiin ja kohdattava tuo inhottava mies. Onneksi hän osaa ottaa voimaa itselleen kuolleista eli harmaista, mutta tulee huomaamaan, että mikään ei riitä, kun kyseessä on Eitan. Alexin on suostuttava vielä yhteen velanperintäkeikkaan, ja tämä osoittautuukin entistä kamalammaksi. Eitan lähettää Alexin suoraan suden suuhun. 

"--- Minä toin jotain mukanani. Jotain pahaa." (s. 405)

Kirjan keskiössä on kuitenkin jännite siitä, saadaanko Daniel Arlington pois helvetin tulesta. Ja jos saadaan, millaisena hän sieltä tulee? Monenlaisia esteitä tulee matkalle, ja kun Dawes ja Alex ovat viimein saaneet ratkaistua arvoitusten kautta, miten he pääsevät Käytävään, joka vie helvettiin, heidän on vielä koottava oikea joukko ja sotkettava mukaan Lethen talon ulkopuolisiakin. Alex kamppailee syyllisyyden kanssa: hän on huolissaan äitinsä kohtalosta, hän kokee olevansa syyllinen siihen, että Darlington imaistiin Helvettiin, hän on syyllinen siitä, että hänen rakas ystävänsä ja kämppäkaverinsa Mercy joutuu mukaan vaarallisiin touhuihin. Lisäksi painaa syyllisyys hänen rakkaan Helliensä kuolemasta, joka tapahtui ennen Alexin Yaleen pääsyä. Monenlaista painolastia siis kerrakseen. 

He olivat pyhiinvaeltajia. He olivat kosmonautteja. He olivat käytännöllisesti katsoen kuolleita. (s. 317)

Helvettiin ja takaisin on melkoisen upea lukunautinto. Se tarjoaa herkullisia yksityiskohtia Yalen salaseuroista ja rakennuksista (jotka pohjaavat todellisuuteen, lukuunottamatta yhdeksättä Kallo & Luut -sauraa, joka on keksitty, sekä Darlingtonin kotitaloa Mustaa Jalavaa), piinaavaa jännitystä, kaameita kohtaloita, palavaa uskollisuutta ja rohkeita tekoja. Kirjassa on yksi erityisen mieleenpainuva kohta, jossa neljän helvettiin matkaavan henkilön pahimmat teot käydään läpi. Matkalla siis nämä kaikki osalliset pääsevät näkemään toistensa sielujen syvyyksiin ja ymmärtävät tuon reissun jälkeen toisiaan hiukan paremmin. Mitä tapahtui tuona yönä, kun Alex Stern löydettiin asunnolta verisenä ympärillään tuhoisalla voimalla surmattuja narkomaaneja? Mitä tapahtui komisario Turnerin työparille? Mikä sai Dawesin pelastamaan halveksimansa Alexin silloisen Preettorin kynsistä, ja mitä tapahtui Trippin ylimieliselle serkulle, joka oli kiusannut tätä lapsesta saakka?

"Sinä et kääntynyt pois. Vaikka et pitänyt siitä, mitä näit minussa. Jatkoit katsomista." (s. 306)

Jos rakastat salaseuroja, dark academiaa ja menneisyyden haamuja, suosittelen tarttumaan tähän. Jos pidät kirjoista, joissa matkataan Manalaan ja kohdataan demoneja, suosittelen vielä enemmän. Jos odotat suuria rakkauskohtauksia, niitä tässä toisessa osassa ei valitettasti ole, mutta rakkaus on toki mukana syvemmässä merkityksessä. Voin myös paljastaa, että harmaiden ja demonien lisäksi tässä toisessa osassa mukaan tulevat myös vampyyrit. Ilokseni voinkin nyt sanoa, että....

...annan kirjalle arvosanaksi täydet 5

Ps. Vesa Lehtimäen taiteilema kansi on myös upea!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Lujaverinen-trilogia: Sini Helminen

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Night school -sarja: C.J. Daugherty

Crescent City -sarja: Sarah J. Maas

Maan ja veren huone: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2023 (Crescent City #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): House of Earth and Blood. Kansi: David Mann (suunnittelu), Carlos Quevedo (kuvat), Virginia Allyn (kartta)

"Fantasiakirjallisuuden supertähden eeppinen ja hekumallinen uusi sarja alkaa

Bryce Quinlanin elämä oli täydellistä. Päivät hän paiski töitä ja yöt juhli rankasti. Sitten demoni murhasi hänen lähimmät ystävänsä.

Kun samankaltaiset murhat alkavat toistua, Bryce ymmärtää jonkun janoavan hänen vertaan. Hän on kuitenkin päättänyt kostaa ystäviensä kuoleman hinnalla millä hyvänsä. Avukseen Bryce saa poliisivoimille työskentelevän Hunt Athalarin, langenneen enkelin, jolle on tarjottu vapautta vastineeksi tapauksen ratkaisusta.

Kaivautuessaan syvälle Lunathionin synkimpiin salaisuuksiin Bryce ja Hunt törmäävät totuuteen, joka uhkaa koko kaupunkia. Apunaan heillä on vain toisensa, kun maailma heidän ympärillään suistuu kaaokseen."(Gummerus)

Oma arvio:

Huhhuh, oli ensimmäinen reaktioni, kun sain postista tämän Sarah J. Maasin fantasiauutuuden. Kirja on nimittäin vaatimattomat 964-sivuinen järkäle. Olin ehkä hiukan kauhuissanikin. Miten ihmeessä ehdin lukea tätä ikinä loppuun, ja mitä jos tämä ei vedäkään ja tahkoan tätä vielä jouluun asti? Kiinnostuin keväällä kustantajan luettelotekstin perusteella kuitenkin valtavasti tästä rehellisesti aikuisten fantasiakirjaksi luokitellusta sarjan aloituksesta. Ja wau, mikä kansi! Tästä tulee ehdottomasti kirjahyllyni kaunistus.

Minun J. Maas-historiaani kuuluu se, että olen lukenut häneltä tunnetun Throne of Glass -YA-fantasiasarjan viisi ensimmäistä osaa, jonka jälkeen turhauduin ja jätin sarjan sikseen. Sarjassa oli muutamia osia, jotka saivat minut täysin häkellyksiin, positiivisessa mielessä siis, mutta tuo viides osa oli melkoinen koettelemus. Niinpä minulta jäi sarjan kolme viimeistä toistaiseksi lukematta. Lisäksi kirjailijan toinen YA-sarja Valtakunta on minulta vielä lukematta. Sen eka osa Okaruusujen valtakunta on lämmittänyt omaa kirjahyllyäni jo parisen vuotta, mutta ehkä vielä joskus...

" Se tyttö on aina ollut erinomaisen lahjakas olemaan siellä, missä hänen ei pitäisi olla." (s. 202)

Maan ja veren huoneen päätähti Bryce Quinlan on 23-vuotias, muodokas, itsevarma ja vetävä puolihaltia, joka on työskentelee Kuunsirpin eli Lunathionin kaupungissa 400-vuotiaan velhottaren, Jesiban, galleriassa, ja rakastaa tanssimista, bilettämistä ja seksiä. Jesiba on  Brycen hyvin häijy työnantaja, 400-vuotias velhotar, joka uhkaa muuttaa Brycen milloin miksikin elukaksi, jos tämä ei hoida työtään mallikkaasti. Tämä uhkaus kannattaa ottaa todesta, sillä noidalla on todellakin kyky muuttaa ihmisiä eläimiksi. Hienojen arvoesineiden lisäksi Jesiba keräilee alempiarvoisia elukoita, joista osa saattaa ollakin hänen taikuutensa tuloksia. Galleriassa on myös salattu osa, kirjasto, jota vartioi sympaattinen tulikeiju Lehabah. Kirjat ovat kiellettyjä ja sisältävät salattua tietoa, ja lisäksi niillä on taikavoimia.

Huomenna hän tuskin kykenisi kävelemään, hänen aivonsa eivät toimisi lainkaan, mutta voi helvetti sentään - lisää, lisää, lisää. (s. 78)

Brycen paras ystävä Danika Fendyr, Pirulaumaksi kutsuttuun porukkaan kuuluva ihmissusi pölähtää eräänä päivänä Brycen työpaikalle ja kehottaa tätä piilottamaan sinne erään miekan. Ystävykset ovat kovien bilettäjien maineessa ja syystä, sillä yökerhot ja päihteet ovat näille hyvin tuttua viihdettä.  Lisäksi he ottavat ja saavat kenet haluavat, ja tästä syystä saavat lutka-huuteluja välillä osakseen. Danika ja Bryce ovat päättäneet suorittaa pian yhdessä pudotuksen, eräänlaisen kuolemattomuuden tuovan rituaalin, jossa samalla syntyy arvokasta ensivaloa, jota käytetään parantamiseen ja energianlähteeksi kaupungille  Pirulaumassa on myös eräs Connor, komea susimies, joka on pyydellyt sinnikkäästi Bryceä treffeille, mutta vaikka heidän välillä suorastaan kipinöi, on haltianainen kieltäytynyt tähän asti. Mutta nyt hän viimeinkin antaa Connorille toivoa ja lupaa mennä joku päivä tämän kanssa ulos. 

Tuota päivää ei kuitenkaan koskaan tule, sillä tapahtuu jotain todella järkyttävää: Danikan asunnossa tapahtuu hirvittävä verilöyly ja kaikki siellä olevat Pirulauman bilettäjät menehtyvät. Sillä aikaa kun Bryce on ollut panemassa jotakin random-tyyppiä, hän on menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että ehkä tulevaisuuden kumppaninsa. Bryce on se, joka saapuu ensimmäisenä veriroiskeiselle asunnolle, ja josta hän huomaa livahtavan ulos jonkin hirmuisen otuksen. Tämä on nuoren haltianaisen ensimmäinen, muttei viimeinen karu kohtaaminen demonin kanssa, joka todennäköisimmin teurasti hänen ystävänsä. Bryce voittaa surun ja raivon voimalla demonin ja tulee pelastaneeksi sen kynsistä erään hyvin tärkeän henkilön. Hän myös saa vakavan vamman jalkaansa ja tulee kärsimään tästä vielä pitkään. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka hän selviää henkisesti kaikesta kauheudesta, jota hän joutui todistamaan omin silmin. 

Hänen ei olisi pitänyt antaa Athalarin painostaa itseään tulemaan, hänen ei olisi pitänyt nähdä tätä, hänen ei olisi pitänyt joutua muistamaan. (s. 310)

Kuvioihin astuu jo tässä vaiheessa mukaan kirjan toinen päähenkilö, langennut enkeli Hunt Athalar, jota kaikki kavahtavat ja kutsuvat nimellä Umbra Mortis eli Kuoleman Varjo erään aiemman kapinan vuoksi. Hän on rangaistuksena aiemmista teoistaan arkkienkeli Micahin omistuksessa, eräänlaisena orjana siis, pakotettuna työskentelemään 33. legioonan palveluksessa, jotka ovat enkeleistä koostuvia Lunathonin lainvartijoita. Hunt on ensimmäisenä paikalla, kun järkyttynyt ja haavoittunut, demonin kukistanut Bryce löydetään ja  kuulustellaan. Bryce on shokissa, eikä asiaa auta Danikan kamala Sabine-äiti, joka pitää Bryceä maailman pahimpana lutkana ja osasyyllisenä tyttärensä kuolemaan. 

Kirjassa hypätään sitten kaksi vuotta eteenpäin. Bryce yrittää toipua Danikan menetyksestä. Hän asuu Danikan entisessä, hulppeassa asunnossa, välttelee miekkaa kyselevää Sabinea, juoksee kipeästä jalastaan huolimatta ja on lopettanut kokonaan bilettämisen ja itselleen rakkaan harrastuksen tanssin. Syrinxin hän on lunastanut omaksi lemmikikseen, mutta on tästä ikuisesti veloissa työnantajalleen Jesiballe. Sitten kaupungissa alkaa taas tapahtua. Demoni näyttää päässeen taas valloilleen, sillä eräs Brycen hoitelema vampyyrimies joutuu tämän uhriksi. Tässä vaiheessa Brycen ja Huntin tiet kohtaavat, sillä arkkienkeli Micah määrää Huntin tutkimaan demonisurmia ja Brycen turvamieheksi. Bryce ei halua tuota rasittavaa enkeliä riesakseen, mutta ei voi muuta kuin sietää sitä, että tuo lihaksikas könsikäs kyttää mistä milloinkin yläilmoista hänen asuntoaan. Pian he kuitenkin huomaavat, että heillä on yhteinen päämäärä: he haluavat selvittää, kuka on kutsunut vaarallisen demonin  surmaamaan vaaneja, joiksi kirjassa kutsutaan kaikkia puhdasverisiä fantasiaolentoja. 

Bryce haluaa kostaa Danikan ja Connorin kuoleman, sillä hän on täynnä vihaa ja järkytystä. Saako Hunt Athalar murrettua uskomattoman viehkeän Brycen kovan ulkokuoren tärkeän tehtävänsä lomassa? 

Tuhanteen sivuun mahtuu hirmuisesti tapahtumia ja juonenkäänteitä, vaikka parhaat käänteet on säästelty loppuun. Kirjan maailma on kiehtova sekoitus urbaania ja korkean fantasian maailmaa: Kuunsirpissä käytetään kännyköitä ja katsotaan uutisia telkkarista, käydään yökerhoissa, mutta se vilisee fantasiahahmoja keijuista vampyyreihin, susista merenmiehiin, enkeleistä haltioihin ja noitiin ja näkkeihin, muun muassa. Muinaiset valtarakenteet ja olentojen arvojärjestykset ovat taas hyvin perinteisiä fantasiamaailman elementtejä.  Alussa minulle meinasi  tulla fantasiahahmoähky ja mietin, miksi ihmeessä kaikki mahdollinen on pitänyt tupata mukaan tähän maailmaan. Mutta kun pääsin sisään tarinaan (joka tapahtui ehkä vasta noin 200 sivun jälkeen), kaikki hahmot ja otukset löytävät kyllä paikkansa. 

Kirjan nimi Maan ja veren huone viittaa Midgardin valtakunnan yhteen huoneeseen, johon kuuluvat muun muassa ihmiset ja muodonmuuttajat. Kaikki valtakunnan neljä huonetta on esitelty heti kirjan alussa ennen Kuunsirpin kaupungin karttaa. Kuunsirpin kaupunkia hallitsee kuusi päällikköä kaupunginosittain. Yksi näistä, Viisruusu-nimisen haltioiden kaupunginosan johtaja, Syyskuningas, on Brycen vaiettu biologinen isä, joka on käännyttänyt 13-vuotiaan tyttärensä luotaan ja saanut tämän hyvin katkeraksi. Brycen haltiaveli Ruhn Danaan, jota tämä muille esittelee serkkunaan, on menettänyt myös luottamuksensa siskonsa silmissä, vaikka tämä pitää kovasti siskonsa turvallisuudesta huolta. Ruhnin ja Brycen sisarussuhteen kehittyminen oli minusta yksi parhaimmista kirjan ansioista. Mutta kaikista suurimmat ansiot annan tietysti Huntin ja Brycen haters-to-lovers-romanssista, joka on melkoista kiusaamista kirjan loppusivuille saakka. Etenkin yksi erityisen kuuma kohtaus vahvistaa sen, että tämä on pikemminkin new adult - tai aikuistenromaani kuin YA. Kliseiltä ei toki voida välttyä romanttisten kuvioiden osalta, mutta sehän onkin arvattavissa. 

Kun kirja imaisi minut sisäänsä noin parinsadan kolmensadan sivun jälkeen, se oli sitten menoa se. Sivut sen kuin viuhuivat eteenpäin, sillä niin romanttiset juonikuviot kuin murhamysteerin selvittelyt eeppisine lopputaisteluineen saivat minut pauloihinsa. Jos kirjan alku olisi ollut tiiviimpi, olisin antanut kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan, mutta nyt pisteytystäni laskee hieman kirjan paksuus. Sillä onhan siinä ihan hirmuisesti tiivistämisen varaa! Näköjään sarjan seuraavat osat ovat ihan samanlaisia tiiliskiviä. Mietinkin nyt, jätänkö sarjan tähän, sillä Maan ja veren huone loppuu melko tyydyttävästi eikä jätä minua juurikaan roikkumaan epätietoisuudessa. 

Ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän loppuun, vaikka alku ei lähtisi vetämään, kuten minulla kävi. Kirjan maailma, valtarakenteet, fantasiahahmojen väliset suhteet ja keskeiset henkilöhahmot on mielestäni upeasti rakennettu ja ne kehittyvät kirjan edetessä. Lempisivuhahmojani on nenäkäs tulikeiju Lehabah, joka saa kuitenkin hyvin merkittävän roolin juonen kannalta, sekä Brycen oma itsepäinen lemmikkikimeeri Syrinx. Ja mikä mahtava loppurytinätaistelu kirjassa on: se sai minut välillä lähes hermoraunioksi käänteillään. Mikä urakka, mikä kokemus. Kyllä kannatti!

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

tarinoitalukemisesta (IG)

Samantyylistä:

Cassandra Clare: Varjometsästäjät-trilogia ja Varjojen kaupungit -sarja

Nordic Horror -sarja: A.R.S. Horkka

 Jäätävää: A.R.S. Horkka. Tammi 2022 (Nordic Horror #1)

"En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä – demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Nonnih. Olen odotellut kovasti tämän Nordic Horror -sarjan ensimmäisiä osia, joista nyt tähän mennessä tämä ensimmäinen osa Jäätävää tuli kesällä (nimi kuvaa hyvin myös Suomen kesäkelejä, hehheh.) Seuraavat osat Korvaaja ja  Kellopelikuiskaaja ilmestynevät piakkoin. Mystisen kuuloinen kirjailijanimi A.R.S. Horkka kätkee taakseen Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin. Kolmikko on  yhdessä kirjoittanut ja kuvittanut alakouluikäisille suunnattua Pet Agents -sarjaa, ja lisäksi Vacklin tunnetaan nuorille aikuisille suunnatusta Sensored Reality -trilogiasta. Olen siis ollut hyvin odottavainen tämän sarjan suhteen, sillä nuorille suunnattua kauhua ei tule joka tuutista. Olen ollut myös innostunut siitä, etteivät nämä kirjat ole kovin paksuja, ja näissä on vaikuttavat kannet sekä upeat sisäkansien kuvitukset (ilmeisesti Kaarlan pariskunnan käsialaa nekin.)

Kirjan prologi antaa jo vihiä siitä, ettei kauheita tapahtumia tule kirjasta puuttumaan, kun Tytti-nimistä tyttöä painaa veden alle jokin hirveän näköinen olento. Sitten siirrytään varsinaiseen tarinalinjaan, jossa päähenkilönä ja minäkertojana on 6-vuotiaana orvoksi jäänyt poika, Armas Ukkonen. Ilmeetön soutaja nimeltä Naava on viemässä häntä nyt Lapin erämaassa sijaitsevaan Kanervamäen orpokotiin. Orpokodin johtaja Lumi on hyvin hyytävä henkilö, kirjaimellisesti kuurassa olevine ripsineen ja valkoisine hiuksineen. Armas aistii, ettei orpokodissa kaikki ole niin kuin pitäisi. Onneksi Seita-niminen tyttö vaikuttaa mukavalta ja söpöltä. Seita näyttää pojalle salaisen luolan, jossa on kesyjä susia. Yhden niistä nimi on Rakkaus. Sitten eräänä päivänä Seita katoaa, Lumi käyttäytyy hyvin omituisesti ja Naava käskee poikaa pakkaamaan kamppeensa ja karkaamaan tämän kanssa erämaahan, koska on vaarassa. Totuus kaikessa raadollisuudessaan alkaa paljastua Armakselle.

"Lumi ei lepää, ennen kuin on tappanut sinut." (s. 67)

Seuraavaksi kirjassa alkaa melkoisen toiminnallinen osuus. On pelottavia demoneita, jotka örisevät ja valuttavat mönjää. On takaa-ajoa, pakoilua ja piilottelua. Kirja etenee runsain aikahyppäyksin, sillä Armas on lopulta Naavan kanssa piilottelemassa kymmenen vuotta, eli lopun tapahtumissa Armas on on jo 16-vuotias nuorukainen. Tunteet ovat tässä kirjassa hyvin suuressa roolissa, sillä demonikuningatar Lumileidi on varastanut niitä jääpiikin avulla lapsista. Siksipä Armas ei oikein pysty tuntemaan mitään. Hänen täytyy saada omat tunteensa takaisin ja voitettava Lumileidi, joka piilottelee yhä tyhjentyneessä orpokodissa. Armas joutuu kokemaan taas uuden menetyksen, mutta saa myös yllättävää - ja toivottua - seuraa.

Pitelen nystyräistä kouraa ja kosketan hurjapiirteisiä kasvoja. Niissä on jotain rapumaista. Sitten silmien valo sammuu, ne lasittuvat ja jäävät osoittamaan tyhjinä kohti taivasta. (s. 90)

Voi että. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta en oikein saanut tästä kunnollista selkoa. (Jouduin tätäkin postausta varten selaamaan kirjaa uudelleen, koska olin vähän pihalla siitä, mitä alussa tapahtuikaan.) Kirjaan on tupattu toimintaa, taistelua ja pelottavuutta mahdollisimman paljon, mutta lopputulos on kuin pelaisi jotakin räiskintäpeliä: örkki tulee tuolta, toinen tuolta, kuvausta, kuinka kammottavan iljettävä se onkaan, mustaa mönjää lentää suusta. Onko se pelottavaa? Ei minusta, sillä kauhussa psykologiset elementit toimivat yleensä paremmin pelon luomisessa, ei toiminta ja hirviöiden kuvailu. 

Demoni nousee pystyyn, kohottautuu koko pituuteensa ja koukistelee saksimaisia etujalkojaan. ylhäällä latvassa keikkuu leveä ja irvokas ihmismäinen naama, jonka pienet pistävät silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Se ölisee kaiken aikaa kuin ihminen, joka ei osaa puhua. (s. 92)

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että kustantajan mukaan tämä olisi YA-materiaalia (ikäsuositus 15+). Minusta tämän tyylinen toimintakauhupläjäys voisi mennä 11-13-vuotiaille, mutta toisaalta lopussa kirja taas vaikuttaa hieman isommille suunnatulta, kun Seita astuu kuvioihin. En tarkoita seksiä, sillä sitä ei kirjassa ole, mutta muuten. Lopussa annoin jo kirjalle hieman enemmän toivoa, kun Armas ja Seita alkavat etsiä ja kerätä kadonneita tunteita takaisin. Se on ihan hauska osuus, kun heille selviää erilaisten tunteiden merkitys ja tarkoitus. 

"Tältäkö tunteet tuntuvat? Miten voimakas olo! Ihan kuin leijuisin!" (s. 130)

Aion tutustua vielä seuraaviin osiin ja antaa mahdollisuuden sarjalle, jota olisi kyllä niin kiva vinkata nuorille. Kirjan takakannen mukaan kausi 1 tulisi pitämään mainitsemani mukaan lukien seitsemän eri kirjaa, ja olisikohan sitten tulossa lisääkin kausia? En nyt vielä manaa koko sarjaa. Toivottavasti tästä nuoret lukijat innostuvat minua enemmän. Aionkin antaa tämän 12-vuotiaan poikani testattavaksi.

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 16. Kirjassa ollaan kylmissä oloissa

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

 Kirjojen tytär: Margaret Rogerson. Suomentanut Mika Kivimäki. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Sorcery of Thorns. Kansi: Sonia Chaghatzbanian (suunnittelu), Charlie Bowater (kuvat)

"Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon." (Karisto)

Oma arvio:

En aio koskaan menettää uskoani kirjoihin! Totesin tämän taas kerran, että vaikka olen lukenut hirveän paljon, jostain aina putkahtaa SE kirja, joka saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta ja onnesta. Mikä onni, että sain lukea juuri tämän kirjan. Minä en nimittäin aikonut lukea tätä. Katselin tämän kirjan kuvausta keväällä kustantajan luettelossa ja mietiskelin, ottaisinko kirjan listoilleni. Olin jotenkin kauhean kyllästynyt YA-fantasiaan ja kahlannut keväällä puoliväkisin parikin paksuhkoa fantasiaa, jotka eivät oikein napanneet minua mukaansa. Ehkä en enää vain pidä fantasiasta, ajattelin. Sitten näin somessa, miten Yöpöydän kirjat -blogin Niina ja moni muu hehkutti tätä kirjaa ja kiinnostukseni heräsi. Onneksi, sillä olisin muuten yhtä upeaa lukukokemusta köyhempi!

"Useimmat kasvavat eroon saduista", hän sanoi."Miksi jatkat uskomista, vaikka muu maailma tekee toisin?" (s. 83)

Kirjojen tytär on jotenkin vain täydellinen paketti niin juoneltaan, maailmaltaan ja henkilöhahmoiltaan. Päähenkilö, määrätietoinen, pitkänhuiskea ja rohkea Elisabeth rakastaa kirjoja, sillä on elänyt pienestä asti niiden parissa. Kirjat eivät vain ole mitä tahansa opuksia, vaan ne ovat eläviä. Elisabethin haaveena on päästä loitsukirjojen vartijaksi kirjastossa, jossa hänet on kasvatettu. Hän on nimittäin orpo, joka on pelastettu kirjaston hoiviin ja täten tuntee opukset paremmin kuin omat taskunsa. Ikävä kyllä kirjastossa sattuu eräänä yönä kamala onnettomuus, jolloin loitsukirjasta päästetty pahuus vaatii lempeän johtajan hengen. Elisabeth jäljittää loitsukirjasta vapautuneen demonin eli malefictin ja surmaa tämän johtajan Demoninsurma-miekalla. Ikävä kyllä Elisabeth ei saakaan tästä kehuja ja kunniaa, vaan uudeksi johtajaksi noussut Finch syyttää kaikesta tyttöä ja vaatii tämän oikeuden eteen.

"Nuoret neidot ovat tarttuneet minuun paljon pahemmistakin paikoista. Käsittääkseni he eivät mahda mitään sellaisille mieliteoille."(s. 33)

Tässä astuu muuan nuori velho, magisteri Nathaniel Thorn kehiin. Hän on lupautunut kuljettamaan aiemmin sattumalta kohtaamansa tytön yhdessä Silas-palvelijansa kanssa oikeuden eteen. Elisabeth ei luota velhoon lainkaan ja yrittää karata moneen otteeseen matkan aikana, mutta ovela demoni-palvelija Silas estää tytön aikeet. Alkuun Elisabethiä hirvittää demonipalvelija, mutta hän huomaa, kuinka uskollinen palvelija Silas on. Myöhemmin hän saa kuulla, miten velhot saavat taikavoimansa juuri sopimuksella demonin kanssa: hintana heidän on vain luovutettava osa elämästään demonille, sillä nämä eivät rupea palvelijoiksi hyvää hyvyyttään. 

Elisabeth luovutetaan kansleri Ashcroftin huomaan juuri, kun tämä on alkanut pitää Nathanielista ja Silasista. Elisabeth luulee jo huokaisevansa helpotuksesta, sillä hänet on luvattu vapauttaa syytteistä, mutta Ashcroftin ja tämän pelottavan naisdemoni Lorelein huomassa hän ei ehkä olekaan niin turvassa.

"Minä olen demoni", hän sanoi. "Ei kannata ajatella minua minään muuna."(s.229)

Voisin ilolla selostaa koko kirjan juonen tässä, mutta ehkä maltan mieleni enkä spoilaa enempää. Sanon vain, että kirjan tarina vie lukijaa kuin pässiä narussa, romanttiset juonenkäänteet hiipivät tarinaan mukaan luontevasti ja huomaamattomasti tekemättä tarinasta liian siirappista - vain pakahduttavan ihanaa. Henkilöhahmot ovat monipuolisia ja kiehtovia: hurmaavan jäyhä, ehkä hieman darcymainen Nathaniel-velho, uskollinen ja ovela Silas-demoni, raivostuttavan häijy Ashcroft, uskollinen ystävä Katrien ja sokerina huipulla kaunis, vahva, pelkäämätön, oikeudenmukainen ja määrätietoinen Elisabeth. Kirjassa on täydellisessä suhteessa magiikkaa, hurjia käänteitä, oveluutta, omalaatuisuutta ja romantiikkaa. Kirjan maailma sijoittuu 1800-luvulle, joten miljöö, kulkuneuvot ja pukeutuminen on sen ajan mukaista. Pidän kovasti siitä, ettei pääparia ole kuvattu tavanomaisesti tyyliin "tajuttoman komea mies ja kaunis hentoinen nainen", vaan Nathaniel näyttäytyy alkuu Elisabethille rujona ja Elisabeth on kuvattu harvinaisen pitkäksi nuoreksi naiseksi, joka osaa käyttää miekkaa tarvittaessa.

 Kun hän katsoi miestä, hänen sydäntään särki laulu, jolla ei ollut sanoja eikä nuotteja eikä säveltä, mutta joka silti ponnisteli tullakseen kuulluksi - tunne, joka ei paljon eronnut  kärsimyksestä, sillä se tuntui liian suurelta hänen ruumiiseensa. (s. 334)

Minulle tulee kirjasta hieman samat tuntemukset kuin Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogiasta, samoin kuin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiasta. Kuitenkin Kirjojen tytär on ihan omaa luokkaansa, eli se tarjoaa täysin ainutlaatuisen fantasiamaailman, joka yhtä aikaa viihdyttää ja kiihdyttää. 

"---Minusta tuntuu, että että olin jo osittain kuollut ennen kuin sinä ilmestyit kuvioihin." (s.372)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka kokee rakastavansa yllä mainittuja asioita kirjassa ja haluaa, ettei kirjan maailma lähde hetkeen lukemisen jälkeenkään pois mielestä. Kirja on jännittävästä menostaan huolimatta sen verran kiltti, että tätä voi suositella myös alakoulun vitos-kutosille.

Arvosanani 5+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta (mutta harkitsen ostamista itselleni!)

Muissa blogeissa:

Yksi luku vielä...

Samantyylistä luettavaa:

Varjometsästäjät-sarja: Cassandra Clare 

Taikuri ja taskuvaras -trilogia: Anniina Mikama

 Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan: 

A Book recommended by your favourite blog, vlog, podcast, or online book club

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Keskiyön valtiatar. Varjometsästäjät 1: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2017. (Varjometsästäjät #1.)

Englanninkielinen alkuteos ( 2016): The Dark Artifices, Book One: Lady Midnight. Kansi: Russell Gordon ja Cliff Nielsen (kuva)

"Los Angelesin varjomaailmassa varjometsästäjät taistelevat demoneita vastaan suojellakseen kaupunkia. Heille parabates on pyhä sana, taistelutoveri, paras ystävä. Parabateet merkitsevät toisilleen kaikkea – mutta he eivät voi rakastua toisiinsa.

Emma on varjometsästäjä, ja hänen parabateensa on Julian. Los Angelesia koettelee murhien sarja, ja uhrit on tapettu samalla tavoin kuin Emman vanhemmat vuosia sitten. Emma näkee mahdollisuutensa kostoon, ja Julianissa herää toivo löytää veljensä." (Otava)

Oma arvio:

Hyvin haikea olo jäi minulle, kun luin jokunen vuosi sitten loppuun Cassandra Claren kuusiosaisen Varjojen kaupungit -sarjan. Pidin kovasti sarjan maailmasta ja etenkin henkilöistä. Niinpä olin luonnollisesti hyvin tohkeissani, kun  Claren  Varjometsästäjät-trilogian avausosa Keskiyön valtiatar julkaistiin viime syksynä. Tämä sarja on spin-off Varjojen kaupungit -sarjasta, eli mukana vilisee jollain tapaa tuttuja henkilöitä.

"Hän kuuli oman sydämensä lyönnit korvissaan. Tämä oli kaiken kulminaatiopiste, hetki jota varten hän oli harjoitellut ja johon kaikki se intohimo ja raivo tähtäsivät, hetki jolloin hän keskittyi yhteen ainoaan päämäärään. Demonien tappamiseen. Se oli varjometsästäjien tärkein tehtävä."(s. 244)

Kirjan pääosassa on Varjojen kaupungit -sarjan loppuvaiheilla lapsosina esiintyneet Emma Carstairs ja Julian Blackthorn, jotka ovat nyt teini-ikäisiä varjometsästäjiä Los Angelesin instituutissa. Pahis-Sebastianin aikaansaaman Idrisin sodan tuoksinnassa Julian menetti molemmat vanhempansa ja hän on joutunut siitä lähtien toimimaan varaisänä pienemmille sisaruksilleen, sillä perheen huoltajaksi määrätty Arthur-setä oleskelee lähinnä omissa oloissaan vinttikamarissaan. Emmallakaan ei ole vanhemmat elossa, ja hän haluaa palavasti selvittää vanhempiensa surmaajan. 

Varjojen kaupungit -sarjasta niin ikään tuttu Julianin isoveli Mark Blackthorn on menetetty pahamaineiseen aaveratsastajien joukkoihin, ja Helen-isosisko taas on vangittu saarelle keijuverensä takia. Julian ei saa kuitenkaan sisaruksiaan mielestään ja pitää isosiskoonsa säännöllisesti yhteyttä, mutta veljestään hän ei kuule mitään. Paitsi että yhtäkkiä kaikki muuttuu ja Mark tupsahtaa takaisin Instituuttiin - mutta onko hän enää sama Mark?

"Tänään oli ollut hänen parabates-seremoniansa: tämän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin päivä lukuun ottamatta ehkä hänen hääpäiväänsä. Mutta hänellä oli häkeltynyt ja omituinen olo, ja jostakin kumman syystä hänen teki mieli itkeä." (s. 472)

Emma ja Julian ovat  vannoneet keskenänsä parabates-valan, eli he ovat erottamaton varjometsästäjä-pari kuolemaansa asti. Julian kuitenkin katuu syvästi tuota päivää, jolloin hän pyysi Emmaa parabateekseen, koska hän on huomannut tuntevansa hyvin ei-kaverillisia tunteita Emmaa kohtaan. Varjometsästäjien tiukkojen lakien mukaan parabateet eivät saa koskaan rakastua romanttisesti. Emma tietää rakastavansa Juliania yli kaikkien, muttei - tietenkään - tunnista alkuun rakkautensa laatua. Hölmömpikin lukija kuitenkin aavistaa jo kirjan alussa, kuinka tunteet vielä leimahtavat jossain vaiheessa liekkeihin, sillä niin ihanan piinallisesti Clare osaa luoda orastavan rakkauden kipinöitä näiden nuorten välille.

"Rakkaus tarkoittaa sitä, että näkee jonkun. Siinä kaikki." (Julian, s.117)

Vaikka kirjan romanttinen juoni on hyvin oleellisessa osassa, myös seikkailullinen toiminta ja jännitys saa sijansa tarinasta, ja tekee tästä kirjasta hyvin mukavasti eteenpäin soljuvan. Toisin kuin Varjojen kaupungit -sarjassa, tässä kirjassa ei kuitenkaan roiskita ja mässäillä niin paljon toinen toistaan ällöttävimpien demonien lahtaamisella, vaikka toki muutamia demoneja joudutaankin taistelun tuoksinnassa silpomaan. Tarinan pääpaino on enemmän ihmissuhteissa ja Los Angelesin kummallisten murhamysteerien ratkomisessa, mikä tekee tästä kirjasta erittäin koukuttavan ja mielenkiintoisen lukuelämyksen. Valehtematta viihdyin koko tämän yli 700-sivuisen tarinan parissa joka sivun verran, eikä kyllästymistä tullut missään vaiheessa.  Juoni on huolella mietitty, henkilögalleria monipuolinen ja huolellisesti laadittu ja Emman ja Julianin tunteiden syttyminen kiihkeäksi rakkaudeksi hyvin taidokkaasti kirjoitettu.

Joskus, Emma ajatteli, tuntui kuin hän olisi leija ja Julian sen lennättäjä: hän liiteli maanpinnan yläpuolella, ja Julian piti hänet sidottuna maahan. Ilman Julesia hän katoaisi pilvien sekaan. (s. 256)

Emma on päähenkilönä aivan ihastuttavan rohkea, itsevarma ja herttainen. Vaikka hän palvoo maata Julianin alla, pitää hän oman päänsä ja lähtee seikkailuilleen ilman parabatainsa lupaa. Hän tekee kirjan lopussa hyvin rohkean ja kivuliaan päätöksen. Minusta on myös ihastuttavaa, kuinka hän ihailee Claryä ja muistelee usein ensi-ihastumistaan Jaceen. Nämä minulle niin rakkaat henkilöt ilmaantuvat tarinaan lopussa hetkeksi, ja onpas ihanaa kuulla taas heidän kuulumisiaan. Myös Julianin pikkusisarukset ovat kaikki kiehtovia, omia persoonallisuuksiaan, ja  tarinaan mukaan palaava Mark on hyvin mukava lisä henkilögalleriaan. Hän saapuu sisarustensa joukkoon kaltoinkohdeltuna, rakkaansa aaveratsastajiin jättäneenä ja riutuneena surkimuksena, mutta vahvistuu, rohkaistuu ja löytää taas varjometsästäjän itsestään.

Odotan innolla jatko-osan Lord of Shadows suomennosta. Harmikseni sitä ei näkynyt vielä ainakaan Otavan syksyn 2018 julkaisuluettelossa. Palan halusta tietää, palaako Helen vielä sisarustensa luokse, miten Julianin ja Emman rakkauden käy ja kehittyykö lievästi autististisia piirteitä omaava Tiberias eli Ty varjometsästäjäksi. Markin, Christinan ja Diegon välille saattaa olla myös odotettavissa kolmiodraamaa.

Cassandra Clare on kehittynyt kirjoittajana huimasti. Varjojen kaupungit -sarjassa paikoin esiintyneet kökköydet ovat nyt poissa ja Keskiyön valtiatar on erittäin tarkkaan hiottu, viihdyttävä, johdonmukainen ja lumoava lukupaketti.

Arvosanani täydet 5+

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Pikkuunen
Siniset helmet
Lukunurkka


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjassa on +400 sivua

Varjojen valtias. Varjometsästäjät 2: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2019 (Varjometsästäjät #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Dark Artifices, Book Two: Lord of Shadows. Kansi Cliff Nielsen (kuva) ja Russell Gordon (design)

"Emman ja Julianin rakkaus ei ole vain kiellettyä, se voi tuhota heidät molemmat. 

Varjometsästäjiä sitovat yhteen velvollisuus ja kunnia. Sana parabatee, taistelutoveri, on heille pyhä. He vannovat taistelevansa ja kuolevansa yhdessä – mutta eivät koskaan saa rakastua toisiinsa. Emma tietää, että hänen pitäisi lähteä Julianin luota – mutta kuinka hän voisi, kun viholliset vainoavat tätä ja Varjometsästäjiä? Kun uusi uhka nousee Varjojen valtiaan ja tämän sotureiden muodossa, on kaikki Emmalle ja Julianille rakas vaarassa tuhoutua." (Otava)

Oma arvio:

Sainpas käsiini taas heti alkuvuodesta melkoisen järkäleen: Cassandra Claren Varjometsästäjät-sarjan toinen osa Varjojen valtias huikeat 800 sivua pitkä. Jaksaako Emman ja Julianin kielletty rakkaus kiinnostaa tiiliskiven verran? Onko Clarella karannut mopo käsistä ja unohtunut tiivistämisen jalo taito? Ja vielä: miten ihmeessä kirjavinkkaaja saa nuoren tarttumaan näin paksuun kirjaan, johon mahtuisi 2-3 normaalipaksuista nuortenkirjaa?

Julian on kaunis. Hän oli aina ollut kaunis, mutta Emma oli huomannut sen liian myöhään. Ja nyt hän seisoi kädet sivulla ja häntä kivisti kaikkialta, koska hän ei voinut koskettaa Juliania. Hän ei voisi koskettaa tätä enää milloinkaan. (s. 25)

Kuten kirjan takakansikin paljastaa, kirjan keskeisin teema on Emman ja Julian kielletyt tunteet toisiaan kohtaan. Emma sai viime osan lopussa tietää kirouksesta, joka häntä ja Juliania kohtaisi, jos he antaisivat tunteensa roihahtaa liekkeihin. Siksi Emma feikkaa Julianille olevansa rakastunut tämän veljeen Markiin, joka saatiin viime osassa pelastettua aaveratsastajien joukoista - ja joka joutui rakastajansa Kieranin pettämäksi. Emma ei siis halua, että Julian saa tietää kirouksesta, mutta hänellä on työ ja tuska kätkeä tunteensa parabateetaan kohtaan.

Malcolmin sanat kaikuivat hänen korvissaan. Aivan kuin ilmenisi että ranta, jolla on käynyt uimassa lapsesta asti, on hiekan sijaan timantteja, ja yhtäkkiä tuon ihmisen kauneus sokaisee silmät. (s. 481)

Myös muilla tunteet kuohuvat. Markin ja Christinan välillä kipinöi, ja myös Varjotorilta löydetty, Herondalen sukua oleva Kit päätyy pussailemaan Livvyn kanssa. Suurimman huomion kuitenkin saa Emman ja Julian rakkaus ja heidän muutama lipsahduksensa, kun he eivät millään osaa pitää näppejään erossa. Asetelma muistuttaa, ehkä jopa liikaakiin, Claren aiemman Varjojen kaupungit  -kirjasarjan  Clary ja Jace -dilemmaa, jossa he luulivat olevansa sisaruksia eivätkä näin ollen voineet päästää tunteitansa valloilleen. 

Varjometsästäjänuorilla on nyt uudenlaisia ongelmia: merestä on alkanut nousta erittäin vaarallisia kalmarisdemoneja, jotka kylvävät tuhoa rannikolla. Lisäksi velho Malcolm Faden kuolema on ollut kohtalokas Arthur-sedän sairautta ajatellen, sillä häneltä he ovat saaneet lääkettä, jonka turvin Arthurin tila on pysynyt vakaampana. Diana yrittää auttaa nuoria pitämään instituuttiaan kasassa, mutta sitten tilannetta vielä sekoittaa tilannetta tutkimaan lähetetty joukkio, jotka kuuluvat pahamaineiseen kohorttiin. Ylimielinen Zara aiheuttaa hampaiden kiristystä. Sitten tapahtuu käänne, joka ajaa nuoret varjometsästäjät Haltijamaahan: Mark saa tietää, että hänen rakastettunsa Kieranin henki on uhattuna. Hänellä on yhä tunteita tuota nuorta miestä kohtaan, joten hän syöksyy suin päin pelastamaan tätä. Muut seuraavat tietenkin perässä.

Kirjan parhaita hetkiä ovat uuden varjometsästäjän Kitin ja asperger-piirteisen Tyn orastava ystävyys, sekä vanhojen tuttujen, Claryn, Jacen, Alecin ja lempivelhoni Magnuksen vierailut tapahtumien tiimellyksessä. Paluu Alicanteen, lasikaupunkiin jää harmittavan lyhyeksi.

"Kuiskaus olisi minunkin listallani", Kit sanoi. Hän astui askeleen koti Tyta ja kosketti hänen olkapäätään lempeästi. "Pilvi, salaisuus, valtatie, hurrikaani, peili, linna, orjantappura" (s. 549)

Yllättävän hyvin Clare jaksaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä näinkin paksun kirjan verran, mutta myönnettäköön, että tarinaa olisi voinut tiivistää hiukkasen. Varjojen valtias tarjoaa tasaista viihdettä, takuuvarmaa dramatiikkaa ja välillä taistelua milloin demoneja, milloin haltijoita vastaan. Kuolleitakin herätetään henkiin ja rakastavaiset keksivät porsaanreiän, jonka avulla he ehkä saavatkin olla yhdessä tavalla, joka on heille luontevin. Romantiikan ja intohimon kuvauksessa Clare on taitava. Kirja päättyy taas niin sydäntäsärkevän kuohauttavasti, että jatko-osa on ehdottomasti luettava.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lukunurkka

Ikuinen lukutoukka

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan:


30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

18. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Popsugar-haasteesta yliviivaan kohdan: 

17. A book with somebody with a superpower

Pimeyden kuningatar: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2020 (Varjometsästäjät #3)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Dark Artifices, Book Three: Queen of Air and Darkness. Kansi: Russell Gordon (suunnittelu), Cliff Nielsen (kuva)

"Entä jos todellisen rakkauden hinta on kadotus?

Varjometsästäjien salaisen tukikohdan portaille on valutettu viatonta verta. Sodan uhka on todellinen, ja Varjometsästäjät vaarassa hajaantua. Julian ja Emma tekevät epätoivoisia ratkaisuja yrittäessään tukahduttaa rakkautensa, selvitäkseen hengenvaarallisesta tehtävästä. He törmäävät salaisuuteen, joka voi repiä koko Varjomaailman riekaleiksi ja avata tulevaisuuteen arvaamattoman pimeän polun.
Taistellessaan aikaa vastaan Emman ja Julianin on pelastettava Varjometsästäjien maailma ennen kuin heitä seuraavan kirouksen tappava voima tuhoaa heidät ja kaikki, joita he rakastavat."(Otava)

Oma arvio:

1007 (raamattumaisen ohutta) sivua! Näin järkälemäiseksi on paisunut Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogian päätösosa, jota olen lukenut tammikuusta asti. Surkuhupaisinta tässä on se, että pääsin kirjan vauhtiin vasta noin kirjan puolivälissä eli 500 sivua luettuani, joten voisi kuvitella, että kirjan alkupuoliskon lukeminen oli väliin melkoisen nihkeää. Kirja on ollut sivussa pitkään, koska se ei ole jaksanut innostaa minua muiden kiinnostavampien ja helpommin luettavien kirjojen ohella. Kun nyt viimein sain kirjan luettua, en kuitenkaan vihaa sitä. Loppumetreillä viihdyin oikeinkin hyvin fantasian parissa. Juuri tästäkin syystä kirja kuin kirja pitäisi aina lukea loppuun!

Mutta Julianin kädet olivat veriset ja haavoilla, eikä hän halunnut Emman koskevan niihin. Myös hänen sielunsa oli riekaleinen ja verinen, eikä hän välttämättä halunnut ketään lähelleen senkään vuoksi, mutta Emman pitäisi olla eri asia, olihan hän sentään Julianin parabates. (s. 79)

Pimeyden kuningatar alkaa synkissä ja surullisissa tunnelmissa, kun Livvy Blacthorn menehtyy Julianin käsivarsille Neuvostosalissa käydyssä taistelussa, johon sarjan toinen osa päättyi. Samassa taistelussa Emma rikkoon Kohtalon miekan. Niinpä kirjan alkumetreillä Los Angelesin instituutissa yritetään sopeutua kaikin tavoin uuteen: elämään Livvyn menetyksen aiheuttaman surun kanssa ja hyväksymään kauan vankina ollut Helen-sisko mukaan joukkoon.  Julianilla ja Emmalla on myös taakkanaan kirous, joka on alkanut käydä toteen, koska he ovat vastoin parabates-sääntöä antaneet kuohuville tunteilleen vallan. Niinpä Julian päättää hakea helpotusta menemällä velhon luo, jotta tämä ei tuntisi mitään enää ikinä. Emma ja muut saavat pian huomata, ettei Julian ole enää entisensä, ja tämä outo, tunteeton käytös näkyy jo Livvyn hautajaisissa.

"Olet henkilö, jota joudun suojelemaan, kunnes oma Julianini tulee asumaan takaisin sisällesi", Emma sanoi. " Minä en halua tätä. Haluan sen Julianin, jota rakastan. Sinä saatat olla häkissä, Jules, mutta niin kauan kuin olet tällainen, minä olen siinä häkissä sinun kanssasi." (s. 624)

Pahamaineinen Horace joukkoineen on kaapannut haltuunsa Kohortin ja syrjäyttänyt Christinan äidin, Jian, sen johtajan pallilta. Uusi Kohortti on päättänyt liittoutua alamaailmaa, eli vampyyrejä, ihmisisusia ja haltioita vastaan suoltamalla jatkuvasti heistä sepitettyjä syytöksiä. Tätä vääryyttä vastaan Mark, Helen, Christina, Diana ja hänen haltianaisystävänsä Dwyn, Julian ja Emma ovat päättäneet taistella. Vastaan tulee tietekin monenlaisia esteistä, käydään haltiamaassa, rakastutaan tai riudutaan rakkaudessa, surraan menetettyjä.

"Historiassa on aina tiettyjä jännityspisteitä", Tessa sanoi. "Tilanteita joissa sattumalla on suuri osuus tapahtumien kulkuun. Taisteluja, rauhansopimuksia, avioliittoja. Kaikkea sellaista. Aikajanat erkaantuvat helposti sellaisilla hetkillä.---" (s. 512)

Mielenkiintoisin käänne on se, kun Emma ja Julian joutuvat portaalin kautta rinnakkaismaailmaan Thuleen, jossa asiat ovat menneet ihan toisin kuin heidän omassa todellisuudessaan: Sebastian Morgersten on voittanut, joten maailmassa vallitsee pimennetyt. Emma ja Julian saavat todistaa olevansa itsekin Sebastianin pimennettyjen armeijassa, sekstailemassa estottomasti. Myös Jace on pimennetty, mutta Livvy on elossa ja mukana kapinallisten joukoissa. Clary ja Ty on valitettavasti menehtyneett Thulen maailmassa. Julian ja Emma huomaavat, etteivät heidän parabates-merkkinsä toimi varjomaailmassa, joten hyvin pian heidän tunteensa pääsevät taas hetkeksi leimahtamaan täyteen liekkiinsä.

Livvyn kaksoisveli Ty ei halua millään hyväksyä siskonsa kuolemaan ja pyytää Kitiä avukseen, jotta he voisivat selvittää velhoilta, miten he saisivat tytön takaisin pimeän taikuuden avulla. Kit ei ole innoissaan asiasta, mutta koska hän ihailee Tytä enemmän kuin ketään, hän lupaa tukea poikaa. Heidän on tehtävä kovasti töitä saadakseen kaikki ainesosat taikuutta varten, mutta onkohan kuolleista herättäminen kuitenkaan hyvä asia?

"Sellaista se on, kun on sielu, Kieran - sielu ja sydän. Me kaikki kompastelemme ympäriinsä pimeässä ja aiheutamme toisillemme tuskaa ja yritämme hyvittää sen niin hyvin kuin osaamme.Me olemme kaikki hämmentyneitä." (s. 329)

Christina on yhä rakastunut Markiin, mutta hämmentyy kovin, kun Kieran suutelee häntä haltiamaassa. Christina tuntee nyt vetoa kahteen mieheen, eikä osaa valita, kumman haluaisi. Yllättäin tämä ei olekaan ongelma Markille ja Kieranille, ja kolmikko alkaa kokeilemaan uutta polyamorista suhdettaan. Rakkaus kukoistaa näiden kolmen välillä, kunnes Kieranin täytyy lähteä haltiamaahan takaisin olosuhteiden pakosta. Voisiko etäsuhde toimia näiden kolmen välillä?

"Minä olen tullut jäädäkseni", Helen sanoi kiihkeästi. "En jätä sinua enää ikinä." Hän ojensi kätensä - ja Dru nyökkäsi aavistuksenomaisesti. Helen kietoi käsivarret hänen ympärilleen ja halasi tiukasti. (s. 304)

Vankilasaarelta vapautunut Helen joutuu pinnistelemään, että nuoremmat sisarukset ottavat kauan poissa olleen isosiskon varauksetta yhdeksi huoltajakseen. Tilannetta ei helpota Livvyn menetyksen aiheuttama suru eikä se, että Julianista tulee tunteeton möhkäle, saatika se, että talon nuoret ja aikuiset lähtevät jatkuvasti jonnekin vaaroja uhmaamaan.

Kirjaan on ihan selvästi haluttu ottaa mahdollisimman paljon sateenkaaren eri kirjoja ja on toki aina oikein, että kirjoissa(kin) rikotaan yhä enemmän heteronormisuutta, vaikka kaikki ratkaisut eivät tunnu niinkään luontevilta ratkaisuilta vaan ikään kuin päälleliimatuilta. Christinan, Markin ja Kieranin suhde on toki kuuma ja intohimoa tihkuva, enkä ole juurikaan törmännyt polyamoriaan nuortenkirjoissa ennemmin. Myös Dianan transseksuaalisuus käsitellään tässä viimeisessä osassa ohimennen.

Pimeyden kuningatar on todellista herkkua Varjojen kaupungit -sarjan faneille, sillä siitä tutut henkilöt ovat mukana kirjan tapahtumissa yllättävän paljon. Etenkin Clary ja Jace seikkailevat mukana kirjan loppuvaiheissa, mutta mukana vilahtelevat myös Magnus ja Alec, Maya ja Bat sekä Isabella ja Simon. Kirjan lopputaistoissa ja rytinöissä, jotka tapahtumat Alicantessa, onkin sitten mukana aika lailla koko henkilökaarti.

Cassandra Clare on paisuttanut trilogian osat  melkoisiin mittasuhteisiin. Etenkin tässä viimeisessä osassa tapahtuu paljon, mutta varmasti karsittavaa olisi ollut. Clare  on uskollinen henkilöhahmoilleen ja haluaa käsitellä kaikkien vaiheet huolella, minkä vuoksi tarinaan ei jää hirmuisesti aukkoja, mutta osan henkilöistä tarinakaaret jää hiukan valjuiksi. Hän osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja seikkaperäisesti, vaikka romanttiset kuviot alkavat hänen tuotantoaan paljon lukeneelle toistaa samaa kaavaa. Intohimoa hän osaa kyllä kuvata mainiosti ja hänen luomansa varjometsästäjien ja alamaailman valtakunta on uskomattoman kiehtova. Vaikka kirjan alkupuolisko oli minulle melkoisen tahmeaa luettavaa, pääsin kuitenkin mukaan kirjan imuun ja lopulta huomasin jännittäväni täysiä henkilöhahmojen puolesta. Ja ovathan Emma ja Julian hykerryttävän ihana pari, jonka kielletty rakkaus saa huokailemaan epätoivosta.

Se oli tuntunut hyvältä. Miltei euforisen hyvältä. Eikä vain siksi, mitä oli tapahtunut hänen omien solujensa sisällä, hänen oman ihonsa alla. Hänen nautintonsa oli johtunut Emmasta, tämän päästämistä äänistä, siitä miten tämä oli koskettanut häntä. Se ei johtunut parabates-siteestä, vaan kyse oli heidän välisestään siteestä. (s. 497)

Niin paljon tykkään kuitenkin Claren luomasta fantasiamaailmasta, että haluaisin lukea hänen muutkin siihen liittyvät teokset. Häneltä on ilmestynyt englanniksi Varjometsästäjät- ja Varjojen kaupungit -sarjojen maailmaan kytkeytyvä The Infernal Devices -trilogia, joka kertoo sarjasta tutun velhon, Tessa Grayn tarinan ja sijoittuu ajallisesti ennen näitä sarjoja. Odottelen varmaankin toiveikkaasti, että sarja suomennettaisiin, sillä ne voivat olla haastavia lukea englanniksi. Lisäksi on ilmestynyt tarinakokoelma The Bane Chronicles, jossa pääosassa on velho Magnus Bane. Tämä kiinnostaa myös minua kovasti, sillä kyseinen velho on ollut aina suosikkihahmoni.

Arvosanani 4

Tämä on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

LadyKatieReads

It's a Paige Turner

Books, Coffee, And Repeat

Read by Tiffany

Samantyylistä luettavaa:

Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare 
Hopea-sarja: Victoria Aveyard