Aikuiset: Emma Jane Unsworth

 Aikuiset: Emma Jane Unsworth. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2021

 Englanninkielinen alkuteos (2020): Adults. Kansi: Ellie Game, DEEPOL/ PlainPicture (kuva)

 

"Hauskempi kuin Sally Rooney, epätoivoisempi kuin Fleabag

Neuroottinen draamakomedia Instagram-ajasta, elämästä jossa ruusuilla on esitettävä tanssivansa, vaikka selän alla pistelee kuollut kaktus.

Kolmikymppisen Jenny McLainen elämä on syöksykierteessä. Hän on juuri menettänyt sekä poikaystävänsä että feministisen kolumninsa, koska feministi ilman kuuluisaa valokuvaajamiestä ei kiinnosta ketään. Kaiken lisäksi ex on alkanut seurustella naisen kanssa, josta Jennyllä on krooninen Instagram-pakkomielle. Ja pahempaa on tulossa! Digiajan koomisin hittiromaani osuu naulan kantaan kuvatessaan, millaista on olla nainen juuri nyt, maailmassa, jossa elämänvalintansa on tehtävä puolitotuuksien, täyssumutusten ja järjettömien odotusten ristipaineessa. Minkä valokuvan äärellä sitä tänään murentuisi? (Tammi)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut jo useamman kevyen nykyromaanin, jossa päähenkilönä on 20-30-vuotias nainen kipuilemassa nykymaailman ilmiöiden kanssa. Toki mukana on ajattomatkin teemat, kuten parisuhteet (ja usein niiden loppuminen ja siitä irti pääseminen), mutta vahvasti mukana on metoo-ajan henki, seksuaali-identiteettikysymykset, BLM ja sosiaalinen media. Jälkimmäinen teema on hyvin vahvana mukana tässä Emma Jane Unsworthin ensimmäisessä suomennoksessa Aikuiset, joka lupailee jo takakansiteksteissään ja hulvattoman silmiinpistävällä kansikuvallaan jotain tuoretta, jotain viihdyttävää ja ajan hengen mukaista luettavaa samaan tyyliin kuin Sally Rooney, Candice Carty-Williams, Juno Dawson ja Holly Bourne.

"Facebook", minä sanon, "on datankeruulaitos, joka on naamioitu toverilliseksi yhteisöksi, vaikka tosiasiassa se lietsoo epävarmuutta ja tuskaa--- (s. 120)

Kirjan päähenkilö, kolmikymppinen Jenny on töissä lontoolaisen nettilehti Foofin kolumnistina - ja on pahasti someriippuvainen. Hän on myös juuri menettänyt valokuvaajamiehensä Artin, joka ei ollutkaan valmis mihinkään vakavaan, kuten lapsen hankkimiseen. Jennyllä on ongelmia äitisuhteessa, sillä hänen näyttelijä-malli-meedio-mitäliemuuta-äitinsä on ollut hyvin epävakaa äiti Jennylle. Jennyllä on kyllä pari ystävää: suorasanainen Nicolette ja teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja Kelly.

Olen sanonut Kellylle, että meidän pitää suhtautua sosiaaliseen mediaan kunnioittavammin kuin nuorempien sukupolvien, koska emme ole diginatiiveja. Me vartuimme printin parissa. Meidän elinaikanamme tapahtunut muutos on ollut valtava kulttuurinen ja psykologinen mullistus. (s. 17)

Kaikki alkaa mennä pieleen, kun Jenny huomaa kuvan Artin tatuoinnista erään Suzy Bramblesin IG-tilillä, jota hän on pakkomielteisesti seurannut. Tällä hetkellä meediona työskentelevä Carmen-äiti pölähtää Jennyn luo asumaan, halusi tämä sitä tai ei, ja Kelly suuttuu liian huolettomasti käyttäytyvälle ystävälleen ja haluaa pitää taukoa. Jennyn pomo Mia on sitä mieltä, että Jennyn olisi hyvä hieman lepäillä Foofin hommista, sillä tämän jutut ovat menettäneet hohtonsa. Jennyn talossa majailevat kämppikset Sid, Moon ja Frances suuttuvat siitä, kun Jenny käyttää heitä kolumnissaan, ja päättävät häipyä.

"No niinhän sitä sanotaan, että somessa inhoaa eniten niitä, jotka tuntee parhaiten. Koska näkee niiden kulissien taa. Muutenhan sitä ajattelisi vain, että tuossapa on upea tyyppi, jolla on selvästi mahtava elämä." (s. 198)

Kirjan rakenne on sekoitus takaumia Jennyn ja Artin suhteen alkuajoista nykyhetkeen, somekirjoituksia, Jennyn luonnoksia sähköposteista tai viesteistä, joita hän ei koskaan (kai) lähettänyt, välähdyksiä Jennyn elämästä nykyhetkessä ja viestittelyjä eri henkilöiden kanssa. Hyvin siis modernisti rakennettu teos, joka voi joidenkin mielestä olla hieman hajanainen, mutta minä pidän oikein kovasti tällaisesta tyylistä, sillä tällaista on oikein helppo lukea. 

Päähenkilö on melkoisen neuroottinen ihminen, mutta kirja ei sisällä kännisekoilua eikä satunnaisia seksisuhteita, jollaisiin tämäntyyppiset kirjat saattavat helposti mennä. Pidän siitä, ettei Jennylle aleta kehittelemään heti uutta, korjaavaa parisuhdetta, vaan teos keskittyy Jennyn selviytymiseen erosta ja Artin menettämisestä toiselle. Mikään pelkkä erokirja tämä ei kuitenkaan ole. Jennyn someriippuvuus aiheuttaa huolta lähipiirissä, ihan kuten se mietitytti myös Artia. Jenny ei tietenkään helpolla myönnä ongelmaansa, kunnes hänen lähipiirinsä päättää toimia. Jennyn äitisuhde ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin alussa voisi kuvitella, ja tätäkin hän joutuu työstämään muiden mullistusten ohella. Kuten omaa äitiyttä, joka ei ole vielä toteutunut, sillä hän koko keskenmenon Artin kanssa ollessaan.

Hän on jokainen ihminen, joka koskaan on rakastanut minua, jokainen, joka on jättänyt minut, jokainen, joka on ihaillut minua tai inhonnut minua. Hän on "Bloody Mother Fucking Arsehole", niin kuin biisissä melkein sanotaan. (s. 338)

Olisin halunnut tykätä tästä viiden tähden arvosta, mutta en ihan kyennyt kuitenkaan. Jokin pieni juttu jäi puuttumaan, ehkä tunne? Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn kirjoihin, mutta hauskemmiksi. Ehkä juuri se hauskuus syö hieman tunnekokemusta pois. Aikuiset on kaiken kaikkiaan mukava, riemastuttava, nykyaikainen ja jotenkin lämmin kirja, jonka päähenkilö yhtä lailla raivostuttaa, mutta on silti symppis. Somemaailman kuvaukset niin tätä päivää ja totta. Samaistun moniin kohtiin. Odotan innolla kirjasta tekeillä olevaa elokuvaa.

Arvosanani 4,5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

 

Samantyylistä luettavaa:

Teeskentelyä: Holly Bourne 

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne 

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Keskusteluja ystävien kesken: Sally Rooney 

Queenie: Candice Carty-Williams 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen 

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

2020 bestseller

Ihmemaa: Juno Dawson

 Ihmemaa: Juno Dawson. Suomentanut Aura Nurmi. Gummerus 2021.

Englanninkielinen alkuteos (2020): Wonderland. 

 

"Miten käy, kun putoaa kaninkoloon?

Alice on etuoikeutettu nuori nainen, joka elää yltäkylläisyydessä. Millään ei ole kuitenkaan arvoa, kun oma mieli vääristää todellisuutta. Kun Alicen ongelmainen ystävä Bunny katoaa, Alice ryhtyy etsimään tätä ja löytää kutsun Ihmemaahan – kolmen päivän hedonistisiin, huuruisiin karkeloihin, joihin vain eliitti on tervetullut.

Löytääkö Alice Bunnyn Ihmemaasta? Vai etsiikö hän oikeastaan itseään? Alicella on nimittäin omat salaisuutensa, ja seurapiirikuningatar Paisley Heart on armotta päättänyt paljastaa ne. Alice on kaukana kodistaan ja lääkkeistään, eikä hän voi luottaa enää keneenkään, etenkään omaan mieleensä – ja nyt uusi vihollinen haluaa hänen päänsä.

Ihmemaa on huumaava, silmiä avaava tutkimusmatka identiteetin, mielenterveyden ja toiseuden kaninkoloihin. Se on trans-aktivistinakin tunnetuksi tulleen Juno Dawsonin radikaali ja viihdyttävä tulkinta nyky-Liisasta tämän päivän Ihmemaassa."(Gummerus)

 

Oma arvio:

Liisa Ihmemaassa on lempitarinoitani, siispä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää tämän Juno Dawsonin uusimman mukailevan kyseistä hullunkurista tarinaa. Ja mikä muukaan sopisi Ihmemaa-teemaan kuin päihteidenhuuruinen bilemaailma. Viime vuonna suomennettu Dawsonin YA-romaani Mallikappale teki minuun suuren vaikutuksen, joten odotukseni olivat korkealla tarttuessani tähän kirjaan. 

Kirjan päähenkilö, transnainen nimeltä Alice (kuinkas sattuikaan!) on huolissaan lukiokaveristaan Bunnystä, jolla on ollut tapana kadota välillä, mutta joka nyt on ollut kadoksissa jo useamman päivän. Eikä ketään tunnu kiinnostavan. Miksi Alicea sitten kiinnostaa, vaikka he eivät ole varsinaisesti ystäviä? He kuuluvat täysin eri piireihin - todellisuudessa outolinnuksi itsensä kokeva Alice ei kuulu mihinkään piireihin. Alicella on kuitenkin omat syynsä löytää Bunny.

On aika päästää irti ja pudottautua tuntemattomaan. (s. 80)

Johtolangaksi muodostuu herttakuningatar-pelikortti, jonka Alice löytää Bunnyn lokerosta. Siinä lukee Ihmemaa ja päivämäärä 23.5, joka on pian. Tästä alkaa Alicen salapoliisityö, joka johdattaa hänet salattuihin ökybileisiin, joihin saa pulittaa tuntuvan pääsymaksun ja uhrata pari vuorokautta elämästään. Pillereitä, pössyteltävää ja päähän humahtavia drinkkejä on jaossa niin paljon kuin sielu sietää. Alice yrittää kohteliaasti kieltäytyä, mutta huomaa olevansa pian itsekin sekaisin kuin seinäkello. Sopii bileiden luonteeseen.

"Me olemme kaikki hulluja täällä", mutisen itsekseni, kun solahdamme juhlasalia kohti virtaavan ihmisjoukkoon. Kohottaessani katseeni huomaan, että salin katossa ammottaa suuria reikiä. Näen iltaruskon ruusunpunaiseksi värjäämää taivasta ja hailakan kuunsirpin. (s. 255)

Alice kohtaa naamiaisteemaisissa bileissä heti tyyppejä, joista löytyy esikuva Liisa Ihmemaassa tarinasta. Suurta hauskuutta onkin bongata ja yhdistää hahmoja toisiinsa tarinan edetessä. Kohdatessaan erilaisia tyyppejä Alice joutuu painiskelemaan itsetuntonsa ja identiteettinsä kanssa. Samalla selviää, miksi Bunnyn löytyminen on hänelle niin tärkeää. Alice huomaa, ettei kaikkiin voi luottaa. Kuka on sitten bileiden järjestäjä? Tai pikemminkin ketkä? 

Kuten esikuvatarinassa, myös tässä Ihmemaassa Hertakuningatar on kaiken takana ja käskyttää muita tottelemaan - tai PÄÄ POIKKI. Alice tuntee Herttakuningattareksi tekeytyneen nuoren naisen ja on hämillään tämän yhtäkkisestä ystävällisyydestä häntä kohtaan. Pian kuitenkin selviää, että Ihmemaa on oikea juonittelun tyyssija, jossa saa varoa tarkkaan, keneen luottaa.

Onko tämä kolmen kimppa? Aionko oikeasti harrastaa kimppakivaa? (s. 160)

Kirjan päähenkilö on kamalan sympaattinen, vaikka hänen hyväuskoisuutensä välillä meinaa käydä hermoille. Hän yllättyy kerta toisensa jälkeen siitä, miten ympäristö ottaa vastaan sen, että hän on transtyttö. Hän on luullut koko ajan, ettei kukaan tiedä, mutta oikeasti kaikki tuntuvat tietävän - eikä kukaan välitä. Kaikki ovat yhtäkkiä hullaantuneita hänestä. Onko se Ihmemaan syytä vai ihan todellista totta? Alicen pää on pyörällä eikä hän enää tiedä, mikä on totuus.

"Mikä tekee tavallisista tytöistä tavallisia?"

"No piparipuoli nyt ainakin."

"Ovatko tytöt sinusta siis lähinnä emättimiä, joilla on kädet ja jalat?" (s. 219)

Minulle tulee kirjan vetävästä ja hieman sekavanhuuruisesta juonikuviosta mieleen nuoremmille suunnattu Caraval (Stephanie Garber). Ihmemaa on tyyliltään kuitenkin hieman rajumpi, koska siinä on päihteet hyvin vahvasti mukana ja sekstailuakin on useaan otteeseen - tosin se ei ole vimpan päälle graafisesti kuvattua. Kirjan kohderyhmä hiukan mietityttääkin. Kirja on kustantajan mukaan aikuisten aineistoa ja myös kirjastossamme se on sinne laitettu, mutta muuten kirja on hyvin YA-lajityyppinen. Sijoittaisinkin tämän nyt New adult -kategoriaan, eli ei välttämättä ihan yläkoululaisille mutta lukioikäisille jo kyllä. Kirjan päähenkilöt ovat noin 17-vuoden molemmin puolin, ja nuorin hahmo taisi olla vasta 14-vuotias, ja muutenkin kirjassa eletään eliittilukiolaisten maailmassa. 

"Nyt kolisee...Tunnen sen."

"Millaista se on?"

"Minä rakastan sinua..."

"Etpäs! Pilleri puhuu."

"On lämmin. Lämmin sisältä. Niin kuin kinuskia..." (s. 149)

Pidän kuitenkin kovasti siitä, ettei tästä kirjasta ole tehty liian kilttiä. Vaikka välillä hieman huimaa kaikki se päihdehuuruilu, kirjan tarina suorastaan vaatii sitä. Kaiken on tarkoituskin olla hieman sekavaa. Mukaan yhdistyy myös mielenterveysteema, kun Alice joutuu selviytymään parin päivän bileissä ilman mielialalääkitystään. Samalla selviää ikäviä asioita hänen menneisyydestään, lähinnä isästään. Pelkkää biletystä tämä ei siis ole, vaan kirjan pääasiallinen juoni, Bunnyn löytäminen, sekä Alicen pohdinnat omasta itsestään, pitää paketin hyvin kasassa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Stephanie Garber: Caraval -trilogia

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

 

Lisään kirjan Vahvat naiset -lukuhaasteessa kohtaan:

 Transnaisen kirjoittama kirja

 

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

 Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds. Suomentanut Niko Toiskallio. Otava 2021

Englanninkielinen alkuteos (2017): Long way down. Kansi: Juho Toiskallio (suunnittelu ja käsintekstaus). Kuvat; iStock/ Adam Smigielski, Violetastock, Sergei Dubrovskii.

"Kolme sääntöä: älä itke, älä vasikoi, kosta.

Viisitoistavuotias Will on matkalla kostamaan veljensä Shawnin murhan. Ase on hankittu, ja koston ja Willin välissä on enää seitsemän kerroksen hissimatka. Will tietää, kenen on maksettava hengellään Shawnin kuolema ‒ vai tietääkö? Kuudenkymmenen sekunnin odotus ja hississä kohdatut ihmiset herättävät lisää kysymyksiä. Tarina täydentyy kerros kerrokselta, säe säkeeltä.

Palkitun amerikkalaiskirjailija Jason Reynoldsin poikkeuksellisen vavahduttava runomuotoinen romaani väkivallasta, kasvamisesta ja vaikeasta päätöksestä."(Otava)

Oma arvio: 

Minulle tuli yllätyksenä se, että tämä kirja on säeromaanin muodossa. Yleensä luen tulevien kirjojen kuvaukset tarkkaan, mutta tämän kohdalla taisin olla puolihuolimaton.  Eipä siinä mitään, sillä viime vuosina on ilmestynyt tosi monta YA-säeromaania, joista olen tykännyt tosi paljon. Pelkkä muoto ei tee tietenkään täydellistä lukukokemusta, kuten sain todeta tämän romaanin kohdalla. Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus ei tehnyt minuun mullistavaa vaikutusta, koska se ei aiheuttanut minussa tunnetasolla oikein minkäänlaisia reaktioita. Vaikuttava aihe tässä kuitenkin on, joka laittaa vähintäänkin lukijan aivot raksuttamaan.

Viime vuosina on ilmestynyt Black Lives Matter -hengessä useita YA-romaaneja, joista Angie Thomasin Viha jonka kylvät lienee saanut eniten huomiota osakseen. Minuutin mittainen ikuisuus ei sinänsä käsittele vähemmistöjen kokemaa poliisien väärinkohtelua, vaan kirjan aiheena on lähiöjengit ja niihin liittyvät lainalaisuudet.

Kirjan päähenkilö, Will, on juuri menettänyt isoveljensä Shawnin jengien välisissä selkkauksissa. Kun hän löytää veljensä huoneesta aseen, hän nappaa sen mukaansa ja päättää lähteä kostamaan veljensä kuoleman. Hän on melko varma, kuka Shawnin ampui, ja se riittää. Will tietää, että on noudatettava isältä pojalle siirtyneitä sääntöjä, joiden mukaan kiellettyä on itkeminen ja vasikointi ja ehdottoman sallittua kostaminen. Kukaan ei tiedä, kuka säännöt keksi, mutta niitä noudatetaan. Aina.

MITÄ SÄ LUULET ET SUN PITÄIS TEHDÄ?

se kysy.

Noudattaa sääntöjä.

mä sanoin

niinku sanoin 

kaikille muilleki.

Niinku säkin teit. (s. 218)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Willin kotitalon hissiin, ja kerros kerrokselta hissin mennessä seiskakerroksesta alas mukaan liittyy joukko Willin elämään merkityksellisiä ihmisiä. Erikoista tästä tekee vain se, että he kaikki ovat kuolleita. Nyt he ovat tulleet kyseenalaistamaan Willin kostotempauksen. Kukaan ei sano mitään suoraan, vaan Willin on tajuttava asiat itse. Se käy parhaiten muistelemalla, mitä kävi kullekin jengiselkkausten takia menehtyneelle henkilölle: Shawnin ystävälle Buckille, Willin lapsuudenystävälle Danille, Mark-sedälle, isälle, Frickille (sille, joka murhas Buckin ja jonka siis Shawn ampui kostoksi) ja lopulta myös Shawnille, rakkaalle isoveljelle. Will alkaa tajuta, että monet ampumiset olivat erehdyksiä, tilannetajun kadottamisia, vahinkoja, virhearviointeja.

Kirjan idea ja rakenne on sinänsä kiehtova: seitsemän kerroksen ajan joka kerroksesta astuu uusi ihminen hissiin samalla kun hissitaulun numerot hupenevat. Jokainen henkilö tuo jotain lisää mietittävää Willille. Samalla kun tyypit meinaavat tukehduttaa Willin tupakansavuun ahtaassa hississä, he myös kertovat ja havainnollistavat tälle, miksi vanhat säännöt joutaisi heittää jo romukoppaan. Koska kenenkään ei enää tarvitsisi menettää henkeään. Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen, eikä varmalta tuntuva asia kestäkään lähempää tarkastelua.

 

JA SILTI, VAIKKA

sen kasvot oli märät

kyynelistä joista se

ei ois saanu itkeä

kun se oli elossa,

mä en voinu nähdä

sitä minään muuna

ku mun broidina.

mun ykkösenä,

mun ainoona. (s. 307)

Minun oli kuitenkin hankala päästä henkilöiden sisälle enkä kokenut kirjan aikana mitään tunnetasolla. Ehkä aihe on kuitenkin niin vieras ja kaukana omasta maailmasta, että se ei kuitenkaan aiheuttanut minussa mitään tunnereaktioita. (En silti usko ihan siihenkään, sillä olen minä pystynyt samaistumaan kaukaisempiinkin asioihin.) Ehkä kirjan urbaani tyyli on vain omiaan vieraannuttamaan minut tarinasta. Will kuvailee toki suruaan veljensä menetyksestä ja myös kertoo siitä, kuinka hänen lapsuudenystävänsä Dani ammuttiin vahingossa leikkipuistossa. Suru ei vain minusta kantaudu nyt lukijalle asti.

Niko Toiskallio on tehnyt mielestäni hienon suomennostyön. En voi tietystikään verrata alkuteokseen, mutta minusta säkeet on katu-uskottavia ja tyyli toimii tämän teoksen teemoihin täydellisesti. (Toiskallio on suomentanut aiemmin Angie Thomasin YA-romaanin Mun vuoro räppilyriikat.)

Minuutin mittainen ikuisuus on ajatuksia herättävä yhdenpäivänromaani, jossa ikävien ja harkitsemattomian tapahtumien ketju muokkaa 15-vuotiaan nuoren miehen lähipiirin elämän. Vaikka se ei minusta ole mikään varsinainen nyyhkytarina, se kuvaa uskottavasti monille täysin tuntematonta elämää maailmassa, jossa jengien lainalaisuudet nousee varsinaisen lain yläpuolelle. Ja jossa pieni poika voi joutua katsomaan vierestä, kun paras ystävä kuolee hutilaukaukseen.

Arvosanani 3,5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

 Siniset helmet

Tuijata.kulttuuripohdintoja

Sivupiiri vinkkaa

Kirjojen keskellä

 

Samantyylistä luettavaa:

Angie Thomas: Mun vuoro

Angie Thomas:  Viha jonka kylvät

Nic Stone: Dear Martin

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

38. Kirja on käännetty hyvin. 

Booklist Queen haasteesta ruksaan kohdan:

Title with three words

Popsugar haaste saa kirjan kohtaan:

A magical realism book

Paahde: Louis Sachar

 Paahde: Louis Sachar. Suomentanut Jaana Kapari. Otava 2001

Englanninkielinen alkuteos (1998): Holes. Kansi: Heli Hieta.

"Stanley Yelnats on poika, jonka kohtalona on olla väärässä paikassa väärään aikaan. Kun lenkkitossu putoaa taivaasta hänen päähänsä, Stanley joutuu syyttömänä poikien rangaistusleirille paahtavan kuumaan autiomaahan. Mutta kohtalolla on takataskussaan paljon muutakin. Sattumien palapeli, joka alkoi muotoutua sata vuotta sitten autiomaan ollessa vielä järvi, on lukijan ratkaistava itse."

Oma arvio:

Aina välillä yritän tarttua muihinkin nuortenkirjoihin kuin uutuuksiin, etenkin sellaisiin, joista on ollut pöhinää jossain vaiheessa. Louis Sacharin Paahde on sellainen, joka on kummitellut mielessäni usein. Olen saattanut lukea jostain tuskastuneesta somepäivityksestä, miten "yläkoulun opet luetuttaa oppilailla aina sitä iänikuista Paahdetta." Osa puolustelee Paahdetta hyvänä kirjana, mutta olen myös vähättelyjä nähnyt. No,  nyt otin itse selvää. Onko Paahde niin hyvä, että sitä voi yhä huoletta suositella yläkoululaisille, myös nihkeästi lukeville tapauksille? Mikään ikivanha teoshan tämä ei kuitenkaan ole, vaan alkuteos Holes on julkaistu 90-luvun lopulla.

Kirjan alussa päähenkilöä kuskataan bussilla kohti tuntematonta, nimittäin teksasilaiselle nuorten rangaistusleirille kuivuneen Greenjärven rannalle. Olosuhteet leirillä ovat armottomat: jatkuva kuumuus ja kuivuus piinaa leirille kuskattuja poikia ja lisäksi heidän täytyy väistellä kalkkarokäärmeitä, skorpioneja ja mikä pahinta, tappavia keltatäpläliskoja (juuri tällainen komeilee kannen kuvassakin.)

Leirillä Stanley Yelnats, jonka sukunimi on hassusti etunimi väärinpäin, tutustuu varsin erikoiseen poikajoukkoon, joista kutakin syytetään eri rikkeistä. Menneisyys ei kuitenkaan tunnu olevan olennaista leirillä, jossa taistellaan joka päivä janoa vastaan ja illalla lepuutellaan väsyneitä lihaksia. Poikien tehtävänä on nimittäin kaivaa joka päivä kuivuneen järven pohjaan (joka on kovaa ja tiivistä) lapion korkuinen ja levyinen kuoppa. Ohjaaja nimeltä Pendanski tuo kaivajille vettä ja lounasta muutaman kerran päivässä, mutta veden riittävyys on melko niukalla. Kuopan kaivamiselle ei anneta suurempia syitä ja tarkoituksia, mutta poikien on ilmoitettava välittömästi, jos he löytävät maasta jotain kiintoisaa.

"Janottaako?" Arvoisa kysyi.

"Janottaa, Arvoisa", Stanley vastasi kiitollisena.

"No, siihen kannattaa totutella. Sinua janottaa seuraavat puolitoista vuotta." (s. 21)

Lukijaa tietysti kiinnostaa se, miksi Stanley on leirille joutunut. Tapahtumien lomassa hänen menneisyyttä kirotun suvun lapsena aletaan valottaa ja myöhemmin selviää myös ne surullisenkuuluisat sattumukset, jotka tekevät Stanleystä varkaan hänen tahtomattaan. Lisäksi kerrotaan ajasta, jolloin Greenjärvessä oli vielä vettä ja siellä tapahtui traagisia tapahtumia, joista yhä kerrotaan seuraaville sukupolville. Lukijan kannattaisi lukea nämä takaumat ja taustoitukset tarkkaan, sillä niiden avulla kirjan sokkelo ja takakansitekstissä mainostettu palapeli alkaa muodostua. Minä en tehnyt niin, sillä pitkästyn usein tämmöisissä kohdissa, joissa kehyskertomuksesta hypätään pois. Niinpä en ihan kaikkia palapelin palasia saanut lopussa yhdistettyä, mutta toki tajusin pointin. Kaikki liittyy kaikkeen tässä kirjassa.

 Stanleysta tuntui kuin hän kaivaisi omaa hautaansa. (s.44)

Kirjan tunnelma on toisaalta hyvin paikallaan pysyvä, mutta toisaalta lievästi uhkaava. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tai yllättävää tapahtuvaksi, mutta käänteet eivät ole niin hätkähdyttäviä kuin odottaisi. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että kirjassa voisi tapahtua jotain yliluonnollista, mutta näin ei ole. Siksi jopa petyin kirjan loppuratkaisuun, sillä vaikka tiesin, ettei kirjassa ole mitään spefi-elementtejä, niitä kaipasin. Kirja antoi ymmärtää enemmän mitä lopussa tarjosi.

Jos joskus olet ollut niin lähellä, että olet nähnyt keltaiset täplät, olet luultavasti vainaa. (s. 48)

Kiehtovin juttu kirjassa on minusta kannessakin komeilevat, uhkaavat ja myrkylliset keltatäpläliskot, jotka ovatkin juonen kannalta hyvin merkittävässä roolissa. Kuten myös sipuli, lukutaito ja lenkkitossut. Ja lempinimet. Jokaisella pojalla on oma lempinimensä, ja Stanleytä aletaan nimittää heti hänen saavuttuaan Luolamieheksi.

Ymmärrän silti sen, miksi tämä kirja on sopiva yläkoululaisten lukemistoon monien opettajien mielestä: kirjan juoni pitää otteessaan, se etenee hyvin helppolukuisesti (joskin nuo kehystarinasta poikkeavat selonteot hieman sotkevat selkeyttä) ja poikien välinen kanssakäyminen Greenjärven leirillä on hyvä teema käsiteltäväksi äidinkielen tunneille. Paahde on yhdistelmä mysteeriä, poikaromaania, seikkailua ja aavistuksen jännitystä. Minulle tulee väistämättä mieleen James Dashnerin Maze Runner -sarjan avausosa Labyrintti, jossa joukko poikia yrittää selviytyä aukiolla labyrintin keskellä ja keksii omat pelisääntönsä. Esikuvaksi voisin myös mainita tietysti William Gouldingin Kärpästen herran, jossa valvomattomana poikien meno äityy todella brutaaliksi verrattuna tämän kirjan tarinaan, jossa Valvoja Pendanski ja leirin johtaja Arvoisa pitävät kuitenkin jonkin verran lankoja käsissään. Heistäkin kuitenkin paljastuu ikäviä, ei niin reiluja piirteitä.

Mikä on siis lopullinen mielipiteeni? Paahde on minusta hyvä, mukaansatempaava ja aikaa kestävä nuortenromaani, ja aion vielä itsekin tätä vinkata ehdottomasti yläkoululaisille. En kuitenkaan rakastunut tähän niin paljoa, että lukisin itsenäisen jatko-osan Riskitekijä. Kirjasta tehdyn elokuvan aion kuitenkin vielä katsoa.

 Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 

Oksan hyllyltä 

Saran kirjat 

Kasoittain kauniita sanoja

Työnaisen vaimo

 

Samantyylistä luettavaa: 

James Hashner: Maze Runner - trilogia

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

5. Kirja liittyy TV-sarjaan tai elokuvaan 

 

Booklist Queen haasteessa kirja sopii kohtaan:

A book everyone is talking about

 

Popsugar haaste saa kirjan kohtaan:

A bestseller from the 1990's

 

 

Filigraanityttö: Anu Holopainen

Filigraanityttö: Anu Holopainen. Karisto 2021

 Kansi: Mari Villanen

"Rohkea nuortenromaani painajaismaisista mielen koukeroista

Kaksi asiaa pitää Ennin elämän oikeilla raiteilla: filigraanisormus ja leluhylly, jossa lapsuusvuosien pehmot istuvat aina tietyssä järjestyksessä. Jos järjestys menee sekaisin, Enni uskoo jonkin vaaran uhkaavan häntä itseään tai hänen läheisiään. Sormusta Enni pyörittää hädän hetkellä kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Silloin Varoittaja hänen päässään vaikenee ja olo on turvallinen. Kukaan ei sitä ymmärrä. Mutta sitten Enni näkee jotakin. Kohtalotoverin?"(Karisto)

Oma arvio: 

Olen lukenut Holopaiselta aiemmin dystopiset YA-kirjat Ihon alaiset ja Molemmin jaloin sekä realistisen Sydänhengitystä. Filigraanityttö on perinteisempi nuortenkirja, jossa on kuitenkin painava aihe, kuten kaikissa lukemissani kyseisen kirjailijan teoksissa. 

Kirjan päähenkilö on seiska- ja kasiluokan välistä kesää viettävä Enni, jolla on muutamia sellaisia omia juttuja, joista hän ei ole kertonut ystävilleen eikä vanhemmilleen. Hänellä on nimittäin oma Varoittaja, joka kulkee aina hänen mukanaan ja varoittelee kaikesta, mikä voi mennä pieleen ja aiheuttaa jotain pahaa tapahtuvaksi - ihan kuten se eräs puhelu, kun äidille soitettiin vaarin joutuneen onnettomuuteen ja kuolleen siihen. Onneksi Ennillä on keinoja, joilla vaientaa Varoittaja hetkeksi ja estää pahoja tapahtumasta; filigraanisormusta pyöräyttämällä tietyn määrän hän voi vaikuttaa asioihin, ja myös kirjahyllyn pehmolelujen pysyessä järjestyksessä kaikki menee hyvin.

Ei Varoittaja Ennin vihollinen ollut, ei pahantahtoinen, mutta sen alttius pitää huolta kaikista ja kaikesta, kaiken aikaa, kävi toisinaan raskaaksi. Sillä Varoittaja ei kyennyt itse estämään mitään, se kykeni vain varoittamaan, ja Ennin tehtävä oli kuunnella sitä ja toimia kuten tarve vaati. (s.31)

Enni uskoo tosissaan Varoittajan olevan totta, mutta epäilee kuitenkin, ettei näistä asioista kannata muille puhua. Kaverit hieman ihmettelevät Ennin lotraamista käsidesiä piknikillä ja huomauttavat, kuinka paljon likaa sormuksen alle voi kertyä. Tämän jälkeen Ennin on pestävä sormusta joka päivä kuuman veden alla ainakin 20 sekuntia. Vai riittääkö sekään? Saako hän mitenkään pidettyä pahoja asioita poissa, kun Varoittaja kuiskii niitä silti hänen korvaansa? Jatkuva huolissaan oleminen on rankkaa, mutta Enni ei koe sen olevan mitenkään sellaista, josta pitäisi mainita kenellekään.

Jotain tapahtuu. Jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, saat nähdä. (s. 79)

Mutta sitten eräänä päivänä Ennin pelko toteutuu ja jotain pahaa tapahtuu! Koko perhe kuitenkin selviää säikähdyksellä, mutta kaikki alkaa tosissaan mennä pieleen, kun isosisko Kaisa huomaa filigraanisormuksen alla olevan tulehtuneen ihottuman. Enni tutustuu onnekseen naapurin lippispäiseen poikaan, jolla näyttää olevan samantyyppisiä juttuja kuin Ennillä. Lauri avaa Ennin silmät näkemään, että hänen juttu voikin oikeasti olla sairaus, johon voi saada apua. 

"Mutta pelkään niin kovasti, että jotain kamalaa tapahtuu, jos kerron", Enni sanoi hiljaa. (s. 135)

Filigraanityttö on hyvin perinteikäs nuortenkirja, niin hyvässä kuin pahassa. Ennin perhe-elämä tuntuu minun mittapuullani hiukan epäuskottavan siloitellulta: teini-ikäisten siskosten halailu, äidin "kullittelu" aamupalapöydässä ja semmoinen elokuvamainen perhe-elämän kuvaus vieraannuttaa minut lukijana. Vai onko jossain perheessä muka oikeasti tuollaista? Olisin ehkä kaivannut hieman realistisempaa eikä niin helppoa ja kaiken ymmärtävää perhekuvausta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu kuvaus nuoren tytön pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä (diagnoosi on omani, sillä sitä ei missään vaiheessa kirjaa annettu.) Samaa aihetta käsitellään Holly Bournen Normaali-trilogiassa, joskin siinä päähenkilö on diagnosoituna enemmän sinut sairautensa kanssa. Enni on vielä seiskaluokkalaisena hyvin lapsekas, niin kuin varmasti tosi moni sen ikäinen on, vaikka yrittää esittää muuta. Ennillä ei ole tarvetta olla isompi kuin onkaan, mutta sen verran hän haluaa pitää kaikkea hyvää tarkoittavaa äitiä loitolla, ettei tämä pääse hänen salaisuudestaan selville. Lukija pääsee hyvin sisälle siihen, millaista on olla jatkuvasti huolissaan ja peloissaan siitä, että jotakin voi sattua, ja kuinka niitä koettaa estää erilaisilla pakkokeinoilla.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

Samantyylistä luettavaa:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? 

Holly Bourne: Are we all lemmings and snowflakes?

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa 

Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Suomalainen naiskirjailija

 

Lisäksi kirjassa on pinkki kansi, joten se on osa #luepinkkejäkirjoja haastetta.