Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Varjo ja riipus: Leigh Bardugo

Miekkasieppari: Cassandra Clare

Savuvarkaat: Sally Green

Empyrean-sarja: Rebecca Yarros

 Fourth Wing: Rebecca Yarros. Piatkus 2023 (Empyrean #1)

Kansi: Bree Archer ja Elizabeth Turner Stokes, Peratek/Shutterstock

"Welcome to the brutal and elite world of Basgiath War College . . .

Twenty-year-old Violet Sorrengail was supposed to enter the Scribe Quadrant, living a quiet life among books and history. Now, the commanding general – also known as her tough-as-talons mother – has ordered Violet to join the hundreds of candidates striving to become the elite of Navarre: dragon riders.

But when you’re smaller than everyone else and your body is brittle, death is only a heartbeat away . . . because dragons don’t bond to ‘fragile’ humans. They incinerate them.

With fewer dragons willing to bond than cadets, most would kill Violet to better their own chances of success. The rest would kill her just for being her mother’s daughter – like Xaden Riorson, the most powerful and ruthless wingleader in the Riders Quadrant.

She’ll need every edge her wits can give her just to see the next sunrise.

Yet, with every day that passes, the war outside grows more deadly, the kingdom’s protective wards are failing, and the death toll continues to rise. Even worse, Violet begins to suspect leadership is hiding a terrible secret.

Everyone at Basgiath has an agenda, and every night could be your last. So, sleep with one eye open because once you enter, there are only two ways out: graduate or die."(Piatkus)

Oma arvio:

Huh, nyt se on viimein luettu. Ostin nimittäin itselleni joululahjaksi tämän paljon puhutun ja kohutun, Goodreads-palvelussa parhaaksi vuoden 2023 romantasiaksi äänestetyn Rebecca Yarrosin Fourth wingin, koska olin tyystin unohtanut, että kirjasta olisi tulosssa tämän vuoden kesäkuussa suomennettu  versio Siivenisku WSOY:n kustantamana. Eihän siinä mitään, enkuksi lukeminenkin minulta sujuu, mutta sanotaanko, että fantasian lukeminen on hiukan haastavampaa kuin esimerkiksi jonkin realistisen YA-romaanin lukeminen. Minä olen tahkonnut tätä kirjaa nyt kevään ja onneksi sain nyt kesälomani alkupuolella tämän selätettyä. Kuulostaa kamalalle, sillä eihän kirja itsessään ole ollenkaan huono, vaan minun väsyneet aivoni huonot ymmärtämään enkunkielisiä fantasiamaailman termejä. 

Postaukseni tueksi otin Bookbeat-palvelusta esille Laura Haaviston suomentaman version Siivenisku, jotta tietyt asiat tulevat minulta suomeksi oikein. (Vaikka en ymmärrä, miksi suomennoksessa puhutaan lohikäärmelentäjistä ratsastajien sijaan. Etenkin, kun alkuteoksessa loppupuolella, kun mukaan kuvioihin tulevat aarnikotkat ratsastajineen, ja niiden kohdalla korjataan, että he ovat aarnikotkalentäjiä, eivät ratsastajia. flyers, not riders.)

"We've been sent here to die."(s. 450)

Violet Sorrengailin vaikutusvaltainen kenraaliäiti on päättänyt, että hänen 20-vuotiaan kuopuksensa on lähdettävä Basgiathin sotakorkeakoulun palvelukseenastumispäivänään opiskelemaan huimapäiseksi lohikäärmelentäjäksi isosiskonsa Miran ja edesmenneen isoveljensä Brennanin vanavedessä. Violetia on koulutettu pienestä asti kirjurin rooliin, ihan kuten hänen isänsäkin on ollut, mutta isän kuoleman jälkeen Violetin äidillä on uudet suunnitelmat. Violet on ihan yhtä varma kuin isosiskonsa Mirakin, ettei hän tule selviämään hengissä vaativasta lohikäärmelentäjien koulutuksesta. Ja vaikka hän selviäisikin, ensimmäisestä vuodesta tulisi tajuttoman rankka. Jo ensimmäinen koettelemus, korkean Vallisillan ylitys tulisi karsimaan ison osan kokelaista. Onneksi isosiskon hyvät neuvot ovat kuitenkin Violetin apuna, kun taas kaikilla ei sitä etua ole. Mira neuvoo siskoaan myös etsimään heti käsiinsä Dain Aetos -nimisen toisen vuoden opiskelijan, joka on Violetin lapsuudenystävä ja hänelle hyvin tärkeä tyyppi - onpa Violet viime vuosina ollut melko ihastunut komeaan Dainiin.

Ensimmäisen koettemuksen jälkeen Violet on kohdannut opinahjonsa raadollisuuden, sillä iso osa Vallisillalta tippuneista on menetettyjä tapauksia, eivätkä he suinkaan tule olemaan ainoita. Hän saa itselleen ystävän, Briannonin, jota hän auttaa Vallisillan ylittämisessä, mutta sukunimensä puolesta myös vihamiehiä, sillä kenraali Sorrengailin teot aiheuttavat monissa kostohaluja tämän tyttärelleen. Violet ei saa harmikseen silmiään irti raamikkaasta ja superkuumasta Xaden Riorsonista, jonka isän teloitusta Violetin äiti on ollut toimeenpanemassa. Violetin on siis vahdittava jatkuvasti selustaansa, koska useampi tyyppi Xadenin lisäksi haluaisi tappaa nuoren Sorrengailin ja kostaa näin tämän äidilleen. Koodeksin velvoittamana oman lentueen jäsenet eivät saa tappaa omia jäseniään, mutta juonen edetessä säännöt saa heittää romukoppaan. 

Onneksi Dain on kuitenkin Violetin turvana, vaikkakin hänen holhoamisensa saa Violetin pikku hiljaa ärsyyntymään. Dain on nimittäin heti alusta saakka sen kannalla, että heikko ja voimaton Violet on saatava pois lohikäärmelentäjäkoulutuksesta ja siirrettävä heti kirjureihin, mutta ei tajua sitä, ettei kenraali Sorrengailin tahtoa voi uhmata. Vaikka Violet onkin ihastunut Dainiin, häntä hermostuttaa sen jatkuva hössötys, varsinkin kun jossakin vaiheessa Violet huomaa viihtyvänsä rankassa ja vaarallisessa koulutuksessaan.

To approach a green dragon, lower your eyes in supplication and wait for their approval. That's what I read, right?

I drop my gaze as one chuffs another breath at me. It's hot and appallingly wet, but I'm not dead yet, so that's a plus. (s. 152)

Alkaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden rankat harjoitukset, jotka koostuvat kamppailusta ja erilaisista vaarallisista kokeista, joissa menetetään aina muutamia henkiä - ne eivät vaikuta tuntuvan missään. Lentoharjoitukset alkavat siinä vaiheessa, kun kaikki kokelaat ovat saaneet oman lohikäärmeensä vaarallisessa tilaisuudessa, jossa lohikäärmeet itse valitsevat lentäjänsä. Siinä voi helposti tulla lohikäärmeen käräyttämäksi. Suurta kuohuntaa aiheuttaa Violetin lohikäärme - tai itseasissa hän saa niitä kaksi! Lentoharjoituksissa hänellä on suuria ongelmia pysyä satulassa heikkojen lihastensa takia, mutta Xaden lupautuu myöhemmin treenaamaan tämän kanssa, koska hänen lohikäärmeensä on sidoksissa Violetin lohikäärmeeseen, ja Violetin kuolema saattaisi olla myös Xadenin loppu. Lohikäärmeet kommunikoivat lentäjiensä kanssa päänsisäisesti, ja he ovat myös lentäjiensä suojelijoita. Lentäjät tulevat myös saamaan lohikäärmeiden kanavoimaa energiaa vahvistamaan heidän omaa sinettivoimaansa, joka kehittyy jossakin vaiheessa koulutusta. Violetilla tämä kyky odotuttaa tavallista pidempään, ja tämä turhauttaa niin häntä itseään kuin kylmänkalseaa äitiään.

"Now get in the seat and actually hold on this time, or no one is going to believe that I've actually chosen you," he growls. (s. 172)

Violetin ja Xadenin, joka toimii myös Violetin siivenkomentajana, haters-to-lovers-tyylinen suhde kulkee muun juonen mukana. Luvassa on mm. hyvin kuumia lähitaisteluharjoituksia heidän välillään. Kolmiodraamaa mukaan tuo Violetin ja Dainin ihastuksen tunteet, joskin ne eivät kanna kovin pitkälle,  koska Dain ei luota Violetin kykyihin selvitä missään vaiheessa, eikä osoittaudu luottamuksen arvoiseksi. Dain osoittautuu suoranaisesti suureksi paskiaiseksi, jos minulta kysytään. Hän jaksaa jankuttaa Violetille perääntymistä vielä siinäkin vaiheessa, kun kaikki muut alkavat uskoa häneen. Violet tulee myös huomaamaan, millaista on, kun tuntee ihan oikeaa fyysistä vetoa jotakin kohtaan. Xadenin ja Violetin suhde perustuukin aika vankasti pelkästään fyysiselle vetovoimalle ja toisen ulkoisten ominaisuuksien ihailuun, vaikka toki syvälllisempiäkin tunteita tulee mukaan myöhemmässä vaiheessa. Aika monta kertaa saa lukea Xadenin lihaksikkaasta ylävartalosta ja kultahippuisista silmistä.

Gods, is there any part of my body that doesn't physically react to the sight of him? (s. 199)

Fourth Wing on loppua kohti hyvin kuumaa kamaa, sillä sen seksikohtaukset eivät ole todellakaan mitään kevyttä sarjaa, vaan kirjaimellisesti salamoiden räiskettä, peräkkäisiä nautinnon huippuja ja rikkoutuneita huonekaluja. Pikkuisen voisi jopa sanoa, että hiukan överiksi on vedetty. Silti nämä räiskyvät kohtaukset jotenkin istuvat tämän kirjan henkeen kuin nenä päähän. Kaikki muukin kun on tässä kirjassa on hiukan överiyden rajoilla: heikko ja voimaton, monen vihaama Violet, joka saa kaikkien vahvimman lohikäärmeen ja uskomattomimman sinettivoiman, komea, mörököllimäinen Xaden (mainitsinko jo ne ylävartalon lihakset ja miten lentäjien nahkahousut istuvat hänelle?), joka ei pysty pitämään näppejään irti Violetista, vaikka muka vihaa tätä, ylihuolehtivainen ja komea lapsuudenystävä Dain, joka on loppujen lopuksi aika kujalla, hyytävän kylmä ja kammottava äiti Sorrengail, joka ei ole oppinut mitään poikansa Brennanin kuolemasta, vitsailevat ja sarkastiset lohikäärmeet, joiden äänen Violet kuulee päänsä sisällä. Kirjan lopussa juoni kääntyy ihan päälaelleen ja lukija pääsee keskelle tositaistelua. Siellä lohikäärmeet eivät ole edes niitä kummallisimpia olentoja.

I'm shamelessly wondering how his skin would feel under my fingertips, how my body would react to having every ounce of thet intense focus on me. Heat races through my veins and stings my cheeks. (s. 266-267)

Tottahan tämä kuitenkin koukutti minut sen verran, että aion lukea seuraavan osan Rautaliekki suomeksi tämän vuoden lopussa. Ei tämä minusta kuitenkaan mitenkään mieltäräjäyttävän hyvä ollut, saati kovin uniikki, sillä tässä oli aika paljon samankaltaisuuksia monien muiden lukemieni fantasia- tai dystopiakirjojen kanssa. Parhaiten tämä voikin toimia sellaiselle lukijalle, joka ei ole kahlannut läpi tunnetuimpia samantyyppisiä eeppisiä spefikirjoja. Sellainen perusviihdyttävä pläjäys, varsinkin kun ei lukenut ihan vakavalla mielellä eli ei yrittänytkään löytää mitään syvällisempiä tunteita tästä päähenkilön kautta.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Tämän kirjan  olen ostanut itselleni.

Muualla:

Jason Fuhrman

Cups and thoughts

Smart bitches trashy books

Realms of my mind

Upside-Down Books

Syn's Book Nook

Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins

Outolintu-trilogia: Veronica Roth

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama

 Tulen ja tuhkan tyttäret: Anniina Mikama. WSOY 2023

Kansi: Sami Saramäki

"Tulta, ruudinsavua ja hovijuonitteluja

Historiallisten seikkailujen mestarin 1500-luvun Irlantiin sijoittuva romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä – ja taistelusta tuhoa kylvävää lohikäärmettä vastaan.

Legendan mukaan vuoren uumenissa asuu lohikäärme. Sotureiden retkue lähtee tutkimaan asiaa ja muinainen peto herää kostamaan pesärauhansa rikkojille. Hyökkäyksestä jää ainoana eloon linnanherran tytär Isibéal. Paetessaan halki palavien kylien Isibéal tapaa neljä kaltaistansa rohkeaa tyttöä. Kun sotureista ja miehistä suurin osa on saanut surmansa, joutuvat nuoret sankarittaret ottamaan ohjat käsiinsä. Heidän on saatava kaksi kilpailevaa aatelissukua yhdistämään voimansa lohikäärmeen kukistamiseksi."(WSOY)

Oma arvio:

Anniina Mikaman uuden fantasiakirjan mahtipontinen nimi Tulen ja tuhkan tyttäret ja liekkien loimuttama upea kansi, kiitos Sami Saramäen, antavat odottaa seikkailullista, historiallista, juonitteluntäyteistä fantasiaromaania, jossa tytöt saavat loistaa. Nämä olivat minun ennakko-odotuksiani. Katsotaanpas, miten kävi.

Vuoksilinnan jaarlin 15-vuotias tytär Isibéal haluaisi, että hänen isänsä Erland kohtelisi häntä tasaveroisesti, kuten 17-vuotiasta Egil-isoveljeä. Niinpä hän on hyvin mielissään, kun hän pääsee muun seurueen mukana vaaralliselle matkalle kohti huhuttua lohikäärmeen luolaa, jossa uskotaan olevan suuria rikkauksia. Reissu menee kuitenkin pieleen ja lähes kaikki muut menettävät henkensä lohikäärmeen tulisuihkun alle, paitsi Isibéal. Hän näkee vain, kuinka Lorcán-niminen nuorimies ehtii anastaa säkin lohikäärmeen luolasta, ja tämä suututtaa luolassa uinuneen pedon.

- Se oli valtavan kokoinen. Lensi vain pari kertaa tästä ylitse puhaltaen tulta, mutta se riitti polttamaan kaiken karrelle.Se poltti talot ja ajoi ihmiset pakosalle. Sitten se napsi juoksevia ihmisiä lennossa ja söi yhtenä suupalana. (s. 37)

Cáitlín ja Elen, ylimmät ystävykset, ovat palaamassa metsästysretkeltään, kun he kohtaavat kotikylässä kamalan näyn. Kaikki on palanut poroksi eikä juuri kukaan ole selvinnyt hengissä. Syylliseksi tuhosta paljastuu lohikäärme, joka on lentänyt kylän ylle ja puhkunut tulellaan kaikki maan tasalle. Tyrmistyneinä ja suruissaan he päättävät lähteä hakemaan apua jaarli Erlandin linnasta tietämättömänä tätä kohdanneesta tuhosta ja matkallaan törmäävät resuiseen, mielipuolisen oloiseen kulkurityttöön, jonka avusta he tylysti alkuun kieltäytyvät. He eivät vielä tiedä, että nokkelasta ja rohkeasta Moirinnista on heille vielä paljon apua matkansa aikana.

Mukaan kuvioihin tulee vielä perheensä Erlandin joukoille menettänyt Nóra, jolla on kana kynimättä tämän kanssa. Erlandin joukot ovat nimittäin syynä siihen, ettei Nóran perheestä ole enää kukaan elossa. Muut eivät tiedä Nóran kaunasta Erlandia ja tämän jälkeläisiä kohtaan siinäkään vaiheessa, kun Erlandin tytär Isibéal liittyy joukkoon mukaan ja kertoo, ettei Lordi Erlandia enää ole. Ja että hän tietää, missä lohikäärmeen pesä on. Muut tytöt ovat kääntymässä sen kannalle, että koska miehistä ei näytä olevan lohikäärmeen kukistajiksi, he voivat itse alkaa suunnitella tämän surmaamista. Kun Elen pukee yllensä haarniskan tekeytyen ritariksi, hän tietää viimein, kuka hän on. Hän ei ole enää Elen, hän on Éamon, joka on salamarakastunut kauniiseen Isibéaliin. Isibéal on tosin lupautunut eräälle nuorelle miehelle, josta hänet on erinäisten kahnausten takia erotettu. Cáitlín taas ei voi unhoittaa sokeaa bardi Harperia, jonka he pelastivat erään palaneen kylän raunioista.

Nämä viisi tyttöä astuvat pois tyttöjen perinteisistä rooleista ja käyvät kohti rohkeaa taistoaan lohikäärmettä vastaan. Éamon on löytänyt todellisen olemuksensa transpoikana, Isibéal unohtaa taistelun tuoksinassa ylhäisen asemansa, Nóra unohtaa kostoaikeensa yhteen hiileen puhaltaessaan, Moirinn osoittautuu ihan yhtä selväjärkiseksi kuin muutkin ja Cáitlín löytää rakkauden. Lisäksi selviää, miten monta väärinkäsitystä on tapahtunut ja miten ne voivat johtaa vääriin tulkintoihin ja ratkaisuihin - ja miten sen takia ihmishenkiä uhrautuu. He taistelevat tyttöjä vähättelevien miesten asenteita ja vastaan ja hämmästyttävät heidät neuvokkuudellaan.

Lohikäärmeen silmät olivat väriltään tulenkarvaiset kuin kuumana palavan ahjon hiillos. Ne katsoivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tappamiseen tottuneen metsästäjän ankara ja mitään pelkäämätön katse. Suupielet kaartuivat siten, että terävät hampaat tulivat näkyviin ja näytti kuin peto olisi hymyillyt julmaa, itsetyytyväistä hymyä. (s. 77)

Mutta miten käy lohikäärmeen? Saavatko he surmattua tuhoa kylvävän otuksen? 

Kirja lähti minusta mukavasti käyntiin lohikäärmeenmetsästyskohtauksellaan (huh, nyt tuli pitkä sana) ja sitten kaikki keskeiset tyttöpäähenkilöt esiteltiin luontevasti siihen perään. Jotenkin seikkailullinen tarina kuitenkin kävi minun makuuni ajoittain hiukan tylsäksi ja raskassoutuiseksi sen jälkeen, vaikka kiintoisia tapahtumia toki riitti. Henkilöhahmot erottuivat mukavasti toisistaan edukseen, mutta heidän sisäänsä oli kuitenkin hankala päästä. Romanssit syntyivät vähän niin kuin puun takaa, kuten Éamonin rakkaus Isibéalia kohtaan ja lopun Nóran ja Éamonin syvenevät tunteet. Eniten pidin Elenin/Éamonin hahmosta ja hänen tiestään kohti todellista sukupuoltaan transpoikana. 

Koko ikänsä hän oli piilotellut todellista luontoaan, mutta nyt se pyrki esiin sellaisella voimalla, että hän oli alkanut vapista kauttaaltaan. Tämän rautapanssarinsa suojissa hän koki viimeinkin olevansa se, jollaiseksi hänet oli tarkoitettu. (s. 100)

En voinut sille mitään, että sympatiani olivat kokoa ajan lohikäärmeen puolella, enkä osannut nähdä sitä missään vaiheessa kyliä polttavana hirviönä, vaan omaa pesäänsä puolustavana otuksena, joka vain halusi elää rauhassa. Kirjassa selviääkin, miksi lohikäärme on toiminut niin kuin on toiminut, ja hän saa hiukan myötätuntoa osakseen ja hyvityksen siitä, mitä häneltä on viety.

Tulen ja tuhkan tyttäret on hienosti rakennettu fantasiaromaani, joka varmasti vetoaa historiallisista ja seikkailullisista kirjoista nauttiviin nuoriin lukijoihin. Siinä on hiukan samaa henkeä kuin aikuisimmissa fantasiasaagoissa Valtaistuinpeli ja Noituri.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Siniset helmet 

Kirjojen keskellä 

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Savuvarkaat-trilogia: Sally Green

Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen.

 Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen. Tammi 2022.

Kansi: Laura Lyytinen, istockphoto

"Miksi vihreän lohikäärmeen kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan?

Vihreän lohikäärmeen risteys on nuortenjännäri menetyksestä ja ystävyyden voimasta. Asioista, joita ei haluta paljastaa aikuisille. Maailmasta, jossa pelko ja toivo kietoutuvat toisiinsa, eikä kukaan lopulta pärjää yksin.

Kuka on maalannut kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin lentoon lähdössä olevan vihreän lohikäärmeen? Miksi kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan, vaikka se maalataan peittoon tai koetetaan pestä pois?

Juuri lukion aloittanut Viggo tietää, että alkuperäisen maalauksen teki hänen veljensä Joel. Joel harrasti mahjongin japanilaista versiota riichiä ja vihreä lohikäärme oli hänen lempitiilensä pelissä. Joel on ollut kadoksissa yli kaksi vuotta, eikä poliisilla ole minkäänlaista johtolankaa. Onko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi?

Selma ja hänen ystävänsä Sennu Koivu kävivät usein katsomassa lohikäärmettä. Vietnaminkiinalaisen äidin tytär Sennu oli heidän leikeissään itäinen lohikäärme, Selma läntinen. Tytöt keksivät yhdessä lohikäärmeiden kielen, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin he. Nyt Sennua ei enää ole, mutta Selma käy lohikäärmeen luona etsimässä yhteyttä kuolleeseen ystäväänsä.

Selman sisaruksella Savulla on omat huolensa. Roadman-kulttuuria ihannoiva jengi on saanut kiristettyä hänet mukaan ryöstelemään merkkivaatteita. Selma ei halua katsoa vierestä, kuinka Savu tuhoutuu. Uskaltaako hän kertoa murheestaan Sennun isälle Pekka Koivulle, joka on töissä Länsi-Uudenmaan poliisin nuortenyksikössä? Minkä neuvon Vihreä lohikäärme antaa Selmalle ja Viggolle?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Leena Lehtolainen on tullut tunnetuksi muun muassa Henkivartija- ja Maria Kallio -dekkarisarjoistaan, mutta nyt hän on kirjoittanut - ja hyvä niin - jännärin myös nuorille lukijoille. Vihreän lohikäärmeen risteys on itse asiassa Lehtolaisen kolmas nuortenromaani, sillä hän on uransa alkuvaiheilla kirjoittanut kaksi nuortenkirjaa: Ja äkkiä onkin toukokuu (1976) ja Kitara on rakkauteni (1981) (Lähde: Wikipedia.) Tämä kirja on minulle ihka ensimmäinen kirjailijalta luettu kirja, sillä kotimaiset dekkarit eivät ole minua erityisesti koskaan kutsuneet puoleensa. 

Lukiolainen Viggo näkee kirjan alussa, miten oranssitukkainen tyttö seisoo kynttilä kädessään sähkökaappiin maalatun lohikäärmekuvan edessä, jonka on maalannut hänen Joel-veljensä ennen katoamistaan. Viggo ei ehdi sanoa tytölle mitään, kun tämä on jo poistunut paikalta. Tästä lähtien Viggoa kiehtoo tuo tyttö, joka saattaisi mahdollisesti olla se mystinen tyyppi, joka maalaa tuhritun lohikäärmeen aina uudelleen kuosiinsa. Tunsiko tuo tyttö Joelin? Viggon on päästävä tytön puheille. Eräänä toisena päivänä hän näkee tytön hiippailemassa pusikossa, aivan kuin tämä olisi ottanut Viggosta kuvan kännykällään.

Oli ärsyttävää ja väärin, että että hän joutui sepittelemään valheita Savun suojelemiseksi! (s. 98)

Ysiluokkalainen Selma ei tiedä, kuka lohikäärmeen käy maalaamassa aina uudelleen. Maalaus on hänen muistopaikkansa, jossa hän käy sytyttämässä kynttilän syöpään menehtyneen Sennu-ystävänsä muistolle. Lohikäärmeet olivat heidän yhteinen juttunsa, joten maalaus on oikein oiva muistoalttari. Selmalla on ystävän menetyksen lisäksi toinenkin huoli, nimittäin hän uskoo, että hänen Savu-sisaruksensa on sekaantunut johonkin rikosvyyhtiin. Savu ilmestyy kotiin murjottuna, hänen huoneestaan löytyy merkkitavaraa ja hän vaikuttaa erilaiselta. Äidillä ei tunnu olevan aikaa eikä silmää huomata, mistä on kyse. Sisarus vannottaa Selmaa pitämään huolta omista asioistaan. Niinpä Selmalla on melkoinen taakka yksin kannettavanaan. Onneksi hänellä on muistonsa Sennusta, parhaasta ystävästään, ja hän käy yhä tämän kanssa keskusteluja mielessään. 

Mitä hän oikein oli kuvitellut? Että kynttilän polttaminen Selma-nimiseksi osoittautuneen tytön kanssa Vihreän lohikäärmeen luona toisi jotenkin Joelin takaisin? (s. 53)

Viggo ja Selma alkavat tutustua ja sopivat myöhemmin tapaamisen lohikäärmemaalaukselle. He päättävät selvittää maalauksen ja Joelin katoamiseen liittyvän arvoituksen yhdessä. Samalla he tulevat jakaneeksi omat huolenaiheensa: Selma ystävänsä menetyksen ja sisaruksensa oudot puuhat, Viggo taas sen epätietoisuuden, jonka veljen äkillinen katoaminen on aiheuttanut niin hänessä kuin koko perheessä. Viggo tuntee, että veljen katoamisen jälkeen häntä ei ole huomattu enää kotonaan. Äiti saa romahduskohtauksia ja isä on kiireinen ja etäinen. 

Pyhä Joel, tahraton ja kuuliainen. Sellaisena vanhemmat nyt veljen esittää. Viggo ei ollut edes kuvitellut pystyvänsä täyttämään Joelin saappaita. (s. 207)

Vihreän lohikäärmeen risteys on huolella ja vetävästi rakennettu nuortenjännäri, jossa vilahtaa myös Maria Kallio -sarjasta tutut rikospoliisit. Kirja muistuttaa mukavalla tavalla perinteistä nuortenkirjaa, mutta siinä on toki nykyaikaan sopivat elementit kunnossa, kuten Savusta käytetty sukupuolineutraali sisarus-termi ja kulttuurinen inklusiivisuus. Viggon ja Selman ystävyys kehittyy omaan tahtiinsa, syvenee joksikin muuksi - ihastumiskuviot on hyvin kesysti kirjoitettuja, joten kirjaa voi hyvin suositella vaikka jo kutosista eteenpäin. Erittäin kantavana teemana on se, miten käy, kun nuori pitää kaiken huolen sisällään, ja miten vastuulliset aikuiset voivat ottaa ohjat käsiinsä ja vähentää näin nuoren huolitaakkaa.

Minä viihdyin kovasti kirjan parissa ja pidin kovasti Lehtolaisen selkeästä, lyhyitä virkkeitä suosivasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Aion ottaa tämän yläkoulun vinkkauksiin mukaan ehdottomasti!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja. Otava 2019 (Suomea lohikäärmeille #1)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta. 

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä? " (Otava)

Oma arvio:

Tässäpä kirja, joka yllätti minut iloisesti. Olin hiukan epävarma, otanko tätä Siilin kuolema ja Hylättyjen lasten kaupunki -teoksilla (Myllylahti) tutuksi tulleen Briitta Hepo-ojan uusinta blogilukemistooni, mutta jokin Suomea lohikäärmeille -kirjan kuvauksessa (ja ehkä hieman kauniin punaisessa kannessakin) sai minut kuitenkin houkuteltua tämä lukemaan. Onneksi!

Kirjan tarina ja maailma sieppaavat minut heti mukaansa. Kirja ei ole vaihtoehtohistoriaa, vaan vaihtoehtohistorian jälkeistä nykyisyyttä, jossa Suomi on kuningaskunta, jaettu Etelä-Suomeen sekä pelottavaan ja tuntemattomaan Botniaan, Jossa on nykyisen Oulun ja Kainuun sekä Pohjanmaan alueen lisäksi muun muassa Koillismaa (Kuusamon seutu) ja Erämaat (Lappi). Kirjan Suomessa kohutaan yhä noidista, joiden arvellaan suurimmaksi osaksi vetäytyneen Botniaan, ja pakanauskonnot ovat vielä valta-asemassa, kun kristinusko vasta nostaa päätään. Pian on käsillä rakastetun prinsessa Freijan häät, mutta tasa-arvoa kannattava terroristijärjestö TASA pitää ihmiset valppaina.

En ollut ikinä törmännyt noitaan. Tai jos olinkin, en tiennyt sitä. Noidat oli poltettu roviolla melkein sukupuuttoon. Alkuperäisiä noitasukuja oli enää erämaissa, ja ne loput, jotka eivät olleet paenneet ulkomaille, piileskelivät maan alla. (s. 81)

Kirjan päähenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat helsinkiläiset Lynx ja Tim, jotka eivät kirjan alussa vielä tunne toisiaan, mutta tarinan edetessä heidän tiensä kohtaavat sattuman kautta. Lynx af Bjarmia opiskelee kirjallisuutta yliopistossa ystävänsä Magdalenan kanssa, joka on ystäväänsä varakkaammasta ja arvovaltaisemmasta aatelisperheestä. Lynxin perhe kuuluu ritarisukuun, ja niinpä hänen isosiskonsa Fox on sotilaskoulutuksessa Kuninkaallisessa Ratsuväessä. Yliopiston kyseenalaistettu lehtori Max Viima antaa noituusaiheisella luennollaan Lynxille ajattelemisen aihetta: aikooko Lynx jatkaa perheensä odotusten mukaisesti sotilaaksi vai hakeutua oman mielenkiinnon mukaiselle alalle. Lynxin perhe taiteilijaäiteineen edustaa harvinaista bjarmilaista sukujuurta, ja he ovat ateisteja. Lynx kiintyy äitinsä taiteilemaan jómali-patsaaseen, ja alkaa kantaa sitä onnenkaluna paikasta toiseen ystävänsä Magdalenan kiusaksi, joka kuuluu kristittyyn perheeseen. Lynxin täytyy noudattaa myös aina elämässään Ritarikoodia, jossa muun muassa kaikki annetut lupaukset täytyy pitää. Tämä aiheuttaa harmia tytölle, sillä hän on mennyt lapsena lupautumaan serkkunsa Franzin vaimoksi, jos ei ole avioitunut ennen 25 vuoden ikää.

Lyseon viimeistä luokkaa käyvä Timjami Leivonen kuuluu alempiarvoiseen luokkaan ja asuu yhdessä siskonsa Kanelin kanssa Helsingin Roihuvuoressa. Kirjan tapahtumat alkavat vyöryä siitä, kun Timiltä karkaa hänen enoltansa syntymäpäivälahjaksi saama lohikäärme ylempiluokkalaisten venealueelle. (Tämä saattaa johtua siitä, että Tim ystävänsä Leon kanssa tulee suututtaneeksi pihahaltiat syömällä niille tarkoitetun suklaakakkupalasen.) Timin pikkainen ja huonotapainen lohikäärme menee sattumoisin Magdalenan perheen veneelle, jossa tyttö on tunkeutujaa kiväärin kanssa vastassa. Tim säikähtää ihan yhtä paljon kuin Magdalenakin, joka ei halua kenenkään kuulevan hänen aseestaan, ja niinpä parempiin piireihin kuuluva tyttö myöhemmin kutsuu pojan  kavereineen Freijan häiden kunniaksi järjestettyihin bileisiin. Siellä Tim tulee tutustuneeksi Lynxiin, joka vaikuttaa pojasta ihan mukavalta.

"Ei nyt kauheasti vaikuta siltä, että meistä kenestäkään olisi tulossa J.K. Rowlingia, varsinkaan kun sen kirjat on Suomessa sensuurissa", minä sanoin. "Saanko mä mennä hautautumaan mereen?"

"Ei. Siellä on nähty jättimäinen meritursas", Leo kertoi vakavissaan. "Sellainen ei tiedä hyvää." (s. 102)

Kirjan maailmassa tulee tutustuneeksi kaikkeen sellaiseen, mitä Suomessa on ollut ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin mainittujen haltioiden ja noitavainojen lisäksi kirjassa lääkitään luonnonmukaisesti ja kauhistellaan länsimaista lääketiedettä leikkauksineen ja verensiirtoineen, uskotaan useisiin jumaliin, kahvi on hyvin säännöstelty ylellisyystuote ja nuoretkin teitittelevät toisiaan, ennen kuin tekevät sinunkaupat. Kuitenkin esimerkiksi teknologia ja Internet on kehittynyt samaan tapaan kuin oikeastikin ja tekstissä vilahtelee muutamia nykymaailman popbiisejä ja -artisteja, bileruuat ja -juomat ovat samoja tuttuja kuin nykymaailmassa ja myös J.K. Rowling Harry Pottereineen on olemassa, joskin kyseiset kirjat ovat pannassa. Myös Euroopan Unioni näyttäisi olevan olemassa, sillä kirjassa mainitaan EU-tuetut ruuat, joita Timin ja Kanelin täytyy vähävaraisina hyödyntää.

"Mun täytyy löytää sen kanssa yhteinen kieli. Mä aion opettaa sille suomea", päätin. "Mä lupaan sen."

"Yhtä hyvin voisit opettaa lehmän lentämään", Leo sanoi. (s. 37)

Kiehtovinta kirjassa on Timin lohikäärme, jonka mukaan kirjakin on saanut nimensä. Kirjan maailmassa lohikäärmeet ovat evoluution seurauksena kutistuneet ja niitä käytetään vielä jonkin verran lemmikkeinä. Timin saama lohikäärme on itämaista lajia, joten se ei syökse tulta vaan pikkuisia sadepilviä. Netti- ja kirjalähteiden mukaan lohikäärmeet voivat oppia puhumaan, ja niinpä Tim koettaa kovasti opettaa omaa lemmikkiään puhumaan - tuloksetta. Lohikäärme pitäisi muutenkin saada tavoille, sillä se tekee päivisin Timin ja Kanelin asunnossa tuhojaan syömällä verhoja ja sanomalehtiä. Hauskaa on se, että Tim teitittelee omaa lohikäärmettään, sillä noita ikivanhoja otuksia pitää kunnioittaa suuresti.

Pidän suuresti myös kirjan nimistä: Timin perheessä on mausteaiheisia nimiä, kuten Timjami, Kaneli ja heidän Rosmariini-tätinsä. Lynxin perheessä käytetään taas latinalaisia nimiä, kuten Lynx, Fox ja Feenix. Rakastan tällaisia pieniä, mutta huolella mietittyjä yksityiskohtia!

Kirjan hyvin avoin loppuratkaisu jää minua mietityttämään ja hiukan harmittamaankin. Onkohan kirjalle tulossa jatkoa?

Annan arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
(Jos lohikäärme lasketaan eläimeksi, lasketaanhan?)

Sydämiä seireeneille: Briitta Hepo-oja. Otava 2020 (Suomea lohikäärmeille #2)

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen matka 2000-luvun vaihtoehtoisessa Suomessa huipentuu. Palkitun Suomea lohikäärmeille -romaanin jatko-osa.

Lynx on menettänyt ritariarvonsa, aatelisnimensä, sukunsa ja varallisuutensa. Syypää siihen on hänen opiskelukaverinsa ja entinen ystävänsä Magdalena, joka on paljastunut noidaksi. Lynx on rakastunut erisäätyiseen Timiin, joka on menettänyt muistinsa. Muistinmenetyksessäkin Magdalenalla on sormensa pelissä.

Lynxin on lähdettävä Helsingistä etsimään noitaa, joka voi palauttaa Timin muistin. Lynx varastaa auton ja ylittää luvattomasti Etelä-Suomen ja Botnian rajan. Se on vasta alkusoittoa sille, mikä tyttöä Kuusamon erämaassa odottaa."(Otava)

Oma arvio: 

Tämän kirjan edeltävää Suomea lohikäärmeille -osaa lukiessa en osannut odottaa kirjalle jatkoa, mutta hyvä että jatkoa saatiin, sillä olen palanut halusta saada lukea, millaista paljon pelätyssä ja parjatussa Botniassa on. Ensimmäisessä osassa kun siitä puhuttiin jonain kauheana alueena, jossa noituus ja raakuus on valloillaan eikä sieltä ole paluuta. No, ennakkoluulot ja tiedon puute toki oli tässäkin tarinassa värittänyt alueen mainetta eteläsuomalaisten mielessä, mutta monenlaisiin selkkauksiin kirjan henkilöt alueella joutuvat.

Olento alkoi kirkua ja pudotti valopallon käsistään. Se upposi veteen sihahtaen. Olento parkui ja hyppi, ja se jokin puri sitä kaikkialta. Olento alkoi pyöriä päättömästi ympäriinsä, ja silloin minä yhtäkkiä näin, että sillä ei ollut päätä. (s. 198)

Viime osan lopussa aatelissuvun kuopus Lynx on menettänyt ritarinarvonsa ja hänet on karkotettu lapsuudenkodistaan. Kun noidaksi paljastunut Magdalena loitsi Lynxin rakkaan Timin muistia niin, ettei tämä enää muista heidän välistä kipinäänsä, Lynx päättää lähteä yksin vaaralliselle retkelle Botniaan etsimään noitaa, joka voisi kumota loitsun. Lynxin isosisko Fox ei voi muuta kuin lähteä pikkusiskonsa perään hätäisesti saadulla rajanylitysluvallaan, ja mukaan lyöttäytyy Franz-serkku, jonka Magdalena loitsi rakastumaan Lynxiin, ja muistinsa menettänyt Tim lohikäärmeineen sekä eräs yllättävä henkilö, jonka pitäisi olla kuollut.

Lynxin yksinäinen road trip Botnian korpeen on jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Alussa hän suuntaa Foxilta varastamalla autollaan Vaasan seutuville, jossa hän tapaa huoltsikalla harvinaisen komean ja mukavan nuoren Birk-miehen, joka lupaa auttaa nuorta naista hädässä. Pian kuitenkin paljastuu, ettei Lynxin kannata luottaa keneenkään seudulla, jossa suomalaisesta kansanperinteestä tutut taruolennot ovat totista totta. Lynx kokee muun muassa kammottavan yön autossa lepakoiden pommittaessa auton ulkokuoria. Birkiltä saadun vihjeen perusteella Lynx uskaltautuu Koillismaan korpeen etsimään noitaa, mutta huomaa, että alueen haltijat vaativat tavallista kovempia lepyttelykeinoja. Ja mitä ihmettä tekee sulanut, verinen sydän keskellä polkua?

Polku ei tuntunut enää turvalliselta, ja metsä ympärilläni humisi pahaenteisesti. Sydän oli kuin varoitusmerkki: älä kulje pidemmälle. Se, joka oli tuonut sydämen, oli varmasti lähellä. (s. 160) 

Fox, Tim, Franz ja Astrid yrittävät jäljittää Lynxiä ja sietää toisiaan. Franz hermostuttaa ylenpalttisella lemmenhoureellaan, Astrid herättää epäluottamusta uusine kasvoineen ja Tim kipuilee muistinmenetyksensä kanssa. Hän haluaisi kovasti muistaa, miten ihastunut on ollut Lynxiin, muttei saavuta millään tunnetta. Astridkaan ei tunnu tutulta, mutta Timiä ei tietenkään haittaa tytön muuttuneet kasvot, koska hän ei muista niitä edellisiäkään. Lohikäärme kulkee seurueen mukana ja yllättää kirjan lopulla koko porukan. Hänestä on porukalle suuri apu monessakin tilanteessa.

Henkilökohtainen noita. Mikä ammatti! Helsingissä siitä olisi joutunut roviolle. Täällä asiat tosiaan olivat eri tavalla. (s. 224)

Löytääkö Lynx noidan ja saadaanko Timin muisti takaisin? Mitä vaaroja seurue kohtaa korpimetsässä? oppiiko lohikäärme puhumaan suomea? Sydämiä seireeneille on hyvin vetäväjuoninen seikkailu halki tuntemattoman alueen, ja suomalaista kansanperinnettä on hyödynnetty ihastuttavalla tavalla. Myös maan sisäinen vastakkainasettelu korostuu vahvasti - aatelisten ja rikkaiden Etelä-Suomi ja luonnonuskonnon vallitsema, köyhä Botnia. Henkilöhahmot eivät valitettavasti jättänyt minuun syvempää vaikutusta eikä varsinkaan Timin ja Lynxin välinen yhteys välittynyt. Parasta kirjassa oli sen pahaenteinen tunnelma, sympaattinen lohikäärme ja Fox yhtenä näkökulmahenkilönä. Kuolleista palannut Astrid jää mielestäni hyvin epäolennaiseksi henkilöksi. Tämä kirja ei yltänyt arvosana-asteikolleni ihan niin korkealle kuin ensimmäinen osa, mutta viihdyin kyllä kiehtovan ja jännärimäisen tarinan parissa tasaisesti kirjan alusta loppuun.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet 

Kirjavinkit (Paula) 

Kirjahilla 

Lisään kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan:

19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

 Samantyylistä luettavaa:

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kuvittanut Beatriz Castro. Otava 2018. (Nevermoor #1)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Lue tarina, jonka kaltaista ei ole.
Astu maailmaan, jonka kaltaista ei ole. 

Morrigan Korppi on syntynyt kirottuna. Hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, mutta merkillinen mies, Jupiter Pohjoinen, kiidättää hänet taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin osallistumaan kokeeseen, jossa sadat lapset pyrkivät Nevermooria hallitsevan taikajärjestön jäseniksi. Toisin kuin kilpailijansa, Morrigan ei kuitenkaan löydä itsestään erityiskykyä. Hänen on keksittävä keino läpäistä koe – tai palattava kohtaamaan kohtalonsa.

Fantastinen sarjanavaus täynnä seikkailua ja mielikuvitusta koukuttaa uuden lukijasukupolven!" (Otava)

Oma arvio: 

Minun ei pitänyt alunperin lukea tätä kirjaa ollenkaan. En innostunut Otavan kirjakatalogissa olevasta kirjan esittelystä, mutta sitten tämä kirja alkoi vilahdella Facebook-feedissäni muiden bloggaajien ansiosta, ja uteliaisuuteni sittenkin heräsi. Lähinnä Harry Potter -viittaukset saivat minut viimein tarttumaan kirjaan, sillä tuollaiset vertaukset klassikkokirjasarjaan ovat yhtä aikaa vaarallisia että kiehtovia. Kirjan kääntäjä on kaiken huipuksi Jaana Kapari-Jatta, joka on saanut kiitosta Harry Potter -sarjan käännöksistään.

Hän toivoi, että se tapahtuisi kivuttomasti. Hän oli lukenut jostain, että kirotun lapsen kuolema oli yleensä nopea ja rauhallinen - ihan kuin nukahtaisi. (s. 46)

Ennakkoajatusten vuoksi minun oli hyvin hankala olla vertaamatta kirjaa Harry Potteriin. Ja kyllähän niitä yhtäläisyyksiä alkaa löytyä etsimättäkin. Jo alkuasetelma on samankaltainen: yksitoistavuotias, kirousta kantava lapsi ja perheessään väärinymmärretty,  jolle tulee yllättävä kutsu outoon maahan. Vaikka uusi asuinpaikka hotelli Deukalionissa ei ole varsinainen opinahjo Tylypahkan tapaan, on tytön käytävä läpi eräänlaisia pääsykokeita eli koetuksia päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joka on Morriganin suojelijan, Jupiter Pohjoisen mielestä tavoittelemisen arvoinen asia. Koetuksista tulee minulle mieleen Veronica Rothin Outolintu-trilogiassa esiintyneet Uskaliaiden kokeet, joissa käytettiin myös hyväksi ihmisen pelonsietokykyä erilaisissa pelkomaisemissa. Morrigan joutuu myös käymään lävitse pelkokoetukset päästäkseen Meineikkaaseen seuraan, joskin ne eivät niin mässäile henkilökohtaisilla peloilla.

Hotelli Deukalion on talo, jossa tapahtuu Tylypahkan tapaan kummallisuuksia, mutta on edelliseen verrattuna minusta monin verroin kiehtovampi. Rikkoutuneen kristallikruunun tilalle kasvaa aikanaan uusi lamppu, talon vahtimestari on iso puhuva  jättiläiskissa eli magnifikatti Fenestra, Morriganin huoneen sisustus mukautuu päivittäin Morriganin ajatuksiin ja on täten aina erilainen, talossa on kammottava varjohuone, jossa varjot alkavat elää omaa elämäänsä ja kaikista parasta on sauhubaari, jossa on saatavilla erilaisia tuoksusavuja mielentilan ja tarpeen mukaan. Nevermoor itsessään on myös kiehtova valtakunta, jossa kuljetaan nopeilla Meitroilla ja huvitellaan hyppäämällä sateenvarjon avulla katolta.

"Astu arkailematta", Morrigan kuiskasi.

Sitten hän sulki silmänsä.

Ja hyppäsi.

Tuuli otti hänet syleilyynsä. Morrigan tunsi vahvan adrenaliinihyöyn pudotessaan maata kohti, kylmän ilman piiskoessa hiuksia kasvojensa ympärillä, ja laskeutui lopulta tukevasti seisaalleen. (s. 86)

Kuten Harry Pottereissa, myös Morriganin koetuksissa päähenkilö löytää talosta ystävän, mutta vastapainoksi myös kiusanhengen riippakivekseen. Morrigan ystävystyy kilpakumppaniinsa, Pihlaja-nimiseen poikaan, joka on erityisen taitava käsittelemään lohikäärmeitä. Sitten se pakollinen vihollinen - kaunis ja lahjakas laulaja Noelle, jonka kieli on miekkaa terävämpi. Morrigan luulee myös Sointu-nimistä tyttöä vihollisekseen, kunnes käy ilmi, ettei hän ehkä olekaan sitä. Sointulla on hyvin erikoinen  kyky, joka paljastuu viimeisessä koetuksessa ja lyö kaikki muut ällikällä.

Pihlaja antoi ystävyytensä kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Hän ei voinut mitenkään arvata, että se merkitsisi kaikkea. (s. 155)

Morrigan on henkilöhahmona sympaattinen ja samaistuttava, jonka itsetuntoa on kalvanut koko lapsuuden kirotun lapsen leima. Kun hän alkaa päästä siitä, hänestä tulee hyvin rohkea tyttö. Jupiter Pohjoinen on erikoinen, yhtä aikaa isällinen ja kaverillinen suojelija Morriganille, ja pidän hänestä kirjassa eniten. Pihlaja on vekkuli poika, joka on Morriganin ystäväksi mainio. Niin, ja sitten se pahis - tottahan toki tässäkin kirjassa on se tyyppi, josta ei saisi ääneen puhua. Kuten Harry Potterissa on kamala Voldemort, Morriganin koetuksissa se on meinioseppä, tyyppi, joka kylvää tuhoa ympärilleen.

Jotkut sanovat, että meinioseppä kääntyi nurinpäin ja sen sisäinen pimeys on nyt ulkopuolella kaikkien nähtävissä. Sanotaan, että se on kammottavasti epämuodostunut niin, että hampaiden ja silmänvalkuaisten valkoisuus on muuttunut mustaksi kuin hämähäkillä. Että sen iho on harmaantunut ja hajoamistilassa niin kuin sen hajoava sielukin. (s. 223)

Nevermoor - Morriganin koetukset on eittämättä mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja. Vaikka alkuun minua ärsyttää samankaltaisuudet Harry Potterin tarinoihin, huomaan kirjassa olevan kuitenkin ihan oma maailmansa, jossa seikkaillaan kiehtovasti eri rinnakkaismaailmojen välillä. Morriganin elämä erikoisessa hotelli Deukalionissa on kiintoisaa, ja koetukset Meineikkaan seuran jäseneksi vauhdikkaita. Seuran jäsenyydestä kilpailevien lasten erikoiskyvyt ovat hauska lisä, ja koko kirjan ajan tietysti jännittää, mikä on Morriganin salattu kyky. Niin, mikähän se on? Sen tietää vain Jupiter Pohjoinen.

Hän empi hetken ja kysyi sitten - yritti vielä viime hetkellä hätäpäissään ja epätoivoisena saada vastauksen ennen kuin koko Trollosseum tietäisi sen - "Mikä se on, Jupiter? Mikä on minun kykyni?" (s. 321-322)

Vaikka arvioni kirjasta on vertaileva, en ala arvottamaan, kumpi on parempi: Harry Potter - vai Nevermoor-sarja. Molemmissa on omat puolensa, ja kirjat ovat kuitenkin maailmoiltaan kovin erilaisia. Pidän siitä, että Nevermoor-sarjan keskiössä on tyttösankari. Jään kovasti odottamaan jatkoa tähän sarjaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjoihin kadonnut
Siniset helmet
Lukuaikaa etsimässä
Vuosi kirjoitusharjoituksia

Meinioseppä - Morriganin kutsumus: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Otava 2019 (Nevermoor #2)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Wundersmith - The Calling of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon

Vuoden odotetuin jatko-osa!

Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"(Otava)

Oma arvio: 

Hiukan minua etukäteen jännitti, pystyisikö tämä Nevermoor-sarjan toinen osa kietomaan lukijan seikkailun ja taianomaisen maailman pyörteisiinsä niin tehokkaasti kuin avausosa Nevermoor - Morriganin koetukset. Edellisessä osassa kirjan lopussa Morrigan saa tietää olevansa yksi kautta aikojen kammoksutuista Meiniosepistä, ja tämä onkin kirjan päällimmäisin teema, kuten nimikin jo paljastaa.

Meinioseppä - Morriganin kutsumus alkaa hyvin samantyyppisesti kuin Harry Potter ja Viisasten kivi (anteeksi, en voi välttää vertailua), nimittäin koulun aloituksella, erilaisten hauskojen ja erikoisten oppiaineiden esittelyllä ja ryhmähengen hapuilevalla muodostamisella. Myös Meineikkaan seuran koulutettavat käyttävät koululle siirtymiseen omaa meitroasemaa (919, joka on myös Morriganin yksikön numero), jossa heidän saattajansa neiti Hilpiä heitä joka päivä odottelee. Lapset saavat tutustua koulun pelottavaan oppilasemäntä Peurapuroon, jolta ei juurikaan sympatioita heru. Mikä kammottavinta, Peurapurolla on myös toinen persoona, mystisten alojen oppilasemäntä Nurkkanummi, joksi muuntautuminen on kammottavaa katsottavaa ja kuunneltavaa: mongerrusta ja luiden rutinaa.

Erittäin Kunnianhimoisten Nuorten Tavoitteenasettelu- ja Saavutuskerho, joka kokoontui maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina illalla ja sunnuntaina koko päivän ei kuulostanut Morriganista mukavalta. Sen sijaan hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi milloinkaan. (s. 70)

Meineikkaan seuran koulutukseen kuuluu vaikka ja mitä kiehtovia oppiaineita lohikäärmeratsastuksesta aarteensukellukseen, mutta Morriganin harmiksi Peurapuro päättää, että Meiniosepän on hyödyllistä opiskella vain sitä, mikä tekee Meiniosepistä vaarallisia - että hän tietäisi paikkansa. Katalien meineikkaiden tekojen historiaa opettaa Morriganille hidastempoinen professori Hemingway Q. Onstald. Hän on meiläin eli puoleksi ihminen ja puoleksi kilpikonna, enemmän kuitenkin ihminen. Jatkossa Morrigan joutuu siis kärsimään kuivilla oppitunneillaan, kun muut yksikön jäsenet opiskelevat monipuolisia ja kiehtovia oppiaineitaan. Kaiken huipuksi muut tuntuvat pelkäävän ja karttavan Meiniosepäksi paljastunutta opiskelutoveriaan, tai kaikki paitsi Sointu ja Pihlaja.

Yksikkö 919:n jäsenet valmistautuvat yhdessä loppukoetukseensa, joka tekee heistä lopullisesti Meineikkaan seuran täysivaltaisia jäseniä. Koetus tehdään yhteistyössä ja siinä mitataan lojaalisuutta toisia kohtaan. Harmikseen ryhmä saa vain ennen koetta salaperäisiä nimettömiä uhkauslappusia, jossa vihjataan paljastaa heidän salaisuutensa kaikille (koskenee Morriganin Meinioseppyyttä, josta ei siis tiedä kuin Morriganin oma yksikkö), jos he eivät vuorollaan suorita lapussa annettua tehtävää. Lisäksi Nevermooria piinaa oudot katoamiset,  joilta eivät lopussa enää välty Morriganin yksikön jäsenetkään.

PIRUNPIHA

VAROKAA!

MAANTIETEELLISTEN ERIKOISUUKSIEN RYHMÄN

JA NEVERMOORIN NEUVOSTON

MÄÄRÄYKSESTÄ

TÄMÄ KATU ON JULISTETTU

PUNAISEN HÄLYTYKSEN KIEROKUJAKSI

(ERITTÄIN VAARALLINEN METKU JA

MAHDOLLISUUS VAURIOON SISÄÄN ASTUTTAESSA)

SISÄÄNKÄYNTI OMALLA VASTUULLA (S. 225)

Kirjassa on niin paljon kiehtovia yksityiskohtia, että voisin kirjoittaa niistä oman romaanin. Minua kiehtoo erityisesti Nevermoorin kiehtovat kadut ja kujat, joilta löytyy erikoisia Kierokujia. Ne on merkitty varoituskyltein, ja niistä pääsee paikkoihin, joihin ei muualta pääse. Kierokujalle mennessään joutuu käymään läpi erittäin ikävän metkun, joka voi olla vaikka kokoajan kutistuva tila, kamala pahoinvointi, pää alaspäin roikkuminen tai joku muu. Kierokujan kautta Morrigan tulee vahingossa löytäneeksi Kammotorin, jonka olemassaolosta vain huhutaan.

Kaikkien kasvot kääntyivät Morriganiin päin. Tuttu tunne luikerteli Morriganin niskassa ja sillä hetkellä hän tajusi odottaneensa sitä. Alkaen ensimmäisestä päivästä Meiseussa, alkaen Paximus Onnin katoamisesta, kirottu tyttö, joka edelleen eli jossakin Morriganin sisuksissa, oli odottanut tätä. Syytöstä. (s. 194)

Kirjan pääteemana on kuitenkin Morriganin omien kykyjen löytäminen ja Meinioseppyytensä hyväksyminen. Onko hänkin läpeensä paha, niinkuin Onstald kirjoissaan kaikista Meiniosepistä opettaa? Oppiiko hän käyttämään ja hallitsemaan omaa voimaansa, Meiniotaan? Mitä kaikkien kauhistelema Meinioseppä Ezra Viima haluaa Morriganista?

Älkää puhuko hänestä kuin hän olisi hirviö. (s. 204)

Turhaan siis pelkäsin ja jännitin, sillä tämä Nevermoor-sarjan toinen osa on vähintääkin yhtä kiehtova, ellei jopa kiehtovampi kuin avausosansa. Tätä sarjaa mielelläni suosittelen niin ala- kuin yläkoululaisillekin lukijoille. Ei ole myöskään aikuisilta kielletty.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja vlogeissa: 

Kirjahilla 

Kirjoihin kadonnut 

Siniset helmet

Kalenterikarju (Mikon ja Miken kirjakerho)

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjassa kuljetaan me(i)trolla

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Onttorokko - Morriganin ajojahti: Jessica Townsend. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta (riimit Oona Kapari). Otava 2021 (Nevermoor #3)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Hollowbox - The Hunt for Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Odotettu paluu taianomaiseen Nevermoorin maailmaan.

Morrigan on nyt valmis täyttämään rohkeasti kohtalonsa meinioseppänä. Nevermooria koettelee kuitenkin tuntematon tauti, johon sairastuneet käyttäytyvät järjettömästi ja vihamielisesti. Uhrimäärän kasvaessa myös sekasorto yltyy. Morriganin tehtäväksi lankeaa parannuskeinon selvittäminen. Hän ja hänen rakastamansa kaupunki ovat suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen.

Sarjan aiemmat osat, Nevermoor - Morriganin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kutsumus, saavuttivat huippusuosion kahmien maailmalla lukuisia palkintoja ja valtavasti ylistystä."(Otava)

Oma arvio: 

Aloitin tämän kolmannen Nevermoor-sarjan osan jo kesäkuussa, mutta jotenkin tämä sitten jämähti minulla pitkäksi aikaa yöpöydälleni keskeneräisenä. Minulle on ollut hankalaa viime aikoina lukea ns. lapsellista fantasiaa (oma termini), sillä kaipaisin kuitenkin juoneen mukaan muitakin elementtejä kuin fantasiamaailmoja ja seikkailua, esimerkiksi juuri sitä romantiikkaa, joka vallitsee nuorten aikuisten urbaanissa fantasiassa. Nevermoor-sarja keskittyy kuitenkin Morriganin ja hänen ystäviensä seikkailuihin eikä romantiikkaa tarinaan ole vielä ainakaan herunut. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin tämän yöpöydältä häiritsemästä - ja onhan tämä ihan hirmuisen viihdyttävää luettavaa sittenkin, vaikka rakkaus ei sivuilla räiskykään.

Ensimmäistä kertaa ikinä Meiseu kävi järkeen, ja Morrigan kävi järkeen siinä. (s. 130)

Onttorokko vie lukijansa nyt uuteen opinahjoon, sillä Meiniosepäksi paljastunut Morrigan pääsee opiskelemaan Meiseun tavallisten opintojen lisäksi muista erillään Viheliäisiä aloja. Kahden eri persoonan Nurkkanummi/Peurapuro näyttää nyt taas uuden ilmentymänsä Mogille muuttumalla Rook Roosenfeldiksi, Meineikkaiden alojen oppilasemännäksi. Aliyhdeksännessä sijaitseva opinahjo on jotain uutta ja ihmeellistä. Viimeinkin Morrigan pääsee omiensa joukkoon ja tutustuu samanhenkisiin tyyppeihin. Aliyhdeksännessä kellarinörteiksi kutsutut Aliyhdeksännen tutkijat, joista varsinkin kettumei Sofia tulee Morriganille hyvin läheiseksi ystäväksi. Nyt Morrigania arvostetaan ja jopa palvotaan, toisin kuin muut yksikkö 919:n oppilaat, jotka ovat alkaneet hyljeksiä Meinioseppä Morrigania, koska hänen takiaan heidän täytyy salata Nevermoorin olemassaolo ihmisiltä.

Morrigan huokaisi ärtyneenä jo ennen kuin oli astunut askeltakaan. Totta kai hän seuraisi pelottavaa muukalaista pimeitä portaita alas salaiseen kellariin. Totta kai. (s. 99-100)

Morriganin opiskelu on erittäin kiehtovaa ja erilaista: aavetuntien avulla hän pääsee matkustamaan ajassa menneisyyteen ja osallistumaan oppitunneille menneisyyden Meinioseppien kanssa. Uudet opinnot meinaavat kuitenkin viedä Morriganin ystäviä loitommalle. Opiskelun iloa varjostaa myös mystinen sairaus, joka alkaa vaivata meiläimiä. Morrigan joutuu todistamaan, kuinka meitrossa Juvela De Flimsen silmät hohkaavat yhtäkkiä vihreätä valoa ja hän käy mielipuolena ihmisten kimppuun, jonka jälkeen hänestä ikään kuin katoaa virta ja hän lyyhistyy maahan. Pian alkaa tapahtua vastaavia muuallakin - meiläimiä riivaa jokin outo tauti, ja ihmiset alkavat tietenkin pelätä ja kammoksia meiläimiä. Tauti nimetään onttorokoksi, sillä kohtauksen saatuaan meiläimestä tulee kuin ontto kuori, joka joutuu viettämään pitkän aikaa sairaalassa toipilaana. 

"Kultaseni, sinä jos joku tiedät, että ihmiset vihaavat sitä, mitä pelkäävät, ja eniten he pelkäävät sitä, mitä eivät ymmärrä.---" (s. 165)

Morrigan ei myöskään uskalla kertoa muille, saati Jupiterille, että kaikkien pelkäämä Meinioseppä Ezra Viima on ottanut yhteyttä häneen ja tarjoutunut opettamaan Mogille käyttämään meiniotaan eli voimiaan oikein. Toisaalta Morrigan ei halua olla missään tekemisissä Nevermoorista karkotetun julmurin kanssa, mutta toisaalta häntä kutkuttaa ne taidot, mitä Viima voisi hänelle opettaa. Pian Morrigan kuitenkin huomaa, että auttaakseen meiläimiä hänen on tehtävä yhteystyötä vihollisen kanssa. Onnistuuko Morrigan pelastamaan meiläimet? 

Nouse ylös, se sanoi. Kukaan ei tule avuksesi. (s.143) 

Kirjan juoni nappasi minut kyllä alkunihkeilyn jälkeen mainiosta mukaansa ja viihdyin kovasti juonivetoisen tarinan parissa. Nevermoorin maailmassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, joista tietysti mielenkiintoisin on ollut alusta asti hotelli Deukalion erikoisine, eläväisine huoneineen ja persoonallisine henkilökuntineen. Onttorokon piinatessa Nevermooria Deukalionin juhlat laitetaan tauolle, mitä rakennus loukkaantuu syvästi ja alkaa kuolettaa huoneitaan yksi kerrallaan. Talo kuitenkin välillä yrittää vihjailla asukkailleen, mikä heitä voisi piristää, ja järjestää muun muassa sopivaan aikaan kaikille pyjamabileet. Asuapa tuollaisessa talossa! Myös vierailu Maahiskirjastossa on melkoinen elämys; se kun on täydellinen kopio Nevermoorin kaupungista, mutta siinä kaikki kadut ovat täynnä kirjoja. Kirjatkaan eivät ole ihan tavallisia, sillä niissä asuvat kirjojen asukit voivat joskus päästä karkuun, jota varten on kirjataistelijat. Morrigan kumppaneineen joutuukin kirjastovierailullaan ällöttävien loisten hyökkäyksen kohteeksi.

Täytyy muistaa olla ärtynyt huomenna, hän ajatteli ennen kuin vajosi uneen. (s. 361)

Morrigan on urhea ja itsepintainen tyttö, joka välittää muistakin kuin itsestään. Hän tekee kuitenkin kokemattomuudessaan vielä paljon virheitä, joista saa sitten maksaa muiden halveksunnalla ja moitteilla. Hän kuitenkin kehittyy taidoissaan kirjan edetessä ja lopussa saa tehtyä oikean sankariteon.

Toivottavasti sarja jatkuu pian!

Arvosanani 4+ 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjahilla

Unelmien aika 

Hopeasyntyinen - Morriganin arvoitus: Jessica Townsend. Suomentanut Peikko Pitkänen. Otava 2026 (Nevermoor #4)

Englanninkielinen alkuteos (2025): Silverborn - The Mystery of Morrigan Crow. Kansi: Sami Saramäki

"Morriganin elämä mullistuu, kun hänet kutsutaan Nevermoorin loisteliaaseen Hopeakortteliin.

Yltäkylläisyyden keskeltä paljastuu perhesalaisuus, joka vie Morriganin valkoisiin häihin, kultaisen lohikäärmeen luo ja verenpunaisen lammen äärelle.

Kasvavat meinioseppävoimat sekä synkkä arvoitus menneisyydestä uhkaavat viedä ystävät kauemmas juuri silloin, kun Morrigan heitä eniten tarvitsee. Ratkaisu on löydettävä ennen keskiyötä.

Rakastettu Nevermoor jatkuu neljännellä osalla. Lukuisia palkintoja voittaneesta sarjasta on tekeillä myös elokuva." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Hyvää kannattaa odottaa! Viisi vuotta on jo vierähtänyt edellisen Nevermoor-sarjan suomennoksesta, joten olipa mahtavaa saada käsiini muhkea, hopeanhohtoinen sarjan neljäs osa Hopeasyntyinen - Morriganin arvoitus. Hiukan tietysti taas jänskätti, miten kauan minulla menee reilut 600-sivuisen kirjan lukemiseen, mutta eihän siinä mennyt kuin pari viikkoa. Kirjan alussa oli hiukan takeltelua muistellessani, mitä tapahtuikaan edellisissä osissa, mutta puolen välin jälkeen koin sen mystisen kirjan imun ja tarina alkoi viedä tätä tätiä mennessään.

(JUONIPALJASTUKSIA!)

Neljättätoista syntymäpäiväänsä lähestyvä Morrigan kantaa nyt salaisuutta liittyen pelättyyn meinioseppä Ezra Viimaan, jonka oppilaaksi tämä on alkanut. Mogin suojelija Jupiter Pohjoinen ei vielä tiedä, että Morriganille ei riitä Meiseun meinio-opetukset, vaan hän haluaa oppia itse mestarilta. Olihan Ezra Viima myös apuna Onttorokon parantamisessa. Morrigan saa tuta, miltä tuntuu muiden ihmisten kielteiset asenteet Meinioseppää kohtaan, sillä mielenosoittajat iskevät keskiyön mustan paraatin aikoihin kyltteineen. Paraatin tarkoituksena on houkutella synkiöitä esiin, mutta tämä operaatio hiukan vesittyy Meinioseppää halveksuvien tyyppien aiheuttaman härdellin jälkeen.

Hän oli edelleen oma itsensä ja Viima oli Viima, mutta kun Viiman voima nojasi hänen voimaansa Seitin läpi, se tuntui voimakentältä. Siltä kuin hän pystyisi mihin vain, luomaan mitä vain, olemaan mitä vain. Se oli suurenmoinen ja vaarallinen tunne. (s. 442)

Yllättäen Morrigan saa kutsun vaikutusvaltaisten Kultasten suvun kartanolle, joka sijaitsee hienolla Hopeaseudulla. Paljastuu, että hänen äitinsä Meredith on ollut yksi Kultasten sisaruksista, eli Morrigan on itsekin hopeasyntyinen, Nevermoorin aatelinen. Hän tutustuu äitinsä sisaruksiin Margotiin, Mirjamiin ja Vienostiinaan, joka on pian avioitumassa lohikäärmeratsastaja Dario Rinaldin kanssa. Luonnollisesti he haluavat Morriganin mukaan häihin. Ensikohtaaminen ei vain mene toivotunlaisesti, sillä isoäiti lady Mallory ei vaikuta ollenkaan iloiselta lapsenlapsensa näkemisestä, ja hermostunut Morrigan päästää meinionsa valloilleen. Hän palaa suruissaan hotelli Deaukalioniin, mutta myöhemmin lady Margot tulee hakemaan häntä takaisin. He eivät ole suinkaan pelästyneet, vaan ovat vaikuttuneita Morriganin meiniotaidoista.

"Totuuden kertomisen ei pitäisi olla monimutkaista, Jupiter! Pitää vain päättää olla valehtelematta." (s. 137)

Jupiter Pohjoinen on ollut kiireinen ja tuntuu olevan koko ajan menossa. Häntä hiertää erityisesti Morriganin lähentyminen Kultasten kanssa, sillä hän ei usko heidän vilpittömyyteensä. Tämä alkaa hiertää Morriganin ja Jupiterin välejä, ja he ajautuvat jatkuviin riitoihin. Morrigan on myös vihainen Jupiterin salailusta, sillä hän oli koko ajan tiennyt Kultasten olemassaolosta.

Vienostiinan ja Darion häät ovat valtaisi spektaakkeli ja Morriganin pää on pyörällä. Äitinsä vanhaan persikkaiseen mekkoon pukeutunut Mog tutustuu nuoreen Lottieen ja Louisiin, jotka pelastavat tytön tylsyydeltä aikuispainotteisessa juhlassa. Kohua aiheuttaa esiintyjäksi valittu Mimi Mahti, joka on Morriganin vihollisen Noellen perheelleen pahennusta aiheuttanut isosisko. Hiukan omaa rauhaa hakiessaan Morrigan sattuu kuulemaan jotakin, mikä ei hänen korvilleen ole tarkoitettu. Tästä järkyttyneenä hän palaa muun hääväen joukkoon katsomaan päänäytöstä, jossa Dario esittää lentonäytöksen lohikäärmeellään Laskeutuu veden pinnalle kuin Merilintu. Paitsi että... näytöksen päätyttyä rantaan lipuvassa lohikäärmeveneessä makaa Darion verinen ruumis. Kuka lensi lohikäärmeellä, jos ei Dario itse, ja kuka surmasi sulhasen?

Tästä alkaakin sitten salapoliisihommat, kun Morrigan pääsee ystäviensä Sointun ja Pihlajan kanssa vauhtiin. Alkuun epäillään hääjärjestelijää, mutta se otetaan pois laskuista hyvin pian. Morriganin on selvitettävä murhaaja, varsinkin kun hän sattui kuulemaan mitä kuuli hääjuhlan aikana. Jupiter saa kuulla Mogin salapoliisihommista eikä ilahdu tästäkään. Lopulta välit tulehtuvat niin, että Morrigan muuttaa kokonaan Kultasten kartanoon. Mikäs siellä asuessa, kun kaikki on niin hienoa. Hopeaseudulla asuvat tyypit ovat vannoutuneet olemaan tekemättä töitä, ja juuri sen vuoksi esimerkiksi musiikkiuran valinnutta Mimi Mahtia paheksutaan. Joka on muuten kadonnut mystisesti Darion murhan jälkeen...

"Tahdon tietää TOTUUDEN. Tahdon saada selville, kuka äitini todella oli."(s. 440)

Olipas Townsend kirjoittanut mahtavan jatko-osan, jälleen kerran! Hauskaa, miten tässä oli isossa roolissa murhamysteeri, ja juuri se veti minua kuin pässiä narusta. Morriganin ja Jupiterin välien kiristyminen muistutti perinteistä teini-ikäisen kapinointivaihetta ja itsenäistymistarvetta, ja muistutti lukijalle, että Morrigankin on taikavoimistaan huolimatta tavallinen teini. Morrigan kipuilee sen asian kanssa, miten hän kertoisi muutenkin ärtyneelle Jupiterille yhteistyöstään Viiman kanssa. Kultasten kartanossa hän tuntee viimein pääsevänsä lähemmäs äitiä ja sukuaan, tuntee olevansa hyväksytty, mutta kaipaa välillä hotelli Deukalioniin omaan huoneeseensa. Kaikki yritykset tehdä sovinto Jupiterin kanssa tuntuvat menevän pieleen. Jokin kuitenkin tätien käytöksessä epäilyttää, etenkin lady Margotin.

"Halusin vain, ettei maailma olisi sinua kohtaan julma ja tyly." (s. 522)

Pidän siitä, ettei tarinaan ole sotkettu rakkauskuvioita, vaan mukana on paljon ystävien välistä yhteistyötä ja Jupiterin ja Morriganin välien selvittelyä. Liekö myöhemmin Morriganillekin tulee ihastumiskuvioita mukaan, sitäpä ei tiedä? Kirjan henkilöissä on myös otettu huomioon identiteettien monimuotoisuus.

"Emme ole ihan varmoja siitä, mikä sen alkuperäinen tarkoitus oli tai oliko sellaista ylipäätään. Mutta lyhyesti sanottuna syyllisynkkö lymyilee Nevermoorin laitamilla ja syö ihmisten syyllisyyttä." (s. 355)

Fantasiapuolella mukaan tulee uusia olentoja, kuten nuo alussa esitellyt synkiöt sekä valtava, pelottava Syyllisynkkö, joka pidetään kurissa syöttämällä sille säännöllisesti kekrinä järkätyn paraatin aikana kerättyjä synkiöitä. Hotelli Deukalion pääsee taas esittelemään erikoisuuksiaan esimerkiksi luomalla Morriganin huoneeseen valtavan puun kavereiden tullessa yökylään. Välillä Morrigan käy treenaamassa Viiman kanssa meiniotaan seitin avulla luodun yhteyden kautta.

Käsittääkseni Nevermoor-sarja jatkuu yhä vaan, kuten kirjan lopustakin voisi päätellä. Toivottavasti saadaan viides osa hiukkasen nopeammin kuin tämä neljäs. 

Tämä osa on mielestäni tähänastisista paras osa!

Annan tälle arvosanaksi 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Harry Potter -sarja: J.K. Rowling