Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äänikirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äänikirjat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian kirjallisuuspalkinto 2020 -ääneni

Jälleen on koittanut aika jännittävin: saan antaa omat ääneni bloggaajien, instagrammaajien ja vloggaajien omassa kirjallisuuspalkintogaalassa! Annan ääneni kolmessa kategoriassa; Blogistanian Kuopus, Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia. 


Blogistanian Kuopus 2020 (Yöpöydän kirjat -blogi)

 

3 pistettä: 

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär. Suom: Mika Kivimäki. Karisto 2020.

"Kirjojen tytär on jotenkin vain täydellinen paketti niin juoneltaan, maailmaltaan ja henkilöhahmoiltaan."

 

 

 

 

2 pistettä:

Juno Dawson: Mallikappale. Suom: Aura Nurmi. Gummerus 2020.

"Mallikappale tempaa mukaansa mallimaailman pyörteisiin, niin hyvässä kuin pahassakin."

 

 

 

 

1 piste:

Sarah Crossan: Kuunnousu. Suom: Kaisa Kattelus. S&S 2020.

"Kuunnousu ei ehkä heti alussa herättänyt minussa suuria tunteita, mutta tarinan edetessä pakahduttava suru ryöpsähti kirjan sivuilta ja kuten jo alussa sanoin, lopun luin kyynelverhon läpi."


 





Blogistanian Globalia 2020 (Kirjamies-blogi)


3 pistettä:

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä. Suom: Kaijamari Sivill. Otava 2020.

"Ohhoh. Huh huh. Olipas tämä hämmästyttävä kirja. Tarina meni totisesti ihon alle."

 

 

 

 

2 pistettä:

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. Suom: Hilkka Pennanen. Otava 2020.

"Aina kun saa käsiinsä Atwoodin tuotantoa, voi olla varma, että luvassa on jotakin hyvin tavatonta, absurdia, mutta uskomattoman viihdyttävää luettavaa."

 

 

 

 

1 piste:

Ruth Ware: Lukitut ovet. Suom: Antti Saarilahti. (Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen) Otava 2020.

"Tämä on mielestäni paras Ruth Waren tähänastisista!"

 

 

 

 

 

Blogistanian Finlandia 2020 ( Kirsin Book Club -blogi)


3 pistettä:

Antti Holma: Kaikki elämästä. (Äänikirjan lukija; Antti Holma) Otava 2020

"Ei mikään tavanomainen elämäkerta. Ei elämäkerta alkuunkaan. Pidän kovasti Holman sarkastisesta ja itseironisesta tyylistä. Toimi erinomaisesti äänikirjana, etenkin hänen itsensä lukemana."




2 pistettä:

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti. Tammi 2020

"Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta. "

 

 

 

 

1 piste:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020

"Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!"
 





lauantai 31. elokuuta 2019

We were liars / Me olimme valehtelijoita -sarja : E. Lockhart

We were liars: E. Lockhart. (Narrator of Audiobook: Ariadne Meyers.) Delacorte Press 2014. (We were liars #1) (Suomennos 2021: Me olimme valehtelijoita)

 Kansi: Angela Carlino (suunnittelu)


"A beautiful and distinguished family.
A private island.
A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.
A group of four friends—the Liars—whose friendship turns destructive.
A revolution.
An accident.
A secret.
Lies upon lies.
True love.
The truth."

Oma arvio:

Ensimmäistä kertaa teen  blogiarvion äänikirjasta. Aiemmin olen pitänyt periaatteenani, että koska äänikirjojen kuunteluni on jokseenkin puolihuolimatonta lukemiseen verrattuna, en ala tekemään niistä kokopitkiä bloggauksia, vaan olen arvioinut kuuntelemani kirjat lyhyesti samaan koontipostaukseen. Nyt minun täytyy tehdä poikkeus, sillä tämä kirja on niin tajuttoman hyvä ja teki minun lenkkeilyistäni uskomattoman mahtavia elämyksiä. Saadakseni aikaiseksi järkevähkön arvion, lainasin kuitenkin tämän teoksen kirjastosta, jotta saan bloggaukseen mukaan lainauksia ja voin lukea uudelleen parhaat kohdat. 

I don't want to pretend.
I don't want to be friends.
I don't want to forget. I am trying to remember. (s. 114)

We were liars kertoo eräästä suvusta ja heidän kesänvietostaan kuvitteellisella Beechwood Island -nimisellä saarella Massachussetsissa, jonka suvun päät, Harris ja Tipper Sinclair omistavat. Saarella on kesähuvilat kaikille suvun sisaruksille perheineen; Red Gate, Cuddledown ja Windemere, joista jälkimmäisessä kirjan päähenkilö, kahdeksantoistavuotias Cadence viettää kesiään. Cadence kertoo heti alussa kärsivänsä vaikeista migreenikohtauksista ja muistikatkoksista. Näiden syitä ja aiheuttajia hän alkaa kertoa takaumien kautta, lähtien kesästä, jolloin hän oli viisitoistavuotias, ja jolloin perheen isä jätti hänet ja äidin toisen naisen takia. Tuona kesänä Cadencelle tapahtui onnettomuus, jossa hänet löydettiin pökkyräisenä vedestä alusvaatteisillaan hypotermian kourissa.  Eikä Cadence muista tuosta päivästä mitään.

---In fact, when did you get so pretty? It's distracting." 
"I look the same as always." (s. 13)

Kirjan nimi viittaa Beechwoodissa aikaansa viettävään, samanikäisistä serkuksista koostuvaan porukkaan, joita saaren suku ovat alkaneet kutsua nimellä  Valehtelijat eli Liars. Porukkaan kuuluu Red Gatessa oleskeleva Johnny, Cuddledownissa oleskeleva Mirren, Windemeressä oleskeleva Cadence... ja sitten on Gat. Gat, joka on  Johnnyn ja hänen pikkuveljensä ei-biologinen velipuoli, ja on tullut perheeseen Carrie-äidin uuden miehen Edin mukana. Gat on syvällinen pohdiskelija, tummaihoinen ja mustahiuksinen intiaanigeeniensä ansiosta. Ja Gat on se,  jonka Cadence haluaa joka vuosi nähdä, se, jota Cadence rakastaa salaisesti. Mutta heti tuon kesän 2015 alussa Cadence saa kuulla Gatin New Yorkin tytöstä, Raquelista. Cadence itkee pettymystään huoneessaan, mutta ei voi arvata, mitä tuona kesänä tulee tapahtumaan. Että hänen unelmansa toteutuu sittenkin.

We were warm and shivering,
and young and ancient,
and alive.
I was thinking, It's true. We already love each other.
We already do. (s. 24)

Sitten on kesä 2017, jolloin Cadence ja muut Liarsit ovat jo seitsentoistakesäisiä. Välissä on yksi Beechwoodin kesä, jossa Cadence ei ole ollut mukana - hän reissasi isänsä luona Euroopassa. Nyt ystävykset ja serkukset kohtaavat taas, hiukan ujostellen mutta pian taas rennosti toisilleen kuittaillen. Johnny on komistunut, Mirren on kaunistunut ja Gat... voi luoja, kuinka sekaisin Cadencen ajatukset ovat. Hän ei ole nimittäin saanut yhtään viestiä Gatiltä tuon onnettumuuskesän jälkeen, jolloin he rakastuivat ja suutelivat pimeinä öinä. Myöskään Mirren ei vastannut koskaan Cadencen sähköpostiviesteihin. Nyt serkukset alkavat hiljaa rakentaa ystävyyttään uusiksi, ja sitten Cadencen muisti alkaa hiljalleen palautua. Kun hän tajuaa, mitä onnettomuusiltana tapahtui, kaikki menee uusiksi. 

Be normal, now, she said. Right now, she said. 
Because you are. Because you can be.
Don't cause a scene, she told me. Breathe and sit up. (s. 5-6)

We were liars on uskomattoman kauniisti, mystisesti ja ovelasti rakennettu nuorten aikuisten kirja. Se on yhtäaikaa kasvukertomus, sukudraama, rakkautta tihkuva tarina ja psykologinen jännäri. Lockhartin kerronta on uskomattoman kaunista, mutta helppoa luettavaa (ja kuunneltavaa.) Tarinaa täydentää ihanat sadunpätkät, joita kirjoja rakastava Cadence muuntelee omanlaisikseen. Cadencen kertojanääni on vahva ja uskottava. Hän kärsii kovista kivuista, mutta myös muistamattomuudestaan. Hän kärsii siitä, että häneltä on salattu monia asioita. Eniten hän kuitenkin kärsii siitä, että oma rakas Gat ei ole ollut hänen tukenaan. Hän kärsii myös äitinsä tavasta pakottaa tukahduttamaan kaikki surun tunteet takaisin sisälle.

Arvosanani 5

Tämän äänikirjan kuuntelin Overdriven Libby-sovelluksessa (KAIPO) ja kirjan lainasin kirjastosta. Ostin myöhemmin 2021 (WSOY) ilmestyneen suomennoksen itselleni. Linkki IG-arvioon tässä.


Muissa blogeissa:


Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Free square***

Valehtelijoiden saari: E. Lockhart. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2022 (Me olimme valehtelijoita #0)

Englanninkielinen alkuteos: Family of Liars. Kansi: Shutterstock & Getty images

"Kipeänkaunis ja viettelevä romaani neljästä sisaresta ja kohtalokkaasta kesästä.

E. Lockhartin uutuudessa palataan Beechwoodin saarelle sukupolvea ennen Me olimme valehtelijoita -kirjan tapahtumia. Kesään, joka tulee piinaamaan Sinclairin perheen sisaruksia vuosikymmenten ajan...

Tuulen pieksemä yksityissaari Massachusettsin rannikolla.Nälkäinen valtameri täynnä salaisuuksia ja surua.Onneton, rakkaudenkipeä, moitteeton tyttö. Vastustamaton, arvaamattomasti käyttäytyvä poika.Anteeksiantamattomien petosten ja kammottavien virheiden kesä. Tervetuloa takaisin Sinclairin perheen seuraan. He olivat aina valehtelijoita." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ilahduin suuresti, kun sain tietää rakastamaani Me olimme valehtelijoita -jännäriin olevan tulossa jatkoa. Mukavaa, että saimme suomennoksen tästä lähes samaan aikaan kuin alkuteos ilmestyy. Varsinaisestihan tämä ei ole jatkoa sarjan ensimmäisen osan tapahtumille, vaan taustoittaa sitä, mitä Sinclairien huvilasaarella tapahtui kauan sitten, kun Cadencen ja muiden serkusten äidit olivat nuoria.

 ***Vielä varoitus: jos et ole lukenut Me olimme valehtelijoita, seuraava kappale spoilaa aika lailla koko sen kirjan idean, joten skippaa se, jos et halua tietää.***

Kirjan alussa Carrie Sinclair kertoo poikansa Johnnyn kuolleen tulipalossa saarella. Senhän me kaikki ensimmäisen osan lukeneista jo tiedämmekin, ja senkin, että Johnnyn haamu vierailee myös Carrien luona säännöllisesti, aivan kuten se vieraili serkkunsa Cadencen luona. Johnny haluaa tietää, mikä on pahinta, mitä hänen äitinsä on nuoruudessaan saarella tehnyt. On siis Carrien aika paljastaa muisteloissaan, mitä neljä Sinclairin sisarusta saarella tekivät, ja miksi hekin ovat valehtelijoita. 

Emme voi hyvin, mutta asettaudumme aloillemme ja elämme hiljaista elämää. (s. 283)

Hypätään kasarille, aikaan jolloin Beechwoodin saarella ei ollut vielä Red Gatea, ei Windemereä eikä Cuddledownia. Saarella on vain perheen päähuvilat, Clairmont, jossa sisarusten vanhemmat Harris ja Tipper lapsineen asuvat, Goose Gottage, jota käytetään vierasmajana (myöhemmin sen tilalle tehdään Cuddledown Bessin perheelle) sekä Pevensie, joka on Sinclairin toisen saaren perijän ja Harrisin veljen, Deanin omistuksessa niin kauan, kun veljeksillä tulee välirikko ja Harris ostaa Deanin ulos saaresta (myöhemmin siihen rakennetaan Windemere Pennyn perheelle). Sisaruksia on neljä, kuten tiedämme: Carrie, Penny, Bess ja Rosemary. 

Perhettä kohtaa kuitenkin kamala tragedia, kun kymmenvuotias kuopus Rosemary hukkuu Carrien 16-vuotiskesänä. Kirjan tarina keskittyy nyt seuraavaan kesään, jolloin sisarusparven vanhin, Carrie, on 17-vuotias, ja saarelle tulee Deanin Yardley-tyttären mukana joukko poikia: hänen poikaystävänsä George ja tämän kaksi ystävää, Major ja Pfeff. Nuo Goose Cottageen majoittuvat pojat mullistavat tyttöjen kesän, mutta eniten Carrien, joka kokee ensirakkauden ja sen menetyksen.

Olen hereillä. Laajenen.
Sormenpäiden hermot huutavat halusta saada koskettaa jotakuta,
verisuonieni syke hyppää.
Täällä he ovat meidän saarellamme, nämä pojat. He muuttavat saarta. Ehkä häpäisevät sen.
Ehkä he kestävät viikon.
Ehkä he ovat täällä ikuisesti. (s. 90)

Vaikka Sinclairin tytöt tunnetaan vaaleina, pitkinä kaunottarina, Carrien elämää on varjostanut hänen suuri, epämuodostunut leukansa, joka tekee hänestä erilaisen kuin muista siskoksista Hän silti vastustaa suunnattomasti leukaleikkausta, johon hänen vanhempansa, etenkin isänsä häntä kehottaa. Lopulta Carrie suostuu korjausleikkaukseen, joka tulee todellakin muuttamaan hänen elämänsä monella tapaa: kivuliaan toipumisen ja jatkuvien tulehdusten takia hän ajautuu lääkekoukkuun, joka tulee myöhemmin varjostamaan hänen yliopistovuosiaan. Nyt Carrie saa kuitenkin solahtaa siskosten joukkoon samanlaisena, normaalileukaisena siskona 17-vuotiskesänään, jolloin hän myös rakastuu ensi kertaa.

Muistan miltä suudelma tuntui, yhtä aikaa jännittävältä ja parantavalta, kylmältä vedeltä ja vadelmilta, miten se vei mennessään kaiken häpeän epämuodostuneesta, tautisesta leuastani. Haluan tuntea sen uudestaan. (s. 145)

Perheen yhteiset kesäperinteet, kuten sitruunajahti, siivittävät Sinclairien kesää. Carrie on hieman kateellinen vanhemmalle serkulleen Yardleylle, jolla on oma poikaystävä. Penny taas on tuonut saarelle parhaan ystävänsä Erinin, jonka kanssa viettää suurimman osan ajastaan, ja nuorimmainen Bess yrittää roikkua siskosten mukana. Pojista veikeä ja komea Pfeff alkaa kiehtoa Carrieta ja sama tuntuu olevan toisin päin. Carrie suree pikkusiskoaan, mutta tuntuu, että kukaan muu ei kaipaa Rosemaryä. Äitikään ei puhu hänestä mitään. Sitten Carrie näkee hahmon, jonka ei pitäisi näkyä: hukkunut Rosemary on tullut häntä tapaamaan, ja tulee olemaan Carrien seurana koko kesän. Rosemary tarvitsee siskonsa huolenpitoa, ja Carrie joutuukin tasapainottelemaan oman ihastuksensa ja pikkusiskonsa haamun tarpeista huolehtimiseen. Samalla hän napsii jatkuvasti pillereitä pysyäkseen kuosissa, ja luulee, ettei kukaan huomaa.

Älä koskaan valita, älä koskaan selitä. (s. 156)

Kirja on todella kiehtova tarina yhdestä kesästä, jolloin siskokset joutuvat puhaltamaan kerrankin yhteen hiileen, jotta he selviäisivät kuiville karmeasta teosta. Mukavasti alkaneet tapahtumat, ihastumisten ja aikaisten aamu-uintien kesä kun muuttuu painajaiseksi. Carrie joutuu miettimään myös omaa itseään enemmän kuin muut, sillä hänen itsetuntonsa on vielä leukaleikkauksen jäljiltä hauras. Lisäksi hän saa tietää äitinsä salaisuuden, joka muuttaa Carrien suhtautumisen perheeseensä ja itseensä. Voiko Pfeff todellakin rakastaa häntä? Onko hän oikea Sinclair, hillitty ja tunteet kätkevä? Tekeekö hän kaikkensa sisartensa eteen?

He eivät tulleet kysymään, miltä minusta tuntui.
He tulivat kertomaan, että sellaiselta ei saanut tuntua. (s. 34)

Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka taustoitti mainiosta Me olimme valehtelijoita -kirjan tarinaa. Minun täytyi heti kaivaa ensimmäinen osa uudelleen esiin ja vertailla. Todella hauska ja mielenkiintoinen idea ottaa nuoret Sinclairin sisaret päähenkilöiksi ja samalla selvittää lukijalle, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he nyt ovat. Ihan samaa mystistä tunnelmaa en saavuttanut tätä lukiessani, mutta mehukas ja osin karmeakin juoni piti kyllä hyvin otteessaan.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin: 

Helmet: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
Popsugar: Book set during a holiday

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala. Äänikirja, lukija Jarmo Mäkinen. Storytel original 2017


Kirjatraileri Instagramissa: https://www.instagram.com/p/BarQan7A-R6/

Oma arvio:
Minuun otettiin muutama viikko sitten yhteyttä Storytel-palvelusta, haluaisinko kuunnella Marko Hautalan uusimman kauhuteoksen Isä Malakain silmät - Riivaustarina. Totta kai otin tarjouksen vastaan, sillä olen lukenut ennenkin Hautalan kauhukirjallisuutta ja vaikuttunut. Sain Storyteliltä kuukauden lahjakortin, jotta ehtisin kuunnella tämän pelkästään äänikirjaksi tehdyn, kymmenosaisen kauhuteoksen. Ei muuta kuin laput korville ja lenkille hämärään metsään oikean tunnelman saavuttamiseksi!
Me olemme ne, joita ei ole olemassa. Ja meitä on monta.

Tarinan keskiössä on Anton Lavio niminen mies, joka kärvistelee heti tarinan alussa esiintymisjännityksensä kourissa. Hän on häissä bestmanin roolissa ja hänen pitäisi pitää puhe, mutta se tuottaa tuskaa johtuen miehen sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä. Kun Anton törmää häissä entiseen koulukaveriinsa Nikiin, hän hämmästyy, kuinka muuttunut tuo ennen rappiolla ollut muusikkokaveri on. Niki paljastaa syyn menestykseensä: häntä on auttanut isä Malakai, ja hän antaa Antonillekin tuon mystisen miehen yhteystiedot, jotta tämä saisi apua sosiaalisiin pelkotiloihinsa.

Anton rohkaistuu lähettämään viestin Isä Malakaille ja saa pian vastauksen. Kun hän käy tapaamassa tuota mustaan kaapuun pukeutunutta, valkokasvoista miestä, hän tulee katumapäälle - mihin ihmeeseen hän on sekaantunut. Mies antaa Antonille C-kasetteja kuunneltavakseen, ja pian Anton huomaa etsivänsä kirpputoreilta Walkmaneja. Kummallisilla kaseteilla ei ole puhetta, ei musiikkia, vain omituisia ääniä. Ihme kumma Antonin elämä alkaa sujua, sosiaaliset ongelmat kaikkoavat ja töissä ja naisasioissa tulee menestystä. Kaikella on kuitenkin hintansa. Öisin Anton huomaa saaneensa outoa seuraa makuuhuoneensa varjoihin, ja pian hän joutuu tekemään kammottavia tekoja Isä Malakain käskystä. 

Marko Hautala on tehnyt niin kammottavan psykologisen kauhutarinan, että selkäpiitäni karmii. Demoneja on kuvailtu tarpeeksi, muttei liian yksityiskohtaisesti. Yhdessä kohdassa äänikirjaa on niin kuvottava kohtaus, että lähes voin pahoin, mutta muuten teoksen kauhu on psykologista, tajuntaan tunkeutuvaa ja Danielin tuntemusten kautta hyvin voimallisesti välittyvää. Hautala taitaa psykologisen kauhun ja hänen käyttämänsä vertaukset ja kielikuvat ovat monipuolisia. Jarmo Mäkisen tumma ääni sopii teoksen tyyliin hyvin, tosin hänellä on melko tasapaksu nuotti läpi koko teoksen. 
Storytel tiedottaa, että heille on tulossa ensi vuonna samantyylisiä, pelkästään äänikirjoiksi tehtyjä kymmenosaisia teoksia jopa neljäkymmentä. Näistä noin puolet tulee olemaan käännöksiä ja puolet suomenkielisiä alkuperäisäänikirjoja. Minusta tämä on loistava idea, etenkin jos taso tulee olemaan yhtä hyvä. Niitä odotellessa!

Suosittelen Isä Malakain silmät - Riivaustarinaa ehdottomasti hyvätasoisen kauhun ystäville!

Arvosanani 4,5

Tämä äänikirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:
Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. 

maanantai 18. syyskuuta 2017

Äänikirjojen lumoissa

Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti äänikirjoihin, siis ihan oikeisiin aikuisten äänikirjoihin. Röllit ja Pupu Tupunat on kyllä tullut lapsena kuunneltua, ja se eräs puhkikulunut satukasetti, se jossa oli Tittelintuure. Aikuisena en ole kuitenkaan halunnut kuunnella niitä, sillä olen iskostanut päähäni sen ajatuksen, että kirja pitää itse lukea ja prosessoida silmien kautta aivoihin. Äänikirjathan ovat mainioita esimerkiksi näkövammaisille, mutta jos on näkevät silmät, kirja pitää lukea itse. Kuunteleminen on laiskottelua. Piste. 

Tai enpä laitakaan pistettä, vaan kysymysmerkin. Eikö äänikirjan kuuntelussa aivot samanlailla prosessoi kirjan juonta, henkilöitä, tarinaa? Eikö äänikirjan kuuntelija samanlailla kuvittele mielessään kirjan tapahtumapaikat ja henkilöt kuin kirjaa itse lukiessa? Eikö äänikirjan kuuntelija voi samaistua henkilöihin ja kokea tunnekuohuja?

Kuva: Pixabay
Minun täytyi keksiä itselleni jokin houkutin, jolla saisin itseni ylös sohvalta ja lenkille. Minä olen aina inhonnut lenkkeilyä, joten yritin miettiä, miten saisin siitä houkuttelevampaa. Silloin keksin yhdistää siihen intohimoni, kirjat. Aloin selailla netistä erilaisia äänikirjavaihtoehtoja, ja otin ensimmäiseksi kokeiluun Bookbeat-sovelluksen, josta saa sekä e-kirjoja että äänikirjoja. Päätin, että kuuntelen sellaisian kirjoja, joita en välttämättä tulisi lukeneeksi - ja joista en halua välttämättä blogata ollenkaan. 

Ehdin  kuunnella Bookbeat-kokeilujaksoni aikana Minna Rytisalon esikoisromaanin Lempi (lukija Krista Putkonen-Örn) sekä Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin (lukija Eero Saarinen). Hämmästyin siitä, miten lähelle ja iholle kirja tulee. Muistan yhä monet lenkkipolun mutkat, missä kuulin jonkin merkittävän kohdan jostain kirjasta. Kuuntelin kirjaa myös autossa, kun matkasimme perheeni kanssa tyttäreni jalkapalloturnaukseen. Vaikka en aio blogata kovin laajasti näistä kuunteluistani, minun on pakko kirjoittaa muutama sananen niin kirjoista, lukijoista kuin kuunteluprosessistani.

Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016, kesto 5 h 44 min) alkaa viattomasti rakkaustarinalla, kun nuori mies muistelee lähes palvoen omaa rakastaan, Lempiä. Pikkuhiljaa tarina saa sellaisia sävyjä, että ihan hätkähdän ja yllätyn - eihän tämä olekaan mikään kliseinen sota-ajan romanssi, vaan jotain ihan muuta. Usean eri ihmisen näkökulmat tuovat mielenkiintoisuutta lisää tarinaan ja kirja onnistuu olemaan yhtäaikaa kaunis, traaginen ja kauhistuttava. Rytisalon kieli on kaunista ja Krista Putkonen-Örn lukijana miellyttää korvaani. Koin tarinan tulevan todella iholleni, luihin ja ytimiin.

Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin (Tammi 2015, kesto 9h 32 min) yllättää, sillä se ei ole ihan sellaista Kingiä, mihin olen tottunut. Nuoren pojan sydänsurut ja kasvun kesä Joyland-nimisessä huvipuistossa imaisee mukaansa. Toki taustalla on hyisevä mysteeri, joka on tapahtunut Joylandin Kauhujen talossa. Eero Saarinen on erittäin miellyttävä-ääninen lukija, häntä haluiaisin kernaasti kuunnella lisää. Tämän äänikirjan myötä löysin myös uuden tavan hyödyntää äänikirjan kuuntelua: siivotessa. Huomasin, ettei minulla ollut mitään tarvetta hutiloida siivouksessa, kun sain kuunnella samalla mukavaa tarinaa. Lisäksi huomasin, että voin kuunnella myös bussissa istuessani äänikirjaa, sillä lukeminen varsinkin aurinkoisella ilmalla bussissa on aiheuttanut minulle useasti migreenikohtauksen.

Seuraavaksi otin kokeiluun Storytel-palvelun, josta aloin kuunnella S.K. Tremaynen psykologista jännäriä nimeltä Tulilapsi (Otava 2017, kesto 13 h 55 min, lukija Leena Rapola.) Se oli sen verran pitkä, etten ehtinyt kahdessa viikossa muuta kuunnella. Tarinassa nuori nainen, Rachel, muuttaa tuoreen aviomiehensä, kaivossukuun kuuluvan Davidin hulppeaan kartanoon, jossa näkyy yhä miehen edesmenneen vaimonsa kädenjälki. Samalla Rachel yrittää tutustua Davidin äitiään surevaan Danny-poikaan, joka alkaa käyttäytyä omituisesti - kuin näkisi yhä äitinsä, joka kuoli kaksi vuotta sitten tapaturmaisessa onnettomuudessa. Kirjan tapahtumat tiivistyvät ja punoutuvat kauhistuttavaksi salaisuuksien purkautuvaksi vyyhdiksi, jolloin ei enää tiedä, kuka on menettänyt järkensä. Tätä kirjaa kuunnellessa huomasin hyödyntää myös ajan, jolloin teen käsitöitä. Jopas sujui virkkaaminen ja neulominen, kun samalla kuunteli kirjaa. Leena Rapola lukijana menettelee. Kuuntele tästä äänikirjan näyte.

Nyt minulla on kokeilussa Elisa kirja -palvelu, joka ei toimi kuukausimaksulla, vaan sieltä ostetaan jokainen luettava tai kuunneltava kirja erikseen. Sieltä sai kuitenkin ladata ilmaisen äänikirjan kokeeksi, ja valitsin dekkarin, Camilla Läckbergin Majakanvartijan (Gummerus 2013, kesto 14 h 568 min, lukija Outi Vuoriranta.)






Kun olen kuunnellut Majakanvartijan loppuun, ilmaiskierrokseni jatkuu, nimittäin aion myös hyödyntää Ylen äänikirja- ja kuunnelmatarjontaa. Lisäksi Elisa kirja tarjoaa joitakin äänikirjoja hintaan 0 €, mutta ei tietenkään kovin uusia romaaneja. Ikävä kyllä ekirjaston äänikirjoja ei ole saatavilla oman kirjastoni kortille. Jossain vaiheessa harkitsen, otanko jonkin kokeilemistani kolmesta maksullisista palveluista, Bookbeatin (16,90 € / kk), Storytelin (16, 99 € / kk) vai Elisa kirjan (0 - 44,50 € / äänikirja, uutuudet yleensä noin 14,90 - 17,90 €) käyttööni. Kaikki näistä ovat olleet helppoja käyttää mobiililaitteella, eikä muuta häiriötä ole ollut kuin yksi muutaman minuutin pomppaus taaksepäin Storytelin äänikirjaa kuunnellessa.

Haluaisin kuulla muiden äänikirjakokemuksista. Kuunteletko äänikirjoja? Jos kuuntelet, missä, milloin, miksi? Kuunteletko äänikirjoja cd-soittimesta, tietokoneelta, mobiililaitteelta, autossa? Mitä äänikirjasovellusta  noista kolmesta suosittelisit minulle? Tiedätkö mitään muuta sivustoa, jossa voisi kuunnella äänikirjoja ilmaiseksi?