We were liars: E. Lockhart. (Narrator of Audiobook: Ariadne Meyers.) Delacorte Press 2014. (We were liars #1) (Suomennos 2021: Me olimme valehtelijoita)
Kansi:
Angela Carlino (suunnittelu)
"A beautiful and distinguished family.
A private island.
A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.
A group of four friends—the Liars—whose friendship turns destructive.
A revolution.
An accident.
A secret.
Lies upon lies.
True love.
The truth."
Oma arvio:
Ensimmäistä kertaa teen blogiarvion äänikirjasta. Aiemmin olen pitänyt periaatteenani, että koska äänikirjojen kuunteluni on jokseenkin puolihuolimatonta lukemiseen verrattuna, en ala tekemään niistä kokopitkiä bloggauksia, vaan olen arvioinut kuuntelemani kirjat lyhyesti samaan koontipostaukseen. Nyt minun täytyy tehdä poikkeus, sillä tämä kirja on niin tajuttoman hyvä ja teki minun lenkkeilyistäni uskomattoman mahtavia elämyksiä. Saadakseni aikaiseksi järkevähkön arvion, lainasin kuitenkin tämän teoksen kirjastosta, jotta saan bloggaukseen mukaan lainauksia ja voin lukea uudelleen parhaat kohdat.
I don't want to pretend.
I don't want to be friends.
I don't want to forget. I am trying to remember. (s. 114)
We were liars kertoo eräästä suvusta ja heidän kesänvietostaan kuvitteellisella Beechwood Island -nimisellä saarella Massachussetsissa, jonka suvun päät, Harris ja Tipper Sinclair omistavat. Saarella on kesähuvilat kaikille suvun sisaruksille perheineen; Red Gate, Cuddledown ja Windemere, joista jälkimmäisessä kirjan päähenkilö, kahdeksantoistavuotias Cadence viettää kesiään. Cadence kertoo heti alussa kärsivänsä vaikeista migreenikohtauksista ja muistikatkoksista. Näiden syitä ja aiheuttajia hän alkaa kertoa takaumien kautta, lähtien kesästä, jolloin hän oli viisitoistavuotias, ja jolloin perheen isä jätti hänet ja äidin toisen naisen takia. Tuona kesänä Cadencelle tapahtui onnettomuus, jossa hänet löydettiin pökkyräisenä vedestä alusvaatteisillaan hypotermian kourissa. Eikä Cadence muista tuosta päivästä mitään.
---In fact, when did you get so pretty? It's distracting."
"I look the same as always." (s. 13)
Kirjan nimi viittaa Beechwoodissa aikaansa viettävään, samanikäisistä serkuksista koostuvaan porukkaan, joita saaren suku ovat alkaneet kutsua nimellä Valehtelijat eli Liars. Porukkaan kuuluu Red Gatessa oleskeleva Johnny, Cuddledownissa oleskeleva Mirren, Windemeressä oleskeleva Cadence... ja sitten on Gat. Gat, joka on Johnnyn ja hänen pikkuveljensä ei-biologinen velipuoli, ja on tullut perheeseen Carrie-äidin uuden miehen Edin mukana. Gat on syvällinen pohdiskelija, tummaihoinen ja mustahiuksinen intiaanigeeniensä ansiosta. Ja Gat on se, jonka Cadence haluaa joka vuosi nähdä, se, jota Cadence rakastaa salaisesti. Mutta heti tuon kesän 2015 alussa Cadence saa kuulla Gatin New Yorkin tytöstä, Raquelista. Cadence itkee pettymystään huoneessaan, mutta ei voi arvata, mitä tuona kesänä tulee tapahtumaan. Että hänen unelmansa toteutuu sittenkin.
We were warm and shivering,
and young and ancient,
and alive.
I was thinking, It's true. We already love each other.
We already do. (s. 24)
Sitten on kesä 2017, jolloin Cadence ja muut Liarsit ovat jo seitsentoistakesäisiä. Välissä on yksi Beechwoodin kesä, jossa Cadence ei ole ollut mukana - hän reissasi isänsä luona Euroopassa. Nyt ystävykset ja serkukset kohtaavat taas, hiukan ujostellen mutta pian taas rennosti toisilleen kuittaillen. Johnny on komistunut, Mirren on kaunistunut ja Gat... voi luoja, kuinka sekaisin Cadencen ajatukset ovat. Hän ei ole nimittäin saanut yhtään viestiä Gatiltä tuon onnettumuuskesän jälkeen, jolloin he rakastuivat ja suutelivat pimeinä öinä. Myöskään Mirren ei vastannut koskaan Cadencen sähköpostiviesteihin. Nyt serkukset alkavat hiljaa rakentaa ystävyyttään uusiksi, ja sitten Cadencen muisti alkaa hiljalleen palautua. Kun hän tajuaa, mitä onnettomuusiltana tapahtui, kaikki menee uusiksi.
Be normal, now, she said. Right now, she said.
Because you are. Because you can be.
Don't cause a scene, she told me. Breathe and sit up. (s. 5-6)
We were liars on uskomattoman kauniisti, mystisesti ja ovelasti rakennettu nuorten aikuisten kirja. Se on yhtäaikaa kasvukertomus, sukudraama, rakkautta tihkuva tarina ja psykologinen jännäri. Lockhartin kerronta on uskomattoman kaunista, mutta helppoa luettavaa (ja kuunneltavaa.) Tarinaa täydentää ihanat sadunpätkät, joita kirjoja rakastava Cadence muuntelee omanlaisikseen. Cadencen kertojanääni on vahva ja uskottava. Hän kärsii kovista kivuista, mutta myös muistamattomuudestaan. Hän kärsii siitä, että häneltä on salattu monia asioita. Eniten hän kuitenkin kärsii siitä, että oma rakas Gat ei ole ollut hänen tukenaan. Hän kärsii myös äitinsä tavasta pakottaa tukahduttamaan kaikki surun tunteet takaisin sisälle.
Arvosanani 5
Tämän äänikirjan kuuntelin
Overdriven Libby-sovelluksessa (KAIPO) ja kirjan lainasin kirjastosta. Ostin myöhemmin 2021 (WSOY) ilmestyneen suomennoksen itselleni. Linkki IG-arvioon
tässä.
Muissa blogeissa:
Valehtelijoiden saari: E. Lockhart. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2022 (Me olimme valehtelijoita #0)
Englanninkielinen alkuteos:
Family of Liars. Kansi: Shutterstock & Getty images
"Kipeänkaunis ja viettelevä romaani neljästä sisaresta ja kohtalokkaasta kesästä.
E. Lockhartin uutuudessa palataan Beechwoodin saarelle sukupolvea ennen Me olimme valehtelijoita -kirjan tapahtumia. Kesään, joka tulee piinaamaan Sinclairin perheen sisaruksia vuosikymmenten ajan...
Tuulen pieksemä yksityissaari Massachusettsin rannikolla.Nälkäinen valtameri täynnä salaisuuksia ja surua.Onneton, rakkaudenkipeä, moitteeton tyttö. Vastustamaton, arvaamattomasti käyttäytyvä poika.Anteeksiantamattomien petosten ja kammottavien virheiden kesä. Tervetuloa takaisin Sinclairin perheen seuraan. He olivat aina valehtelijoita." (
WSOY)
Lukunäyte
Oma arvio:
Ilahduin suuresti, kun sain tietää rakastamaani Me olimme valehtelijoita -jännäriin olevan tulossa jatkoa. Mukavaa, että saimme suomennoksen tästä lähes samaan aikaan kuin alkuteos ilmestyy. Varsinaisestihan tämä ei ole jatkoa sarjan ensimmäisen osan tapahtumille, vaan taustoittaa sitä, mitä Sinclairien huvilasaarella tapahtui kauan sitten, kun Cadencen ja muiden serkusten äidit olivat nuoria.
***Vielä varoitus: jos et ole lukenut Me olimme valehtelijoita, seuraava kappale spoilaa aika lailla koko sen kirjan idean, joten skippaa se, jos et halua tietää.***
Kirjan alussa Carrie Sinclair kertoo poikansa Johnnyn kuolleen tulipalossa saarella. Senhän me kaikki ensimmäisen osan lukeneista jo tiedämmekin, ja senkin, että Johnnyn haamu vierailee myös Carrien luona säännöllisesti, aivan kuten se vieraili serkkunsa Cadencen luona. Johnny haluaa tietää, mikä on pahinta, mitä hänen äitinsä on nuoruudessaan saarella tehnyt. On siis Carrien aika paljastaa muisteloissaan, mitä neljä Sinclairin sisarusta saarella tekivät, ja miksi hekin ovat valehtelijoita.
Emme voi hyvin, mutta asettaudumme aloillemme ja elämme hiljaista elämää. (s. 283)
Hypätään kasarille, aikaan jolloin Beechwoodin saarella ei ollut vielä Red Gatea, ei Windemereä eikä Cuddledownia. Saarella on vain perheen päähuvilat, Clairmont, jossa sisarusten vanhemmat Harris ja Tipper lapsineen asuvat, Goose Gottage, jota käytetään vierasmajana (myöhemmin sen tilalle tehdään Cuddledown Bessin perheelle) sekä Pevensie, joka on Sinclairin toisen saaren perijän ja Harrisin veljen, Deanin omistuksessa niin kauan, kun veljeksillä tulee välirikko ja Harris ostaa Deanin ulos saaresta (myöhemmin siihen rakennetaan Windemere Pennyn perheelle). Sisaruksia on neljä, kuten tiedämme: Carrie, Penny, Bess ja Rosemary.
Perhettä kohtaa kuitenkin kamala tragedia, kun kymmenvuotias kuopus Rosemary hukkuu Carrien 16-vuotiskesänä. Kirjan tarina keskittyy nyt seuraavaan kesään, jolloin sisarusparven vanhin, Carrie, on 17-vuotias, ja saarelle tulee Deanin Yardley-tyttären mukana joukko poikia: hänen poikaystävänsä George ja tämän kaksi ystävää, Major ja Pfeff. Nuo Goose Cottageen majoittuvat pojat mullistavat tyttöjen kesän, mutta eniten Carrien, joka kokee ensirakkauden ja sen menetyksen.
Olen hereillä. Laajenen.
Sormenpäiden hermot huutavat halusta saada koskettaa jotakuta,
verisuonieni syke hyppää.
Täällä he ovat meidän saarellamme, nämä pojat. He muuttavat saarta. Ehkä häpäisevät sen.
Ehkä he kestävät viikon.
Ehkä he ovat täällä ikuisesti. (s. 90)
Vaikka Sinclairin tytöt tunnetaan vaaleina, pitkinä kaunottarina, Carrien elämää on varjostanut hänen suuri, epämuodostunut leukansa, joka tekee hänestä erilaisen kuin muista siskoksista Hän silti vastustaa suunnattomasti leukaleikkausta, johon hänen vanhempansa, etenkin isänsä häntä kehottaa. Lopulta Carrie suostuu korjausleikkaukseen, joka tulee todellakin muuttamaan hänen elämänsä monella tapaa: kivuliaan toipumisen ja jatkuvien tulehdusten takia hän ajautuu lääkekoukkuun, joka tulee myöhemmin varjostamaan hänen yliopistovuosiaan. Nyt Carrie saa kuitenkin solahtaa siskosten joukkoon samanlaisena, normaalileukaisena siskona 17-vuotiskesänään, jolloin hän myös rakastuu ensi kertaa.
Muistan miltä suudelma tuntui, yhtä aikaa jännittävältä ja parantavalta, kylmältä vedeltä ja vadelmilta, miten se vei mennessään kaiken häpeän epämuodostuneesta, tautisesta leuastani. Haluan tuntea sen uudestaan. (s. 145)
Perheen yhteiset kesäperinteet, kuten sitruunajahti, siivittävät Sinclairien kesää. Carrie on hieman kateellinen vanhemmalle serkulleen Yardleylle, jolla on oma poikaystävä. Penny taas on tuonut saarelle parhaan ystävänsä Erinin, jonka kanssa viettää suurimman osan ajastaan, ja nuorimmainen Bess yrittää roikkua siskosten mukana. Pojista veikeä ja komea Pfeff alkaa kiehtoa Carrieta ja sama tuntuu olevan toisin päin. Carrie suree pikkusiskoaan, mutta tuntuu, että kukaan muu ei kaipaa Rosemaryä. Äitikään ei puhu hänestä mitään. Sitten Carrie näkee hahmon, jonka ei pitäisi näkyä: hukkunut Rosemary on tullut häntä tapaamaan, ja tulee olemaan Carrien seurana koko kesän. Rosemary tarvitsee siskonsa huolenpitoa, ja Carrie joutuukin tasapainottelemaan oman ihastuksensa ja pikkusiskonsa haamun tarpeista huolehtimiseen. Samalla hän napsii jatkuvasti pillereitä pysyäkseen kuosissa, ja luulee, ettei kukaan huomaa.
Älä koskaan valita, älä koskaan selitä. (s. 156)
Kirja on todella kiehtova tarina yhdestä kesästä, jolloin siskokset joutuvat puhaltamaan kerrankin yhteen hiileen, jotta he selviäisivät kuiville karmeasta teosta. Mukavasti alkaneet tapahtumat, ihastumisten ja aikaisten aamu-uintien kesä kun muuttuu painajaiseksi. Carrie joutuu miettimään myös omaa itseään enemmän kuin muut, sillä hänen itsetuntonsa on vielä leukaleikkauksen jäljiltä hauras. Lisäksi hän saa tietää äitinsä salaisuuden, joka muuttaa Carrien suhtautumisen perheeseensä ja itseensä. Voiko Pfeff todellakin rakastaa häntä? Onko hän oikea Sinclair, hillitty ja tunteet kätkevä? Tekeekö hän kaikkensa sisartensa eteen?
He eivät tulleet kysymään, miltä minusta tuntui.
He tulivat kertomaan, että sellaiselta ei saanut tuntua. (s. 34)
Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka taustoitti mainiosta Me olimme valehtelijoita -kirjan tarinaa. Minun täytyi heti kaivaa ensimmäinen osa uudelleen esiin ja vertailla. Todella hauska ja mielenkiintoinen idea ottaa nuoret Sinclairin sisaret päähenkilöiksi ja samalla selvittää lukijalle, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he nyt ovat. Ihan samaa mystistä tunnelmaa en saavuttanut tätä lukiessani, mutta mehukas ja osin karmeakin juoni piti kyllä hyvin otteessaan.
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muissa blogeissa:
--
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
Popsugar: Book set during a holiday
