Fake Skating: Lynn Painter

 Fake Skating: Lynn Painter. Simon & Schuster 2025

Kansi: Liz Casal (kuvat), Heather Palisi (suunnittelu)

"Growing up, Dani couldn’t help but follow around the adorable son of her mom’s best friend. Funny, kind of nerdy, and a little soft, Alec was always down to hang with Dani when they were little. From play dates on the playground to sneaking into movie theaters, Dani and Alec were inseparable. Until Dani moved away. Alec promised they’d stay in touch—except, they didn’t.

Flash forward and Dani is back in Minnesota for her senior year, she and her mom living with her grandfather. Dealing with the fallout of her parents’ devastating divorce, Dani wouldn’t mind a nerd-out with the cozy and comforting Alec (and maybe a chance to confront him on his MIA status for all these years). But teenage Alec is nothing like the kid Dani remembers. He’s a hockey star in a town where hockey players are worshiped as gods. Dani’s place as his shadow has been taken up by drooling female fans…and he loves it.

Dani is resolved to ice out her former best friend until an unlikely series of events brings them together—and forces them to fake being a couple. Once forced together, the former childhood sweethearts begin to reconnect, unearth complicated family secrets, and face their true feelings towards each other…including the real reason Alec has been pushing Dani away all these years." (Simon&Schuster)

Oma arvio:

Ihastuin viime vuonna Lynn Painterin Better than the movies -romaaniin. Bongasin tämän Fake Skating -kirjan sattumalta töissä ja oli sitten ihan pakko napata tämä lukuun, vaikka enkuksi lukeminen on ollut minulle hiukan tahmeata viime vuosina. Onneksi tämä on helppoa kieltä.

17-vuotias Dani muuttaa äitinsä kanssa Minnesotaan, äidin lapsuudenkaupunkiin Southviewhin, jossa he majoittuvat isoisän talon yläkertaan remontoituun huoneistoon. Isoisä on legendaarinen Mick Boche, entinen Southviewn jääkiekkojoukkueen huippupelaaja. Dani on aina rakastanut isovanhempiaan, joiden luokse he ovat aina matkanneet lomien ajaksi, mutta viime tapaaminen isoisän kanssa päättyi huonosti: isoisä menetti hermonsa isoäidin hautajaisissa ja katkaisi välinsä heidän perheeseensä. Suurin syy oli Danin eversti-isä, jota isoisä ei ole voinut koskaan sietää. Isän työn vuoksi Dani on joutunut asumaan siellä sun täällä, ja viimeisin asuinpaikka Saksassa teki äidin ja Danin hyvin onnettomaksi, josta he nyt avioeron jälkeen lähtivät pois.

Danin mieli on hiukan levoton: kohtaaminen isoisän kanssa on kankeaa, ihan kuin isoisä ei voisi sietää Dania. Lisäksi Dani jännittää kovasti erään lapsuudenystävänsä kohtaamista. Alec oli Danin lapsuuden kesien pelastus, he olivat kuin paita ja peppu. He lähettivät toisilleen erossa ollessaan salakoodilla kirjoitettuja kortteja ja kirjeitä, ja yhdessä he kokivat myös ensisuudelman. Kunnes yhtäkkiä, juuri tuon suudelman jälkeen, Alec lakkasi kirjoittamasta Danille. Nyt Dania jännittää Alecin kohtaaminen koulussa. Ylipäänsä Dania jännittää kaikkien kohtaaminen, sillä hänellä on sosiaalisen tilanteiden pelkoja. Nämä juontavat juurensa hänen varhaisteiniaikoihin Texasissa, missä hän joutui kiusatuksi. Niinpä Dani on tottunut välttelemään ihmisiä, viettämään lounastauot kirjastossa hyvän kirjan parissa ja tottumaan ajatukseen, ettei hän koskaan saisi pysyviä ystäviä.

"The rest of the world just disappears for you when you're reading, doesn't it?" (s. 195)

Alec ei voi uskoa, että Dani on muuttanut kaupunkiin. Hän on vieläkin hyvin käärmeissään siitä, miten Dani ghostasi hänet heidän suudelmansa jälkeen. Alec on muutenkin nyt ihan eri tyyppi: hiukan nörtähtävästä hintelästä pojasta on tullut 'Zeus', Southviewn jääkiekkojoukkueen lupaavin pelaaja, raamikas ja komea kuin mikä. Nähdessään Danin hänen vanhat tunteensa kuitenkin palaavat: hän ei voi vastustaan tytön ruskeita silmiä ja vaaleita kiharoita. Hän päättää peittää hämmennyksensä esittämällä coolia törkimystä, mikä hämmentää, sitten myös suututtaa Danin. 

Dani pääsee kuitenkin kivasti mukaan piireihin, ja koska hän tarvitsee kuumeisesti jotakin lisäaktiviteettia Harvardin hakemustaan varten, uusi ystävä Cassie ehdottaa Danille jääkiekkojoukkueen huoltohommia hänen parinaan. Alec tietysti kiristelee hampaitaan tämän kuullessaan. Sattuu kuitenkin hyvin nolo pukuhuonekohtaus, jossa puolialaston suihkumärkä Alec lohduttaa isänsä vuoksi itkevää Dania, ja jonka koko joukkue valmentajineen todistaa. Alecin maine on muutenkin vaakalaudalla bilekohukuvien vuoksi, joten Alec vähän kuin vahingossa johdattaa valkut uskomaan, että hän seurustelee Mick Bochen tyttärentyttären kanssa. Nyt pitäisi vielä saada Dani mukaan juoneen, sillä feikkideittailu voisi tehdä todellakin hyvää hänen imagolleen. Jääkiekko on Alecille kaikki kaikessa, eikä hän halua tuottaa pettymystä vanhemmilleen, valmentajilleen eikä koko Southviewn kaupungille.

He didn't know that was all I did.

Overthink. (s. 201)

Fake skating on ihastuttava feikkideittailu- ja friend-to-lovers trooppien romanssi, joka etenee hyvin konstailemattomasti päämääräänsä. Kaiken takana on tietysti heti alusta asti väärinkäsitys siitä, kumpi ghostasi kumman heidän ensisuudelmansa jälkeen vuosia sitten. Jos he puhuisivat asiasta, asia selviäisi heti ensi kättelyssä, mutta eihän se olisi sitten yhtään hauskaa. Mukana soppaa sekoittamassa on myös Danin naapurissa asuva rikas Benji, jota he eivät molemmat voineet sietää aiemmin, mutta jota kohtaan Dani on nyt ollut (Alecin mielestä liian) ystävällinen. Dani ei tiedä kaikkea, mitä Alecin ja Benjin välillä on tapahtunut viime vuosina.

Feikkiseurustelun myötä molemmat huomaavat aitoja tunteita toisiaan kohtaan, mutta epäilevät vastapuolen tunteita. Kirjassa käydään myös läpi molempien kipeitä asioita, kuten Danin isäsuhdetta: isä asuu yhä Saksassa ja Dani kaipaa tätä, mutta isä ehdottaa Danille hyvin hankalaa ratkaisua -  tyyliin joko hän tai äiti. Dania myös ihmetyttää isoisän jäyhyys ja se, ettei tämä ole selittänyt omaa käytöstään isoäidin hautajaisissa. Lisäksi Danilla on ongelmia sosiaalisten tilanteiden kanssa ja parit paniikkikohtauksetkin koetaan. Alecia piinaa taas ylisuorittaminen ja siihen liittyvä ahdistus. Hänellä on myös riesanaan kipuileva olkapää, josta hän ei ole puhunut kenellekään.

I watched  her eyes slide over my face, searching, questioning, and I no longer gave a shit about anything other than this moment. I didn't care about the past or the future, because nothin mattered but the present.

Her.

This. 

Fucking Us.(s. 312)

Romanttiset kohtaukset pysyvät hyvin kiltillä tasolla, eli en antaisi edes puolikasta chiliä tälle. Suudelmat ovat syviä, kaulaakin hieman näykitään, mutta kädet pysyvät kiltisti paikoillaan eivätkä juuri harhaile hiusten, poskien ja niskan alueelta. Vaatteetkin pysyvät päällä. Tunnetta kohtauksissa on kuitenkin sitäkin enemmän. Se on ainoa, joka minulle merkitsee.

En rakastunut tähän kirjaan niin paljon kuin Better than the movies -kirjaan, mutta melkein. Alec on  symppis nimittäessään Dania Kultakutriksi ja vaaliessaan ensirakkauttaan yhä näin monen vuoden jälkeen. (Vai onko se vähän outoa?) Hän ei ole kuitenkaan ihan täydellinen kiltti kultapoika, sillä sortuu välillä ylilyönteihin eikä hallitse omaa aggressiotaan Benjin läheisyydessä. Dani on ymmärtäväinen, huolehtivainen ja kikattelevainen naapurintyttö, joka kuitenkin tekee pöhköjä ratkaisuja, kuten jättää kertomatta äidilleen ja Alecille isänsä puheluista ja suostuu Benjin kamalaan ehdotukseen. Onneksi Mick-isoisä on jämpti ja pistää tuulemaan: hän auttaa lapsenlastaan vaikeissa tilanteissa, kuten paniikkikohtauksien aikana sekä neuvoo muutenkin kiperissä tilanteissa. Ehkei hän olekaan niin paha jörrikkä ollenkaan...

Vielä yksi huippujuttu tästä kirjasta: Kun Alec pyytää lukutoukka-Danilta kirjasuositusta, tämä suosittelee hänelle Stephen Kingin Billy Summersia!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

The Bookish Elf

Lisa Loves Literature

Samantyylistä:

Counting Down With You: Tashie Bhuiyan

Better than the Movies: Lynn Painter

Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Harhakoto: Reetta Vuokko-Syrjänen. Hertta 2025

Kansi: Karin Niemi

"14-vuotiaan Anin elämä rajautuu tamperelaiseen betonilähiöön. Koulussa häntä kiusataan oudosta nimestä ja halvoista vaatteista, ja kotona työtöntä äitiä kiinnostavat enemmän true crime -dokkarit kuin kaupassakäynti.

Erityisen surkeana päivänä Ani purkaa kiukkunsa kirjeeksi ja heittää paperin ikkunasta. Kirjeen nappaa ohikulkeva sorsa, joka Anin yllätykseksi tuo myöhemmin nokassaan vastauksen Ikiltä.

Iki kertoo elävänsä Lintukodossa, ihanassa paratiisissa, jossa meri on lähellä ja Emo pitää huolta pienestä yhteisöstä. Anin lähiöarki kiehtoo Ikiä vähintään yhtä paljon kuin Lintukodon ihmeet Ania. Mutta Ani ja Iki eivät aavista, että sorsan kantamat kirjeet sysäävät pian molempien maailmat syöksykierteeseen…

Harhakoto on vääristyneen realistinen mysteeri: mikä on totta ja mikä ei, ja miten nopeasti kaikki voi romahtaa?"(Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale. ***

Innostuin kovasti Reetta Vuokko-Syrjäsen dystopiasta Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, joten tottahan toki halusin myös lukea välittömästi hänen ensimmäisen nuorille suunnatun kirjansa. Minua ilahdutti jo ennakkoon kansikuvan veikeä sorsa ja vielä enemmän kirjan mukana tullut ihana sorsatarra, joka nyt koristaa läppärini kantta. Ihana yksityiskohta, rakastan tällaisia!

                                              Tarra: Karin Niemi

14-vuotiaalla Anilla ei ole helppoa: koulussa Rasmus kavereineen kiusaa häntä milloin mistäkin, äiti on vähän turhan huoleton kasvattamaan poikaansa ja nyt hänen ainoa tuki ja turvansa, Suski-täti ja Kiira-serkku muuttavat. Ani kirjoittaa turhautumisensa puuskassa kirjeen, johon hän vuodattaa koko sydänverensä ja viskaa sen pihalle. Mutta mitä kummaa, pihalla tepasteleva sorsa nappaa sen nokkaansa ja lentää pois kirje mukanaan. Ja eräänä päivänä tämä sorsa koputtelee Anin ikkunaan kirje nokassaan. Se on Iki-nimiseltä tyypiltä, joka sanoo asuvansa Lintukoto-nimisessä paikassa. Tuo paikka kuulostaa hyvin tarunomaiselta paikalta, jossa Emo pitää huolta laumastaan, Iki ei tiedä nykymaailman asioista tuon taivaallista ja kutsuu muita ihmisiä lähellään Siipisisaruksiksi. Eihän tuollaista paikkaa ole olemassakaan, joten onko Ikikään todellinen?

Entä jos mun maailma olikin se harha? Jos Ikin maailma oli totta, voisinko mä paeta tätä kaikkea sinne, Ikin luo? (s. 46)

Anin ja Ikin kirjeenvaihto kuitenkin jatkuu, ja kaikki on tämän mystisen sorsan varassa, joka lopulta saa kannettavakseen myös paperia Ikille. Ani huomaa, että hänellä on tunteita Ikiä kohtaan, ja pikku hiljaa hänen on uskottava, että Iki on todellinen henkilö. Mutta missä on Lintukoto? 

Mä en ehkä ymmärtänyt Ikin Taivaanmunaa ja uutta maailmaa, mutta yhden mäkin tajusin: me ei kumpikaan sovittu meidän maailmoihin. (s. 83)

Anin äiti on usein poissaoleva, hänellä on elämänhallinta hukassa ja Ani joutuukin ottamaan vastuuta pärjäämisestään. Suskin ja Kiiran poissaolo jäytää häntä. Äiti valottaa eräänä päivänä syytään sille, miksi hän on niin vihainen kaikille uskonnollisille ryhmille, kuten heidän ovellään käyville Jehovan todistajille. Näin Ani saa tietää myös jotain tärkeää Kiira-serkun taustasta.

Silloin mä tiesin sen. Että vaikka muu maailma pitäisi meitä millaisina luusereina tai syntisinä tahansa - 

Mä tulisin olemaan se yksi ihminen, joka ei tuomitsisi Ikiä. (s. 54)

Pikku hiljaa Ikin kirjeistä alkaa kuultaa ikävä sävy ja Ani aavistelee, että Iki saattaa olla vaarassa. Lintukoto ei ehkä olekaan niin auvoisa paikka, kuin alussa vaikutti. Anin on tehtävä jotakin, ja siinä apuna saa olla uskollinen sorsa, joka paahtoleivänpalasten voimalla auttaa. Silti Ani tarvitsee toki myös muiden kuin sorsan apua. Löytyykö apu Suskista, ainoasta luotettavasta aikuisesta Anin elämässä? 

"Mä luulin, että me ollaan onnellisia. Mä luulin, että meillä oli kaikki hyvin." (s. 97)

Harhakoto käsittelee hyvin perusteellisesti köyhyyttä ja kiusaamista, mutta myös sitä, kuinka tärkeää nuorella olisi olla edes yksi vakaa aikuinen turvanaan. Mitä, jos se ainoakin osoittautuu epävakaaksi? Kirja alkaa maagisrealistisena, hiukan mystisenä, mutta etenee pikkuisen jännärimäisiin tunnelmiin loppua kohti. Juoni osaa kyllä yllättää totisesti. En siksi halua paljastaa liikaa, jotta muutkin yllättyisivät. 

Viime aikoina köyhyyttä on käsitelty muissakin nuortenkirjoissa, kuten  Mila Teräksen Iso hyppy ja Tiia Mattilan Humalan soundtrack -romaaneissa. Tämä onkin hyvin tärkeä aihe ottaa esille. Myös koulukiusaamista on käsitelty viime aikoina tämän kirjan lisäksi esimerkiksi Annika Perkiön Herra Wolterin karnevaali ja Stefanie Tuurnan Maamaa -romaaneissa.

Pidin kovasti tässä kirjassa näiden yllä mainittujen teemojen käsittelystä, mutta en ole ihan varma, pidinkö siitä, mihin tämän juoni lähti sitten menemään, vaikka totaalisen yllättävä olikin. Mahtavaa, että alussa rasittavan lusmuileva äiti alkaa oppia virheistään ja ryhdistäytyy tarinan edetessä. Kirjeitä välittävä sorsa on sympaattinen hahmo, joka tarjotuista leipäpalasista huolimatta näykkii Ania sormesta. Jotakin jäi kuitenkin puuttumaan, tai jotakin oli ehkä liikaa, jotta olisin nostannut tämän korkeammalle lukukokemuksena.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kiiltomato

Lue meille äitikulta

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama. Basam Books 2024 (Joka kurjen laulua kuuntelee #2)

Kansi: Sinikka Koyama

"18-vuotias Nene kärsii unettomuudesta ja painajaisista, eikä koulunkäyntikään suju ongelmitta. Väsymys ja paha olo purkautuvat ikävällä tavalla, kun Nene alkaa kiusata luokkakaveriaan Emmaa. Epäonniset sattumat lukitsevat Nenen koulun alla kulkeviin käytäviin, joita oppilaat kutsuvat ”katakombeiksi”.

Maanalaiset käytävät johtavat satumaiseen metsään, jossa Nene kohtaa valkoisen ketun. Huima seikkailu vie aina muinaiseen Japaniin asti, jossa kilpailevat klaanit ovat ajautuneet sodan partaalle ja nuori Hikaru yrittää selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Hikaru päätyy kauniin, mutta julman hovimiehen palvelukseen ja joutuu myös kohtaamaan menneisyytensä varjot. On tullut aika riisua naamiot, joiden takaa paljastuu hyvin toisenlaiset kasvot.

Joka ketun jälkiä seuraa on itsenäinen jatko-osa Sinikka Koyaman esikoisteokselle Joka kurjen laulua kuuntelee. Koyama käsittelee elämän suuria ja ajankohtaisia kysymyksiä taiturillisen tarinankerronnan keinoin, samaistuttavasti ja koskettavasti." (Basam Books)

Oma arvio:

Oli iloinen yllätys, kun Sinikka Koyama kysyi minulta kesällä, haluaisinko hänen keväällä ilmestyneestä kirjastaan arvostelukappaleen. Olin nimittäin keväällä pyytänyt kustantajalta kirjaa arvosteltavaksi, mutta heiltä en olisi saanut kuin sähköisen version, josta kieltäydyin kohteliaasti. Lainasin sitten kirjan kirjastosta, mutta en ehtinyt sitä koskaan lukemaan, kun arvostelukappaleet vievät yleensä lukuaikani kokonaan. Vielä enemmän yllätyin, kun sain paketissa signeeratun kirjan lisäksi kauniin kirjanmerkin ja kirjan kansikuvan mukaisen postikortin. 

Joka ketun jälkiä seuraa on käytännössä ihan oma, itsenäinen teos, vaikka se kytkeytyykin Koyaman vuonna 2022 ilmestyneeseen Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjaan. Kytkös on kuitenkin niin pieni, että tämän kirjan lukemisen voi huoletta aloittaa, vaikkei olisi lukenut edellistä teosta. Olen esitellyt sen Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaari-tapahtumassa keväällä 2023, mutta blogipostaus kirjasta on jäänyt tekemättä. Tässä kuitenkin tiivistys siitä:

********************************************************************************

Kansi: Sinikka Koyama

Sinikka Koyaman Joka kurjen laulua kuuntelee (Basam Books, 2022)  vie meidät Aasiaan, muinaiseen Japaniin. 19-vuotias Sofia nukahtaa bussiin ja herää oudolla päätepysäkillä, jossa törmää vanhaan ystäväänsä Nanaan. Tämä vie Sofian mystiseen Villa Ruusuun, kartanoon, jossa kaikki on jotenkin pysähtynyttä, vanhahtavaa ja unenomaista. Kartanosta löytämäänsä mystistä kirjaa luettuaan Sofia vajoaa uneen ja pääsee seuraamaan Kuivuneen joen laaksossa asuvan Mei-tytön tarinaa. Mei päätyy viettämään aikaansa Prinssin kanssa naimisiin menneen serkkunsa luo, prinssi Nobunarin hoviin, jossa juonittelulta ei voi välttyä. Kirjassa vuorotellaan pysähtyneen Villa Ruusun tapahtumien ja Mein tarinan välillä ja tarinan loppu hämmentää totisesti.

******************************************************************************

Nadia Ainova eli ystävien kesken Nene ei ole kiinnostunut lukio-opiskelusta. Häntä ei myöskään kiinnosta oman uusperheen jäsenet, isäpuoli Johannes, hänen mukanaan tulleet kaksoset Milo ja Noa, joita Nene kutsuu lähinnä riiviöiksi, saati uusin tulokas, pallopää ja kiljukaula, oikealta nimeltään Joonas, joka itkee kaiket yöt ja tekee Nenen lähes hulluksi. Eipä silti, hän ei muutenkaan saa nukuttua öisin, tai jos nukahtaa, näkee tosi kummallisia unia. Isosisko Nanan muisto häilyy talossa tämän kuoleman jälkeen. 

Muistin taas sen oudon painajaisunen. Sen, jossa mä olin oikeasti luullut olevani hereillä ja kuvitellut näkeväni huoneessani synkän, puistattavan hahmon. Se uni oli ollut jotain aivan uutta. Se oli tuntunut niin todelliselta, että mä olin lamaantunut täysin liikuntakyvyttömäksi. Jos pallopää ei olisi alkanut itkeä silloin, niin mä en olisi varmaan herännyt ollenkaan. (s. 25)

Nene purkaakin surkeaa oloaan koulussa suhtautumalla välinpitämättömästi opiskeluun ja ilkeästi muihin ihmisiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluvat Fanni ja Rebekka myötäilevät ilkeilevää Neneä, jonka kiusaamisen suurimmaksi kohteeksi on joutunut possupenaalia kantava Emma-niminen tyttö, jota possuttelee Nenen johdolla koko luokka. Alex on silminnähden ihastunut Neneen, mutta Nene ei tyydy lirkuttelemaan hänellekään, vaan on oma töksäyttelevä itsensä.

Nene elää kummallisten unien ja yhä hankalammaksi menevän arjen ristitulessa. Eräiden epäonnisten ja riidantäyteisten bileiden seurauksena hän tulee aiheuttaneeksi perheelleen jotakin kamalaa, jonka seurauksia hänen on paettava. Koulun kellarin käytältä juontaa tie pimeisiin katakombimaisiin käytäviin, jonne Nene pakenee ahdistustaan ja perheensä suuttumusta. Yhtäkkiä hän löytääkin itsensä ihan jostakin muualta, metsästä, jossa valkoinen kettu lähestyy häntä. 

Toinen tarinalinja seuraa nuorta Hikarua, joka asuu muinaisessa Japanissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Hänen mökkipahasensa pihalla on pieniä viljelyksiä, ja metsästä ja joesta löytyy muut vatsan täytteet. Seuranaan Hikarulla on nuori Kenshin, jonka tämä pelasti pahasti päihderiippuvaisena kylän kujilta. Kenshin tulee ja menee omia menojaan, mutta on sentään Hikarulle yksi ainoa tuki ja turva. Hänellä kun ei ole enää ketään. Köyhyyden sanelema, mutta seesteinen elämä häiriintyy, kun Hikaru tulee ilmoittautuneeksi Mustanpellon perheen puolesta palvelemaan Kitasogan Iehira nimistä herraa. Kukaan ei osaa arvata, mitä salaisuutta Hikaru kantaa. 

Kurjat olot työleirillä ja sekavat unet, joissa seikkailee valkoinen kettu, syövät Hikarun voimia. Onnekseen Hikaru pääsee karuista peltotöistä yllättäin hienon, kauniin ja ylvään herra Shirakamin palvelukseen, saa ylleen kauniit vaatteet ja helpommat tehtävät. Oudon vetovoimainen Shirakami kutsuu Hikarun ketunpoikasekseen ja vaikka käyttäytyy välillä hyvin julmasti ja välinpitämättömästi muita kohtaan, tuntuu ymmärtävän Hikarua. Muu palvelusväki taas tuntuu olevan kateellinen erityisasemassa olevalle Hikarulle ja tekee monenlaista kiusaa hänelle. Välillä Hikarun mieleen hiipii Kenshin ja hänen hyvinvointinsa. Hikarulle selviää tarinan edetessä myös hänen alkuperänsä, sukunsa salaisuudet ja kuka hän oikeasti onkaan.

"Te muut voitte mennä, mutta sinä jäät. pieni ketunpoikaseni..." (s. 172)

Joka ketun jälkiä seuraa käsittelee alkuosassaan hyvin raadollisesti koulukiusaamista ja tuo esiin lähinnä kiusaajan/kiusaajien näkökulman. Nenen elämä siskon kuoleman jälkeen on ollut rankkaa, ja uusperheeseen sopeutuminen erittäin vaikeaa. Äiti on toivoton, sillä hän ei saa täysi-ikäiseltä tyttäreltään minkäänlaista apua ja ymmärrystä pienten lasten hoitoon. Kaikki kulminoituu kamalaan onnettomuuteen, joka saa Nenen ajattelemaan asiat uusiksi. Vai tapahtuuko sittenkään? Kirjassa seikkaillaan samaan tapaan kuin Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjassa unen ja valveen sekoittamassa todellisuudessa, niin että lukijakin välillä hämmentyy, mikä tapahtui oikeasti ja mikä ei.

Alkuosan nykyhetkeen perustuva tarinalinja olisi ehkä kaivannut hiukan tiivistystä, sillä se alkoi tuntua hiukan pitkäveteiseltä ja venytetyltä. Muinaisen Japanin tapahtumat olivat kirjan kiehtovin osuus, vaikka siinäkin olisi ehkä välillä voinut jouduttaa ja tiivistää kerrontaa. Kirjassa on paljon symboleita, jotka yhdistävät henkilöitä, tapahtumia, unen ja valveen  ja nykyisen ja menneen tapahtumia toisiinsa: valkoinen kettu, metsämaisema, lyhty metsässä, possupenaali jne. Hiukan minulle jäi epäselväksi ensimmäinen siirtymä nykyisen ja menneen (Japanin) välillä, sillä yhtäkkiä vain vaihtui Nenen näkökulma edellisestä luvusta seuraavan luvun Hikarun näkökulmaan, ja jouduinkin selaamaan sivuja takaisinpäin, kun en ensin tajunnut, että nyt tässä vaihtuikin henkilö kokonaan. Lopussa alkoi kuitenkin selvitä paremmin, miten mikäkin liittyi mihinkin. 

Lämpimät kädet kiertyivät ympärilleni ja minun käteni kiertyivät hänen ympärilleen. Tuli meidän välillämme oli syttynyt jälleen, ja sen vastustaminen oli minulle mahdotonta.

Vielä tämän kerran, lupasin itselleni ja sitten lakkasin ajattelemasta. (s. 289)

Kirjan maailma on minusta kiehtova ja pitää otteessaan. Mukaan tulee hieman romantiikkaakin, mutta se ei valtaa liikaa alaa. Romanttiset kohtaukset ovat päähenkilöiden iästä huolimatta hyvin kilttiä kamaa, joten tätä voi huoletta suositella nuoremmillekin kuin new adult -ikäisille lukijoille. Henkilöhahmot ovat sopivan erilaisia, mystisimmäksi hahmoksi jää herra Shirakami, josta minulle jäi hiukan outo fiilis, vaikka tarkoitus oli ehkä toinen. Nenen hahmo on alussa tarkoituksellakin provosoivan ilkeä, mutta henkistä kasvua tapahtuu ja asiat järjestyvät. Kirjan loppu on oikein tyydyttävä ja jättää hyvän mielen, vaikka alku on melkoisen ahdistava ja ärsytystäkin aiheuttava. Hyvä kirja käykin läpi monenlaisen tunneskaalan lukijassaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjafile

Siniset Helmet

Samantyylistä:

Elina Pitkäkangas: Sang

Anne-Maija Aalto: Korento

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,

me olemme virallinen vastaanottokomitea

ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 

viiden minuutin ajan

mitä tahansa kysymyksiä

ilman että kukaan tuomitsee.

Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.

Minähän en vittu muuta.

Mutta hillitsi itsensä.

Asiasta meuhkaaminen

tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Nollasummapeli: Heidi Silvan

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 

että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 

ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Hämeen sanomat

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Tarpeeksi reilua: Jukka-Pekka Palviainen

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Älä koskaan luota kaksoseen -sarja: Freja Nicole Woolf

Älä koskaan luota kaksoseen: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2023 (Älä koskaan luota kaksoseen #1)

Englanninkielinen alkuteos: Never trust a Gemini. Kansi: Lucia Picerno

"Kautta Afroditen, Cat Phillipsin rakkauselämä kaipaa planetaarista apua!

Vastustamaton nuortenkirja ihastumisesta on sekoitus niin Bridget Jonesia, Sex Educationia kuin Mr. Beaniäkin.

15-vuotias Cat Phillips on hulluna horoskooppeihin, altis onnettomuuksille, ilmaisee itseään mitä kummallisimmin sanankääntein – ja on rakastunut Allisoniin, yhteen parhaista ystävistään. Mutta sopisiko yltiöcool, kapinallinen Morgan hänelle paremmin - vaikka on kaksonen ja Cat tietää, ettei kaksoseen ole luottamista! Catin tarina on nolo ja riemukas kuvaus elämästä brittiläisessä pikkukaupungissa. Ei ole helppo hypätä kaapista ulos, kun on osa suosittujen tyttöjen klikkiä, jota johtaa epäkorrektin puheen kuningatar. (WSOY)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Horoskooppeja, sateenkaarirakkautta, koheltamista, POC-hahmoja - jo tämän kirjan riemunkirjavasta, hupsuhenkisestä kannesta voi päätellä, ettei 24-vuotiaan Freja Nicole Woolfin esikoisteos Älä koskaan luota kaksoseen ole mitään ryppyotsaisen, vakavamielisen ihmisen luettavaa. Chick lit -tyylistä luettavaa nuorille ei ole koskaan liikaa, ja mukavaa, että tässä poiketaan heteronormatiivisuudesta.

"Aito rakkaus ja kiivas kannibalismi eivät yleensä käy käsi kädessä..." (s. 71)

Kymppiluokalla (vastannee meidän ysiä) opiskeleva Cat on suorastaan hauska ja holtiton henkilöhahmo, joka ihailee Taylor Zwiftiä, yrittää sietää ituhippihenkistä pikkusiskoaan Lunaa sekä muka-hauskoja vanhempiaan - ja jonka lempikirosana on voi hanhenmarjat. Hän on haksahtanut horoskooppeihin,  ja onkin ystäväpiirinsä luotettu horoskooppivastaava, joka jakelee kullekin tilanteeseen sopivia horoskooppeja apunaan Tähtien pyhä kirja valistuneille. Cat tykkää tytöistä, muttei ole kertonut tästä kuin parhaalle ystävälleen Zannalle. Hän onkin salaa rakastunut Allisoniin, joka kuitenkin on melko varmasti hetero. Cat kuuluu koulun suosittujen tyttöjen porukkaan, jota johtaa pelottava Siobhan. Välillä Cat haluaisi vastustaa Siobhania, etenkin kun tämä on taipuvainen muiden kiusaamiseen, mutta eihän ystävien tielle voi astua. Vai voiko?

Samalla kun Cat haaveilee Allisonista niin, että jää miltei bussin alle tämän takiaan, hänen elämäänsä tupsahtaa älyttömän siisti Morgan, joka urhoollisesti sukeltaa Catin veden varaan joutuneen piirustusvihon vedestä. Juuri sen vihon, johon Cat on piirtänyt lesbohenkisiä piirustuksiaan Disneyn tyttöhahmoista, kuten Frozenin Elsasta ja Vaianasta. Mutta miten ihmeessä Cat kuitenkin ajautuu seurustelemaan rasittavan perhetuttu Jamien kanssa, jonka omintakeiset biisiviritelmät ovat tehdä Catin hulluksi. Toisaalta, eihän Cat voisi mitenkään kuvitellakaan Morgania, sillä tämä on tähtimerkiltään Kaksonen, joilla on kaksi kokonaista puolta ja ovat siksi hyvin epäluotettavia. Mutta silti... kun Morgan sanoo Catin muistuttavan Madonnaa Missä olet, Susan -elokuvassa, tämän on ostettava samanhenkinen nahkatakki.

Heilautan blondit kutrini taakse. Minä olen vahva. Päätän heti, että tämä takki antaa minulle jumalaista naisenergiaa --- (s. 88)

Älä koskaan luota kaksoseen yllätti minut iloisesti. Odotin toki viihtyväni tämän parissa, mutten olisi uskonut, miten huikean hauska ja mukava kirja tämä olikaan. Kaapistatuloromaanin ei tarvitse todellakaan olla mikään vakavahenkinen, vaan sen voi lyödä läskiksi juuri tällä tavoin. Woolf on sotkenut monikulttuuriset henkilöhahmot ja monet vakavat teemat tähän hilpeähenkiseen pakettiin. Mitä tahansa voi tapahtua tässä kirjassa, mutta asiat esitetään niin kevyellä tavalla, ettei lukija ehdi synkistyä, kun on jo hihittelemässä seuraavalle Catin kohellukselle. Se ei silti tarkoita, etteivätkö henkilöhahmot kehittyisi ja viisastuisi kirjan edetessä kohti loppuaan. Onneksi ei kuitenkaan valuta siirappisuuden puolelle, vaan anteeksipyynnötkin voivat olla suurta hupia.

s. 206

      

Suosittelen hauskojen ja höpsöjen kirjojen ystäville. Itsellä tämä ainakin lähtee vakiovarusteeksi seiskojen vinkkauksiin. Ja muuten, minun horoskooppimerkkini on kaksonen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Syytä aina neitsyttä: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (Älä koskaan luota kaksoseen #2)

Englanninkielinen alkuteos; Blame my virgo moon. Kansi: Lucia Picerno.

"Sapfo soikoon, Cat Phillips on täällä taas, täynnä energiaa, vitsejä ja sekoilua

Syytä aina neitsyttä on riemukkaan Älä koskaan luota kaksoseen -kirjan itsenäinen jatko-osa.

Cat Phillips seurustelee hyperviileän Morgan Delaneyn kanssa ja elämä hymyilee Guccin-upeasti. Kunnes ihana Morgan päättää haastaa Catin ystävän, ihaillun ja pelätyn Siobhanin, koulun johtajatyttövaaleissa. Catin uskollisuus on koetuksella, kun molemmat vaativat Catin tukea itselleen. Vastapainoksi hän päättää uppoutua sukupuolineutraaliin koulunäytelmäversioon Romeosta ja Juliasta. Päätös, jota hän pian katuu… (WSOY)

Oma arvio:

Tykästyin viime vuonna ilmestyneeseen Älä koskaan luota kaksoseen, jonka hervoton huumori, Freja Nicole Woolfin tekstin lähes överiksi menevät vertaukset ja kivat rakkauskuviot vetosivat minuun. Niinpä oli mukava saada jatkoa horoskooppeihin tosissaan uskovan Cat Phillipsin seikkailuista.

Catilla on kuumimmista kuumin tyttöystävä, Morgan, josta valitettavasti hänen muut ystävänsä eivät niinkään pidä. Koulun kuningataroppilas Siobhan järjestää Catille viisitoistavuotissynttärit teemalla keltainen, mutta lupaavan alun jälkeen kaikki alkaa mennä pieleen: kaikkien inhoama koheltajasäheltäjä Brooke tulee kutsumatta bileisiin pukeutuneena väärään väriin, ja myöhässä saapuva Morgan ryhtyy Catin kauhuksi puolustamaan Siobhanin läksyttämää Brookea. Sillä lailla ei Morgan ainakaan nosta statustaan Catin ystävien silmissä.

Minun ystäväni ja tyttöystäväni himoitsevat nyt avoimesti verta, ja minä olen se lampaanraato, josta he tappelevat. (s. 78)

Tämän jälkeen kaikki lähtee menemään väärään suuntaan: Morgan alkaa kaveerata häilyväisen Brooken kanssa ja asettautuu ehdolle koulun johtajaoppilaaksi Siobhanin vastaehdokkaana. Kumman puolella Catin kuuluisi olla? Cat hankkiutuu vähän niin kuin vahingossa koulun Romeo ja Julia -näytelmäryhmään ja saa hämmästyksekseen Brooken kanssa pääroolit: Cat on Julia ja Brooke Romeo. Tämä suututtaa pääroolia havitelleen, Kultakutri-jengiin kuuluvan öky-Elizabethin.

Ehkä tämän suhteen avain onkin kirjaimellisesti avain. Avain huoneeseen, jonne pääsemme vain me kaksi. (s. 115) 

Välillä Catilla ja Morganilla menee ihanasti ja rakkaus kukoistaa, mutta välillä Catin ystävät laittavat hänet miettimään, käyttäytyykö Morgan aina kivasti Catia kohtaan. Catin paras ystävä Zanna alkaa etääntyä Catista, sillä tämä keskittyy ihan liikaa omiin ongelmiinsa ja sivuuttaa jatkuvasti Zannan huolet, ja tämä aiheuttaa tietysti Catille suurta surua, sillä Cat ei tunne oloaan omakseen enää Siobhanin ja kumppaneiden kanssa heidän morkatessa jatkuvasti hänen tyttöystäväänsä. Sama homma taas on Morganin queer-ystävien kanssa, sillä nämä tuntuvat katsovan aina Catia kieroon, etenkin Maja. Morgan ei tunnu ottavan tätä vakavasti.

Ja niin minä aiheutin tyttöystävälleni mustan silmän. Joutsen on kunnossa, mutta minä en. Kokemus aiheutti melkoisen trauman, ja joudun kaiken huipuksi korvaamaan rikki menneen poluveneen! (s. 95)

Kaikesta tästä kaaoksesta Cat syyttää sitä, että hänen horoskoopissaan kuu on neitsyessä. Tästä tulee kirjan nimikin. Hän uskoo niin sokeasti tähtimerkkeihin, että on sokea monelle konkreettiselle asialle, kuten Siobhanin dominoivalle ja epäsuvaitsevalle käytökselle, oman navan ympärillä pyörimiselle sen sijaan, että kuuntelisi myös ystävänsä Zannan huolia, tai ottaisi huomioon myös Brooken tämän sekoiluista huolimatta. Vaikka Morgan on ihana tyttöystävä, tarvitsee Cat myös Zannaa. Miten hän saisi pyydettyä tältä anteeksi tohelouttaan? Totta kai jo totuttuun tapaan (katso edellisen osan arvio) anteeksipyyntökin on täynnä kohellusta, koska Cat vain on sellainen - hänelle aina sattuu ja tapahtuu.

Syytä aina neitsyttä tarjoaa samaa kohellusta, huumoria ja söpöä rakkautta kuin sarjan avausosakin. Välillä mietin, onko tekstissä liikaa hassunhauskoja vertauksia, omintakeisia huudahduksia ja erikoisia adjektiiveja, kuten tiukka kuin Tittelitom, kaikuu kuin keilahalli, ÜBER-guccimainen, voihan Wuhan! jne. Suomentaja Aila Herrosella on ollut kyllä kovasti tekemistä näiden ilmaisujen kanssa, hatunnosto hänelle tästä. Sitten taas, tämä kirja on vetänyt kaiken niin överiksi, että sama kai se on antaa mennä kunnolla. Kirjan tyylistä joko tykkää tai sitten ei, mutta vakavalla mielellä tähän ei kannata tarttua.

Taustalla kaiken kohelluksen ja hassuttelun takana on kuitenkin syvällisempiä teemoja, kuten oikein kattava POC- ja LHBGT-edustus, kiusaaminen ja syrjiminen, ystävyys jne. Toinen lukunsa on Catin perhe, jossa nolot vanhemmat keskittyvät maanisesti viherhuoneen rakentamiseen ja pikkuvanha hihhulipikkusisko Luna pitää joogasessioitaan huoneessaan.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Sari Luhtanen: Tuhkimo tennareissa

Ashley Elston: 10X Sokkotreffit ja 10 totuutta ja yksi tehtävä

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

Gangsterin poika: Marja-Leena Tiainen

 Gangsterin poika: Marja-Leena Tiainen. Avain 2023. SELKO

Kansi: Anne Muhonen

"Jesse asuu äidin kanssa Vaskikylässä.
He muuttivat sinne vähän aikaa sitten.
Jessen isä on vankilassa.

Sofia on 15-vuotias.
Jesse on ihastunut tyttöön.
Hän pelkää,
että Sofia ja muut kaverit saavat tietää isästä.

Eräänä iltana Jesse on matkalla kotiin,
kun kaksi poikaa hyökkää hänen päälleen.
Toinen poika huutaa:
'Sun isä tappoi mun isän!' " (Avain)

Oma arvio:

Marja-Leena Tiaisen selkoromaanit käsittelevät lähes poikkeuksetta nuoria isojen asioiden äärellä. Aateveljet (2020) käsittelee rasismia ja natsiaatetta, Tyttö lukitussa huoneessa (2019) kertoo kovan kurin alla elävästä kurditytöstä, Musta enkeli (2021) teiniraskaudesta ja poikaystävän traagisesta kuolemasta, muutamia mainitakseni. 

Gangsterin poika kertoo ysiluokkalaisesta Jessestä, jonka isä istuu vankilassa tuomiotaan taposta. Kirjan alussa Jessen nuoriso-ohjaajaäiti ja Jesse vierailevat isän luona vankilassa kertoakseen, että he muuttavat äidin synnyinsijoille Vaskikylään, 400 kilometrin päähän isästä. Jesseä muutto harmittaa, mutta hyviäkin puolia on. Heti muuttopäivänä hän näkee kotitalonsa pihassa tosi kivan näköisen tytön, Sofian, johon hän tutustuu paremmin Nuorisotila Naakassa ja koulussa. Hän tutustuu myös Miro-nimiseen poikaan ja alkaa joten kuten sopeutua uuteen maaseutumaiseen asuinalueeseen. Ukkikin asuu nyt lähempänä.

Kurkussa tuntuu pala, 

kuten aina, kun hän hyvästelee isän. (s. 17)

Suurin käänne tapahtuu, kun Jesse tajuaa, kuka kylän kovis ja nuokkarillakin ongelmia aiheuttanut Jake on. Jessen ja äidin huonoa tuuria on se, että Made-isän surmaaman miehen vaimo Pirre ja Jake-poika sattuvat asumaan Vaskikylässä. Jesse ei halua kenenkään tietävän vankilassa lusivasta isästään, eikä varsinkaan Jaken, joka muutenkin on ilkeillyt Jesselle. Mutta Jake saa tietysti tietää, ja hän haluaa kostaa isänsä menetyksen tämän pojalle. Lisäksi Vaskikylää kohtaa suuri suru, kun sattuu erittäin ikävä onnettomuus.

Ensimmäinen lyönti osuu kasvoihin.

Toinen sattuu korvaan.

Jesse nostaa kädet pään suojaksi. (s. 67)

Gansterin poika on pohdiskeleva, nuoren pojan mieleen porautuva selkokirja, jossa on mukana rankempien teemojen ohella tavallisia nuoruuteen kuuluvia asioita,  kuten ihastumista ja nuokkarilla notkumista. Lukijalle tuodaan nenän eteen konkreettisesti esimerkit, miten voi käydä, jos väkivalta, päihteet ja niiden mukana tuoma rikollisuus ja nuorten vastuuton vauhdin hurma ja humalassa ajaminen voi tuoda tullessaan. Jesselle isä on aina isä ja rakas sellainen, vaikka hänen on vaikea ymmärtää sitä, mitä isä nuorempana teki. Jake ja tämän äitinsä tuovat taas toisenlaista näkökulmaa menetettyään isän ja aviomiehen; voiko Pirre-äiti antaa koskaan anteeksi Madelle ja voiko Jake jättää Jessen rauhaan, joka on kärsinyt yhtä lailla isänsä tekosista. Toisinaan Jesse kadehtii ystäviään, joilla on ollut oma isä läsnä arjessa.

"Kukaan ei puolusta minua, 

vaikka mä olen uhri." (s. 76)

Gangsterin poika on ajatuksia herättävä kirja, jonka otan ehdottomasti mukaan seuraaviin yläkoulun vinkkauksiin.  Vähempikin traagisuus olisi voinut riittää, sillä yhteen kirjaan tässä on aika paljon isoja asioita, mutta tylsäksi tämä ei ainakaan käynyt. Loppu on kuitenkin toiveikas. 

Erityismaininta Anne Muhosen taiteilemalle hienolle kannelle. Piirroskansissa on aina riskinsä, että kohderyhmä pitää niitä valokuvakansia lapsekkaampana eikä sen vuoksi houkuttelevina, mutta minun silmään taidokas piirroskansi on aina plussaa.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Emotion Zine

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Tatu, Iiris ja pääkallomies: Marja-Leena Tiainen

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Kuunnousu: Sarah Crossan

Kirottu: Harri István Mäki

 Kirottu: Harri István Mäki. Haamu 2023.

Kansi: Iines Partanen

"Viktorin ja Melissan piti olla ikuisia ystäviä, kaksi toisensa löytänyttä kummajaista koulun tasaharmaan oppilasmassan kansoittamalla käytävällä. Mutta Melissa pilasi kaiken, ja Viktor päätti tehdä Melissan elämästä elävän painajaisen.

Kun Viktor kohtaa Melissan sattumalta järven rannalla, hän tönäisee kinastelun päätteeksi uimataidottoman tytön laiturilta. Viktor syöksyy auttamaan, mutta liian myöhään.

Seuraavana päivänä Melissa ilmestyy kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pian Viktor huomaa itse olevansa keskellä painajaista.

Märät jalanjäljet, hurjat hallusinaatiot, armottomat kiusanteot ja ansat johtavat Viktorin takaisin kirotulle rikospaikalle.

Järven pimeissä syvyyksissä odottaa karmaiseva totuus."(Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas iloinen (tai kauhistuttava) yllätys, kun heti alkuvuoteen ilmestyi Harri István Mäen nuorten kauhukirja Kirottu. Kauhua ei ilmesty koskaan liikaa.

Lukaisin 142-sivuisen kirjan todella nopeaa. Kirjoitustyyli tuo mieleen säeromaanin tai selkokirjan, sillä István Mäki kirjoittaa hyvin lyhyillä lauseilla. Asettelu ei ole yhtä ilmava kuin säeromaaneissa, mutta lukukokemus vaikuttaa melko samanlaiselta. Tyyli tekee kirjasta hyvin dynaamisen ja näkökulmahenkilön tunteisiin porautuvan.

Viktor on hyvin vihainen ja katkera entiselle parhaalle ystävälleen Melissalle, joka on jollakin tavalla pettänyt hänet. Niinpä Viktor tönäisee suutuspäissään tytön laiturilta järveen. Mutta Melissa ei nousekaan vedestä pintaan. Ei koskaan. Viktor yrittää sukeltaa hänet, mutta mitään ei löydy. Järkyttyneenä hän palaa kotiinsa mukanaan Melissan päiväkirja, ja ainoastaan pikkusisko ihmettelee Viktorin outoa käytöstä. Vanhempia ei kiinnosta, sillä heidän äärimmilleen tulehtuneet välinsä ovat sotkenee koko perheen ilmapiirin.

Seuraavana päivänä koulussa Viktor säikähtää totisesti, kun Melissa ilmestyy kouluun ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vaikuttaa yllättävän ystävälliseltä, vaikka Viktor on kiusannut ja piinannut häntä jo jonkin aikaa. Jotain on vialla. Melissan käsistä jää Viktorin reppuun oudot märät jäljet, jotka eivät tunnu kuivuvan koskaan. Melissa kääntää katsettaan oudon nopeasti ja lyöttäytyy niiden tyyppien ystäväksi, jotka eivät ole ennen kuuluneet hänen ystäväpiiriinsä. Mitä Melissa haluaa Viktorista?

Päiväkirjan sivuille on ilmestynyt kaksi sanaa. 

SINÄ MAKSAT.

Ne ovat Melissan käsialaa. (s. 46)

Miksi Viktor on niin vihainen? Miksi kaikki välttelevät häntä? Pikku hiljaa paljastuu, että Viktor on ollut jo jonkin aikaa koulun pahin kiusaaja, ja myös pikkusisko on saanut kotona osansa. Suurin on viha Melissaa kohtaan, joka petti Viktorin luottamuksen. Tämän jälkeen Viktorin käytös on vain pahentunut. Hänellä on Salainen Ihastus, jonka vain Melissa tietää, mutta eihän hänkään näe Viktorissa muuta kuin koulukiusaajan. 

- Ihmeellistä elää pelossa ja odottaa, eikö vain? (s. 70)

Kirjassa on kamalan lohduton ja vihaa pursuava tunnelma. Lukijalle selviää jossakin vaiheessa, mikä oli tuo teko, joka sai Viktorin niin vihaiseksi entiselle parhaalle ystävälleen. Selviää myös, että äiti ja isä ovat alkaneet riidellä sen jälkeen, kun Viktorin vaikeudet koulussa alkoivat ja hän alkoi kiusata muita. Tai näin Viktor ainakin sen kokee. Aika kamalaa ajatella, että vanhempien huonot välit olisi sälytetty lapsen syyksi. Niin minä kuitenkin sen tarinasta olisi tulkitsin, mutta se voi olla toki vain Viktorin oma näkemys. Pikkusisko yrittää ymmärtää veljeään, jonka näkee olevan yhä kauhistuneempi ja ahdistuneempi Melissan palaamisesta, mutta kääntää tälle selkänsä, koska on saanut niin pitkään huonoa kohtelua veljeltään. Haavat ovat liian syvät. Melko epätoivoista on Viktorin elo koko kirjan ajan. Hän alkaa nähdä pelottavia unia ja harhoja myös hereillä ollessaan. Järvessä, jonne Viktor Melissan työnsi, on jotain pahaa.

Hänen pilkkaava katseensa kertoo, että olen matkalla sinne, missä minun pitäisikin olla: makaamassa raatona oman kylmän hautani pohjalla. (s. 58)

Kirottu on tunnelmaltaan, tyyliltään ja juoneltaan oikein toimiva (eli pelottava)  nuorten kauhukirja. Kirjoitustyyli tekee siitä melko helppolukuisen ja juoni etenee ilman turhia maalailuja eteenpäin. Tosin välillä tyyli tuntui ehkä vähän liian toisteiselta ja jankuttavalta. Yhdessä välissä Viktor turhaan toisti sitä, miten Melissa ei ole tästä maailmasta, ihan kuin vakuutellakseen lukijalle sitä. Se tuli kuitenkin hyvin ilmi alusta alkaen Melissan paluun jälkeen, joten moinen toisto oli turhaa, jopa hiukan kyllästyttävää minusta. 

En halua enää elää.

En halua enää hengittää.

En halua enää, että sydämeni lyö. (s. 80)

Kirjan toivottomuuden ja hiukan ahdistavankin tunnelman vuoksi suosittelen noin 7.- 8.luokkalaisille. Nuoremmille lukijoille tämä voi olla vielä liian synkkä, mutta toki se riippuu lukijasta. Viktorin ajatusten myötä asettaudutaan koulukiusaajan saappaisiin, mutta kovin nuori lukija ei välttämättä saa tästä ihan sitä irti, mitä pitäisi. Loppu on kuitenkin ihan armollinen, mutta kauhukirjan tapaan jotain jää ilmaan.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä  tai -aiheista luettavaa:

Ilkka Auer: Anastasia

Daniel Dark -trilogia: Niklas Ahnberg

Poika joka käveli vetten päällä: Niklas Ahnberg. Aula & Co 2022 (Daniel Dark #1)

Kansi: Vesa Lehtimäki

"Amerikkalaisessa Saltvillen pikkukaupungissa 90-luvulla, aikana ennen älypuhelimia ja internetin valtakautta, lapset viettävät lomansa kesäleireillä. Niin myös 14-vuotias Daniel. Pian hänelle selviää, ettei hänen leirinsä ole aivan tavallinen: leirivanhemmat uskovat olevansa jumalia, ja osanottajilla alkaa ilmetä yliluonnollisia voimia.

Leirin päätteeksi järjestetään tulikoe, johon poikia valmistellaan lihaskunto-, itsepuolustus-ja meditaatioharjoituksin, joiden avulla he oppivat pääsemään toiseen tietoisuuteen. Siellä Daniel tapaa Dark-nimisen olion, joka ilmoittaa olevansa hänen yliluonnollisten voimiensa lähde. Hänelle alkaa valjeta, ettei heitä kouluteta puolustautumaan vaan hyökkäämään.

Poika joka käveli vetten päällä on Daniel Dark -trilogian ensimmäinen osa. Jännityskertomuksen tavoin etenevä tarina ammentaa amerikkalaisen kauhu-ja fantasiakirjallisuuden rikkaasta perinteestä.(Aula&Co)"

Oma arvio:

Nuorten aikuisten kauhua ilmestyy verrattain vähän, joten olen hyvin innoissani odottanut tätä Niklas Ahnbergin kauhufantasiaa Poika joka käveli vetten päällä. Harmikseni kansikuva oli vaihdettu valkopohjaiseen katalogissa esiintyneen hienon, mielestäni paljon kauhumaisemman mustapohjaisen kannen tilalle. Harmi, sillä minulla tulee tästä kannesta mieleen liian vahvasti viime vuosina ilmestyneet, varhaisnuorille suunnatut Kristina Ohlssonin kauhukirjat, joissa on myös jokaisessa hyönteisiä kannessa. En oikein edes tajua asiayhteyttä noiden kannen öttiäisten ja kirjan tapahtumien välillä. Kultakirjaimet toki ovat tosi hienot ja nousevat edukseen valkoiselta pohjalta. Olisiko kantta haluttu sitten tehdä vähän nuoria houkuttelevammaksi, tiedä häntä. 

Kirja alkaa heti tositoimilla, kun eletään päähenkilön , Daniel Walkerin kasteseremonian aikaa vuonna 1985. Kyse ei ole ihan tavallisesta kasteesta, sillä se toimitetaan Walkerien uima-altaalla ja siihen liittyy hyvin kyseenalaista toimintaa, jonka johdosta nelivuotias Daniel on hukkua uima-altaaseen. Jay-sedän ansiokkaan elvytyksen ansiosta Daniel saa kuitenkin elää, ja kammottava kasteseremonia löytyy taltioituna VHS-kasetille, jonka Daniel myöhemmin, 14-vuotiaana löytää isänsä työpöydältä. Muistoksi tapahtumasta Danielille jää ikuinen veden pelko.

Daniel on aina ollut heiveröinen ja herkkä. Hän kokee, etteivät hänen uskonnolliset vanhempansa juuri välitä hänestä, ja isosisko Sagekin pitää pikkuveljeään lähinnä maanvaivana. Isommat pojat kiusaavat Danielia herkeämättä. Onneksi Danielilla on paras ystävä Justin ja Subspace-peli. Pelimaailmassa Daniel ei ole mikään heikko ja reppana, vaan Dark Artist, tunnettu ja hyvä Assassins-joukkueen pelaaja. Pelimaailmassa häntä ei kiusata, vaan Hunter ja muut joukkuetoverit arvostavat häntä. Silloin kun hän ei uppoudu pelin maaimaan, kuuntelee hän kristillistä rockia tai menee Justinin kanssa majalle, jonka he ovat rakentaneet metsän keskelle. Kaikki soljuu melko tasaisesti, kun Justin ottaa puheeksi leirin, jonne hän on kesäksi menossa. Leiri on kuulemma jotain todella ihmeellistä: siellä jopa opetetaan taistelulajeja. Danielista tämä on vaikea uskoa, sillä Justinin vanhemmat kuuluvat samaan uskovaisten piiriin kuin hänen omansakin. 

Isä Stephen ilmoittaa sitten kuitenkin, että myös Daniel lähetetään leirille, vaikka Daniel salakuunteleekin hänen ja Jay-sedän kiivasta keskustelua aiheesta: Jayn mielestä Daniel ei ole vielä valmis. Valmis mihin? Mikä ihme on tuo leiri, josta kukaan ei tunnu kertovan mitään yksityiskohtia. Kaikki on kovin salamyhkäistä. Kun Daniel ja Justin joutuvat tosi pahaan pulaan pahimman kiusaajan Moritzin höykytyksessä, taistelulajien opettelu leirillä ei tunnukaan Danielista enää kovin huonolta vaihtoehdolta. Niinpä eräänä aamuna hänet ja Justin noudetaan salamyhkäisellä siivousfirman pakulla, silmät sidottuna muiden poikien kanssa kohti tuntematonta määränpäätä. 

"Teillä on edessänne kesän mittainen seikkailu" (s. 97)

Leirillä pojat saavat kuulla olevansa Valittuja ja heidät majoitetaan omien joukkueiden mukaisiin huoneisiin. He saavat tietää, että leirillä valmentaudutaan erilaisia kokeita varten, joiden kautta pääsee ylemmälle tasolle. Tulikokeen läpäisseet nousevat Profeetoiksi, jotka ohjaavat Valittuja. Poikien isät ovat leirivanhempina ja Daniel saa huomata, että hänen Stephen-isäänsä pidetään korkeassa arvossa. Kaikkein ylin tyyppi on Patriarkka Samael, tuo samainen hämärä ukkeli, joka osallistui Danielin kasteseremoniaan. Lisäksi päivittäiset sielunharjoitukset kuuluvat olennaisena osana leirin ohjelmaan: resonanssilaitteen avulla Valitut opettelevat pääsemään Diogama-tilaan.

Hengitys sisään ja hengitys ulos resonanssilaitteen tahdissa, keskittyminen koko ajan kolmannessa silmässä, Steven neuvomassa pisteessä silmien takana. Hengitys sisään, hengitys ulos. Tunteen seuraaminen, kun ilma täytti keuhkot, ensimmäisestä vedosta viimeiseen ponnistukseen vatsassa. (s. 148)

Kirjan kauhuelementit kumpuavat merkillisten kulttimaisten menojen kautta, joita leiriläisille selitetään hyvin huolimattomasti etukäteen. Heitä vain nakellaan harjoituksesta toiseen ja kohti Tulikoetta. Ne, jotka eivät sopeudu sääntöihin, saavat omanlaisensa käsittelyn.  Daniel passitetaan välillä leirin omalle maatilalle töihin, koska joutuu lyhyellä viikonloppulomallaan pahis-Moritzin pieksämäksi, ja  tarvitsee täten taukoa fyysisistä harjoituksista. Maatilalla hän tapaa leirin ainoan naisen, happaman Harrietin. Tämä opettaa pojalle ystävällisesti taistelutaitoja, ettei tämä jäisi muista jälkeen. Kaikenlaista hämärää tapahtuu: kolme Danielin pahoinpitelyyn osallistunutta poikaa tapetaan ja Daniel näkee ihmeellisen valveunen kautta, kuka surman tekee. Hän alkaa myös nähdä heti alussa Diagama-tiloissaan hahmon, josta ei uskalla kertoa kenellekään. Tämä tumma hahmo, Dark, yrittää ohjata Danielia eri suuntaan kuin mitä leiri opettaa, ja lupaa antaa tälle voimia. Siitä Daniel ei ole ihan varma, onko Dark hyvä vai paha.

Sitten hän kuuli rapistelua. Hän tiesi, että oli saapunut olion maailmaan, missä ikinä se sitten olikaan. Ehkä hän oli kuollut ja joutunut siihen todellisuuteen. Se selittäisi sen, miksei hänen kehonsa liikkunut - keho oli kuollut. (s. 188)

Minulle tuli välillä hyvin vahvat Stranger Things -vibat tästä kirjasta, ja luinkin vasta jälkikäteen, kuinka kirjailija on ottanut inspiraatiota kyseisestä kauhusarjasta. Danielin näyissä (tai missä tiloissa hän onkaan) tuhkan maahan sataminen, kasvoton tumma hahmo, oudot yliluonnolliset voimat ja ysärihenkisyys muistuttavat sarjan tapahtumia. 

KÄYTÄ SITÄ. OTA VOIMANI. OTA SE OMAKSESI. HYÖKKÄÄ TUON NAISEN KIMPPUUN! (s. 272)

Kirjassa on hyvä idea: mystinen leiri, josta kukaan ei kerro etukäteen mitään, heikon pojan fyysinen (ja henkinen) vahvistuminen ja joku suurempi, jumalallinen suunnitelma, johon nuoria valmennetaan. Valitettavasti tähän ensimmäiseen kirjaan on dumpattu liikaa toimintaa ja henkilöt jäävät minusta vähän valjuiksi. Esimerkiksi Justinin ja Danielin ystävyys jäi jotenkin falskiksi, vaikka siinä oli hiven dramaattisuutta lopussa. Hiukan olisi myös kärsinyt tiivistää liki 500-sivuista tarinaa tiukemmaksi paketiksi, sillä minua väliin tylsistytti lukea turhan seikkaperäistä leirielämän ja taisteluharjoitusten kuvausta. Toki voi olla, että jotakin nuorta miehenalkua tällainen voikin kiinnostaa minua enemmän.

EI OLE OLEMASSA HYVÄÄ TAI PAHAA, VAAN KAIKKI ON YHTÄ JA SAMAA. EN OLE HYVÄ ENKÄ PAHA. OLEN SE, MITÄ SINÄ HALUAT, ETTÄ OLEN (s. 336)

Tätä ei heikosti lukeville yläkoululaisille (pojille) oikein voi vinkata paksuuden takia, vaikka aihe voisi olla kiinnostava. Enemmän lukeneille tämä varmasti maistuukin. Kauhuelementit ovat enemmänkin psykologisia, mutta ne eivät saaneet minussa aikaan pelon väristyksiä. Jäi myös hiukan epäselväksi, mitä varten poikien kykyjä nyt loppujen lopuksi harjaannutetaan. Mitä hyötyä esim. vetten päällä kävelemisestä on? Kaikki jäi hiukan auki, vaikka jotain liikkeen korruptoivasta vaikutuksesta koko yhteiskuntaan väläyteltiin toiminnan lomassa. Ehkäpä syvempi tarkoitus selviää tulevissa osissa? Lopussa sitten tuntui, että mentiin hiukan pikakelauksella, kun yli 40 kilometrin taival metsässä hypättiin parissa sivussa. Sellaisesta kärsimyksestä olisi voinut olla pidemmät kuvaukset. Ja mikä ihmeen idea siinä Danielin kasteseremoniassa olikaan? Hämmentävää.

En ole varma, luenko jatko-osia. Toisaalta kiinnostaa, mihin suuntaan tarina kehittyy. Katsotaan.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sally Green: Puoliksi paha -trilogia