Thieves' Gambit -kirjapari: Kayvion Lewis

 Varkaiden valtias: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Kivi. Into 2024 ( Thieves' Gambit #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Thieves' Gambit. Kansi: Mike Mahle (kuvitus), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenkielinen kansi)

"Elokuvamaisessa rikostrillerissä maailman parhaat varkaat kutsutaan kilpailemaan varkaiden valtiaan tittelistä. Yksi heistä pelaa kaikista korkeimmasta panoksesta: äitinsä hengestä.

17-vuotias Ross Quest on jo mestarivaras, ja erityisen taitava pakosuunnitelmien laatimisessa. Hänen suunnitelmansa paeta legendaarisesta rikollissuvustaan saa odottamattoman käänteen, kun hänen äitinsä henki joutuu uhatuksi. Epätoivoisena Ross päättää osallistua Varkaiden valtias -kilpailuun, sarjaan vaarallisia kansainvälisiä ryöstöjä. Näissä turnajaisissa kilpakumppaneiden tappaminen ei ole tavatonta. Pääpalkintona on yksi toteutettu toive – ja se voi pelastaa Rossin äidin hengen.

Kun Ross saa tietää, että kilpailussa ovat mukana myös hänen vanha lapsuuden vihollisensa, sekä komea sujuvapuheinen poika, joka saattaa haluta varastaa hänen sydämensä, voittamisesta tulee vaikeampaa kuin hän kuvitteli. Ross yrittää parhaansa mukaan pitää kiinni perheen motosta: älä luota keneenkään, jonka sukunimi ei ole Quest. Mutta kun panokset ovat näin korkeat, Rossin on päätettävä, ketä huijata ja keneen luottaa, ennen kuin aika loppuu. Vain yksi heistä voi voittaa."(Into)

Traileri

Traileri 2

Oma arvio:

Ai että, ensimmäinen kevään -24 YA-kirja ja heti sattui luettavakseni tällainen viihdyttävä tapaus! Ilmeisesti kirjat, joissa on aiheena jonkinlainen peli tai kilpailu, ovat taas nousussaan. Johtuneeko tämä Nälkäpelin uusimman leffaversion innoituksesta vai mistä, mutta olen kyllä kovin mielissäni. Kiinnostavan tästä Thieves' Gambit -trilogian avausosasta tekee myös se, että tässä on kivasti POC-henkilöhahmoja, kuten päähenkilö ja toinen keskeinen henkilö, saati osa muistakin kilpailijoista.

Ross on mestarivaras-äitinsä kanssa tavanomaisella ryöstökeikallaan. Näin ei käy epäselväksi heti kirjan alkusivuilta 17-vuotiaan Rosalynin eli Rossin neuvokkuus, hänen äitinsä ammattimainen ote varkauksiin ja äidin ja tyttären yhteistyön voima. Vaikka heillä meneekin ryöstökeikoilla hyvin yksiin, Ross kaipaisi äidiltään jotain muutakin - välittämistä, huolenpitoa. Ross on alkanut myös kaivata pesäeroa äitiinsä ja ryöstökeikkoihin. 

Äiti kun on vannottanut koko Rossin elämän ajan sitä, ettei tämä saa luottaa keneenkään muuhun kuin Questin sukuun, joka on rikollistaustastaan maankuulu. Hän kokee itsensä hyvin yksinäiseksi Bahamalla, jossa he asuvat äidin ja tädin kanssa eristyksissä muista silloin, kun eivät ole keikalla. Ross onkin hakenut salaa itselleen paikkaa voimistelupainotteiselle kesäleirille, kun saa vielä kiehtovamman tarjouksen. Hänet on kutsuttu johonkin epämääräiseen Thieves' Gambit -kilpailuun, joka alkaisi jo viikon päästä. Äiti ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, vaan alkaa suunnitella uutta ryöstökeikkaa Paradise Islandilla sijaitsevaan alukseen. Ross päättää, että ryöstökeikan onnistuttua hän karkaa. Hänellä kun on aina pakoreitit selvillä, se on Rossin erikoisalaa. 

Lyyhistyin nyyhkyttäen hiekkaan. "Minä mokasin, täti. Mokasin tosi, tosi pahasti!" (s. 47)

Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. Äiti napataan panttivangiksi ja Ross pakenee hädissään alukselta tätinsä luo. Lunnasvaatimuksena on  miljardi dollaria. Ross syyttää itseään siitä, että hänen omat karkaamissuunnitelmansa ajoivat heidät tähän. Hänen on hankittava nuo rahat keinolla millä hyvänsä, sillä äiti on pelastettava. Niinpä hän ilmoittautuu Thieves' Gambit kisaan, jonka palkintona on juuri tuo lunnasvaatimussumma. Rossin on voitettava!

Peilistä minua katsova tyttö ei aikonut leikkiä. (s. 51)

Thieves' Gambitissa on osanottajina maailman parhaita nuoria varkaita. Eteläkorealainen Kyung-soon Shin fanittaa K-poppia ja hänestä tulee Rossille tärkeä liittolainen kilpailun edetessä, korttitemppuihin erikoistunut Mylo Michaelson on Yhdysvaltojen Nevadasta ja tunnetaan kajalirajauksistaan,  Lucus Taylor on lihaksikas ja aggressiivinen australialainen, Taiyo taas japanilainen ja hänen kampauksensa on aina moitteeton, Adra sormuksineen taas intialainen, Yeriel nigaragualainen notkealiikkeinen tyttö, Devroe Kenzie tajuttoman komea ja tyylikäs britti (joka on Rossin iloksi myös ihonväriltään ruskea) ja Noelia Boschert taas sveitsiläinen ja sattumoisin tuttu Rossille lapsuudesta. Eivätkä muistot ole mitenkään hyviä, joten Noeliasta muotoutuu Rossin pahin vihollinen kilpailussa. 

Kilpailun yhteyshenkilönä toimii nainen, jotka kutsutaan Kreiviksi. Hän esittelee kaikille kilpailun etenemisen ensimmäisen kokeen jälkeen, jossa kaikkien on pitänyt murtaa itsensä ulos lukuisilla lukoilla lukituista selleistään. Seuraavaksi on vuorossa kolme eri vaihetta, joissa karsiutuu osallistujia pois ja viimeisen vaiheen voittanut saa voittosumman itselleen, sekä sitouttuu työskentelemään vuoden verran kilpailun järjestäneen järjestön leivissä.

Kirjan tapahtumat tempaisivat minut eittämättä mukaansa. Mukana on juonittelua, varkauksia, kilpailuhenkisyyttä, ongelmanratkaisua, romanttisia kuvioita ja Rossin kipuilua sen kanssa, miten hankala hänen on ystävystyä ja luottaa keneenkään äitinsä tehokkaan manipuloinnin jälkeen. Suklaasilmäinen Devroe alkaa kiinnostaa jännällä tavalla ja Kyong-soon ja Mylo osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi liittolaisiksi. Noeliastakin paljastuu lopussa uusia puolia ja Rossille alkaa valjeta monia asioita hänen äidistään ja lapsuudestaan. 

Eräs ihminen valtameren takana luotti minuun. Äiti. Aioinko riskeerata kaiken, myös äidin hengen, vain siksi, että satuin pitämään jostain tunteillani leikkivästä pojasta? (s. 210)

Kaiken takana on kuitenkin Rossin syyllisyys siitä, mitä äidille tapahtui ja ehkä tulee tapahtumaan, jos hän ei saa voittorahoja. Hän huomaa myös, ettei toisiin luottamisessa olekaan välttämättä mitään pahaa. Voisiko hän päästää ihanan Devroen lähelleen? Onko Devroe tosissaan vai leikkiikö hän vain?

Varkaiden valtias avaa hienosti vuoden 2024 YA-kauden. Toiminnallinen juoni, kiehtovat henkilöt ja erittäin koukuttava ja paljon lupaava loppu tekevät tästä nautittavan lukuelämyksen. Toisin kuin Nälkäpelit ym. vastaavat, tämä ei ole niin raaka ja synkkä. Muutama henki toki menetetään, mutta muuten varkaiden kilpailun pääpaino on ongelmanratkaisussa, juonittelussa ja nerokkaissa oivalluksissa.  Kirja lähtee ehdottomasti ensi syksynä kasien genrepakettiin. Toivottavasti jatko-osa suomennetaan pian, sillä kutkuttava loppu kääntää monet asetelmat päälaelleen ja lupailee hyvinkin mielenkiintoista jatko-osaa niin romanttisten kuin toiminnallisten juonikuvioiden osalta. Toivottavasti romantiikkaa on vielä enemmän jatko-osissa, sillä olisin toivonut sitä himpun verran enemmän tähän avausosaankin. Sen takia en antanut ihan täyttä vitosta arvosanaksi.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Pukkilan kirjasto

Ryöstö Royale: Kayvion Lewis. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Into 2025 (Thieves' Gambit #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Heist Royale. Kansi: HitAndRun Creative Studio (kuvat), Theresa Evangelista (suunnittelu), Tiia Javanainen (suomenk. suunnittelu)

"Gambitin päättymisestä on kulunut kuusi kuukautta ja Rossin yllä roikkuu edelleen uhka perheen teloituksesta. Devroe, ainoa henkilö, johon Ross luuli voivansa luottaa, on pettänyt hänet. Petturuudestaan huolimatta poika pyrkii yhä Rossin sydämeen, kun he työskentelevät yhdessä Järjestön puolesta.

Kun Ross joutuu keskelle Järjestön sisäistä valtataistelua, hän näkee tilaisuutensa paeta. Alkaa uusi kilpailu rikollismaailman hallinnasta, jossa voittaja saa vapauden ja häviäjiä uhkaa kuolema. Ja vastapuolella on paitsi Devroe myös tämän äiti, joka haluaa tuhota Rossin perheen hinnalla millä hyvänsä.

Uusi kilpailu vie Rossin ja hänen ystävänsä Monte Carlon huumaaviin kasinoihin ja Etelämantereen petollisille lumille. Uskollisuutta koetellaan, selkään puukotetaan ja sydämiä särjetään. Paras varas voittakoon." (Into)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Kayvion Lewisin Varkaiden valtias oli viime vuonna yksi parhaimmista ja mieleenpainuvimmista YA-kirjoista, joten luonnollisesti odottelin tätä kirjaparin toista osaa kuumeisesti. Tämä olikin pikkuisen ohuempi sivumäärältään kuin eka osa, eli kompaktit 300 sivua on Ryöstö Royalessa. Hiukkasen minun muististani oli vuoden aikana häipynyt Thieves' Gambitin muut osallistujat, kuten Rossin kanssa läheiseksi tullut Kyung-soon, Mylo sekä Rossin pahimmat kilpailijat Taiyo ja Noelia. Devroen sentään muistin, sillä hänen kanssaan Rossilla oli hyvin kuumottavia hetkiä, kunnes tämä komistus petti Rossin kilpailun lopussa.

Ross Quest on nyt Kreivin palkkalistoilla ja kirja alkaakin heti vauhdikkaalla varkauskeikalla, jossa tehtävänä on pölliä kuuluisan artistin Santin keikkavihko kesken tämän stadionkeikan. Harmi vain, että hänen on tehtävä yhteistyötä komean Devroen kanssa, joka flirttailee Rossille työn lomassa. Ross ei voi unohtaa sitä, että Devroe huijasi häntä Thieves's Gambitissa ja leikitteli hänen tunteillaan saadakseen voiton. Rossin ja äidin välit ovat tulehtuneemmat kuin koskaan edellisten tapahtumien johdosta. 

Yllättäen Ross kaapataan kadulta, ja kaappaajaksi paljastuu Paroni-niminen henkilö, joka haluaa viedä Kreiviltä vallan ja saada näin ollen Rossin omaan leiriinsä. Hän on nimittäin joutunut useimmiten Kreivin suunnittelemien iskujen kohteeksi, sillä näillä kahdella tuntuu olevan jotakin hampaankolossa toisiaan kohtaan. Paroni paljastaa Rossille myös, että Devroen kieroakin kierompi äiti Diane on myös Kreivin leivissä ja hän haluaisi saada tämän naisen pysäytettyä. Dianella ja Rossin äidillä on ollut myös vuosikausien vihanpito keskenään. Rossilla ei ole muuta keinoa kuin suostua, mutta ensimmäisen toimeksiannon jälkeen hänen on myönnettävä, kuinka kova pala Diane on voitettavaksi.

Voittaja saisi johtaa. Ja voittaja saisi elää. (s. 84)

Tuohtuneet Kreivi ja Paroni päättävät selvittää välinsä perustamalla uuden kilpailun, jossa molemmille kootaan kovatasoiset joukkueet. Rossin harmiksi Kyung-soon loikkaakin Paronin joukkueeseen, sillä Ross tulee suututtaneeksi ystävänsä tökeröllä käytöksellään. Näin ollen Kreivin joukkueessa on Rossin äiti Rhiannon Quest, Mylo ja Noelia, joka on ollut tähän asti Rossin pahin vihollinen. Lisäksi he pyytävät mukaan yllättäviä apuvoimia henkilöltä, joka teki kamalan tempun edellisessä kisassa (kukapa ei.) 

Pimeys ei haitannut. Syvyys ei haitannut. Mutta yhdessä pimeys, syvyys ja kylmyys tuntuivat kauhistuttavilta.  (s. 117)

Nyt olisi siis selvitettävä kolme tehtävää, joista ensimmäinen sijoittuu Etelämantereelle, toinen Monte Carlon kasinoille ja kolmas Kapkaupunkiin eräänlaiseen taiteilijoiden retriittiin. Seuraa hyvin mietittyjä tehtäviä, joissa kilpailijat saavat käyttää tosissaan hoksottimiaan. Vaarallisilta tilanteilta ei voida välttyä; välillä upotaan hyiseen veteen ja syöksytään täyttä vauhtia köysirataa pitkin. Jännitystä ja nokkelia ratkaisuja on siis jälleen luvassa tässäkin osassa. Seikkailujen ja vaaratilanteiden lomassa Ross ja Devroe leikkivät kissa-ja-hiiri-leikkiään, Ross ja äiti selvittelevät välejään ja Ross yrittää saada pyydettyä anteeksi loukatulta ystävältään Kyung-soonilta.

Hän katsoi minua surullisilla silmillään, ja minun teki mieli sulaa. Luoja, miksi hän oli niin kaunis? Kaikki hänessä oli niin virheetöntä. Hänen ihonsa, silmänsä - ja nuo ripset. (s. 173)

Ryöstö Royle on hyvin viihdyttävä pakkaus, aivan kuten sarjan edeltävä osakin. Nautin suunnattomasti lukiessani Rossin ja kumppaneiden nerokkaista ratkaisuista heidän tehtävissään. Kaikki ei tietystikään aina mennyt suunnitelmien mukaan, mutta luovia ratkaisuja vaihdettiin lennosta myös tehtävien aikana. Jokaisen omat vahvuudet saatiin käyttöön. Romanttiset kuviot eivät vieneet liikaa tilaa tässäkään osassa juonitteluilta ja muilta jännittäviltä juonenkäänteiltä. Erityisen innoissani oli tehtävästä Monte Carlon kasinossa, jossa Ross joukkueineen pääsivät huijaamaan erilaisin tavoin uhkapeleissä.

"Haluan teidän kaikkien tajuavan, että jos häviämme viimeisen vaiheen, aion käyttää loputkin vaikutusvaltani rippeistä varmistaakseni, että jokainen teistä tuhoutuu perinpohjaisesti." (s. 244)

Oikein hyvä sarjan päätös siis kaiken kaikkiaan.

Milloinkahan elokuva tästä tulee, kun näyttäisi olevan vielä tuotanto kesken?

Annan arvosanaksi tälle 4,5 

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance Games -sarja

Puhdas valhe -trilogia: Juha-Pekka Koskinen

 Puhdas valhe: Juha-Pekka Koskinen. Aviador 2023 (Puhdas valhe #1)

Kansi: Peppi-Lotta Alanen

"Hyvät ystävykset Linda, Ben, Amanda ja Joni asuvat Marsissa, eikä heillä ole kokemusta elämästä muualla. He ovat kyllä kuulleet Maa-planeetasta, mutta uskoneet heille syötetyn käsityksen, että Maa on asumaton ja elinkelvoton. He muistavat ajat, jolloin myrskyisinä päivinä heidän kotikaupunkinsa Kadiksen ylle piti nostaa suojakupu. Sellainen ei ole ollut vuosiin tarpeen, sillä Marsin myrskyt ovat laantuneet ilmakehän parantamistoimien takia.

Kaupungin alla risteilee ikivanhojen tunneleiden verkosto, ja sieltä huhutaan löytyvän asutusta. Mystisen Birgamerin oppien mukaan vanhoissa taruissa mainittu Eeden on sijainnut Marsin alla. Samoissa Veldanin taruissa esiintyy väittämä, jonka mukaan ihmiskunta on saanut alkunsa ”Marsperän” huokoisissa onkaloissa.

Vähitellen väite Maan asumiskelvottomuudesta paljastuu ystävyksille valheelliseksi propagandaksi. Tämän seurauksena ryhmä Marsissa asuvia totuuden etsijöitä alkaa valmistella lähtöä Maahan.

Puhdas valhe on Juha-Pekka Koskisen (s.1968) nuortenkirjatrilogian ensimmäinen, itsenäisen tarinakokonaisuuden muodostava osa. Hän on julkaissut vuodesta 2004 lähtien yli 50 teosta, voittanut muun muassa Savonia-palkinnon sekä ollut kahdesti romaaneillaan Finlandia-ehdokkaana ja nuortenromaaneillaan kahdesti Arvid Lydecken -ehdokkaana." (Aviador)

Oma arvio:

Avaruusteema jatkuu minun kevätlukemistossani, kun Murhabotin päiväkirjasta siirryin luontevasti Juha-Pekka Koskisen nuortenromaaniin Puhdas valhe, joka aloittaa trilogian. Mielenkiinnolla olen odottanut tätä Mars-teemaista romaania, joka voisi olla hyvä erityisesti yläkouluikäisille pojille vinkattavaksi. Tosin, jos saan hiukan nurista, Peppi-Lotta Alasen taiteilema kansi on ehkä turhan lapsekkaan oloinen ja voi karkottaa potentiaalisia lukijoita. 

Kirjassa eletään pitkällä tulevaisuudessa, ajassa, jolloin ihmiset asuvat Maan sijaan Marsin maaperällä. Maasta käydään louhimassa metalleja ja mineraaleja, mutta muuten Maan sanotaan olevan ihmisille täysin asumiskelvoton planeetta. Marsia ovat aiemmin piinanneet myös pahat hiekkamyrskyt, jonka vuoksi ihmisille on kaivettu tunneleita marspinnan alapuolelle ja kaupunkien päällä on käytetty suojakupuja. Nyt kuitenkin on tehty ilmakehää parantavia toimia, jonka vuoksi Marsissa voi tallustaa ulkosalla ilman suojavarusteita. Tosin myrskyjä on yhä silloin tällöin, ja nyt tunneleita on jouduttukin ottamaan uudelleen käyttöön niiden ajaksi.

- Jos me sanotaan ei, sä siis tapat meidät ja hävität ruumiit? (s. 24)

Kirjan päähenkilöitä ovat neljä nuorta, Phoboksen nelosiksi kutsutut Linda, Ben, Amanda ja Joni, jotka ovat ainoat rakettilinjan opiskelijat koulussaan opettajanaan tuttavallisemmin Kaavamato. Linjaa pidetään ihan höpönä, sillä miehitetyt rakettimatkat Maahan on lopettu aikaa sitten juurikin Maan myrkyllisyyden takia. Kun mielipuolena pidetty Max Yosi ottaa nuoriin yhteyttä, he päättävät rohkaistua lukuisia avaruusmatkoja tehneen miehen puheille. 

Maxilla on heille salaista kerrottavaa: Maa on hänestä täysin asumiskelpoinen eikä lainkaan myrkyllinen, kuten kaikille uskotellaan. Hän haluaa nuoret mukaan Maahan suuntaavaan avaruusohjelmaan, jonka on jo luultu haudatuksi lopullisesti. Nuoret saavat valmistumisensa kynnyksellä alkaa treenata tulevaa Maan matkaa varten salassa kaikilta, myös vanhemmiltaan. Heidän on käytävä läpi terveystarkastukset, treenattava fyysistä kuntoa ja totutettava painoliivien avulla lisääntyneeseen painoon, jota heille tulee Maassa. Joni ja räväkkä Amanda muuttavat Marsin tulevaisuus -säätiön eli MTS:n asuntoloihin, mutta Linda ja Ben sinnittelevät vielä hetken kodeissaan.

Nuorille paljastuu vielä lisää salaisuuksia liittyen Maahan ja Marsiin, kuten kirjan nimikin antaa hyvin vahvasti olettaa. Kaikki, mitä heille on opetettu, menee uusiksi. Tuleva matka hirvittää heitä, mutta toisaalta kiehtoo kovasti, etenkin mitä enemmän tietoa he saavat. Miksi heille ja kaikille muille on valehdeltu iät ja ajat? Pääsevätkö he koskaan Maan pinnalle? Mitä jos Maxin väitteet ovatkin vääriä, ja Maa onkin vaarallinen paikka heille?

Kirja alkaa hyvin toiminnallisesti, mutta tapahtumat jämähtävät hiukan junnaamaan paikalleen. Nuoret treenaavat ja valmistautuvat koitokseen, saavat selville asioita, mutta olisin ehkä toivonut jotain, joka olisi pitänyt paremmin mielenkiintoani yllä. Henkilöhahmot ovat melko yksitoikkoisia eikä heistä saa juuri mitään irti. Heidän ikäänsä ei mainita missään vaiheessa (tai se on mennyt minulta ohi), mutta koska he valmistuvat rakettitieteen linjalta ja saavat sen jälkeen töitä, he voisivat olla periaatteessa noin 18-19-vuotiaita. Minusta hahmot ovat kuitenkin tosi lapsellisia ja voisivat olla ennemminkin noin 15-vuotiaita. Ehkä Marsissa on nopeammat opinnot? Ainoa väripilkku henkilöistä on Amanda, joka harrastaa ipu-nimistä taistelulajia, kyseenalaistaa asioita ja kieltäytyy aluksi hyvin jyrkästi lähtemästä mukaan Maxin ehdotuksiin, vaikka kaikki muut kaveripiiristä ovat mukana. Harmi, ettei hän ollut näkökulmahenkilönä Jonin sijaan.

- No musta se on suloista, sillä mä uskon yhä, ettei tää projekti johda mihinkään. Tai ehkä hautaan, ja siinä kaikki. (s. 76)

Olisin kaivannut henkilöhahmojen välisten suhteiden kuvailua ja kehittymistä, ja mikseipä jotain pientä romanssinpoikastakin vireille. Tuntui kuitenkin, että he olivat jotenkin toisistaan irrallisia hahmoja, jotka suuntasivat kohti samaa päämäärää. Jokaisella on kuitenkin sentään hiukan erilaiset lähtökohdat: Joni on varttunut orpokodissa eikä hänellä ole hajuakaan vanhemmistaan, Ben on rikkaan ja vaikutusvaltaisen von Paxin suvun poika, Lindan isä on mystisesti kadonnut ja hänen äitinsä on hukuttanut murheensa miboliin eli jonkinlaiseen Marsin alkoholijuomaan ja Amandan vanhemmat ovat tukeneet häntä ipu-lajissaan esimerkillisesti.

Mielenkiintoisinta antia ovat tietysti minulle avaruusfanille Marsissa asuvien ihmisten elämän kuvailut ja niihin liittyvät varta vasten keksityt ratkaisut omine sanoineen. Älylaitteina toimivat heillä palmit, kahvin sijaan he nauttivat mikrobeista valmistettua mibbi-juomaa, päihdyttävänä aineena toimii tosiaan miboli, puhutaan marsilmasta ja marsinpinnasta, astronautin sijaa histonauteista jne. Ruoka on tyypillistä avaruusruokaa, sillä tuoreita kasviksia ei juurikaan saada.  Hauska kohta on se, kun nuoret löytävä von Paxien arkistoista kirjoja, joiden tarkoitusta he eivät tajua, sillä Marsissa ei sellaisia ole koskaan ollut.

- Siis, näille on varmasti joku kova nimi ja me ollaan idiootteja, kun me ei tiedetä sitä. Mutta koska näissä on tekstiä ja nää kaikki liuskat on täynnä tekstiä, nää rasiat on nyt tekstiöitä. ---(s. 157)

Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavaa osaa, sillä jäihän tämä kirja nyt kutkuttavaan kohtaan. Paljon asioita jäi vielä mietityttämään, kuten ovatko Jonin vanhemmat vielä elossa, mitä tapahtui Lindan isälle ja miten nuorten avaruusmatkan käy? Muutamasta puutteestaan huolimatta tämä on ihan mukiinmenevä scifikirja, jota voisin suositella yläkoululaisille.

Arvosanaksi annan tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Muita avaruusteemaisia bloggauksia:

Teemana avaruus

Murhabotin päiväkirjat -sarja: Martha Wells

Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1: Martha Wells. Suomentanut Mika Kivimäki. Hertta 2023 (Murhabotin päiväkirjat #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Murderbot Diaries 1: All Systems Red. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy ( suunnittelu), Designprojects / Adobe Stock (kuvat)

"Tulevaisuudessa avaruusmatkoille on palkattava henkivartijaksi vartiointi- ja turvallisuusandroidi. Vaikka androidit ovat tietoisia, ihmiset vieroksuvat niitä – ja Murhabotin tapauksessa tunne on molemminpuolinen.

Murhabotti on hakkeroinut oman järjestelmänsä ja poistanut androideille asennetut käyttäytymis- ja tottelevaisuusrajoitteet. Se on lähetetty kaukaiselle planeetalle tutkijaryhmän turvaksi, mutta töiden tekemisen sijaan se mieluiten pysyttelisi omissa oloissaan, ahmisi saippuasarjaa ja välttelisi kiusallisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Mutta kun tutkijat kokeita tehdessään joutuvat pahaan pulaan, jää Murhabotin vastuulle pelastaa ihmisensä.

Hälytystila on mustalla huumorilla höystetyn scifisarjan avausosa. Päiväkirjaa pitävä Murhabotti tarkkailee maailmaa ympärillään ja yrittää löytää oman paikkansa siinä – ja tekee samalla kirpaisevan osuvia huomioita ennakkoluuloisista ihmisistä." (Hertta)

Oma arvio:

Heti kun näin Hertta-kustannuksen kevään luettelossa tämän Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan aloitusosan kuvauksen, ajattelin, että tämä on varmasti kirja minun makuuni. Minähän olen ollut vallan tietämätön koko sarjasta, mutta vannoutuneet scifin ystävät ovat voineet lukea englanniksi näitä sarkastisen androidin ajatuksia jo vuodesta 2017 asti. Sarjaan kuuluu jo kahdeksan osaa. Niinpä olen saanut lukea hehkutuksia tästä sarjasta ja siitä, että se tulee vieläpä Mika Kivimäen suomentamana. Ja miten upea tämä Samppa Rannan taiteilema kansi on! 

Kirjassa puhuu nimensä mukaisesti androidi, joka on palkattuna erään avaruusmatkaseurueen turvallisuutta takaamaan. Vaikka hän nimittää itseään Murhabotiksi, murhanhimoinen hän ei ole. Hän on koukuttunut satelliittien viihdeohjelmatarjontaan, ja viettääkin suurimman osan ajasta tukikohdassa tuijottaen muun muassa Paratiisikuun porteilla -nimistä saippuasarjaa. Ihmisistä hän ei niinkään välitä, mutta sietää heitä tehtäviensä puitteissa. 

Muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, kuinka hakkeroin hallintamoduulini, mutta se ei tehnyt minusta joukkomurhaajaa? Se oli vain tavallaan totta. Minä olin joukkomurhaaja jo valmiiksi. (s. 101)

Heti kirjan alussa alkaa tapahtua, kun hän joutuu pelastamaan tohtorit Volescun ja Bharadwajn hirveän, tutkimuskohteena olevan planeetan kraatterissa majailevan hirviön kynsistä. Tohtorit ovat tyystin tietämättömiä siitä, että heidän turvallisuusandroidinsa on hakkeroinut hallintamoduulinsa, eli hän ei periaatteessa ole enää ihmisten hallittavissa. Silti hän pelastaa heidät.

Mutta miksi HubSystem ei lähettänyt varoitusta kraatterissa piilevästä vaarasta? Ja miksi myöhemmin alkaa ilmetä samantyylisiä puutteita HubSystemin toiminnassa, ikään kuin joku olisi kajonnut siihen? Kun tutkimusseurueelle selviää, että toinen seurue toisella puolen planeettaa ei reagoi viesteihin, he aavistavat jotain pahaa tapahtuvan ja lähtevät Murhabotti turvanaan selvittämään toisen seurueen kohtaloa. Luvassa on vaarallisia tilanteita, joissa Murhabotti saa laittaa kaikkensa peliin. Samalla hän joutuu sietämään ihmisten epäluuloisuutta, mutta myös rasittavaa myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen ei pitäisi tuntea mitään, hän ei ole ihminen. Mutta tohtori Mensah on sentään ihminen hänen mieleensä, hänestä Murhabotti pitää. Ja kai hänen täytyy muistakin ihmisistä jotenkin pitää, sillä hän auttaa heitä, vaikkei enää omista toimivaa hallintamoduulia eli hänen ei olisi pakko?

"Mitä teemme. kun he tulevat tänne?"

Minä sanoin: "Olemme jossakin muualla." (s. 117)

Pidän kirjan toiminnallisesta juonesta, Murhabotin sarkastisesta (jos androidi voi olla sarkastinen?) asenteesta ja siitä, miten väärin tutkimusseurueen ihmiset tulkitsevat hänen reaktioitaan inhimillistämällä häntä. Kirja paranee loppua kohti ja jää sellaiseen kohtaan, joka jättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä ilmaan. Koska rakastan avaruuteen ja avaruusmatkailuun liittyvää kirjallisuutta, aihe ja miljöö ovat minulle erittäin mieluisia ja pitävät mielenkiintoani yllä. Kirja on hyvin napakka, vajaat 200-sivuinen ja on melko nopeasti luettu. Aionkin ehdottomasti napata tämän kasiluokkalaisten genrevinkkauksiin.

"Teidän ei tarvitse katsoa minua. En ole mikään seksibotti." (s. 135)

Vaikka Hälytystila on kiehtova sarjan aloitus, jokin jäi lukukokemuksestani puuttumaan, etten riemastunut täysiin pisteisiin saakka. Ehkä se johtuu siitä, että minun oli hirveän hankala päästä jyvälle tutkimusseurueen henkilöistä. Olisin jotenkin janonnut vielä enemmän vieraalla planeetalla tutkiskelua, kun se jäi oikeastaan siihen alkuosan kraatterihäslinkiin. Pidän kuitenkin Murhabotin raportoivasta kerrontatyylistä, joka toi mainiosti esille hänen epäinhimillisyyttään. Aion ehdottomasti lukea seuraavankin osan, Keinotekoinen olotila, joka ilmestyy tämän vuoden lokakuussa.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Monikkoelämää (amuhonen)

Goodreads

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir

Artemis: Andy Weir

Raakaversio: Ansu Kivekäs

 Raakaversio: Ansu Kivekäs. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Ihanan, suorapuheisen Ellin tarina on täynnä mustaa huumoria ja yllättäviä käänteitä.

Ellin ensirakkaus johtaa sutinaan perhekodissa ja koko lähiössä, pyörätuolista viis! ”Mä synnyin 15-vuotiaana, kun Jussuf työnnettiin tän mestan ovesta sisään. Siihen asti olin lähinnä haaveillut elämästä. Se alkaisi, kun mä kelaisin täältä täysi-ikäisenä ulos. Jussufilta opin, että kandee tehdä kaikki heti. Nyt. Koska huomisesta ei kukaan tiedä."

Ellin vaatimaton ura influensserina saa yllättävän käänteen, kun Jussuf, tunnettu pilvikauppias ja pikkugangsteri, sijoitetaan samaan perhekotiin. Jussufin seurassa ei koskaan ole tylsää! Luovuus kukkii ja Ellin kuvaamien videoiden suosio räjähtää. Juuri kun on hauskaa, menneisyyden haamut heräävät hönkäilemään niskaan. Levottomalla Jussufillakin on kääntöpuolensa ja -veitsensä, sekä hämäriä tuttavia tyylikkäissä Tesloissaan. Rytinässä syntyy säröjä entisten kolhujen päälle.

Pitääkö elämän olla aina näin vammaisen vaikeaa? Elli pohtii ja kääntää pyörätuolinsa päin biologisia perheenjäseniään. Lopulta on kohdattava se kaikkein pelottavinkin. Raakaversion Elli pyristelee räiskyvästi irti henkisistä ja fyysistä kahleista kohti omaa elämää, iloa ja ilmaisun vapautta. Omaperäinen, mahtavan musta huumori leimaa Ansu Kivekkään kirjoja." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen Ansu Kivekkään nuortenromaani, jonka luen. Kirjaston nuortenkirjahyllyssä silmiini ovat usein osuneet Musta kaista -sarjaan kuuluvat kirjat Päin Porkkalaa ja Täysillä metsään. Onpa hän kirjoittanut aikuisille ja alakouluikäisille myös. 

Raakaversion päähenkilö Elli erottuu heti alussa edukseen. Hän on ehkä sarkastisin kirjoissa tapaamani hahmo  hetkeen. Kaiken sen sarkasmin ja angstiraivareiden takana on kuitenkin hyvin herkkä ja rikkinäinen tyttö. Elli on pyörätuolissa auto-onnettomuuden takia, johon johti hyvin ikävien sattumusten summa - ja Ellin impulsiivinen ja äkkipikainen luonne. 

Riehuttuani

turhaan

haukuttuani kaikki pystyyn

turhaan

murhattuani

maailman

mikään ei muuttunut.

Takaisin lähtöruutuun. (s. 121)

Nyt Elli on perhekodissa, jossa asperger-piirteinen Nico hokee "ei Wittua", mutta on Ellille korvaamaton pelikaveri, perhekodin pitäjät Pike ja Pena, noloja molemmat omalla tavallaan, ja sivari-Kaapo, jonka jalan päältä Elli "vahingossa" rullaa.  Ja sitten Elli rakastuu: Komea, tumma Jussuf, diagnoosinaan luultavasti ADHD, ja jota kaikki tytöt koulussa ihailevat, tulee uudeksi asukkaaksi.

Elli pitää omaa vlogia, joka ei kuitenkaan ole saanut kovin suurta suosiota. Kun hän eräänä päivänä sattuu kuvaamaan erästä konfliktia Jussufin ja perhekodin aikuisten välillä, hän saa sikapaljon lisää katsojia. Jussuf saa idean ottaa Ellin kuvaamaan tämän skeittitemppuja. Tästä molemmat hyötyisivät. Elli suostuu, sillä hän on ihan lääpällään Jussufiin, vaikka tällä vaikuttaa olevankin välillä tosi epämääräisiä bisneksiä.  Pike ei ole lainkaan innoissaan Ellin ja  Jussufin romanssista, koska ei vielä tunne Jussufia tarpeeksi, ja muistuttaa Elliä ehkäisystä. Toisaalta Elli on saanut ihastumisestaan uutta energiaa ja innostuu taas hieman koulujutuistakin.

Elli on säännöllisesti yhteydessä omaan perheeseensä, tai lähinnä matkustelevaan ja yltiöreippaita tsemppilauseita viljelevään mummoonsa. Äiti on vielä toipumassa mielenterveysongelmistaan, mutta on Ellille rakas ja tärkeä. Isä on lusimassa eikä Elliä voisi vähempää kiinnostaa, mitä tälle kuuluu. Kirjan tapahtumat heittävät Ellin lopussa uskomattomiin tilanteisiin ja hän saa huomata, ettei kaikkiin todellakaan olisi ollut luottaminen. Hän huomaa, että juuri ne ärsyttävimmät tyypit perhekodista saattavat olla ne kaikkein rakkaimmat. Vaikka loppujen lopuksi äiti on aina rakkain.

Kaikki aikuiset oli mokannu raskaasti. Kaikki! Jotain lastensuojelua muka. Miten alaikäinen edes joutui tollaseen tilanteeseen?! Niinpä! (s. 178)

Huomaa, että Kivekäs on työskennellyt aiemmin erityisopettajana, sillä kirjassa käytetään hyvin autenttista kieltä. Muutenkin nuorten henkilöhahmojen asenteet ja tavat reagoida ongelmiin vaikuttavat uskottavilta. Ellin musta huumori ja sarkasmi (sekoitettuna kyynisyyteen) suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Jussuf on henkilönä kauhean luotaantyöntävä sekoiluineen ja hämäräbisneksineen kaikkineen, mutta toisaalta se on ihan ymmärrettävää. Kirjan rakennetta keventää myös väliin ujutetut kivat säeromaanipätkät. 

Raakaversio menee uskoakseni hyvin läpi kohderyhmälleen eli yläkouluikäisille lukijoille. Minut tarina jätti hiukan kylmäksi, etenkin kun kirjan loppupuolen tapahtumat tuntuivat liian epäuskottavilta. Tosin Elli jäi pitkäksi aikaa mieleeni erikoisena, räväkkänä henkilöhahmona.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas

Sang-kirjapari: Elina Pitkäkangas

 Sang: Elina Pitkäkangas. WSOY 2022 (Sang #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Niin kauan kuin Qiu lentää vuorisolassa, minulla on mahdollisuus tuntea vielä häivähdys kotia.'

Eeppinen romaani vallasta ja rakkaudesta kuvitteellisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa lumoaa ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kun ihmisarvoa määrittää raha ja onnellisuutta perhe, mitä jää jäljelle kun ne riistetään?

Koukuttava fantasiaromaani vie kylmiin vuoristoihin ja hiostaviin kaupunkeihin, äänekkäille basaareille ja hovin yltäkylläisiin saleihin, Mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisarvo mitataan rahassa.

Kong Dawei, köyhän vuoristokylän totinen nuorukainen, ajautuu onnettoman tapahtumaketjun seurauksena valtakunnan eteläiseen pääkaupunkiin, jota hallitsee julma matriarkka. Kun enempää menetettävää ei enää ole, Daweilla on vain yksi päämäärä: päästä takaisin rakkaidensa luokse hinnalla millä hyvänsä." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

"Huh, kuinka taidokasta!" oli ensiajatukseni, kun laskin käsistäni Elina Pitkäkankaan uusimman YA-romaanin Sang, joka aloittaa samannimisen sarjan (trilogian ehkäpä?) Olen pitkään seurannut kirjailijaa somessa ja tiesin jo etukäteen, että hän on tehnyt valtavasti taustatyötä tämän romaanin eteen, jonka tarina sijoittuu kuvitteelliseen itä-aasialaiseen Fusangin valtioon. Tiesin myös, että odotettavissa on eeppistä fantasiaa, jännittäviä hetkiä ja tunteiden myrskyjä, sillä olen lukenut Pitkäkankaan aiemman mahtipontisen ja tunnemyrskyisen Kuura-trilogian sekä sen esiosan Hukan perimät, joita pidän yksinä lempifantasioistani.

"Sinun veresi on minun vertani" (s. 241)

16-vuotias Kong Dawei menetti äitinsä ollessaan neljän vanha. Isoveljensä Kong Qirenin eli Renin kanssa he onnistuivat piilottelemaan kotona kahdestaan jonkin aikaa, kunnes heidät löydettiin ja toimitettiin Namla Kolman orpokotiin, jossa rakas ja topakka Täti on pitänyt heistä tähän saakka huolta. Fusangissa jokaiselle kansalaiselle asennetaan nelivuotiaana geren, oma ranneke, joka toimii niin tunnistimena kuin valuutan säilyttäjänä. Jokaisen kansalaisen on maksettava valtiolle kansalaisvelkaa säännöllisin väliajoin, jotta pysyisi kelvollisena kansalaisena. 

Ilman gereniä ei ole mitään. Pahin rangaistus onkin, jos käsi katkaistaan gereniä myöten kokonaan. Silloin jää kadulle muiden armoille. Kansalaisvelka on oltava suoritettuna kokonaan, kun täyttää 20 vuotta. Jos tähän ei kykene, tulee lähtöpassit pelätylle Narakan työleirille. Jos on varoja, voi suorittaa myös muiden velkoja kuin omiaan. Näin vastuuntuntoinen Dawei tekeekin kirjan alussa: hän haluaa maksaa orpokodin muiden lasten velkoja tasaisesti pois, koska tienaa jonkin verran bianfun eli huumekuriirin roolissaan.

Aivan, Dawei toimii veljensä Renin tavoin bianfuna, sillä vaikka toiminta on hyvin kyseenalaista, sillä tienaa hyvin. Nyt Ren on kuitenkin kadonnut, ja koska hän täyttää pian 20 ja hänellä on yhä kansalaisvelkaa, Dawei on peloissaan veljensä puolesta. Hän on yleensä toiminut kuriirikeikoillaan yhdessä veljensä kanssa, mutta ensimmäistä kertaa joutuukin keikalle holtittoman Ruby Shay -nimisen tytön kanssa. Tämä keikka päättyy melkoiseen verilöylyyn, minkä takia Dawei raahautuu järkyttyneenä orpokotiin hakemaan lohtua ystävältään Draylta. Koska viranomaiset takuulla alkavat etsiä verilöylyssä kuolleiden murhaajia, täytyy Dawein ja Renin lähteä pakomatkalle pääkaupunkiin Penglaihin. Dawein gerenissä on huomattava summa rahaa, sillä Ruby Shay ehti siirtää hänelle puolet ryöstämästään saaliista verilöylyn päätteeksi. Dawein on jätettävä myös hyvästit rakkaalle Draylle, jonka seurassa hän kokee hyvin lämpimiä tunteita. Paljon jää tunteita ilmaan ja sanoja sanomatta - tai pikemminkin viittomatta.

"---Mitä tahansa tapahtuukin, olen täällä, kunnes palaatte.---" (s.84)

Mutta pystyvätkö Ren ja Dawei pakenemaan virkavaltaa suurkaupungissakaan ja perustamaan rahoilla teehuonetta, kuten Tädin suunnitelma oli? Dawei joutuu Valkoisen Tiikerin klaanin valtiattaren varjelija-koulutukseen. Pelätyt ja kunnioitetut varjelijat ovat Valkoisen Tiikerin klaanin perheenjäsenten henkivartijoita. Hän joutuu eroon Renistä, mutta onneksi hänellä on apunaan rakas haukkansa Qiu, jonka kanssa hän pystyy muodostamaan mystisen yhteyden, sillan. Hän saa myös ystäviä ja liittolaisia muista varjelija-koulutettavista. Daweilla on vain yksi tavoite: hänen on päästävä takaisin veljensä luo, mikäli tämä on yhä elossa. Kovan koulutuksen tuoksinassa hänen ajatuksensa ajautuvat myös ystäväänsä Drayhin ja kaikkeen siihen, mitä heidän välillään ehtinyt tapahtua - ja jäänyt tapahtumatta.

"Jos niin on tarkoitettu, sielunne kohtaavat uudelleen seuraavassa elämässä. Hän ei välttämättä ole veljesi, mutta tunnistat hänet. Sitä on vain odotettava." (s. 159)

Sang pitää otteessaan hyvin alusta loppuun. Juoni on rakennettu hyvin enkä pitkästynyt kertaakaan, vaikka monesti fantasioissa minulle saattaa käydä. Tasaisesti toimintaa tarjoavan juonen lomassa tulee vastaan yllätyksiä, niin mukavia kuin ikäviäkin. Pitkäkankaan rakentama dystopissävytteinen maailma on erittäin ainutlaatuinen ja kiehtova, muttei liian monimutkainen ja epäuskottava ymmärtää. Huomaa, että maailmanrakentamiseen on nähty aikaa ja vaivaa. Dawei on sympaattinen henkilöhahmo niin heikkouksine kuin vahvuuksineen. Hänen ja Drayn yhteys on kuvattu hyvin tunteikkaalla tavalla. Myös se, miten Dawei välittää perheestään, veljestään Renistä ja orpokodin sisaruksistaan, on ihastuttavaa. Lisäksi kirjassa kuvataan upeasti Dawein ja hänen haukkansa, Qiun välistä yhteyttä.

Hänen silmänsä kiiluivat kuin öisellä petoeläimellä. Mutta ääni oli lempeä, kun hän kuiskasi: "Liian paljon, priya..?" (s. 274)

Kirjassa kieli on hyvin tärkeässä roolissa. Dawei viestii viittoen, sillä äitinsä kuoleman jälkeen hän on lakannut puhumasta. Fusangissa sellaisia kutsutaan anjingeiksi eli hiljaisuusvalan vannoneiksi. Muutenkin kirjassa mainitaan usein erilaisia murteita, puhutaan kielen rakenteista ja sanojen merkityksistä. Tämä on mielenkiintoinen lisä kirjan tarinan ohelle. 

Olipa iloinen yllätys, että Sang saa jatkoa. Olisikohan ihan trilogia tulossa? Moni asia jäikin vielä auki, joten jään innolla odottelemaan jatkoa Dawein, Renin ja Drayn tarinaan. Pitkäkankaan kirjoja lukeneena aavistelen, että sarjan toisessa osassa saattaisi olla eri henkilö pääosassa, ja se saattaisi olla esimerkiksi Ren. Jännityksessä on hyvä elää.

Erikoismaininnat annan vielä Kaisu Sandbergin loihtimalle upealle kannelle. 

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)

Vaahteran varjon alla

Siniset helmet

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Epic adventure

Naraka: Elina Pitkäkangas. WSOY 2024 (Sang #2)

Kansi: Kaisu Sandberg

"Kong Dawei on palannut kotiseudulleen, mutta mikään ei ole entisellään. Lukijoiden rakastaman ja asiantuntijoiden kiittelemän teosparin toinen osa on vivahteikas ja intensiivinen romaani sodasta, moraalista ja kaiken kestävästä rakkaudesta.

Huippusuositun Sangin jatko-osa esittelee Fusangin maakunnan, Narakan, jonne epäonniset kansalaiset lähetetään työleirille. Narakan synkeissä kortteleissa kytee vastarinta. Kun vankeudesta paennut Kong Dawei löytää itsensä Rautakapinan ytimestä, hän joutuu kohtaamaan uskollisuutensa rajat. Kenen puolelle asettua, kun toverit käyvät toisiaan vastaan? Voiko sodassa olla voittajia?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kyllä vain, pitkällisen odottelun jälkeen Naraka on hyppysissäni. Sain arvostelukappaleen jo tovi sitten, mutta koska kirjapinoni on loppumaton, luin ensin muutamat kauemmin odottaneet kirjat, ennen kuin aloitin tämän. Tämän Sang-kirjaparin toisen osanhan piti ilmestyä jo keväällä -23, mutta julkaisu siirtyi vuodella eteenpäin. 

Arvuuttelin Sang-kirjan arviossani, että Narakan näkökulmahenkilönä saattaisi olla esimerkiksi Kong Dawein isoveli Kong Qiren, mutta näin ei ole, vaan kirjan tapahtumat koetaan yhä Dawein silmin. Renin vaiheita kirjassa on kuitenkin ihan mukavasti (vaikkei mielestäni riittävästi.)

Vielä kaksi vuotta sitten olin tehnyt kaikkeni, jotta perheenjäseneni säästyisivät Narakalta. Nyt olin aikeissa viedä heistä tärkeimmän sinne itse. (s. 56)

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Ren lähetettiin Narakan pakkotyöleirille. Dawei on päättänyt löytää rakkaan veljensä, mutta miten hän saisi sanottua rakkaalleen Draylle, että on lähdössä etsimään Reniä? Draylla on kuitenkin asiaan oma ratkaisunsa, sillä hän ei todellakaan halua päästää Daweita luotaan enää toista kertaa. Dawein vastusteluista huolimatta hän lähtee tämän mukaansa vaarallliselle matkalle kohti Narakaa. Siellä seuduilla majailee myös Rautakapinan ydin, johon Ren-velikin on kuuleman mukaan liittynyt. Mukaan seurueeseen lähtee myös Renin bianfu-rakas Freya, joka on saanut tarpeekseen päihderiippuvaisen isänsä seurasta.

Kolmikko joutuu kuitenkin tekemään heti isoja uhrauksia, jotta he pääsevät tarkoin vartioituun Yudun kaupunkiin. He törmäävät vanhaan tuttuun Ruby Shayhin, bianfuun, jonka takia Dawei joutui aiemmin  hankaluuksiin. Pian he pääsevät myös tapaamaan Renin, mutta veli ei ole enää entisenlaisensa - huumaavat savut ovat vieneet nuoren miehen mennessään. Hän kuitenkin muistaa rakkautensa Freyaa kohtaan, mutta on ihmeen äkäinen Daweille. Onko Dawei menettänyt veljensä lopullisesti? Ihmiset kyräilevät demonina pitämäänsä Daweita, sillä sana varjelijan saapumisesta Narakaan on kiirinyt. Rautakapinan johtaja Lao Yang uskoo kuitenkin hyötyvänsä Dawein uskomattomista qi-voimista, joita hän oppii käyttämään päivä päivältä paremmin.

"Joko ymmärrät...?" hän kuiskasi. "Me emme ole samanlaisia." (s. 241)

Dawei ei voi ymmärtää, miten Ren on voinut liittyä Rautakapina-porukkaan, sillä heidän toimintansa eivät sovi hänen moraalitajuunsa. Toki Narakan vankien olot vaativat pikaista korjausta, mutta viattomien sivullisten vahingoittamista Dawei ei hyväksy. Hän kärsii yhä Valkoisen Tiikerin Klaanin aikaisista traumoista, kuten rakkaan Qiu-haukkansa kuolemasta ja vankeudesta Rouva Jianin kidutettavana. Onneksi hän saa lohtua Draysta, jonka kanssa tunteet alkavat päästä valloilleen Dawein paluun jälkeisen haparoinnin jälkeen. Luvassa onkin ihanan tunteikkaita hetkiä näiden kahden nuorukaisen välillä. 

"Sinä autoit minua selviytymään joka ikinen päivä. Joka ikinen yö. Elin muistoja sinusta silloin, kun en halunnut elää tässä kehossa. Sinä pidit minut järjissäni." (s. 150)

Kirjan tapahtumat tiivistyvät loppua kohti eikä verisiltä taisteluilta voida välttyä. Dawei joutuu pyörtämään periaatteissaan, eikä aina oikein tiedä, kenen puolella onkaan. Hän tekee kuitenkin kaikkensa suojellakseen rakkaitaan. Mutta kenen puolella Ren oikein on? Ren ei juuri puhu omista Narakan kokemuksistaan Daweille, mutta muodostettuaan sillan veljensä kanssa tämä pääsee kurkistamaan hänen päänsä sisään. Ihan mielenkiintoinen ratkaisu tuoda toisen henkilöhahmon muistoja lukijalle on tämä.

Minun täytyy myöntää, etten sukeltanut ihan niin antaumuksella Narakan juonenkäänteisiin kuin aiemman Sang-osan. Parasta antia ovat yksityiskohtaiset maiseman ja rakennusten kuvaukset, kieleen liittyvät yksityiskohdat ja ehdottomasti Dawein ja Drayn kuumat hetket, jotka eivät ole kuitenkaan överiydellä pilattuja, vaan tosi kauniita ja herkkiä kohtauksia. Taistelua kirjassa on yllättävän vähän, mutta nekin vähät ovat melko raakoja ja dramaattisia. Taistelun vähyys ei minua haittaa, sillä en ole mikään taistelukohtausten suuri ystävä. Muulta osin juoni kulkee välillä hiukan liian tahmeasti minun makuuni, ja mahtipontisuutta olisi voinut himmailla hiukan, mutta muuten Narakan tarina on hyvin huippuunsa hiottu ja yksityiskohtia myöten tarkkaan mietitty. 

Hän makasi liikkumatta, mutta hänen ajatuksensa juoksivat. Tällä tavalla ihmiset kuolivat. Hetkenä, jona he eivät nähneet enää toivoa. (s. 327)

Pitkäkankaan vahvuuksia on tunnelman luominen ja tunteikkuus, ja ne tulevat myös Narakassa vahvasti esille. Ihan kyynelehtimiseen asti ei kirjan tunnekuohut minua tällä kertaa vieneet, mutta muuten sydämeni kyllä sykähteli kirjan vaiheille ja etenkin loppuratkaisulle. 

Kiitos ja kumarrus myös Kaisu Sandbergille jälleen upeasta kansitaiteesta!

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjavinkit (Mikko)

Siniset helmet

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Anne-Maija Aalto: Korento-sarja

Nordic Horror -sarja: A.R.S. Horkka

 Jäätävää: A.R.S. Horkka. Tammi 2022 (Nordic Horror #1)

"En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä – demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Nonnih. Olen odotellut kovasti tämän Nordic Horror -sarjan ensimmäisiä osia, joista nyt tähän mennessä tämä ensimmäinen osa Jäätävää tuli kesällä (nimi kuvaa hyvin myös Suomen kesäkelejä, hehheh.) Seuraavat osat Korvaaja ja  Kellopelikuiskaaja ilmestynevät piakkoin. Mystisen kuuloinen kirjailijanimi A.R.S. Horkka kätkee taakseen Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin. Kolmikko on  yhdessä kirjoittanut ja kuvittanut alakouluikäisille suunnattua Pet Agents -sarjaa, ja lisäksi Vacklin tunnetaan nuorille aikuisille suunnatusta Sensored Reality -trilogiasta. Olen siis ollut hyvin odottavainen tämän sarjan suhteen, sillä nuorille suunnattua kauhua ei tule joka tuutista. Olen ollut myös innostunut siitä, etteivät nämä kirjat ole kovin paksuja, ja näissä on vaikuttavat kannet sekä upeat sisäkansien kuvitukset (ilmeisesti Kaarlan pariskunnan käsialaa nekin.)

Kirjan prologi antaa jo vihiä siitä, ettei kauheita tapahtumia tule kirjasta puuttumaan, kun Tytti-nimistä tyttöä painaa veden alle jokin hirveän näköinen olento. Sitten siirrytään varsinaiseen tarinalinjaan, jossa päähenkilönä ja minäkertojana on 6-vuotiaana orvoksi jäänyt poika, Armas Ukkonen. Ilmeetön soutaja nimeltä Naava on viemässä häntä nyt Lapin erämaassa sijaitsevaan Kanervamäen orpokotiin. Orpokodin johtaja Lumi on hyvin hyytävä henkilö, kirjaimellisesti kuurassa olevine ripsineen ja valkoisine hiuksineen. Armas aistii, ettei orpokodissa kaikki ole niin kuin pitäisi. Onneksi Seita-niminen tyttö vaikuttaa mukavalta ja söpöltä. Seita näyttää pojalle salaisen luolan, jossa on kesyjä susia. Yhden niistä nimi on Rakkaus. Sitten eräänä päivänä Seita katoaa, Lumi käyttäytyy hyvin omituisesti ja Naava käskee poikaa pakkaamaan kamppeensa ja karkaamaan tämän kanssa erämaahan, koska on vaarassa. Totuus kaikessa raadollisuudessaan alkaa paljastua Armakselle.

"Lumi ei lepää, ennen kuin on tappanut sinut." (s. 67)

Seuraavaksi kirjassa alkaa melkoisen toiminnallinen osuus. On pelottavia demoneita, jotka örisevät ja valuttavat mönjää. On takaa-ajoa, pakoilua ja piilottelua. Kirja etenee runsain aikahyppäyksin, sillä Armas on lopulta Naavan kanssa piilottelemassa kymmenen vuotta, eli lopun tapahtumissa Armas on on jo 16-vuotias nuorukainen. Tunteet ovat tässä kirjassa hyvin suuressa roolissa, sillä demonikuningatar Lumileidi on varastanut niitä jääpiikin avulla lapsista. Siksipä Armas ei oikein pysty tuntemaan mitään. Hänen täytyy saada omat tunteensa takaisin ja voitettava Lumileidi, joka piilottelee yhä tyhjentyneessä orpokodissa. Armas joutuu kokemaan taas uuden menetyksen, mutta saa myös yllättävää - ja toivottua - seuraa.

Pitelen nystyräistä kouraa ja kosketan hurjapiirteisiä kasvoja. Niissä on jotain rapumaista. Sitten silmien valo sammuu, ne lasittuvat ja jäävät osoittamaan tyhjinä kohti taivasta. (s. 90)

Voi että. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta en oikein saanut tästä kunnollista selkoa. (Jouduin tätäkin postausta varten selaamaan kirjaa uudelleen, koska olin vähän pihalla siitä, mitä alussa tapahtuikaan.) Kirjaan on tupattu toimintaa, taistelua ja pelottavuutta mahdollisimman paljon, mutta lopputulos on kuin pelaisi jotakin räiskintäpeliä: örkki tulee tuolta, toinen tuolta, kuvausta, kuinka kammottavan iljettävä se onkaan, mustaa mönjää lentää suusta. Onko se pelottavaa? Ei minusta, sillä kauhussa psykologiset elementit toimivat yleensä paremmin pelon luomisessa, ei toiminta ja hirviöiden kuvailu. 

Demoni nousee pystyyn, kohottautuu koko pituuteensa ja koukistelee saksimaisia etujalkojaan. ylhäällä latvassa keikkuu leveä ja irvokas ihmismäinen naama, jonka pienet pistävät silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Se ölisee kaiken aikaa kuin ihminen, joka ei osaa puhua. (s. 92)

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että kustantajan mukaan tämä olisi YA-materiaalia (ikäsuositus 15+). Minusta tämän tyylinen toimintakauhupläjäys voisi mennä 11-13-vuotiaille, mutta toisaalta lopussa kirja taas vaikuttaa hieman isommille suunnatulta, kun Seita astuu kuvioihin. En tarkoita seksiä, sillä sitä ei kirjassa ole, mutta muuten. Lopussa annoin jo kirjalle hieman enemmän toivoa, kun Armas ja Seita alkavat etsiä ja kerätä kadonneita tunteita takaisin. Se on ihan hauska osuus, kun heille selviää erilaisten tunteiden merkitys ja tarkoitus. 

"Tältäkö tunteet tuntuvat? Miten voimakas olo! Ihan kuin leijuisin!" (s. 130)

Aion tutustua vielä seuraaviin osiin ja antaa mahdollisuuden sarjalle, jota olisi kyllä niin kiva vinkata nuorille. Kirjan takakannen mukaan kausi 1 tulisi pitämään mainitsemani mukaan lukien seitsemän eri kirjaa, ja olisikohan sitten tulossa lisääkin kausia? En nyt vielä manaa koko sarjaa. Toivottavasti tästä nuoret lukijat innostuvat minua enemmän. Aionkin antaa tämän 12-vuotiaan poikani testattavaksi.

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 16. Kirjassa ollaan kylmissä oloissa

Artemis: Andy Weir

Artemis: Andy Weir. Suomentanut Annukka Kolehmainen. Into 2019.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Artemis. Kansi: www.headdesign.co.uk (suunnittelu ja kuvitus), Head Design, Shutterstock (kuvat)

"Jasmine Bashara ei oikeastaan halua olla sankari, hän haluaa vain rikastua. Ei niin pöyhkeän rikkaaksi kuin monet hänen kotikaupunkiinsa Artemikseen saapuvat turistit vaan mukavasti toimeentulevaksi. Artemis on ihmiskunnan ensimmäinen ja ainoa asuinpaikka Kuussa. 

Kun tuhannen taalan tilaisuus osuu kohdalle, Jazz ei kieltäydy. Aloittelevasta salakuljettajasta kuoriutuu huippu­rikollinen, eikä hänen käänteistään puutu taitavaa juonittelua, teknistä osaamista tai vauhtia – asennekin on kohdallaan. Jazz ei ole koskaan ollut kiipelissä, josta hän ei älynsä avulla selviäisi.

Jazzin on suunniteltava täydellinen rikos, mutta ei siinä kaikki. Hän huomaa sotkeutuneensa vaaralliseen vyyhteen, jossa on kyse koko kaupungin hallinnasta." (Into)

Oma arvio: 

Pitkään on saatu odottaa, että Yksin Marsissa menestysteoksen jälkeen saamme uutta luettavaa Andy Weiriltä. Kuten hänen esikoisteoksessaan, myös Artemiksen tapahtumamiljöönä on avaruus. Tällä kertaa ei vaan olla Marsissa, vaan Kuun pinnalla sijaitsevassa tulevaisuuden siirtokunnassa, Artemiksessa. Kirjan juoni on myös jännityspainotteisempi kuin Weirin aiemmassa.

Kuljeskelin puiston reunamilla ja katselin ulos Kuun pinnalle. En ikinä ole käsittänyt, mikä kuumaisemassa viehättää. Se ei vain ole...yhtään minkäänlainen. Kai ihmiset sitten pitävät semmoisesta? Jonkin sortin zenimäisestä paskasta? Minä en pidä. Minusta kauneinta tuolla ulkona on muu Artemis. (s. 107)

Artemiksen päähenkilö ja minäkertoja on lähes koko elämänsä Artemiksella asunut nuori nainen "Jazz" Bashara, jonka saudiarabialainen hitsaajaisänsä on tuonut ihan pienenä lapsena Kuuhun. Erinäisten erimielisyyksien vuoksi Jazzin ja hänen isänsä välit eivät ole enää kovin hyvät, kuten esimerkiksi sen, että nuorena tyttösenä hän vahingossa poltti isänsä hitsaamon pössyttelynsä takia. Jazzin elämäntavat eivät myöskään ole oikein muslimi-isän mieleen.

Jazzin pääsääntöinen tulonlähde on erinäisten kiellettyjen tai vaikeasti saatavien tuotteiden salakuljetus maasta Kuuhun. Tämä mahdollistuu Jazzin elinikäisen kirjeystävänsä Kelvinin ansiosta, joka työskentelee Kenian lastausasemalla KSC.ssä. Kirjeenvaihto Kelvinin kanssa valottaa lukijalle Jazzin vaiheita lapsuudesta nuoruuteen, ja paljastaa muun muassa ikävän tapahtuman, jossa Jazzin poikaystävä Tyler on lähtenyt Dale-nimisen miehen matkaan.  Nyt Jazz vaikuttaa hyvin yksinäiseltä: hänen ainoita huvejaan on kaljoittelu kantakuppilassa ja uusien salakuljetustoimeksiantojen odottelu. Kaiken lisäksi Artemiksen ainoa lainvartija Rudy on koko ajan Jazzin kannoilla. Kun sitten norjalaistaustainen rahamies Trond Landvik tarjoaa Jazzille erittäin rahakasta - ja vaarallista - sabotaasikeikkaa, Jazzin elämä saa säpinää. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelluksi, ja lopulta Jazz huomaa olevansa suuren rikollisjärjestön maalitauluna - ja on surmata koko Artemiksen ihmisväestön pienen virheen takia.

Tässä sitä oltiin. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Minulla oli hitsausvarusteet, mittatilaustyönä tehty elektroninen laite ja RTB, joka odotti asemissa. Aloin hengästyä, ja sydän takoi kuin aikoisi murtautua ulos rinnasta. Pikku rötökseni oli siirtymässä teoriasta käytäntöön. Olin tosiaankin tekemässä sen. (s. 110)

Kirjan mielenkiintoisinta antia on itse tapahtumapaikan ja elämän siellä kuvailu. Weir ei ole tuttuun tapaansa säästellyt yksityiskohtia selostaessaan elämää Kuun pinnalla. Kirjan alussa on myös kartat havainnollistamaan kirjan tapahtumapaikkoja, kuten Artemiksen kaikkia viittä kuplamaista moduulia, Rauhallisuuden merellä sijaitsevaa Apollo 11 -vierailukeskusta sekä Artemiksen hapensaannista turvaavaa Sanchezin Alumiinin sulattokuplaa. Kirjan tekniset yksityiskohdat on selitetty insinöörimäisen tarkasti, mikä lisää tarinan ja tapahtumien uskottavuutta, vaikka lukija ei niistä ymmärtäisi hölkäsen pöläystä (puhun nyt itsestäni). Artemiksessa asuvat vain kaikkein rikkaimmat, ja se hankkii elinkeinonsa turismilla, mutta Jazzin ohella myös työväenluokkaa tarvitaan pitämään asiat kunnossa.

Mutta sitten kirjan miinuspuoliin: vaikka uppouduin täysin Kuuelämään Jazzin mukana, en saanut pienenpienoistakaan otetta kenestäkään kirjan henkilöhahmosta. Jazz jätti minut kylmäksi kuin kivi, eikä hänessä tuntunut olevan mitään mielenkiintoista saati sympatioita herättävää. Hän vain meni, toimi, oli, eli...kuin robotti. Ei edes hänen isäsuhteensa korjaantuminen ja romanssinpoikanen ystävänsä Svobodan kanssa saanut sydäntäni sykkyrään. On tainnut käydä niin, että henkilöhahmojen kehitys on jäänyt juonen ja tarkan teknisen selostuksen varjoon. Ymmärrän kyllä, että Jazz on kyynistynyt, kun elämä on koetellut häntä Kuun pinnalla, eikä hän edes läpäissyt kuukävelykoettaan, joka olisi taannut hänelle säännölliset tulot. Olisin silti kaivannut häneen jotain syvyyttä.

Tunsin vesipisaran putoavan käsivarrelleni. Katsoin kattoa. Ala-Bean 27:n  kylmä ilma tiivistyi usein. Kuun painovoimassa veden pintajännitys on sitä luokkaa, että vettä piti tiivistyä aika lailla, ennen kuin se alkoi tippua. Mutta yläpuolellani ei näkynyt mitään.

Sitten kosketin kasvojani. "Voi saatana."

Vesi tulikin minusta. Minä itkin. (s. 218)

Artemista suosittelen jännäreiden ystäville, joita kiehtoo tekniset yksityiskohdat ja erikoiset tapahtumapaikat. Kirjan kieli on suorasukaista ja nokkelaa, joten lukeminen on vaivatonta. Kauniin kielen makustelijoille tämä kirja ei ole.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Normandiani

Samantyylistä luettavaa:

Yksin Marsissa: Andy Weir 
Tähtiviima: Shimo Suntila
Darlah - 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad 
 


Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Scifihaasteeseen. 

Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

28. Kirjan kannessa on kuu


Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

19. A book set in space

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris. Like 2017.

"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki

Raastava tragedia tekee tavallisesta mikkeliläisestä perheenisästä naamioidun supersankarin. Hänestä tulee Rendel, naamioitunut supersankari, joka lähtee kostoretkelle monikansallista lääkeyhtiö VALAa vastaan.  

Rendel pohjautuu samannimiseen kotimaiseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2017. Jesse Haajan unelma on parin vuoden aikana paisunut pienestä indieleffasta 1,3 miljoonan euron tuotannoksi, joka lähtee kansainväliseen levitykseen." (Like)

Oma arvio:

Olen aina pitänyt supersankareista, joiden elämän kehyskertomus on aina ollut jokseenkin sama: hieman onnettomasta, ehkä jopa hyljeksitystä tyypistä on kehkeytynyt hyvyyden puolella taisteleva sankari, joka on sankaristatuksensa ansiosta saanut vihdoinkin ihailua, itseluottamusta ja hyväksyntää. Batman, Superman, Spiderman...ja nyt joukkoon liittyy Rendel, Suomen oma nahka-asuinen, mustamaskinen sankari, joka haluaa saada lääkeyhtiö Valan vastuuseen niin perheensä, kuin kehitysmaiden koekaniinina käytettyjen lasten hengestä.

Sinä et voi pelastaa maailmaa. Ne joilla on rahaa, päättävät. (s. 31)

Periaatteessa kaikki hyvän sankaritarinan ainekset ovat kunnossa: Talousjohtajan pestistä potkut saanut Rämö katkeroituu lääkeyhtiö Valalle, joka on potkujen takana, ja rupeaa supersankariksi vaarantaen samalla perheensä. Hän toimii kylmäpäisesti saadakseen yhtiön toiminnan pysäytettyä, mutta kunnollista otetta supersankariin saati Rämöön en saa. Kirja tuntuu nopealta elokuvan juonitiivistelmältä. Olisin kaivannut enemmän Rämön tuntemuksia, ennen kuin hän päättää pukeutua sankariasuun ja lähteä nistimään yhtiön vaikutuspiirin henkilöitä. Nyt hän vain putkahtaa jostakin esiin vaimonsa ostama nahkatakki yllään ja kasvoillaan musta, erikoisaineesta tehty maski.

Kuva: Pixabay

Johtaja Erola on viimoisen päälle inhottava, niljainen lääkeyhtiö VALAn johtaja, joka psykopaattimaisesti kasvattaa poikaansa Rotikkaa alistamalla, väheksymällä ja lyömällä. Rotikka onkin sitten sen mukainen tyyppi, jolle ei ihmishenki juuri paljoa paina. Hänen vihansa isäänsä kohtaan paisuu ja paisuu, ja Erola saa vain syyttää lopusta itseään - sellainen poika, millainen isä.

Ruumis ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Isän oppi kovasta maailmasta oli vihdoin käynyt toteen. (s. 196)

Yhtenä kirjan henkilöistä on myös Niina Mikkonen, rohkea toimittaja, joka uskaltautuu kaivautumaan syvemmälle VALAn asioihin ja kyselemään Erolalta piinaavan tungettelevia kysymyksiä. Pian hänkin huomaan Rämön tavoin olevansa työtön. Hänen seuratessaan Erolan miehiä hän tulee todistaneeksi naamioituneen kaverin, Rendelin, verilöylyä, ja tuo supersankari jää askarruttamaan naista. Niina Mikkonen jää harmittavan pieneen sivurooliin kirjassa, mutta ymmärtäähän sen, kun itse teoskin on melko tiukkaan puserrettu - sivuja on vain 200.

Sinä olet lihaa ja verta, hän sanoi mielessään kuvaruudulla näkyvälle hahmolle.

Kuka sinä oikein olet?

Ja mitä sinä teet seuraavaksi? (s. 106)

Kotikaupunkini kirjakauppa kauppasi tätä kirjaa nuortenkirjana, mikä nyt minua hyvin suuresti hämmästyttää. Olivatkohan he edes lukeneet koko kirjaa? Tuskin. Vaikka kirja vaikuttaa tosi vetävältä, nuoria miehenalkuja kiinnostavalta supersankarikirjalta, on siinä sellaisia teemoja, etten tätä ainakaan yläasteikäisille nuorille kaupittelisi. Esimerkkinä mainittakoon ilotytön joukkoraiskauksen yritelmä ja muutenkin raakaa väkivaltaa, josta osa kohdistuu lapseen. (Ehkä nippa nappa 16-18-vuotiaista ylöspäin tätä suosittelisin, onhan elokuvankin ikärajakin kuitenkin K16.)

Tämä kirja toimii elokuvan tiivistyksenä ja sitä syventävänä kirjana (en tosin ole katsonut itse elokuvaa), mutta hiukan pettynyt olen tähän muuten. Mikkeliläinen supersankari ei nyt avautunut minulle pintaa syvemmältä. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea suoraviivaista toimintaa.

Jesse Haajan ohjaama elokuva Rendel sai ensi-iltansa tämän vuoden syyskuussa. Trailerin perusteella kiinnostuin leffasta, joten ehkä vielä katson sen, kunhan se tulee DVD:lle.

Arvosanani 2+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Nousu (Harri Linnera)

Endgame-trilogia: James Frey - Nils Johnson-Shelton

Endgame - Loppupeli: James Frey - Nils Johnson-Shelton. Suomentanut Tero Valkonen. WSOY 2014.

 "12 ikivanhan kansan edustajaa valmistautuu tehtäväänsä, ja ihmiskunnan kohtalo jää toisiaan vastaan taistelevien teini-ikäisten varaan. Eri puolille maailmaa iskeytyvät meteoriitit surmaavat tuhansia. Se on merkki. Loppupeli on alkamassa.Koulunsa priimus Sarah jättää rakkaansa ryhtyäkseen Pelaajaksi. Katujen kasvatti Jago tietää pystyvänsä surmaamaan tulevat vastustajansa. Chiyoko on valmis liittoutumaan vain hyötyäkseen An Liusta. Heillä ja kahdeksalla muulla Pelaajalla on edessään oma tuskainen odysseiansa, aseenaan salaisessa kohtaamispaikassa saatu vihje kätketyistä symboleista.Vain yksi voi voittaa pelissä, jossa ei ole sääntöjä.

20th Century Fox on jo varannut elokuvaoikeudet Endgame-trilogian ensimmäiseen osaan, joka julkaistaan samanaikaisesti yli 30 maassa.

Teokseen liittyy kiinteästi myös Googlen toteuttama kansainvälinen mobiilipeli, jonka pääpalkintona on kulta-aarre. Kilpailuun voi ilmoittautua tästä linkistä."

Oma arvio: Olin hyvin epäileväinen, kun sain tämän teoksen käsiini. Kirjan nimi ja idea muistutti liikaa Nälkäpeliä, ja myös alkuasetelma vaikutti samalta: 12 pelaajaa taistelemassa henkiinjäämisestään keinolla millä hyvänsä. Kirja kuitenkin yllätti minut iloisesti. Tässä seurattiin vuorotellen jokaisen eri pelaajan vaiheita, mikä toi mukavasti vaihtelua. Henkilöistä sai tietää pala palalta lisää, ja useat hahmot saivat lisää syvyyttä tapahtumien edetessä, mutta jotkut jäivät enemmän taustahenkilöiden rooliin.

Päähenkilöinä kirjassa oli Sarah, Jago ja Christopher, ja näistä kolmesta saatiin aikaan herkullinen kolmiodraama. Romantiikka ei päässyt tässä seikkailussa valta-asemaan, mutta oli herkullisena lisämausteena. Lopun tunnelman pystyi jotenkin aistimaan ja Loppupelin alullepanijat, ulkoavaruuden asukkaat, olivat uskottavalla tavalla pelottavia mörköjä siellä jossain. 

Alussa minua häiritsivät lukuisat numerot, joita vilisteli tekstissä kirjaan liittyvän pelin takia, mutta lopulta niihin tottui ja ne rytmittivät tekstiä mukavasti.  Aion todellakin lukea muutkin osat ja elokuvaa odotan innolla. 

Arvosanani tälle 4,5

Tämän kirjan sain kustantajalta, kiitokseni sinne! 

Endgame - Taivaan avain: James Frey ja Nils Johnson - Shelton. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2015.

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Sky key

"Loppupelin toinen kierros: panokset kovenevat

Ulkoavaruudesta saapuneiden mahtavien olentojen julistama kilpa maapallon kohtalosta on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen. Kun ensimmäinen kierros päättyi Maan avaimen löytymiseen, osa 12 ikivanhan sukukunnan pelaajasta oli jo karsiintunut kisasta.

Nyt Sarahin, Jagon ja muiden selviytyjien on ryhdyttävä taisteluun siitä, kuka saa haltuunsa Taivaan avaimen, jonka löytäjä voittaa Loppupelin toisen kierroksen. Kaikki keinot ovat sallittuja – edessä on intohimoinen kilpajuoksu Maan kolkasta kolkkaan..."

Oma arvio:

Edellisen osan lukemisesta oli minulla kulunut jo niin pitkä aika, etten tahtonut muistaa kirjan monia monituisia henkilöhahmoja, varsinkaan kun heitä puhutellaan kirjan sivuilla yhä edelleen välillä heimonimillä. Ainoat, jotka olivat syöpyneet mieleni syövereihin, olivat Sarah, Jago ja pakko-oireista kärsivä An Liu.

Kahdestatoista pelaajasta on jäljellä enää yhdeksän pelaajaa. Tuttuun tapaan tämän hyvin seikkailu- ja toimintapitoisen kirjan sivuilla vuorottelee eri pelaajien näkemykset pelin kulusta ja tarinassa seikkaillaan vaihtelevasti ympäri maailmaa. Pidän juuri erittäin paljon tämän kirjan rakenteesta: vaikka asiaa on paljon ja päähenkilöhahmoja useita, kirjan kappaleet on sopivan lyhyitä ja niitä jakaa erilaiset mustavalkokuvat ja symbolit. 

Välillä kirjaa lukiessani minusta silti tuntuu, että onko tähän ahdettu liikaakin kaikkea? Juoni on sinänsä ihan selkeä: pelaajat yrittävät löytää Sarah Alopayn, joka on saanut ensimmäisessä osassa haltuunsa Maan avaimen, joka täytyy yhdistää sen Taivaan avaimeen. Tämän tehtyään pelaajat käynnistävät Tapahtuman, joka lopulta tuhoaa ihmiskunnan ja jättää jäljelle voittajaheimon. Taivaan avaimeksi on paljastunut Chari Chopran pieni kaksivuotias tytär Alice Chopra, mikä tekee pelistä erityisen julmaa, koska asian valjettua pelaajille he alkavat etsiä tyttöä käsiinsä joko lopettaakseen Loppupelin - tappamalla tämän - tai jatkaakseen loppupelin toiseen vaiheeseen kaappaamalla tytön.

Koska henkilöitä ja toimintaa on niin paljon, keneenkään ei tahdo saada kovin syvällistä tuntumaa. Ainoastaan Sarah ja Jago herättävät minun sympatiani, kuten ensimmäistä osaa lukiessakin. 

 " 'Me emme ole samanlaisia kuin ne', Sarah sanoo voimakkaalla kiihkeällä äänellä.

Hän tarkoittaa toisia pelaajia, keplereitä, kaikkia heidän sairaita ja kieroutuneita ja raakalaismaisia ihmisesi-isiään. Hän tarkoittaa heitä kaikkia. Sarah kaatuu Jagoa vasten, painautuu lujasti häneen kiinni ja laskee leukansa hänen olkapäälleen.

'Sinä olet ihminen', hän kuiskaa silmät täynnä kyyneliä, mieli autuaan levollisena. 'Me emme ole jumalia. Emme ole avaruusolentoja. Me olemme ihmisiä.' " 

 Epämiellyttävimpiä hahmoja on An Liu, joka suree Chiyokon kuolemaa kantamalla tämän ruumiinosia kaulanauhassaan - korvanpalaa, hiustupsua jne. Tämä yksityiskohta tekee hänestä muiden outouksien lisäksi erityisen vastenmielisen. Melkoisen psykopaattisen raa-alta vaikuttaa myös kätensä menettänyt Baitsakhan, joka lyöttäytyy tarinan edetessä Maccabeen seuraan. Maccabee hankkii hänelle erityisvahvan mekaanisen käden, jolla hän rusentaa ihmisten luita huviksensa.

Kirjan loppu kerää tai jäljellä olevat pelaajat yhteen, osa saa surmansa ja vahvimmat jäävät taistelemaan avaruusolentoa, Kepler 22B:tä vastaan. Myös pelin ulkopuolella olevat maan asukkaat saavat tietää Abaddonista, joka on lähempänä kuin kukaan arvasikaan. Seuraavassa osassa siis selviää, mistä Auringon avain löytyy, tuhoutuuko koko ihmiskunta ja selviääkö tarinan pari, Jago ja Sarah hengissä julmasta pelistä.

Arvosanani tälle 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitän!


Muissa blogeissa:

 Kattinkan kirjalista  



Endgame – Pelin säännöt: James Frey ja Nils Johnson-Shelton. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2016. 

 Englanninkielinen alkuteos (2016): Rules of The Game – An Endgame Novel

”Loppupelin hyytävä finaali!

Vahvimmat ovat jäljellä.
Viimeinen avain on vielä löytämättä.
Maailman kohtalo on näiden pelaajien käsissä.

Endgame-trilogian polttopisteessä on kaksitoista ikivanhaa sukua. Yksi nuori pelaaja joka suvusta harjoittelee vuorollaan tuhoisaa Loppupeliä varten, jota ei ollut vielä koskaan vielä koettu – ennen koollekutsua. Kun Loppupeli alkoi, pelaajat lähtivät matkaan etsimään kolmea muinaista avainta, joiden avulla sekä heidän oma sukunsa että koko maailma voivat pelastua. Kaksi avainta on nyt löytynyt, ja vielä mukana olevien pelaajien on löydettävä viimeinen avain – ennen kuin Loppupeli tuhoaa kaiken lopullisesti.”


Oma arvio:
Jännittävä Endgame-trilogia on tullut tiensä päähän. Harva kirjasarja on ollut näin tasalaatuinen, niin ettei yksikään osa ole oikeastaan yllättänyt minua suuresti, muttei pettänytkään, vaan tarjonnut sopivasti jännitystä, vaihtelevia juonenkäänteitä ja pahaenteistä tarinan kulkua kohti maailman tuhoa, Abaddonia.


”Loppupeli on pannut minut sekaisin, äiti. Tosi pahasti. Luultavasti minun olisi pitänyt tappaa se pikkutyttö. Taivaan avain. Mutta en pystynyt. Minä vain…en pystynyt.En sen jälkeen kun…” Hän ei pysty sanomaan sitä. (Sarah, s.278)

Endgame - pelin säännöt-kirjan alussa loppupelin pelaajista elossa ovat enää Sarah Alopay, Jago Tlaloc, An Liu, Aisling Kopp, Maccabee Adlai, Shari Chopra ja hänen tyttärensä Alice Chopra sekä Hilal Ibn Isa Al-Salt. Lisäksi tarinaan on tullut muutamia muita henkilöitä mukaan, kuten Ailingin isä Pappa Kopp sekä kaksi loppupelin vastustajaa, Greg Jordan ja Griffin Marrs. An Liun seurassa on Chiyokon entinen kouluttaja ja sisar, Nori Ko, joka on saanut häiriintyneen An Liun luottamuksen saavutettua – ainakin melkein. Nyt kilpailijat eivät enää taistele Loppupelin voitosta, vaan ovat lyöttäytyneet yhteen vastustamaan Tekijöitä ja eritoten Kepler 22:ta, avaruusoliota, joka haluaa jo epätoivoisesti nähdä Loppupelin voittajan. An Liu on ainut, joka kilpailee voitosta ja etsii vielä viimeistä avainta.


Kirjassa seurataan taas vuorotellen kilpailijoiden vaiheita, välillä yhdessä ja välillä erikseen. Aimmissa osissa tykästyin seuraamaan Sarahin ja Jagon vaiheita ja kammosin eniten An Liuta, jonka keinoilla ei tunnu olevan mitään rajoja. Tässä viimeisessä osassa esiin nousee edukseen myös Maccabee Adlai, joka pelastaa taivaan avaimen Sharin kolmivuotiaan tyttären Alicen. Myös Kepler 22:n näkökulma tuodaan esiin.

Anna anteeksi, Shari Chopra. Minä valehtelin. 
En pysty suojelemaan tytärtäsi. En siltä olennolta. 
En lopussa. 
Tätä on loppupeli.(Maccabee, s.150)

Tarinan taustalla on pahaenteinen tunnelma, Abaddonin, suuren asteroidin odotus ja pelko. Viimein tuo möhkäle iskeytyy maan pinnalle, mutta pelaajat jatkavat kulkuaan kohti loppuratkaisua – osa estämässä loppupeliä, osa voittamassa sitä. Kirjan loppu on täynnä piinaavaa jännitystä ja myös surua, sillä tuttuun tapaan osa henkilöistä saa surmansa. Loppu on kuitenkin toiveikas, vaikka vain kolme pelaajista jää seuraamaan Abaddonin tuhon jälkeistä elämää maapallolla.

Heitä vavistuttaa tuskin havaittava väristys. 
Puunpala putoaa nuotioon. 
”Siinä se nyt oli”, Sarah sanoo. ”Abaddon.” 
”Si.” 
Viidakosta kantautuu petolinnun kirkaisu. 
Hilal sanoo: ”Tämä on uuden ja kammottavan maailman alku.” (s.131)



Kirjan kuvitukset kytkeytyvät tarinaan ainakin jollain tasolla, mutta välillä mietityttää, olisiko niitä tarvinnut olla ollenkaan.

(s. 204)

Endgame-trilogia on ollut ihan viihdyttävää luettavaa, mutta jätän hyvin mielelläni nyt hyvästit sarjalle. Välillä tarinan synkkyys ja raakuus alkoi jo kyllästyttää, mutta onneksi sentään kirjan loppu ei vienyt kaikkea toivoa mennessään.



Arvosanani 3+


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos.




Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins

Maze Runner -trilogia: James Dashner

Rising moon -sarja: Sarianna Suorsa
Tulenetsijät. Baabel 1: Richard Farr.


Endgame - Pelin säännöt muissa blogeissa:

Unelmien aika