Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2021

Ruotsinkielinen alkuteos: Tim - Biografin om Avicii. Kansi: Miroslav Sokcic (suunnittelu), Hanna Persson (kuva)

" 'Wake me up when it’s all over.'

Maailmankuulun musiikkilegendan traaginen elämä.

Avicii oli 2010-luvun pop-sensaatio, jota ei pysäyttänyt mikään – paitsi hän itse. Lähes kymmenen vuoden ajan ruotsalainen Tim Bergling tehtaili listaykkösiä rikkoen ennätyksiä vasemmalta ja oikealta ja esiintyi jättiläismäisille yleisöille ympäri maailman.

Toimittaja Måns Mosessonin virallinen Avicii-elämäkerta kertoo, millaisena Bergling koki elämänsä tähtitaivaalla, klubeilla ja keikkalavoilla, miten hän onnistui koskettamaan valtavia yleisömassoja elektronisella tanssimusiikillaan hitti toisensa jälkeen – ja miksi se kaikki oli Berglingille lopulta liikaa.(Johnny Kniga)"

Kirjatraileri

Lukunäyte

Oma arvio:  

Huhhuijaa, miten vaikuttava lukukokemus oli tämä Aviciin elämäkerta! Tämä kirja on yhtä lailla johdatus elektronisen tanssimusiikin saloihin, mutta myös syväluotaava sukellus nuoren miehen mieleen, jossa vuorottelevat ahdistus, jonkinlainen erityisherkkyys, itsetunto-ongelmat, ulkonäköpaineet, uskomattomat luovuuspuuskat ja inspiraatiot, julkisuuden paineissa tasapainottelu ja matka kohti päihderiippuvuutta ja siitä ulos henkisen valaistumisen tielle. Ja sitten kohti sitä pahinta eli itsemurhaa, josta suru-uutinen levisi uutisiin kautta maailman vuonna 2018. 

Lukemisen lomassa olen tuttuun tapaan tutustunut Aviciin tuotantoon, joka on ollut minulle lähinnä pintapuolisesti tuttua tätä ennen, ja olen hämmästynyt siitä, miten upeaa EDM-tyylin musiikkia hän on saanut elämänsä aikana luotua. Ja mikä harmi ja vääryys, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Tanssimusiikkia ei enää pidetty instrumentaalimusiikkina, jossa oli sampleja kertosäkeenä. Siitä oli tullut jalostunutta poppia, sallittua kaikenikäisille ja sitä soittivat jopa rockradioasemat. (s. 179)

Vaikka kirjassa käsitellään paljon synkkiä aiheita, kuten Tim Berglingin läpi koko elämän seurannutta taipumusta ahdistukseen, saa nuorena pinnalle nousseesta miehestä hyvin valoisan ja lämpimän kuvan. Hänellä oli paljon ystäviä ympärillään ja perheen tuki oli tärkeä, vaikka Tim ei ottanutkaan apua vastaan kovinkaan helposti. Kaiken julkisuuden keskellä hän yhä oli se finninaamainen ruotsalaispoika, nörtti, joka viihtyi parhaiten pelaamassa parin kaverin kanssa WoW:ia ja istuskeli Tukholman Östermalmin nurtsilla lintsaamassa koulusta, jonka vaatimuksiin pojan oli hankala sopeutua. Tuttu tarina. Kuinka monesta kouluun sopeutumattomasta, introverttiyteen taipuvasta on tullut lopulta erittäin lahjakas omalla osaamisalueellaan? 

Tilanne oli tuntunut jo pidempää epätodelliselta. Poika, joka aiemmin oli toisinaan jopa kieltäytynyt poistumasta huoneestaan, seisoi ilta illan jälkeen kymmenientuhansien ihmisten edessä. Jalustalle nostettuna ja palvottuna ja näin ollen yksinäisenä. (s. 124)

Kuten on aiemmin tullut todettua, hyvään elämäkertaan ei riitä mielenkiintoinen päähenkilö, vaan sen kirjoittajan täytyy olla oikeasti hyvä. Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja Måns Mosesson on tehnyt minusta erittäin hyvää työtä ja saanut rakennettua lukuisista Tim Berglingin läheisten ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista, Tim Berlingin muistiinpanoista ja sähköposteista, sometileistä ja lukuisista muista lähteistä ehjän kokonaisuuden, jossa ei rönsyillä liikaa sivujuonteisiin. Jonkin verran myös muiden henkilöiden elämästä kerrotaan, mutta sillä lailla sopivasti, että se on Timin elämäkerran kannalta tarpeellista. Viestiketjut Timin läheisten kanssa ovat hyvä lisä kerronnan välissä. Toki myös kaksi kuvaliiteosioita elämäkertakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan kirjasta löytyy.

11.helmikuuta 2015

Hei ja kuules halvatun poika, kun et vastaa eikä kuulu mitään!!!! Mitä päässäsi tapahtuu, niin että paskat välität pitää yhteyttä, et voi edes kirjoittaa ihan vain paria riviä, meille siis - perheellesi ja erityisesti MINULLE - ÄIDILLESI (s. 227)

Kirjan kantava teema Aviciin musiikillisen uran ohella on nuorten lisääntynyt ahdistuneisuus ja myös opioidi-pitoisten lääkkeiden petollisuus. Tim Bergling on surullinen esimerkki siitä, miten haimatulehduksen aiheuttamien kipujen takia määrätyt opioidit saavat hänet pahaan riippuvuuteen. Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä sallii sen, että Tim saa pyydettyä aina tarvittaessaan lisää lääkkeitä, joita hän vakuuttelee kaikille tarvitsevansa, mutta joita hän ei koe ongelmalliseksi. Vaikka perheensä ja ystäviensä intervention jälkeen Tim pääsee lopulta eroon riippuvuudestaan, on päihteenhuuruiset vuodet jättäneet jäljen hänen psyykeensä. Hän innostuu meditoimisesta, ehkä jopa hiukan hurahtaa siihen, ja minusta tuntuukin, että juuri se kaikki valaistumisen hakeminen kaiken muun ohella saa hänen mielensä vieläkin ahdistuneemmaksi. Lopulta hän ei löydä muuta pakotietä kuin päättää omat päivänsä. 

"Nykyään pyörryttää joka ikinen päivä", Tim kirjoitti Arash Purnourille. "Eikä se ole vain tämän päivän tai tämän kiertueen juttu, vaan suunnilleen siitä asti kun mä aloitin, oon ollut uupunut...kohtuusäännöllisesti, mutta mä työnnän sen pois enkä mä ole halunnut ottaa sitä puheeksi, koska ei sille voi mitään." (s. 118) 

Kirjassa kunnioitetaan Timin muistoa ja lähimmäisten toivetta sen verran, ettei itsemurhan yksityiskohtiin mennä sen syvemmin. Samalla vältetään mahdollisia triggereitä samantyyppisten ahdistusoireiden kanssa painivien keskuudessa. Myönnän, että kyyneleet tirahtivat silmistäni, kun luin Timin äidin ja isän kokemuksia suru-uutisen jälkeen sekä siitä, kuinka tuhannet ihmiset kokoontuivat Ruotsissa Sergelintorille itkemään ja tanssimaan Tim Berglingin aka Aviciin kuolemaa hänen hittibiisinsä Levelsin tahdissa. R.I.P. Tim Bergling.

"Kyllä sieltä kuopasta pääsee pois", Tim sanoi. "Kun kohottaa kasvonsa, näkee koko sinitaivaan. Linnut ja valon." (s. 285)

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A Book with a black-and-white cover

Päivitys Nevermoor-sarjaan

 Luin Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan kolmannen osan Onttorokko - Morriganin ajojahti. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmista osista.

Minä vastaan marraskuu: Laura Suomela

 Minä vastaan marraskuu: Laura Suomela. Karisto 2021

 

Kansi: Saara Helkala (suunnittelu), Gabriele Ribeiro (kuva)

"Uusi elämä omassa kämpässä ‒ uhka vai mahdollisuus? Valloittava nuortenromaani Emmin ekasta opiskelijasyksystä.

17-vuotias Emmi ei aio tuhlata enää hetkeäkään sen suremiseen, että poikaystävä jätti ilman varoitusta ja särki hänen sydämensä. Mutta kammottava marraskuu lähestyy, pimeys yltyy. Emmi lojuu illat yksin opiskelijakämpässään ja kaipaa uusia ystäviä. Miten opiskelijoita vilisevä kerrostalo voi olla kuin ruumishuone? Missä yhteiset bileet ja hauska opiskelijaelämä?

Emmi päättää antaa vuoden synkimmälle ajalle mahdollisuuden ja aloittaa ”Minä vastaan marraskuu” -projektin. Nyt kylvetään ympärille iloa ja valoa! Onneksi isosisko Sanni on ideassa mukana, samoin naapurin jätkä, Kuronen." (Karisto)

Oma arvio:

Laura Suomela on kirjoittanut huumorilla höystettyjä, realistisia ja sopivan ohkaisia nuortenkirjoja, jollaisille on kova tarve muun muassa paksujen fantasiakirjojen ohella. Olen lukenut häneltä aiemman romaanin  Ilmatilaloukkaus (2020), ja pidin sen perinteisestä nuortenkirjatyylistä. Vuonna 2018 ilmestynyttä Silmänkääntötemppua en sen sijaan ole vielä ehtinyt lukea. Lisäksi Suomelan kynästä ovat WSOY:n julkaisemat Säpinät-sarjan kolme osaa, jotka ovat alakouluikäisten seikkailuvoittoisia kirjoja sekä häneltä on tulossa helppolukuinen kirja Säbähamsterit ja Talttahammasliiga suosittuun Lukupalat-sarjaan. 

Minä vastaan marraskuu kertoo nimensä mukaisesti taistelusta vuoden pimeimmän ajankohdan ankeutta vastaan. Kirjan päähenkilö Emmi on muuttanut vasta uuteen kaupunkiin, Tampereelle opiskelemaan. Alussa kaikki oli tuntunut olevan mainiosti, sillä olihan Emmillä ihana poikaystävä samassa kaupungissa. Sillä hän oli uskaltanutkin lähteä kotiseudultaan Loimaalta. Isosisko Sanni opiskelee Jyväskylässä, ja siskon kanssa viestittely myös helpotti sopeutumista uuteen kaupunkiin. Mutta sitten oli tapahtunut se pahin: Miro jätti hänet, koska haluasi palata yhteen exänsä kanssa! Nyt lähestyvä marraskuu tuntuu Emmistä entistä synkemmältä ja pimeämmältä, ja yksinäisyys alkaa vaania häntä kaupungissa, jossa hänellä ei juuri ole ollut muuta kuin Miro, lähihoitajaopinnot ja ihana työharjoittelupaikka päiväkodissa.

Emmi päättää, ettei anna marraskuun nujertaa itseään! Kerrostalossa, jossa hän asuu, kaikki pysyvät omissa asunnoissaan eikä yhteisöllisyys kukoista. Mitä jos Emmi saisi  ihmiset yhdessä taistelemaan kaamosta vastaan? Emmi kiinnittää tunnustelevan runon rappukäytävään, mutta saa siihen vain pöljiä kommentteja. Kun sisko tulee vierailulle piristämään erosta toipuvaa Emmiä, päättävät he leipoa naapureille pikkuleipiä. Niistäkin osa löytyy myöhemmin biojäteastiasta. Emmin jatkuvasta säheltämisestä on se hyöty, että he tulevat tutustuneeksi erääseen Kuroseen, joka asuu samassa talossa: pikkuleipiä jakaessaan avaimet jäävät kämppään ja tyttöjen on pakko kysyä naapurilta puhelinta lainaa.

- Kiitos vielä, kun autoit. Mihin mä joutuisinkaan ilman noin hyvää naapuria?

- Perikatoon, Kuronen sanoo ja poistuu. (s. 134)

Emmi tutustuu naapurin Kuroseen sattumuksien kautta paremmin ja tämä innostuu Emmin ideasta järjestää alakerran kellarihuonetta parempaan kuntoon. Siellähän voisi järjestää juhlat! Emmi rupeaa tuumasta toimeen, saa lahjoituksena huoneeseen huonekaluja ja pyytää Kurosta ostamaan kuoharit, koska Emmillä ei vielä riitä siihen ikä. Emmi jakaa kutsut, leipoo, käyttää vähäiset opiskelijarahansa tarjottaviin ja saa valmisteltua kivat tarjoilut juhliin. Sitten koittaa juhlapäivä, mutta Emmi ei osaakaan arvata, miten hän onnistuu taas koheltamaan tämänkin asian.

Käsilaukku unohtuu sovituskoppiin, lähetän törkyviestin mummille (koska ennakoiva tekstinsyöttö), kassalla lompakon väliin eksynyt tamponi vierii liukuhihnaa pitkin kassatyöntekijän syliin, kuljen ympäri kaupunkia farkkujen vetoketju levällään ja ihmettelen, miksi kaikki hymyilevät jotenkin jännästi. Lista on loputon. (s. 37)

Emmin taipumus sählätä tekee hänestä hyvin sympaattisen persoonan. Hänen hyväntahtoisuus on herttaista, mutta jatkuva myötähäpeä kulkee mukana, kun asiat eivät sitten menekään aina ihan niin putkeen. Esikuvakseen Emmi on ottanut satukirjoistaan ihailemansa hahmon Peppi Pitkätossun, joka tykkää myös tehdä asiat omalla tavallaan. Emmi tulee tutustuneeksi marraskuu-projektinsa aikana Kurosen lisäksi yläkerran häkkivarastossa punkanneeseen Maijaan, joka on paennut luteita vilisevästä kämpästään. Ystävällinen Emmi majoittaa Maijan omaan asuntoonsa, kunnes Maija saa uuden vuokra-asunnon. Kirjan lopussa Emmi löytää kohtalotoverinsa: Veetille on käynyt samat kuin Emmille, eli hän on jättänyt avaimensa kämppään ja pyytää Emmin puhelinta lainaa. Emmin marraskuu-projekti onnistuu siis loppujen lopuksi alun tahmeudesta huolimatta hyvin.

Ja oon mä sitäkin miettiny, et ei kandee koko ajan metsästää jotain huippuhetkiä, ku elämä on suureks kuitenki perusarkee. Mun tavote on jatkossa ottaa ilo irti ihan tavallisista päivistä ja ylipäätään huomata ne hyvät jutut, jotka tosi helposti menee vaan ohi. (s. 181)

Emmi ei ole aina sähläri, sillä hän on parhaimmillaan lasten kanssa päiväkodissa, jossa on työharjoittelussa. Kiitokset ja kannustukset harjoittelupaikasta auttavat Emmiä jaksamaan. Kirjassa sivutaan myös lapsuudenkodin merkitystä, sillä Emmi ja Sanni ottavat yllättävän raskaasti sen, että vanhemmat päättävät myydä heidän lapsuudenkotinsa ja muuttaa Turkuun. Vaikka molemmat tytöt ovat onnellisia lennettyään pesästä uusiin kaupunkeihin, lapsuudenkodilla on suuri merkitys. Pitää olla tuttu paikka, minne palata.

-Mää en olis uskonu, että tytöt tekee näin hel-ve-tin ison ongelman tästä muutosta, kun heitä ei ole täällä kiinnostanut olla enää moneen vuoteen --- (s. 122)

Pidän kirjan arkisuusesta ja samaistuttavuudesta, vaikka välillä Emmin sähläys tosiaankin herättää hilpeyden sijaan suurta myötähäpeää. Kirja sivuaa hienosti ihmisten yksinäisyyttä, sillä ei varmasti ole tuulesta temmattua, että kokonainen kerrostalollinen ihmisiä voi elää täysin toisistaan tietämättöminä omissa poteroissaan, kun pienellä yhteisöllisyydellä voisi saada ihmeitä aikaan. Emmi on oikea nykyajan Peppi Pitkätossu, joka panee tuulemaan ja päättää piristää itsensä lisäksi koko talollista ihmisiä. Koheltamisen keskellä on kaunis ajatus siitä, että yhdessä voidaan selättää vuoden inhotuin ja pimein kuukausi. 

Muutamassa kohdassa minä takerruin kirjan kieleen, joka tuntui korvaani falskilta. Käyttävätkö seitsemäntoistavuotiaat itsestään sanaa meikämandoliini? Kirjan kieli on tosiaankin hyvin konstailemattoman arkista, tuntuen välillä jopa tönköltä, mutta se tekee toisaalta kirjasta hyvin helppolukuisen semmoiselle lukijalle, joka ei kaipaa kovin kuvailevaa ja korulauseista tekstiä.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

Lastenkirjahylly

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas.

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas. Suomentanut Inka Parpola. Karisto 2021 

Englanninkielinen alkuteos (2020): Cemetery Boys. Kansi: Mars Lauderbaugh (kuvitus), Liz Dresner (suunnittelu)

"Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.

Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.

Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?"(Karisto)

Oma arvio: 

Juuri sopivasti lopettelin tämän Hautausmaan pojat -romaanin pyhäinpäivänä. Kirjan suuri loppuhuipennus kun sijoittuu myös amerikkalaisten halloween-juhlinnan aikaan. Olen huikean innoissani tästä kirjasta, joka alkunihkeyden jälkeen nousi arvosteluasteikollani monta pykälää. Pitkästä aikaa saan haukkoa henkeäni ihastuksesta ja hämmästyksestä kirjan huikeasti rakennetun loppuhuipennoksen aikana. Huh, miten hieno lopetus erikoisesti edukseen erottuvalle kirjalle. 

Samalla kun suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu hautausmaalle ja pyörii murhamysteerin ja henkien ympärillä, se esittelee lukijalle meksikolaisten suurta juhlaa, Kuolleiden päivää eli Día de Muertosia, johon liittyy perinteisesti paljon karnevaalimaisia rituaaleja. Uskomusten mukaan kuolleet sukulaiset saapuvat maan päälle tuona päivänä ja sitä varten hautausmaa koristellaan kaunein portein ja ofrendoin eli alttarein, joissa on hienoja kukkakoristeita, ruokaa, kynttilöitä ja sokerista tehtyjä pääkalloja, jotka perheen kesken koristellaan. Tosielämässä me tiedämme kyseessä olevan vain kaunis rituaali ja juhla, mutta kirjassa kuolleet tulevat oikeasti tapaamaan sukulaisiaan, jos vain ovat sattuneet syntymään  brujxien sukuun.

Kun brujx-nuoret täyttivät viisitoista, heidät esiteltiin Rouva Kuolemalle, joka antoi heille siunauksensa ja sitoi heidän magiansa heidän valitsemaansa välittäjään, portajeen. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, transpoika Yadriel kuuluu tähän brujxien sukuun, jossa naisista tulee parantajia, joita kutsutaan nimellä bruja, ja miehistä taas henkien saattelijoita nimeltä brujo. Yadriel on odottanut kyllästymiseen saakka omaa quinces-seremoniaansa, jossa heidän pyhimyksensä Rouva Kuolema vihkisi hänet brujoksi, mutta hänen isänsä ja muu yhteisö ei tahdo hyväksyvän häntä miesten joukkoon. Niinpä yhdessä Maritza-serkkunsa kanssa Yadriel on päättänyt suorittaa seremoniansa ilman perhettään, sillä hän uskoo Rouva Kuoleman kyllä tietävän, että Yadriel kelpaa brujoksi siinä missä muutkin.

 Niinhän siinä käy, että seremonia onnistuu ja Yadriel saa voimat saatella välitilaan jääneet henget. Hän ei kuitenkaan ehdi nauttia voimistaan, kun he aistivat serkkunsa kanssa jonkun heidän yhteisöstään kuolleen tosi väkivaltaisella tavalla. Pian he kuulevatkin suru-uutisen: heidän serkkunsa Miguel on kuollut, eikä mistään löydy ruumista saati henkeä. Koko suku lyöttäytyy yhteen, mutta kukaan ei huoli Yadrielia etsintäreissulle, etenkään kun muut eivät tiedä hänen jo olevan brujo.

Hän oli kyllästynyt antamaan anteeksi. Hän oli kyllästynyt taistelemaan sen puolesta, että saisi olla olemassa ja oma itsensä. Hän oli kyllästynyt olemaan kummajainen. (s. 36)

Yadriel pahoittaa mielensä isänsä lipsautuksesta, jonka mukaan hänen kuuluisi jäädä muiden NAISTEN kanssa keittiöön valmistamaan ruokaa. Hän päättää näyttää muille oman paikkansa ja löytää Miguelin hengen itse. Yhdessä Maritzan kanssa he löytävät hautausmaan kappelista riipuksen, jonka Yadriel heti tietää olevan eräänlainen lieka, joka on yhteydessä henkeen. Olisiko se Miguelin lieka? Yadriel onnistuu suorittamaan vapautusrituaalin portajensa eli koristellun tikarinsa avulla, mutta liekan päästä vapautuukin ihan joku muu kuin hänen serkkunsa. Se on tumma, komea poika, jonka Yadriel ja Maritza tunnistaa heidän koulunsa hulttiopojaksi, Julian Diaziksi. Miksi Julian on kuollut ja miksi hänen henkensä on jäänyt välitilaan?

Mikä oli lempein tapa kertoa ihmiselle, että hän oli kuollut? (s.61)

 Julian itse on vielä enemmän hämillään kuin serkukset, ja vaatii heti päästä tarkistamaan, että hänen ystävänsä ovat kunnossa. Yadriel haluaisi lähettää pojan välittömästi tuonpuoleiseen, sillä jos henki on liian kauan elävien keskuudessa, siitä tulee pahantahtoinen maligno. Lisäksi Julian on ihan kamalan rasittava. Lopulta Maritzan ja Yadrielin on tehtävä sopimus Julianin kanssa: he käyvät tsekkaamassa, että hänen kaverinsa ovat kunnossa ja lähettävät sitten Julianin hengen eteenpäin.  

Perheen selän takana hiippailemista, luvatonta henkien kutsumista ja useamman murhan omatoimista selvittämistä typerämpää saattoi olla vain kuolleeseen poikaan ihastuminen. (s. 233)

Kirjassa seuraa hauskoja hetkiä, kun Yadriel yrittää piilotella Juliania huoneessaan ja sietää tämän laidasta laitaan ailahtelevaa luonnettaan. Pikku hiljaa Yadriel alkaa kuitenkin ymmärtää poikaa ja huomaa viihtyvänsä tämän kanssa. Miten hän enää raskii lähettää tätä tuonpuoleiseen, kun poika kiehtoo häntä yllättävän paljon. Voiko haamuun rakastua?

"Julian ei satuttaisi minua."

"Julian ei", Maritza sanoi. "Mutta jos hän muuttuu malignoksi, hän ei ole enää Julian."(s. 230)

Kirjassa käsitellään kiehtovalla tavalla brujxien perinteitä, Yadrielin kipuilua vanhoillisen perheensä kanssa sekä murhamysteeriä, jonka kohteeksi on joutunut Julianin ja Miguelin lisäksi muitakin kadun nuoria. Kirja viihdyttää, ilahduttaa ja tarjoaa ihanaa sydämentykytystä. Kuten alussa jo mainitsin, kirjan loppu on älyttömän onnistunut. Voi vain haukkoa henkeään ja yhtä aikaa pelätä ja toivoa parasta niin Julianin kuin Yadrielinkin puolesta. Upea lukukokemus!

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Muissa blogeissa:

Kehrääjä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Hurme: Sini Helminen 

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das