Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano

 Jopa taivas on meidän: Paolo Giordano. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Aula & Co 2021

Italiankielinen alkuteos (2018): Divorare il cielo. Kansi: Laura Noponen, Unsplash

"Teresa viettää kesät isänsä synnyinkodissa Apuliassa eteläisen Italian hehkuvassa kuumuudessa. Eräänä kesänä hän tutustuu viereisellä maatilalla asuvaan kolmeen poikaan. Heidät on kasvatettu kuin veljekset, ja heidän intiimi ja tiivis siteensä vaikuttaa rikkumattomalta.

Kun Teresa ja kolmikon vahvatahtoinen Bern rakastuvat toisiinsa, tyynen pinnan alta paljastuu kaunainen ja kieroutunut ystävyys. Vuosien kuluessa jännitteet kasvavat, ja kun Bern ajautuu kauhistuttavaan tekoon, on paluu nuoruuteen ja kullanhehkuisiin kesäpäiviin oliivilehtojen katveessa mahdotonta.

Jopa taivas on meidän kertoo koskettavalla tavalla nuoruudesta, unelmista ja rakkaudesta – sekä niiden katoamisesta. Paolo Giordano on rakentanut lukuromaaniinsa upean miljöön, monitasoiset henkilöhahmot sekä juonen, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Kaiken ytimessä on unohtumaton tarina oman merkityksen etsimisestä sekä rakkauden siteestä ihmisten välillä."(Aula & Co)

Oma arvio:

Enpä olisi osannut tarttua tähän teokseen, ellei Aula & Co-kustantamosta olisi otettu yhteyttä ja tarjottu minulle ennakkokappaletta tästä kirjasta. (Arvostan juuri tällaista toimintaa, eli kysytään bloggaajalta/kirjagrammaajalta/vloggaajalta ensin, ennen kuin lähetetään arvostelukappaleita. Näin vältytään hutilähetyksiltä, sillä monet yllärikappaleet ovat kyllä jääneet minulta lukematta, jos eivät ole sopineet ollenkaan minun pirtaani.) Vaikka tämä italialaisen Paolo Giordanon massiivinen, lähes 600-sivuinen teos ei ole YA-kirja, halusin lukea sen ja esitellä blogissani, sillä siinä on kuitenkin hyvin vahvana teemana nuoruus, nuori rakkaus ja aikuistuminen. Lisäksi se sijoittuu Italiaan, joka on minun uusi ihastukseni kirjallisuuden miljöönä. Olenkin hyvin iloinen, että luin tämän (vieläpä ennätysnopeaa muutamassa päivässä), sillä kirja tarjosi minulle hämmästyttävän mukavan lukukokemuksen.

Ikkunasta katsottuna he olivat lähes toistensa kopioita, kaikki kolme tekivät käsivarsillaan ympyräliikettä. Sitten yksi heistä asettui altaan keskelle kellumaan selällään. Tuo odottamaton näky vedestä pilkistävästä alastomasta vartalosta kuivasi kurkkuani, vaikka se oli oikeastaan vain varjoihin kätkeytynyt mielikuva, joka oli noussut tajunnastani. (s. 12)

Kirjan tarinan alussa keskeisenä paikkana on torinolaisen Teresan mummola Apulassa, Speziale-nimisessä pikkukaupungissa, jossa hän on viettänyt isänsä kanssa kesiään pienestä saakka. Äiti ei suostu tulemaan koskaan mukaan, koska halveksii koko paikkaa. Teresa herää eräänä kesäyönä meluun, joka tulee mummolan uima-altaalla. Siellä uiskentelee kolme alastonta pikkupoikaa, eikä Teresa saa katsettaan irti noista ilakoivista tunkelijoista. Teresan isä ja tilaa hoitava herra Cosimo ajattavat pojanryökäleet pois.  Läheisen maatilan pojat saapuvat seuraavana päivänä pyytämään anteeksi, ja myöhemmin yksi heistä, Bern, saapuu hyvitykseksi auttamaan heitä saamaan sammakot uima-altaasta pois. Teresa tutustuu tuohon erikoisesti puhuvaan, hieman karsastavakatseiseen poikaan ja päättää uteliaisuuttaan vierailla heidän maatilallaan.

"Kaikki kuului meille. Puut, matalat muurit, taivas. Taivaskin kuului meille, Teresa." (s. 530)

Käy ilmi, että pojat eivät ole veljeksiä, vaikka siltä vaikuttaakin. Syvästi uskonnolliset Floriana ja Cesare ovat kasvattaneet siskonpoikaa Berniä kuin omanaan, kuten myös orpokodista hakemaansa albiinoa Tommasoa. Nicola on heidän ainoa biologinen lapsensa. Teresa tutustuu tuohon eriskummalliseen perheeseen, joiden elämään kuuluu maatilan töiden lisäksi rukoushetkiä, syviä keskusteluja Cesaren kanssa ja poikien keskinäisiä kuljailuja keskenään. Teresan tulo meinaa rikkoa poikien dynamiikkaa, mutta etenkin Bernin kanssa tyttö lähentyy kesä kesältä. Bern vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin muut: hän käyttää erikoisia, vanhahtavia sanoja puheessaan, lukee paljon ja kyseenalaistaa asioita, myös Cesaren aatteita. Bernin ja Teresan kasvaessa heidän välilleen alkaa tulla muutakin kuin toverillisuutta, ja 17-vuotiskesänään Teresa alkaa harrastaa seksiä Bernin kanssa bamburuovikossa.

Mutta juuri silloin Bern kohotti katseensa, ja hänen lievästi karsastavat silmänsä saivat sydämeni läpättämään aivan samalla tavalla kuin tyttönä, kun tiemme olivat ensimmäistä kertaa risteytyneet ja olimme seisseet vastapäätä toisiamme ovenkynnyksellä. (s. 201)

Kirjassa suurta osaa tapahtumista aletaan käydä läpi takaumina, kun jo aikuiset Teresa ja Tommaso istuvat Tommason kämpillä eräänä jouluaattoyönä. Tommason on kerrottava viimein Teresalle, mitä poikakolmikolle tapahtui: esimerkiksi kuka on Violalibera ja miten se liittyy kaikkiin poikiin. Nicolasta on tullut aikuisena poliisi ja Tommaso on Ada-tyttären isä, pahasti alkoholisoitunut sellainen. Bernin vaiheet selviää sitä mukaa niin Tommason kerronnan kautta kuin Teresan näkökulmasta, joka etenee lineaarisesti tuosta uima-allasepisodista lähtien, tosin välillä isoin aikaharppauksin. Käydään läpi epämääräisen nuoren talonvaltaajajoukon, johon myös Teresa ja Bern kuuluvat, maanviljelysajat Cesaren hylätyllä tilalla, luonnonsuojeluaktivismia aatteellisen Dancon johdolla, Teresan ja Bernin yhteiset vuodet maatilalla kahdestaan ja heidän välilleen tullut peikko, lapsettomuutta ja vuosien lapsettomuushoitoja. 

Jokainen hetki maatilalla oli yhtä kuulas ja kirkas kuin herätessä.  En yhtäkkiä kaivannut enää mitään sitä, mitä minulla oli ollut, mitä olin halunnut, en mitään koko Torinossa: entinen elämäni oli menettänyt merkityksensä, lakannut olemasta minulle. (s. 218)

Kirjan rakenne on aika raskas, sillä siinä on järkyttävän pitkät luvut (esimerkiksi ensimmäinen luku päättyy sivulle 93!) mutta toisaalta Giordanon kerronta on eteenpäin soljuvaa, herkkäkielistä ja ehdottoman koukuttavaa. Siinä vaiheessa kun Tommaso alkaa käydä läpi tarinaansa, en malta millään jättää kirjaa kesken, koska minulle tulee pakonomainen tarve saada selville kaikki, mikä liittyy tuohon eriskummalliseen poikakolmikkoon. Vaikka kirjassa on myös uskonnollisuutta mukana, ei se ole häiritsevää. Se kuuluu olennaisesti tähän tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Muissa blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat

Soulmates: Holly Bourne

 Soulmates: Holly Bourne. Usborne Publishing 2013

Kansi: @David Paek / PM Breakfast / Getty Images

"An epic, electrifying and extraordinary debut novel about falling in love, from the acclaimed Holly Bourne.

Soulmates do exist. But not as you think.

Every so often, two people are born who are the perfect match for each other. Soulmates. But what if meeting your soulmate is earth-shattering - literally?

After a chance meeting at a local band night, Poppy and Noah find themselves swept up in a whirlwind romance unlike anything they've ever experienced before. But with a secret international agency preparing to separate them and a trail of destruction rumbling in their wake, they are left with an impossible choice between the end of the world, or a life without love...(Usborne)

Oma arvio: 

Blogini lukijoille on varmasti jo käynyt selväksi, että brittiläinen Holly Bourne on yksi lempikirjailijoistani. Olen tähän mennessä lukenut kaikki hänen suomennetut kirjansa (Normaali-trilogia, ...Ja onnellista uuttavuotta, Niin käy vain elokuvissa, Teeskentelyä, Syitä itkeä julkisesti ja Katsokaa, miten onnellinen olen) sekä lisäksi yhden suomentamattoman (Are we all lemmings and snowflakes) englanniksi. Bournen alkupään tuotanto on tähän asti jäänyt minulta sivuun, joten päätin korjata asian ja erään Instagram-vinkin perusteella tilasin itselleni tämän kirjailijan esikoisteoksen vuodelta 2013. Sain etukäteen sen käsityksen, että tämä on oikeasti romanttinen kirja isolla ärrällä, ja juuri romantiikkaa minä kaipasinkin.

Kautta aikojen on puhuttu sielunsisaruudesta ja sielunkumppaneista. Siitä, että mitä jos jokaiselle on olemassa se ennalta määrätty, ainoa ja oikea sielunkumppani. Tähän ajatukseen liittyy tietenkin iso kysymys, eli mitä jos sielunkumppanit eivät kohtaa koskaan? Mitä, jos he asuvat ihan eri puolilla maapalloa, eivätkä heidän tiensä risteä ikinä? Molemmat elävät täysin tietämättöminä toisistaan, mutta elävät elämänsä toki onnellisina, ehkä jonkun hyvin tärkeän ihmisen kanssa. Onko heillä kuitenkin aina tunne, että jokin hyvin tärkeä osa heistä puuttuu?

"There's nothing wrong with fantacies," I said, defending myself. "But dating a musician? Come on, guys. It's such a cliché" (s.21)

Bournen kirjassa Soulmates sielunkumppanuus on totta. Sitä tutkitaan  ja kontrolloidaan ihmisten tietämättä maailmanlaajuisesti. Tohtori Anita Beaumont saa eräänä päivänä assistenteiltaan kiireellisen hälytyksen: on löytynyt taas uudet sielunkumppanit, jotka ovat vaarallisen lähellä toisiaan. Aivan. Sielunkumppanien yhteentörmäys ei nimittäin ole mikään pikku juttu, jos sitä varten on perustettu salaisia elimiä. Jos sielunkumppanit päätyvät yhteen, sillä on tuhoisia seurauksia ihmiskunnalle. Tohtori Beaumount haluaa selvittää pikimmiten, missä nämä sielunkumppanit ovat, jotta heidät voidaan, vaikka sitten pakkokeinoin, erottaa.

The moment I stole a glance, his eyes met mine instinctively, and I felt my chest tighten. He held my gaze steadily, the smile wiped from his face. I didn't allow myself to breathe and I let whatever was passing between us pass. (s. 81)

Poppy on kärsinyt viime aikoina paniikkikohtauksista, jotka tulevat hänelle kuin puskista. Niinpä Poppyn huolestuneet vanhemmat ovat pakottaneet hänet käymään kalliilla terapeutilla, joka on antanut Poppylle joitakin välineita paniikkikohtausten torjumiseen, kuten hengitysharjoituksia. Poppy yrittää silti elää kuten kuka tahansa 17-vuotias nuori: hän on menossa ystäviensä Lizzien, Amandan ja Ruthin kanssa bändi-iltaan, johon on kuulemma tulossa bändi, joka on tunnettu erittäin kuumasta kitarististaan. Poppy tuhahtelee kaveriensa, tai lähinnä miestennielijä Ruthin vauhkoamiselle, mutta lähtee kuitenkin mukaan. 

Kuinkas ollakaan, kitaristi-Noahin ja yleisössä seisovan Poppyn katseet viipyvät toisissaan muutaman sekunnin, ja Poppy tuntee jotain voimakasta. Myöhemmin väkijoukossa hän saa taas tavallista rajumman paniikkikohtauksen, jonka seurauksena hän pyörtyy. Amanda ja Lizzie ovat tietysti huolissaan, etenkin kun virottuaan Poppy haluaa vielä takaisin sisälle. Sillä aikaa Ruth on jo pokannut Noahin kainaloonsa ja tulee esittelemään hottis-kitaristin tytöille. Hän alkaa vääntää vitsiä Poppyn pyörtymisestä, jonka seurauksena Poppy kilahtaa täysin niin muka-ystävälleen kuin ylimieliselle kitaristille.

"How come whenever I see you you're never vertical? (s.129)

Noah pyytää myöhemmin Poppylta anteeksi typerää käytöstään ja sanoo tämän tehneen häneen vaikutuksen suorasanaisuudellaan. Lopulta tyttö suostuu Noahin kutsuun lähteä kavereidensa kanssa viettämään aikaa paikalliseen pubiin Noahin ja hänen bändikavereidensa kanssa. Poppy saa sovittua asiat Ruthin kanssa ja kaikki tuntuu olevan taas hyvin, kun kaverukset suuntaavat viettämään iltaa. Ruth kertoo ihastuneensa oikeastaan enemmän bändin solistiin Ryaniin. Noah tuntuu olevan erityisen kiinnostunut Poppystä. Poppy ei osaa selittää tunnetta, jota hän tuntee pojan lähellä ollessaan: tunne on äärimmäisen voimakas, vangitseva, lähes tainnuttava. Aivan, Poppy saa taas oudon kohtauksen illan aikana ja alkaa jo epäillä olevansa allerginen pojalle. Ilta päättyy katastrofiin, sillä hän ajautuu taas sanaharkkaan Noahin kanssa. Ehkä hänen on vain parempi unohtaa koko kitaristi.

I knew it was just a crush. I knew it would pass. Well, I hoped it was just a crush. I hoped it would pass. (s. 103)

Niin helppoa kuin se olisikin. Jokin voimakas vetovoima vetää näitä nuoria yhteen, ja vaikka Noah yrittää välillä todistaa muuta pussailemalla toisen tytön kanssa eräällä keikalla, ei hänkään pysty unohtamaan Poppyä. Kumpa he vain tietäisivät, että he ovat juuri sellaiset toisille valikoituneet sielunkumppanit, joiden on vaikea vastustaa toisiaan. Ja joiden on vaarallista olla yhdessä.

I couldn't help but think that things like this didn't happen to real people, especially girls like me. Sure, they happened in films and books and cheesy television shows, but when did this sort of thing ever actually happen in real life? (s. 426)

Toisaalla Tohtori Beaumontin tutkimusryhmä saa huolestuttavia käyrälukemia Noahin ja Poppyn kohtaamisista, mutta itse Beaumont on päättänyt jatkaa tutkimuksia eikä koe vielä olevan tarpeellista erottaa vaarallista paria toisistaan. Hän ei ole nähnyt moista aiemmin: ikään kuin nuoripari olisi kehittänyt jonkinlaisen tavan vastustaa tuota heidän vetovoimaansa. Anitan assistentti Rain on hyvin hämillään, miksi hänen pomonsa pitkittää väistämätöntä. Olisi kovin julmaa antaa parin ensin rakastua, ja sitten erottaa heidät toisistaan. Niinpä.

"I've not been in love so I can't pretend to understand what you're going through. But I know this much. It's supposed to be a happy time. HAPPY?" 

"I am happy. That's what scares me." (s. 276)

Noah ja Poppy ovat erottamattomat. Heidän vetovoimansa on niin suuri, että minua hengästyttää lukea. Bourne on taas onnistunut välittämään lukijalle nuoren rakkauden, joka syvenee vastustamattoman vetovoiman lisäksi myös tunteiden tasolla heidän viettäessään aikaa.  Ruth on kateellinen hänen mitättömänä pitämänsä ystävän onnenpotkusta, ja yrittää säälittävällä tavalla iskeä Noahia Poppyn nenän edessä, mutta Noah ei näe enää ketään muuta kuin Poppyn. Mikä ihana pari he ovatkaan! Olen löytänyt uuden lemppari YA-parin. Odotan tietysti, milloin he saavat päästää rakkautensa roihuamaan kunnolla, vaikka tiedänkin, että sillä on kohtalokkaat seuraukset. Harvoinpa kirjan pääparin suuteleminen on aiheuttanut sähkökatkoksia ja maanjäristyksiä, kirjaimellisesti.

"Tell me, Poppy. Do you believe in soulmates?" (s. 473)

Kirjan loppu on jollain tasolla koko ajan lukijan aavistettavissa. Minä hämmästyin, miten toimintavoittoiseksi se meni. Tuntui, kuin olisin hypännyt suoraan romanttisesta kirjasta toiminnalliseen scifi-kirjaan. Arvosanani miinus tulee tämän kirjan loppuratkaisusta, joka ei ollut minusta hyvä. Ei, ei ja ei. Enkä väitä, etteikö loppu ole toimiva ja harkittu, enkä oikeastaan osaa ehdottaa muunlaistakaan loppua, mutta tämä mielipiteeni on nyt täysin tunteen sanelema eikä järjellä perusteltava. Muuten rakastin tätä tarinaa ja olen hämmästynyt, että tämä on Bournen esikoinen. Toki kirjaa olisi voinut hiukan tiivistää ja joitakin perusarjen toimintojen, kuten vaatteiden valinnan selostamista, jättää vähemmälle. Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta, joka tuo hiukan mieleen Bournen toisen teoksen Niin käy vain elokuvissa, jossa myös vilisee leffaviittauksia. Esimerkiksi Shakespearen Romeo ja Julia mainitaan niin kirjana kuin leffanakin useaan kertaan, ja onhan se yksi traagisimmista rakkaustarinoista. Poppyn ja Noahin tarinassa on paljon samaa.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan ostin itselleni.

 

Muissa blogeissa:

A Heart full of books

Never judge a book by its cover

Kara reviews

Once upon a bookcase

The Last book on the left

Samantyylistä luettavaa:

Niin käy vain elokuvissa: Holly Bourne

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

YA-romanssi

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

An author you love

Älä unohda minua: Anne Muhonen

 Älä unohda minua: Anne Muhonen. Avain 2021. 

 

"Kun kukkakauppias Hilla ottaa nuoren Eeron luokseen työharjoitteluun, hän joutuu samalla kohtaamaan myös oman menneisyytensä.

Anne Muhosen 17. sarjakuva-albumi, "Älä unohda minua", on tarina huomatuksi tulemisen merkityksestä. Jokaisella tulisi olla joku, johon luottaa."(Avain)

Oma arvio:

Harvinaista herkkua eli nuorten sarjakuvaa edustaa tämä kauniskantinen Anne Muhosen Älä unohda minua. Sarjakuvaromaani  kertoo kukkakaupassa työskentelevästä Hillasta, joka ottaa TET-harjoittelijaksi nuoren Eeron. Aluksi Hilla ei ole kovin vakuuttunut Eerosta, jota epämääräiset kaverit tuntuvat vievän poikaa kuin pässiä narussa. Eeron opo saa kuitenkin ylipuhuttua Hillan antamaan Eerolle mahdollisuuden.

Hilla joutuu samalla kohtaamaan myös omia kipukohtiaan tavatessaan Eeron opon Karin, joka sattuu olemaan  hänen ex-poikaystävänsä. Takaumat Hillan menneisyydestä paljastavat kipeän menetyksen, joka on ajanut aikanaan nuoret rakastavaiset erilleen. Karilla on nyt kuitenkin uusi elämä, kun taas Hilla on jäänyt paikalleen. Onneksi hänellä on rakkaat kukat, joita hän vaalii kuin omia lapsiaan.

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.55

 

Hilla huomaa Eeron vaikeudet ja tarjoaa tälle hienovaraista apuaan. Eerolla on vaikeuksia olla oma itsensä kaveriporukassa, joka helposti vie mennessään. Hilla tarjoaakin Eerolle sopimusta: tämä voi aina laittaa Hillalle viestin "X" kun haluaa, että Hilla soittaa tälle teeskennellen äitiä, joka käskee poikaansa heti kotiin. 

 

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.39

Hilla ja Eero ovat kuin vaivihkaa avuksi toinen toiselleen. Hilla huomaa myös Eeron lahjakkuuden, kun tämä piirustelee kukkakaupassa, ja kertoo tästä Karille. Hauska yksityiskohta on myös heitä yhdistävä Children of Bodom -bändi: Hilla löytää  Eeron piirtämän, tutulta näyttävän viikatemiehen ja kaivaa muistojen laatikostaan Children of Bodomin levyn, jossa on sama tyyppi kansikuvassa. 

Anne Muhonen: Älä unohda minua, s.19

 

Sarjakuvatarinan loppu jättää lohdullisen olon. Tämä oli upean koskettava tarina luottamisesta, ennakkoluulojen voittamisesta ja oman itsensä löytämisestä. Ja siitä miten kaikilla nuorilla olisi hyvä olla luottoaikuinen, jolla laittaa tarvittaessa hätäviestin. Miksei aikuisillakin.

Innostuin lukemaan myös lisää Muhosen sarjakuvia, joita hän on tehnyt jo pitkälti toistakymmentä, niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin suunnattuja. Luin alakouluikäisille lapsille suunnatun Universumin avain (Arktinen banaani, 2017), nuorille ja aikuisille sopivan Kesä, jona opin soittamaan ukuleleä (2018) sekä pari aikuisten sarjakuvaa, Ystäväni varjo (2009) ja sen jatko-osa Varataivas (Suuri kurpitsa 2010). Näistä pidin erityisen paljon koskettavasta Varataivaasta.

Arvosanaksi annan 5 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

A book that has same title as a song (Eurooppa 3: Älä unohda minua)

Grishaversumi-trilogia: Leigh Bardugo

 Varjo ja riipus: Leigh Bardugo. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2019. (Grishaversumi #1)

Englanninkielinen alkuteos (2012): Shadow and Bone. Kansi: April Ward, Antti Kukkonen (sovitus)

"Alina Starkov on teini-ikäinen orpotyttö ja rivisotilas, joka tietää ettei välttämättä selviä hengissä ensimmäisestä vaelluksestaan Sysikuilun halki. Sysikuilu on yliluonnollisen pimeä ja synkkä alue, joka kuhisee ihmislihaa syöviä hirviöitä. Se katkaisee ravkalaisten pääsyn merelle, ja retkikunnat ylittävät alueen säännöllisesti kuljettaakseen meritse tulevia tarvikkeita. Kun Alinan rykmentti joutuu raivoisan hyökkäyksen kohteeksi, hänen uinuneet voimansa heräävät eloon.

Tieto Alinan poikkeuksellisesta kyvystä leviää ja hänet pestataan grishojen eliittisotajoukkoihin. Joukkojen pahamaineinen mutta lumoava johtaja Varjo uskoo, että Alinan voima riittää tuhoamaan Sysikuilun ja yhdistämään sodan rikki repimän valtakunnan, mutta vain Alina pystyy hallitsemaan kesyttämätöntä kykyään. Kun menneisyyden salaisuudet alkavat paljastua, Alina ymmärtää, että ne voivat tuhota paitsi hänen kotimaansa myös kaiken mitä hän rakastaa.(Aula & Co)

Oma arvio:

Skippasin tämän fantasiauutuuden sen ilmestyttyä suomeksi reilut pari vuotta sitten, koska en uskonut tämän tuovan mitään uutta YA-fantasian saralle. Osa kollegoistani on tätä toki kehunut ja viimestään kiinnostuin tästä, kun kuulin uudesta Netflix-sarjasta, joka pohjautuu tähän ja kirjailijan toiseen kirjasarjaan. Haluan nyt kerrankin lukea kirjan ennen sarjaa.

Kirjan alussa kerrotaan päähenkilöiden, Alinan ja Maljenin eli Malin taustasta: heidät on tuotu orpolapsina arvoisan herttua Keramzinin kartanoon oppimaan lukemista ja kirjoittamista. Oppimisen lomassa lapset tekevät kotitöitä ja leikkivät keskenään. Kun pelätyt grishat tulevat tekemään tarkastusta, onko lapsilla mitään kykyjä, Alina ja Mal ovat kauhuissaan. Nimittäin jos heillä olisi, he pääsevät (tai joutuvat) ghishojen joukkoon. Onneksi heidät todetaan ihan tavallisiksi kaupungin raunioista poimituiksi orpolapsiksi, jotka saavat jatkaa elämäänsä kreivin suojeluksessa, kunnes aikuistuvat.

"Olen pahoillani, että minulta kesti niin kauan nähdä sinut, Alina. Mutta minä näen sinut nyt." (s. 279)

Nykyhetkessä Alina ja .Mal ovat nyt 16-vuotiaita ja työskentelevät sotajoukkojen tehtävissä. Alina toimii kartografina. Heillä on juuri edessä melko kuumottava tehtävä: heidän rykmenttinsä on ylitettävä pelätty Sysikuilu, jota Epämereksikin kutsutaan. Se on nimittäin täynnä verenhimoisia tappajia, olentoja, joita sanotaan Volkriksi. Monetkaan eivät ole selvityneet Sysikuilusta hengissä, mutta se täytyy ylittää, jos mielii päästä Tosimerelle. Alina on kauhuissaan, eikä voi tajuta Malin kepeää asennetta. Alinaa myös ärsyttää Malin flirttailu kauniin Grishanaisen kanssa. Hyvin pian nimittäin lukijalle käy selväksi, että Alina on toivottoman rakastunut lapsuudenystäväänsä.

Olen pahoillani, että jätin sinut pimentoon niin pitkäksi aikaa.

Olen pahoillani, mutta nyt olen valmis.

Kutsuin, ja valo vastasi. (s. 173)

Sysikuilun ylityksessä meinaa käydä köpelösti, mutta ihmeen kaupalla Alina ja Mal ja muutama muu pelastuvat volkrien hyökkäyksestä. Alina ei oikein tajua, mitä hyökkäyksessä oikein tapahtui, mutta hän herää vangittuna ja häneltä aletaan kysellä kaikenlaista. Käy ilmi, että Alinalta on paljastunut vaaran hetkellä voimakas auringonkutsujan kyky, josta hän ei itsekään tiennyt. Hän on kuin onkin grisha, ja hänet kiikutetaan tarkoin varjellussa vaunukyydissä Pieneen palatsiin (joka on kaikkea muuta kuin pieni) arvostetun ja pelätyn Varjon alaisuuteen. Tästä alkaa Alinan täysin uudenlainen elämä: siihen kuuluu kauniita pukuja, ehostusta, kykyjen harjoittamista, muiden ihailua ja Varjon outoa suosimista. Varjo yhtä lailla pelottaa kuin kiehtoo Alinaa, eikä hän tunnu voivan vastustaa tämän vetovoimaa. Mal ei vastaa Alinan kirjeisiin, joten tämä alkaa jo epäillä pojan unohtaneen hänet täysin.

"Vaatteet, korut, jopa ulkonäkösi. Hän on merkinnyt sinut omakseen."(s. 217)

Onko uusi elämä auringonkutsujana kuitenkaan Alinaa varten? Voiko Varjoon luottaa? Miksi Mal ei anna kuulua itsestään? Varjolla on suuret suunnitelmat Alinan varalle. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin kytee tytön mielessä, vaikka Varjon vetovoima tuntuu olevan vastustamaton.

Varjo ja riipus aloittaa mielenkiintoisen tarinan, jonka henkilönnimistä ja paikasta tulee hieman Neuvostoliitto/Venäjävibat. Muuten tuntuu, ettei tarina kuitenkaan anna hirveänä uutta: orpotyttö, jolla on piilevä kyky, jota muut haluavat hyödyntää johonkin pahaan. Salainen rakkaus lapsuudentoveriin, kunnes kolmiodraamaa tulee uuden tyypin astuessa kuvioihin. Kurjuuksista rikkauksiin, vaatimattomuudesta kaunottareksi ja mitättömyydestä kaikkien ihailemaksi kyvyksi. Sekaan hieman kammottavia hirviöitä ja sotaa. Kirja oli kyllä ihan mukiinmenevä, mutta en nyt hirveänä riemastunut tästä.  Lainasin kyllä jo jatko-osan Saarto ja myrsky, mutten ole vielä innostunut siihen tarttumaan. Sarjaan on ilmestynyt juuri myös kolmas osa, Tuho ja roihu.

Annan arvosanaksi 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Yöpöydän kirjat 

Sonja Arstio 

Auringonlaskuissa 

Kirjoihin kadonnut

 

Samantyylistä luettavaa:

 Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

 Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen. Otava 2021

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Mustia pilviä ja ilon pisaroita. Novelleja nuoruudesta.

Irina kadehtii umpirakastunutta Ellaa. Felix saa sanottua suorat sanat ex-tyttöystävälleen epäonnisella festarikeikalla. Viljami tempautuu riparileirillä irti takertuvasta äidistä. Ayshan vapaudella ei ole rajoja, kun hän tanssii kuulokkeet korvillaan yksin sateessa. Veljekset ihastuvat reppureissulla kumpikin Sabineen, joka vie toiselta sydämen, toiselta poikuuden. Veli-Matti tajuaa karvaan hiihtokisatappion jälkeen, mitä isä hänelle merkitsee.

Nuoria eri lähtökohdista. Nuoria joita perhesiteet puhuttavat ja tunteet riepottavat. Ärtymys ja kiukku. Kaipuu, suru ja kateus. Ilo ja hurmos. Rakkaus."(Otava)

Oma arvio:

Oi mikä ihana keltainen piristys minulle saapui kesälomani aikana! Nadja Sumasen nuorten novellikokoelma Sade on kaikille sama pitää sisällään parikymmentä sopivanmittaista novellia, jotka ovat pääosin omia tarinoitaan, mutta muutaman novellin välillä on jonkinasteinen kytkös.

Saara oli mokannut. Hän tajusi sen heti, kun näki miehen. Mies muistutti vain etäisesti  nettikuvien ja teostensa takaliepeiden runoilijaa. Ilmeisesti pressikuvat oli otettu parikymmentä vuotta sitten. (s. 123)

Minulla oli odotuksena, että novellien pääteemana olisi ihastuminen ja rakkaus, mutta näin ei ollutkaan, vaan nämä lyhyet tarinat kertovat välähdyksiä nuoruudesta ja kipukohdista, joista toki rakkaus on myös näkyvässä roolissa - eri muodoissaan. Novellit pistävät miettimään, herättävät kysymyksiä, osa myös hämmentää tai jopa ahdistaa aiheellaan. Aiheina voi olla esimerkiksi tukahduttava ja valheellinen äidinrakkaus (Äidinrakkaus), salainen ihailija, jonka kirjelappuset käyvät ahdistaviksi (Kateus), kammottavat treffit nettideitin kanssa (Runo) tai kotioloihin kyllästyneen tytön karkaaminen läheiseen autiotaloon (Valse triste.) Monissa on avoin loppu, joka antaa lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa omassa mielessään. Pidän siitä, miten erilaiset tunteet tulevat hyvin monipuolisesti käsitellyiksi.

Omiksi suosikeiksi nousivat seuraavat novellit:

Valse triste, josta kerroinkin jo tuossa ylempänä. Siinä nuori tyttö on karannut kotoaan ja majoittunut autiotaloon. Hänen paras ystävänsä Aura tietää hänen olinpaikkansa, jotta hän voi tuoda ystävälleen ruokaa ja muita tarvikkeita. Jostain ilmestyy kissa, jonka hän nimeää Lohduksi. Toinen viikko alkaa olla jo raskas kylmässä talossa, etenkin kun Lohtu alkaa sairastaa. Samalla mieleen nousee kamalat muistot kotoa.

Kunpa en tuntisi sellaista enää koskaan! Kunpa en kuulisi Valse tristeä enää ikinä! Siksihän olen täällä. Että en kuulisi enää koskaan. (s. 73)

Valinta on minusta hieno kuvaus isän ja pojan yhteisestä yhdistävästä tekijästä, pojan kilpahiihtoharrastuksesta. Miten poika haluaa pitää kiinni siitä, että isä pysyy mukana tukemassa häntä, vaikka vanhenevan isän itsetunto välillä järkkyy.

Kokeilin kaikkien suksiparien pitoa, laskin vauhditta loivaa alamäkeä ja arvioin luistoa. Sekä Swixin että isän voitelemat Fischerit veivät yhtä pitkälle. Valitsin isän voitelemat. (s. 105)

Häikäistynyt nainen novellissa on päähenkilönä  parikymppinen Frans-Emil, joka vilahtaa sivuhenkilönä myös novellissa Kateus. Frans-Emil tutustuu kolmikymppiseen mieheen, joka asuu kommuunissa ja majoittaa Frans-Emilin välillä patjalle. Mitään isompaa heidän välillään ei tapahdu, vaikka Frans-Emil sitä salaa toivoisi. Kunnes eräänä päivänä...

Niitä näitä puhellessaan ja sikaria patjalla poltellessaan mies vain siveli Frans-Emilin olkapäätä ja käsivartta niin kauan, että ihoa alkoi vihloa ihan kuin Frans-Emiliä olisi kidutettu. (s 65)

Pidän siitä, että novellit antavat realistisen kuvan nuorista tunteista, rakkaudesta ja seksistä. Mikään ei ole kiiltokuvamaista, suudelmat eivät aina maistu mansikalle ja seksi tulivuoren juurella ei ole välttämättä räjähtävää, vaan nopea tupsaus.

Novellit soveltuvat mielestäni upeasti yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi, sillä ne todellakin herättävät paljon kysymyksiä ja niissä riittää keskusteltavaa. Toivottavasti äidinkielen opettajat ottavat tästä kopin!

Arvosanani on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa: 

-

Samantyylistä luettavaa:

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot! 

 

Ruksaan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteesta kohdan:

Kotimainen

Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen

 Musta enkeli: Marja-Leena Tiainen. Avain 2021. SELKO.

Kansi: @Alexander Krivitskiy / Unsplash

"16-vuotias Roosa odottaa lasta. Lapsen isä Mikael kuolee ennen kuin Roosa ehtii kertoa raskaudesta. Roosa on surullinen. Hän kaipaa Mikaelia. Roosa ajattelee: ”Minä en voi synnyttää lasta.”

Roosa käy lääkärissä. Hän saa lähetteen aborttia varten. Sitten Mikaelin veli Tuomas ottaa yhteyttä. ”Älä tee aborttia”, Tuomas pyytää.

Musta enkeli Marja-Leena Tiaisen seitsemäs selkonuortenromaani. Se on koskettava ja kaunis tarina nuoresta tytöstä, joka joutuu tekemään vaikean päätöksen."(Avain)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogissani nähdään selkokirja-arvio. Selkokonkari Marja-Leena Tiaiselta lennähti ilmoille tänä kesänä Musta enkeli, jossa päähenkilö, 15-vuotias Roosa  tekee raskaustestin ja järkyttyy sen positiivisesta tuloksesta. Hän ei ehdi kertoa asiasta poikaystävälleen Mikaelille, joka kaiken huipuksi saa kuulla Roosan maanneen tämän bändikaverin Papan kanssa ja soittaa asian tiimoilta tytölle vihaisen puhelun. Tämän jälkeen Roosa ei kuule poikaystävästään mitään, ennen kuin saa suruviestin: Mikael on humalassa ja suutuspäissään pyöräillyt parkkimittariin pahki ja menehtynyt.

Perheen suru on riipaiseva.

Roosa ei pysty olemaan paikoillaan.

Hän nousee ja lähtee juoksemaan.

Ruusu ja kortti jäävät katukäytävälle. (s. 19)

Roosan paras ystävä Anni tietää Roosan odottavan lasta ja on tämän tukena. Mikaelin hautajaisten jälkeen myös äiti saa tietää raskaudesta, ja on helpottunut kuullessaan, että Roosa on jo varannut ajan aborttiin. Soppaa tulee kuitenkin sekoittamaan Mikaelin veli Tuomas, joka anelee Roosaa pitämään lapsen, joka olisi muistutus rakkaasta Mikael-veljestään. Myös Mikaelin vanhemmat lupaavat olla Roosan tukena ja ovat jo varanneet isosta talostaan apulaisen asunnon Roosaa varten. Roosalla on paljon mietittävää: miten käy hänen lukio-opiskelujen, jotka alkaisivat syksyllä? Mistä hän saisi vauvaa varten rahaa? Mikaelin porukoilla tuntuu olevan vastaukset kaikkeen ja tarjous alkaa houkuttaa. Mitä sanoo Roosan äiti?

"--- He ovat menettäneet lapsen 

ja toivovat,

että sinä synnytät tilalle uuden Mikaelin." (s. 41)

Kirjassa on hyvin surullinen sävy, tietysti pääosin johtuen Mikaelin kuolemasta, joka tulee lukijalle läsnä niin Roosan, kuin hänen vanhempiensa, ystäviensä kuin veljensä kautta. Kirjassa on myös muita raskaita teemoja, kuten Roosan vaikea valinta, tehdäkö abortti vai pitääkö vauva ja alkaa teiniäidiksi, ja Roosan perheen taloudelliset vaikeudet ja isäpuolen alkoholismi, joka tulee ilmi vain muutamassa yhteydessä.

Kirja on hyvin perus nuortenkirjamainen, ehkä vähän liiankin. Kaipaisin hieman enemmän YA-maisia kirjoja selkovalikoimaan, vaikka toki ymmärrän, että itse selkorakenne tekee siitä haastavan. Sitä olen myös pitkään miettinyt, miksi nuorille suunnatut selkokirjat ovat aina niin synkistä aiheista? Olenkohan vielä lukenut yhtään sellaista kevyttä, iloisen kuplivaa sellaista? Tapani Baggen Jäätävää kyytiä on ihan hauska poikkeus, joskin sekin aika perus old skool nuortenkirja, ja Salla Simukan Lumikki-trilogian ja Magdalena Hain Haisevan käden ja Kuolleiden kirjan mukautukset ovat myös hieno asia. Mutta voisikohan joskus ilmestyä ihan sellainen perus romanttinen YA-selkokirja tai sitten vaikkapa urbaania fantasiaa, dystopiaa jne? Hieman vaihtelua valikoimaan kaipaisin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

 -

Samantyylistä luettavaa:

Selkoarviot blogissani 

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das. Suomentanut Kristiina Vaara. Into 2021 (Brown Girl #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Ghosted. Kansi: Eveliina Rusanen, iStock

"Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa."(Into)

Oma arvio:

Tartuin tähän Mintie Dasin uuden Brown Girl -sarjan aloitukseen odottavaisin mielin, sillä kirja tuntui kuvaustensa perusteella tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen: Goodreads-keskusteluiden pohjalta kirja on sekoitus Mean Girls -elokuvaa, We Were Liars -YA-romaania ja Riverdale, Supernatural ja Buffy vampyyrintappaja-TV-sarjoja. Ruskeita päähenkilöitä on ollut YA-kirjallisuudessa viime vuosina yhä enenevissä määrin, joten siinäkin mielessä innostuin kirjasta. Dasin aiempi Storm sisters -sarja jäi minulta kesken heti ensimmäisen osan kohdalla, sillä jotenkin se ei vain vetänyt. Kuolleiden näkeminen oli vahvasti mukana myös tänä vuonna ilmestyneessä Sini Helmisen Hurmeessa.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa huutosakin johtaja ja koulun varsinainen mean girl, Naomi, kiusaa uutta tulokasta pakottamalla tämän suutelemaan ruumista heidän kotinsa alakerrassa sijaitsevassa ruumishuoneessa. Kirjan päähenkilö, Violet, kokee Naomin menneen jälleen kerran liian pitkälle ilkeydessään ja yrittää pelastaa itkevän Madison-paran. Tytön onneksi haustaustoimiston uusi (kuuma) harjoittelija Lukas keskeyttää tyttöjen hommat. Violet ei vielä tiedä, että tulee vielä olemaan tekemisissä Lukasin kanssa, eikä voi aavistaakaan, mitä kykyjä tällä tyypillä on.

Violet on lukionsa lähes ainoa ruskea tyttö ja huomaa usein sen vaikuttavan ihmisten asenteisiin. Violetin kautta kirjaan tuleekin hieman mietintää rasismista. Violet on (kuten kirjailija itse) syntynyt Intian Assamissa, mutta muuttanut kauan sitten hoitajansa Deden ja isänsä kanssa Illinoisiin, Meadowdaleen. Violetin äiti on menehtynyt autokolarissa. (Huoh, voisiko edes kerran olla päähenkilösankari, jonka molemmat vanhemmat olisivat elossa?)

Violet ei ole kuitenkaan ihan tavallinen 16-vuotias lukiolaistyttö: hän kuuluu intialaiseen soturikuningattarien, Aiedeojen sukulinjaan. Violet ei ole yhtään innostunut tästä roolistaan, vaan haluaisi olla vain tavallinen tyttö. Silti hänen luokseen on ilmestynyt säännöllisesti aiempien Aiedeojen henkiä siitä asti, kun Violet on täyttänyt kymmenen. Oikeaoppisesti tytön kouluttaa oma äiti, mutta Violetin harmiksi hänen äitinsä henkeä ei näy eikä kuulu. Koulutukset, joihin kuuluu shama-nimiset testit, läpikäytyään Violet saisi täydet voimat, jotka kuuluivat ensimmäiselle soturikuningattarelle, Ananyalle. Ongelmana on vain se, että Violet ei enää halua käydä tätä koulutusta, ja on jättänyt huomiotta viime vuosina henkien vaatimukset. Näin hän on menettänyt jo saavuttamansa yliluonnolliset kykynsä, kuten esineiden siirtelyn, ajatusten lukemisen ja teleportaamisen - tai niin hän vain luulee.

Tieto siitä, että ensisuudelmani on tapahtunut kuolleen pojan kanssa, on vähän liian kova pala nieltäväksi juuri nyt. Joku puoli minusta haluaisi mennä ratsaamaan isän viinakaapin. (s. 175) 

Henkien välttely ei ole kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Violetin velvoitteena on kouluttautua Aiedeoksi. Eräänä yönä hän huomaa olevansa taas tahtomattaan suorittamassa karmeaakin karmeampaa shamaa. Nämä testit ovat kuin pahimpia painajaisunia, joista täytyy selvitä. Minulle tuli niistä mieleen Outolintu-sarjan pelkosimulaatiot. Sitä Violet ei myöskään tiedä, että hänen ikkunansa takana häntä tarkkailee oudon kiiluvasilmäinen mieshahmo, joka on määrätty tappamaan tuleva  Aiedeo.

Älä ikinä unohda tätä, Naomi: He nauttivat sinun häpäisemisestäsi. He nauttivat siitä, että saavat sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi. He nauttivat siitä, että saavat repiä sinut kappaleiksi, juuri niin kuin sinäkin olet nauttinut, kun olet tehnyt saman heille. (s. 102)

Violetille tulee muutakin mietittävää, kun heti superilkeästä Naomista julkaistun seksivideon jälkeen tämän henki, bhoot, tulee yöllä ärhentelemään hänen huoneeseensa. Seuraavana päivänä koulun rehtori kertoo, että Naomi on kuollut. Miksi Naomi kuoli heti videon julkaisun jälkeen? Miten hän oli niin järkyttynyt videosta, kun kerta oli tunnettu estottomuudestaan ja sekstaili videollakin kahden pojan kanssa? Ketä olivat nuo videon pojat? Onko Naomi murhattu? Tästä lähtee liikkeelle mysteerien vyyhti, joka Violetin täytyisi selvittää. Hän yllättäin ystävystyy Naomi-hengen kanssa ja alkaa nähdä asioita hänen kannaltaan. Käypä vielä niin erikoisesti, että Violetkin saa kokeilla henkenä olemista, kun hänen kouluttajansa päättävät tehdä hänestä sellaisen osana shamaa. Jos Violet ei onnistu tehtävässään ja löydä Naomin murhaajaa, hän jää ikuisesti kuolleeksi. Siinäpä kannustinta kerrakseen tehtävän suorittamiseen.

"Minäkin pelkään, ja tiedän etten ole ainoa. Me kaikki pelkäämme niin kovasti näyttää todellista minäämme, että käännymme toisiamme vastaan aina kun saamme tilaisuuden. Me haukumme toistemme seksuaalisuutta ja kehoa. Haukumme, haukumme, haukumme. Se tappaa meidät kaikki, pala palalta, enkä minä halua kuolla." (s. 286)

Minusta kirjassa on kiehtova idea ja se toimii suurimmalti osin erinomaisesti, vaikka alkuosassa meinaan väsyä informaatiopuuskiin. Se onneksi laantuu kirjan edetessä. Kirjan nuorten vuoropuheluista on käyty paljon keskustelua Goodreadsissa, sillä Das käyttää niissä (turhan) paljon nettislangilyhenteitä, kuten OMG, BTW, #jotain jne. Se tekee vuoropuheluista hiukan falskin oloisia. Onneksi Violet juttelee parhaan ystävänsä Merylin kanssa "normaalisti" ilman lyhenteitä. 

Kirja oli minusta nopealukuinen ja tasaisen viihdyttävä, vaikka en nyt sitten ihan henkeä haukkonut ihastuksesta kuitenkaan. Aiedeo-soturikuningataridea on jotain erilaista ja uutta. Kirjan romanssikuviot eivät oikein tehneet minuun vaikutusta laimeudellaan, mutta toivottavasti ne kehittyisivät seuraavissa osissa. Kirjassa on fantasiakuvioiden lisäksi perus YA-meininkiä, kuten bileet, joissa pakoillaan poliisia, cheerleader-treenejä (joissa keskitytään kliseisesti vain pyramideihin) ja pakollinen somen juorupalsta, Hiehot ja Horot, missä myös Naomin seksivideo julkaistaan. Kirja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osaan on tartuttava.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajallle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Hurme