Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney

 Kaunis maailma, missä olet: Sally Rooney. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2021.

Englanninkielinen alkuteos: Beautiful world, Where are you. Kansi: Manshen Lo (kuvat), Jon Gray (suunnittelu)

"Sukupolvensa kirkkaimman kirjailijatähden kipeän koskettava ja viiltävän älykäs uusi romaani on maailmanlaajuinen tapaus.

Nuorena maineeseen noussut irlantilaiskirjailija Alice tapaa varastossa työskentelevän Felixin Tinderissä ja pyytää tämän kanssaan Roomaan. Dublinissa Alicen paras ystävä koettaa toipua kipeästä erosta, ja päätyy suhteeseen lapsuudenkaverinsa kanssa. He kaikki neljä ovat yhä nuoria, mutta aikuisuus häämöttää. He haluavat toisiaan, he etääntyvät toisistaan, he palaavat yhteen ja eroavat jälleen. Kaunis maailma, missä olet on romaani ystävyydestä, rakkaudesta ja seksistä. Siitä, miltä tuntuu olla viimeinen valaistussa huoneessa ennen maailmanlopun pimeyttä."(Otava)

Oma arvio: 

Olipas ihana yllätys, että vielä ennen joulua julkaistiin tämä uuden lempikirjailijani, irlantilaisen Sally Rooneyn romaani, jonka voisi sanoa kuuluvan juurikin tähän mystisesti luokiteltavaan new adult -kirjallisuuteen. 

Alice ja Eileen ovat nyt liki kolmekymppisiä ystäviä, jotka ovat joutuneet erilleen, koska mielenterveysongelmista kärsinyt Alice on muuttanut syrjemmälle Dublinista pitääkseen taukoa kaikesta siitä, mitä kuuluisuus menestyneenä kirjailijana on tuonut hänen elämäänsä. He ovat hyvin erilaiset ystävykset, jotka tapasivat aikoinaan yliopistossa ja päätyivät kämppäkavereiksi. Alice oli käytökseltään paljon räävittömämpi kuin paremmasta perheestä oleva Eileen. Eileen puolustaa kuitenkin ystäväänsä, määrittäen hänet sovinnaisuuksien vastustajaksi ja aidosti omaperäiseksi ja aikaansa edellä olevaksi. 

Toisena opiskeluvuonna tytöt saivat seurakseen viisi vuotta vanhemman, lakia opiskelevan Simonin, jonka Eileen tunsi lapsuudestaan ja nuoruudestaan naapurin poikana. Viisitoistakesäisenä hän ihaili tuota fiksua miehenalkua, joka tuli töihin heidän maatilalleen isän avuksi. Nyt Simonilla tapasi olla yleensä tyttöystävänään joku upea, paljon häntä nuorempi naisenalku. 

 

Jos yrität olla kiva, miksi sanot koko ajan niin pistäviä juttuja?

En koko ajan.

Et niin, mutta lauot niitä aina kun sinulle sopii, hän sanoi. 

En tarkoita että olet häijy tai mitään. Vaan että ihmiset ei halua suututtaa sinua. (s. 278)

Kirjan alussa Alice tapaa Felixin, hauskan tyypin, joka tienaa paljon vähemmän kuin Alice. Heidän juttunsa ei alkuun tunnu saavan tuulta alleen, sillä Alicen pistävän pureva tyyli töksäytellä asioita saa rennon Felixin kavahtamaan. Eileen työskentelee taas Dublinissa kustannustoimittajana, eikä hänen pian naimisiin menevä isosiskonsa Lola voi peitellä halveksuntaansa siitä, miten Eileen on jumittanut huonopalkkaiseen työhönsä. Alice sai kustannussopimuksen esikoisromaaniinsa jo 24-vuotiaana ja pärjää nyt oikein mukavasti. Nyt hän vuokraa isoa, entistä pappilaa ja yrittää kasata itseään, sillä julkinen riepottelu on ottanut koville. Eileen on taas vieläkin katkera ja surullinen erostaan Aidanista, vaikka siitä on jo kulunut aikaa, eivätkä he Alicen sanojen mukaan olleet koskaan onnellisia yhdessä.  Eileenin suru saattaakin johtua ihan jostain muusta kuin erosta.

Tiedätkö, joskus kun olen tosi surullinen ja masentunut, niin makaan sängyssä ja ajattelen sinua. Enkä tarkoita seksuaalisella tavalla. Minä vaan ajattelen sinun hyvyyttäsi ihmisenä. (s. 256)

Niin, kirjan keskiössä on monenlaisia ihmissuhteen sotkuja: Alicen ja Eileenin välit, jotka ovat tulehtuneet Alicen muutettua Dublinista, sekä Alicen ja Felixin outo suhde, sekä Eileenin ja Simonin erikoinen ystävyys, joka lähentelee muutakin kuin ystävyyttä, mutta ei tunnu saavan ikinä oikeaa mahdollisuutta. Kirjan nykyaikaan sijoittuvan kerronnan lomassa käydään välillä Eileenin ja Alicen kirjeenvaihtoa, joissa he pohdiskelevat elämää hyvinkin filosofisesti. Kaikki ovat aidosti ja elävästi rikkinäisiä nuoria aikuisia, jotka etsivät itseään ja toisiaan. Alussa lukijan on hankala löytää ristiriitaa Alicen ja Eileenin väliltä, joka kuitenkin kulminoituu, kun Alice kutsuu hänet ja Simonin luokseen.

Simon sanoi pehmeästi: Eileen, minä tiedän. Minä ymmärrän. Mutta se ei ole mahdollista, okei? Eileen tärisi ja hänen huulensa näyttivät kalpeilta. Anteeksi, Eileen sanoi. (s. 226)

Eniten minuun vaikutti Eileenin ja Simonin outo rakkaustarina, joka sai jo alkunsa Eileenin ollessa 15-vuotias. Syvästi katolinen Simon ei oikein kerro itsestään eikä tunteistaan mitään, mutta on läpi Eileenin elämän olkapää, tuki ja turva. Vakaa ja turvallinen ihminen, jonka luo Eileen voi aina palata. Simonilla on omat upeat tyttöystävänsä, mutta seksi kuuluu osana Eileenin ja Simonin ystävyyttä. Yksi vaikuttavimmista on eräs puhelinsoitto, joka muuttuu Eileenin ja Simonin puhelinseksiksi. Silti kaikki heidän välillään tuntuu lukijasta niin aidolta ja elävältä, tai ehkä juuri siksi, koska se ei mene niin kuin yleensä romanttisissa kirjoissa ja elokuvissa. Normaalielämä on yleensä sellaista: vailla järjen hiventä. 

Ehkä jollakin tasolla tuntuu pahemmalta täyttää kolmekymmentä, kun ei ole kokenut edes yhtä todella onnellista parisuhdetta. (s. 197)

Eileenin ja hänen siskonsa Lolan välit ovat myös hyvin hankalat: isosisko on aina osoittanut ylemmyyttään pikkusiskoaan kohtaan, eikä Eileenin äitikään oikein helpota asiaa. Eileenin elämää ei juuri paranna se, ettei Alicella tunnu olevan aikaa tavata tätä, vaan pysyy "lomailemassa" maalla, niin kuin Eileen asian ilmaisee. Kun Alice ilmoittaa matkustavansa promoamaan kirjaansa, Eileen ei pidä siitäkään. Kirjassa käydään myös hienoa keskustelua uskonnosta ja uskomisesta, ja miten kunnioittaa uskovaa ihmistä, jos ei itse usko samaan. 

Voiko olla, että jumalanpalveluksessa minä aloin oikeasti ihailla Simonin uskon vilpittömyyttä? Mutta miten minä voin ihailla sellaista uskomusta, johon en itse usko enkä halua uskoa ja joka on mielestäni silminnähden väärä ja absurdi? (s. 110) 

Kaunis maailma, missä olet on ihanan älykäs, rehellinen ja rujo kuvaus kolmikymppisistä ystävyksistä. Siitä, kun oma elämä ei mene muiden odotusten mukaisesti. Siitä, kun rakkaus ei ole niin helppoa, kuin romanttisissa kirjoissa.  Vaikka välillä ajattelin, onko kirja liian älykäs minulle (etenkin Eileenin kirjeet olivat hyvin syvällisen filosofisia), rakastuin siihen yhä enemmän loppua kohden. Lukiessa tuntuu, että kirjassa kaikki on niin kamalan väärin, silti tietää, että kaikki menee juuri niin kuin elämän pitääkin. Kirja on hyvin elämänmakuinen, suora ja aito. Toivon, että tästäkin tehtäisiin TV-sarja, kuten Rooneyn aiemmasta Normaaleja ihmisiä -romaanista.

Lopuksi pakko lisätä vielä kirjan paras lause, jonka aion ottaa käyttöön: "Aidan kantoi Eileenin kirjalaatikot autonsa takakontista ja sanoi ylpeästi: Sinun aivojesi paino." (s. 37) Voiko kauniimmin sanoa kirjaihmiselle? 

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Mrs Karlsson lukee...

Anun ihmeelliset matkat

Samantyylistä luettavaa:

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Aikuiset: Emma Jane Unsworth

Normaaleja ihmisiä - TV-sarja, joka herättää kirjan eloon

Yle Areenan suoratoistopalveluun tuli tämä Hulun ja BBC Three- kanavan tuottama irlantilaissarja Normaaleja ihmisiä toukokuun lopussa ja on katsottavissa siellä vuoden ajan. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen kirjaan, josta olen blogannut. Sarjan ovat ohjanneet Lenny Abrahamson ja Hettie Macdonald. Sarjan kirjoittamistiimissä ovat olleet kirjailija itse, Sally Rooney, sekä Alice Birch ja Mark O'Rowe. Sarja koostuu kahdestatoista noin puolen tunnin mittaisista jaksoista. Yle Areenan sivuilla ohjelmakuvaus on seuraavanlainen:

"Koskettava draamasarja, joka seuraa Mariannen (Daisy Edgar-Jones) ja Connellin (Paul Mescal) suhteen kehittymistä lukiovuosista aina yliopiston loppupuolelle. Marianne ja Connell asuvat pikkukaupungissa Irlannissa, mutta siihen yhtäläisyydet heidän välillään loppuvat. Connell on suosittu ja pidetty jalkapalloilija kun taas Marianne on koulussa yksin. Jokin epätodennäköistä kaksikkoa vetää yhteen. Sarja perustuu Sally Rooneyn palkittuu hittikirjaan Normal People.(Yle Areena)"

Juonikuvausta en ala nyt suuremmin tähän selostamaan, sillä olen kirjoittanut siitä jo kirja-arviossani. Sarja mukailee hämmästyttävän ja ilahduttavan uskollisesti kirjan juonta ja tapahtumia. Tästä suurin kiitokseni sarjan tekijöille. Kirjoitan tähän ajatuksiani siitä, miten sarja onnistui herättämään henkilöhahmot eloon ja vastasivatko he odotuksiani.

Sarjan toinen päähenkilö, Marienne, jota näyttelee herkän kaunis Daisy Edgar-Jones, esitellään sarjan alussa oikukkaana lukiolaistyttönä, joka silmiään räpäyttämättä, kylmänviileästi sanoo suorat sanat opettajilleen seurauksista piittaamatta. Luulisi tämän tekevän vaikutuksen muihin oppilaisiin, mutta päin vastoin: Mariannea pidetään omituisena ja hän on jatkuvan sanallisen kiusaamisen uhrina. Pahimpia ovat koulun suosituimmat pojat, joihin karismaattisen Paul Mescalin näyttelemä Connellkin kuuluu.

Minusta sarjan Marianne on kuitenkin siloitellumpi kuin minkä kuvan hänestä sain kirjaa lukiessani. Saan heti alussa hänestä hauraamman ja herkemmän vaikutelman, vaikka toisaalta hän ei näytä pilkkaajilleen koskaan heikkouttaan. Kaikkia hänen suorasukaisia kommenttejaan Connellille ei sarjassa kuulla, joten katsojalle voi jäädä ensimmäisestä osasta "Houkutus" hieman hassu olo, kun Connell sanoo Mariannea kummaksi tyypiksi sen jälkeen, kun tämä voitonriemuisena tokaisee houkuttaneensa Connellia.

Mariannen ja Connellin välinen vetovoima ei jää katsojilta huomaamatta. Ensimmäinen suudelma Mariannen kotona saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta. Paljon puhetta aiheuttaneet seksikohtaukset eivät pomppaa minun silmilleni, vaan ovat kauniita, sopivalla tavalla paljastavia ja eroottisia. Ne kuuluvat olennaisena osana tarinaa, sillä Mariannen ja Connellin seksuaalinen vetovoima on juuri se, miksi he yhteen ajautuvatkin. Tämä ei ole uusi asia ihmiskunnan historiassa. Joskus vetovoima on niin suuri ja vallitseva, että pitkiä tutustumisia ei tarvita, vaan voi mennä suoraan asiaan. Valitettavasti, kuten Mariannen ja Connellin tapauksessakin, suhde jää määrittelemättömäksi, mikä alkaa häiritä kumpaakin tavallaan. Sarja tuo minusta paremmin esille juuri sen, miten Connell ikään kuin käyttää Mariannea hyväksi, kun ei kehtaa tunnustaa koulussa suhdettaan häneen. Vaikka Marianne vakuuttaa tämän olevan ok, hänestä pian näkee, ettei se ainakaan nosta hänen itsetuntoaan.

Alastomuuteen ja seksiin sarjassa vielä palaten: olen hyvin positiivisesti yllättynyt, että yhdessä sarjan loppupään osassa nähdään kokonainen alaston miesvartalo. Tämä ei ole nyt mikään pervotätikommentti, vaan ylipäänsä ilahdus siitä, ettei olla sorruttu liikaan peittelyyn.

Sain kirjan perusteella pahemman kuvan Mariannen perheestä, kuin miten se on sarjassa esitelty. Mariannen kylmän viileä, väkivaltaisen miehensä traumatisoima äiti alussa tuntuu melkeinpä ihan mukiinmenevältä, joskin jäykähköltä, mutta sarjan edetessä huomaa, kuinka ponneton ja kylmä ihminen tämä on. Mariannen Alan-veli, jota näyttelee Frank Blake, käyttää henkistä väkivaltaa siskoaan kohtaan muun muassa nälvimällä, rajoittamalla ja halveksimalla tätä. Äiti seuraa tätä mykkänä sivusta sanomatta sanaakaan. Fyysisyyksiin veli ei kuitenkaan sorru kuin ihan sarjan lopussa, kun taas kirjassa  hän kirjaimellisesti muksii siskoaan säännöllisesti. Hyvin sarjassa on osattu kuvata perheen painostavaa tunnelmaa, mutta kuten sanoin, kirjassa tilanne oli vielä raadollisempi.

Paul Mescal onnistuu mielestäni hienosti tuomaan esille Connellin kommunikointivaikeudet. Välillä tekisi mieli ravistaa häntä olkapäistä ja pakottaa sanomaan ne asiat ulos, jota hän ajattelee. Väärinkäsityksiä syntyy, kun sanat vain juuttuvat hänen kurkkuunsa. Yksi herkimmistä ja kauneimmista kohtauksista on, kun Connell murtuu terapiavastaanotolla ja itkee viimein ulos kaiken surunsa. Katsojalla menee helposti siinä roska silmään.

En tietenkään myöskään pane pahakseni, että Mescal on ihan tajuttoman komea (tuskinpa se ketään haittaa.)

Connell on juuri niitä tyyppejä, joilla olisi paljon sanottavaa ja ajatuksia, mutta jotka he pitävät enimmäkseen itsellään. Introverttiluonteiset ihmiset varmasti saavat henkilöhahmoon samaistumispintaa. On ihanaa, kuinka TV-sarjassakin korostetaan sitä, kuinka Connell viihtyy usein kirja kädessään ja ilmaisee itseään kirjoittamalla. Pidän myös Connellin äitiä Lorrainea näyttelevää Sarah Greeneä loistavana valintana yksinhuoltajaäidin rooliin. Paras kohtaus äidin ja pojan välillä on se, kun Lorraine suivaantuu poikansa käytökseen Mariannea kohtaan, hyppää autosta ja kävelee loppumatkan kotiin. Lorrainen lämpö Mariannea, hänen entisen työnantajansa tytärtä kohtaan, välittyy ihanasti.

Sarjassa on myös joukko loistavia sivuosan esittäjiä, kuten aivan liian vähälle roolille jäänyt Mariannen Dublinin ystävää Joannaa näyttelevä Eliot Salt (yllä olevassa kuvassa kolmas oikealta) ja Peggyä näyttelevä India Mullen (kuvassa vasemmassa laidassa.) Ymmärrän kuitenkin sen, että sarjassa haluttiin keskittyä mahdollisimman paljon (kuten kirjassakin) Marianneen ja Connelliin, ettei yksikään heidän arvokkaista hetkistään joutuisi hukkaan.

Vaikka sarja keskittyy enimmäkseen Connellin ja Mariannen välien selvittelyyn, on sarjassa kirjan tavoin muitakin kantavia ja tärkeitä teemoja. Mariannen henkisen väkivallan täyttämä koti, nuorten aikuisten itsetunto-ongelmat, kommunikointivaikeudet, koulukiusaaminen ja sen jäljet myöhemmässä elämässä, sopeutumisongelmat, masennus.

Sarjan kuvauspaikkoina vaihtelevat koulun käytävät Sligossa, Mariannen perheen kaunis kartano, Connellin äidin pieni, mutta kotoisa asunto, urbaani Dublinilainen kaupunkialue ja yliopiston käytävät ja kirjasto, nuhjuiset opiskelija-asunnot, luminen ruotsalainen kaupunki ja  kartano Italiassa. Kotikaupungissaan Sligossa Marianne ja Connell nähdään usein harmaansävyisissä koulupuvuissa, Mariannen hiukset siististi letitettyinä. Kontrasti on suuri, kun opiskelukaupunki vaihtuu. Mariannen hiukset hulmuavat vapaina tai ovat siistin epäsiistillä nutturalla, silmät on meikattu tummiksi ja hän pukeutuu naisellisesti ja muodikkaasti.  Marianne puhkeaa kukkaansa. Tämän hän itsekin tokaisee sarkastisesti Connellille, kun he tapaavat sattumalta opiskelijabileissä.

Nähtäväksi jää, tuleeko sarjaan toinen tuotantokausi. Toisaalta toivon sitä kovasti, mutta toinen puoli minusta vastustaa. Mariannen ja Connellin tarina päättyy avoimeen loppuun, jossa katsoja saa itse tehdä johtopäätöksensä heistä ja heidän tulevaisuudestaan.

Jos sarjan musiikkia jää kaipaamaan, esimerkiksi BBC:n sivuilla voit kuunnella heidän valikoimat biisit sarjasta ja esimerkiksi Harpers Bazaar -sivusto on koonnut biisit kuunneltavaksi jaksoittain. Myös Spotifystä löytyy Soundtrack.

Normaaleja ihmisiä -sarja vaikutti minuun suuresti. Ensinnäkin en voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka hyvin sarjassa on osattu tuoda kirjan henki hyvin samantyylisenä esiin, kuin sen lukiessanikin koin. Asiaan varmasti vaikuttaa vahvasti Sally Rooneyn rooli käsikirjoittajatiimissä. Rakastan sarjan musiikkia, puvustusta ja valaistusta. Rakastan sitä, millaisia tunteita se saa katsojassa aikaan. Yhdestoista jakso on mielestäni kaikista vaikuttavin, sillä siinä tapahtuu parikin ratkaisevaa käännettä. Kun Connell pelastaa Mariannen veljensä kynsistä ja uhkaa lähtiessään tappaa tämän, jos ei jätä Mariannea rauhaan, katsoja saa suuren tyydytyksen, kun paha saa viimein palkkansa. Connellin Mariannelle autossa sanomat sanat saavat kyynelkanavani auki.

Arvosanani 5

Sarjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa:

Tuijata.kulttuuripohdintoja
Musiikista ja muusta
Oma huone

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2018): Normal People. Kansi: Henn Kim (kuva), Gray318 (suunnittelu)

"Aikamme kulttikirjailijan toinen romaani on neuroottisen on-off-suhteen röntgenkuva ja haikea valssi.

Lukiossa Connell on suosittu jalkapalloilija, Marianne paarialuokkaa. Heidän välilleen muodostuu yhteys, jonka Connell kuitenkin salaa muilta. Yliopistossa osat vaihtuvat: Mariannen outous alkaa säkenöidä ja Connell jää paitsioon. He tapaavat muita ihmisiä, mutta jokin vetää heidät kerta toisensa jälkeen yhteen.

Sally Rooney kirjoittaa psykologisesti tarkkaa proosaa, joka tutkii sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden vaikutusta ihmissuhteissa. Addiktoiva, häpeämättömän kaunis romaani kuvaa seksuaalista vetovoimaa ja valtaa, joka ihmisillä on toisiinsa. (Otava)"

Oma arvio:

Ohhoh. Huh huh. Olipas tämä hämmästyttävä kirja. Tarina meni totisesti ihon alle. En ollut läheskään niin vaikuttunut Rooneyn esikoisesta Keskusteluja ystävien kesken, mutta tämä kirja loksautti suuni auki moneen kertaan hämmästyttävyydessään.

Hetken sulla oli suuri houkutus, Marianne sanoi.

Ei oikeastaan.

Mä houkutun sua.

Connell pudisti päätään hymyillen. Sä olet kumma tyyppi, hän sanoi. (s. 24)

Normaaleja ihmisiä on ehdottomasti rakkaustarina, mutta ei mitenkään helppo sellainen. Päähenkilöiden, Connellin ja Mariannen, rakkaus alkaa jo lukiossa, mutta ei pääse täyteen kukkaansa vasta kuin kaikkein traagisimpien tapahtumien jälkeen heidän ollessa jo nuoria aikuisia. He viettävät nuoruutensa välillä yhdessä, välillä erikseen, mutta eivät ole koskaan niin kuin tavalliset parit. Siihen on monia syitä, joista alkuun  suurin syy on Connellin, tuon suositun lukiolaispojan epävarmuus. Mariannea kun pidetään lukiossa outolintuna, eikä Connell halua kenenkään tietävän, että he harrastavat seksiä. Muuta Connell ei pysty Mariannelle antamaan, eikä Marianne osaa vaatia muuta. Mariannella on nimittäin taipumus vähätellä itseään ja alistua. Tämä saavuttaa myöhemmin nuorella naisella masokistisia piirteitä, joihin Connellin on vaikea suhtautua.

Musta tuntuu, että mulla alkoi yhdessä vaiheessa ihan olla tunteita sua kohtaan. Connell hymyili katse katossa. Sun pitää vain tukahduttaa kaikki sellainen, Marianne, hän sanoi. Niin mä teen. (s.100)

Connell lähtee lukion jälkeen Mariannen innoittamana opiskelemaan samaan yliopistoon Dubliniin, jossa Mariannesta tuleekin suosittu, kun taas Connellia pidetään nuhjuisena maalaispoikana. Connell tuntee olonsa todella epävarmaksi uudessa ympäristössä, jossa Mariannea tuntuvat kaikki arvostavan ihan eri tavalla. Pariskunnan välit pysyvät ennallaan, kunnes kesän koittaessa Connell tulee ymmärretyksi ihan väärin ja lähtee kotikaupunkiinsa kesäksi jättäen Mariannen luuloon, että poika haluaa tapailla muita. Marianne löytääkin poikaystävän kesän aikana, ja tämä kirpaisee Connellia, mutta hän jatkaa myös elämäänsä eteenpäin, tapaa dublinilaisen Helenin ja rakastuu. Ensimmäistä kertaa hän huomaa rakkauden ja seurustelun olevan helppoa, mitä se ei Mariannen kanssa ikinä ollut. Mutta aina Connellin ja Mariannen välillä on jotain, mitä kenenkään muun kanssa ei voi kokea.

Välillä Marianne käy vaihto-oppilaana Ruotsissa, jossa hän ajautuu sadomasokistiseen seksisuhteeseen valokuvaaja Johanin kanssa. Johan ottaa Mariannesta eroottisia kuvia ja alistaa tätä, mutta eräänä päivänä, kun tämä alkaa puhua rakkaudesta, Marianne ottaa hatkat. Hän ei voi hyväksyä sitä, että Johanin alistaminen ja rakkaus sekoittuisi keskenään. Marianne ei edes hae rakkautta. Hän ei osaa edes rakastaa itseään.

Ehkä mä halua, että mua kohdellaan huonosti, Marianne sanoo. En mä tiedä. Joskus musta tuntuu, että mä ansaitsen kaikenlaista pahaa, koska mä olen paha ihminen. (S. 134)

Mariannen käytökselle on syynsä, sillä hänen varakas perheensä on erittäin omituinen. Kylmänviileä äiti ei ole koskaan pitänyt Mariannesta ja Mariannen veli Alan on aina käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa siskoaan kohtaan. Marianne on vain niellyt kaiken, eikä paljasta kotiolojaan kenellekään, kuin vasta Connellille vuosien ystävyyden jälkeen. 

Kirjassa käydään läpi myös Connellin masennuskausi, joka juontaa juurensa sopeutumisongelmista ja kulminoituu lukioaikaisen kaverin Robin itsemurhaan. Lukija pääsee mukaan Connellin terapiaistuntoon, jossa Connell mainitsee myös Mariannen, muttei syytä tätä masennuksestaan. Päin vastoin, vaikka Marianne on poissa, hän auttaa Connellia jaksamaan. Tyttöystävä Helenkin huomaa, miten syvä näiden ystävyys on, ja lopulta jättää Connellin.

Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmista ja loukkaavimmista väkivallan muodoista? (s. 195)

Saavatko Marianne ja Connell lopulta toisensa? Pystyvätkö he rakastamaan toisiaan, kuten "normaalit" ihmiset? Tämä kalvaa minua ainakin kirjan alusta loppuun saakka eikä jätä rauhaan. Connell päästää lukijan ehkä hiukan enemmän ihon alle kuin Marianne, jonka tunteista ei monestikaan ota selvää. Hän on todellakin erikoinen persoona, mutta sympatiat on väkisinkin hänen puolellaan, kun tietää, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan. Connellin käytös lukioajan kuvauksissa taas saa välillä lukijan raivon partaalle, kun hän salailee suhdettaa Marianneen viimeiseen asti. Pojan oma äitikin on jo asiasta todella käärmeissään, mutta poika ei osaa selittää syytä käytökselleen. Onneksi Marianne on anteeksiantavainen ihminen.

Normaaleja ihmisiä on nykyromaani isolla N:llä.  Vaikka selostukseni perusteella kirjan juoni voi vaikuttaa hyvinkin ennalta-arvattavalta, itseään toistavalta ja kummalliselta, kirja pysyy hyvin kasassa. Suosittelisin tätä kirjaa yli 16-vuotiaille nuorille aikuisille, jotka ovat kyllästyneet tavanomaiseen.

Normaaleja ihmisiä ilmestyy 12-osaisena sarjana Hulun ja BBC:n yhteistuotantona (Suomessa nähtävissä Netflixissä tänä keväänä 2020), enkä kyllä trailerin katsottuani  malta millään odottaa, että pääsen sen katsomaan.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Lukuisa

Samantyylistä luettavaa:

Keskusteluja ystävien kesken: Sally Rooney
Eleanor & Park: Rainbow Rowell

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa