Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano

We were liars / Me olimme valehtelijoita -sarja : E. Lockhart

We were liars: E. Lockhart. (Narrator of Audiobook: Ariadne Meyers.) Delacorte Press 2014. (We were liars #1) (Suomennos 2021: Me olimme valehtelijoita)

 Kansi: Angela Carlino (suunnittelu)


"A beautiful and distinguished family.
A private island.
A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.
A group of four friends—the Liars—whose friendship turns destructive.
A revolution.
An accident.
A secret.
Lies upon lies.
True love.
The truth."

Oma arvio:

Ensimmäistä kertaa teen  blogiarvion äänikirjasta. Aiemmin olen pitänyt periaatteenani, että koska äänikirjojen kuunteluni on jokseenkin puolihuolimatonta lukemiseen verrattuna, en ala tekemään niistä kokopitkiä bloggauksia, vaan olen arvioinut kuuntelemani kirjat lyhyesti samaan koontipostaukseen. Nyt minun täytyy tehdä poikkeus, sillä tämä kirja on niin tajuttoman hyvä ja teki minun lenkkeilyistäni uskomattoman mahtavia elämyksiä. Saadakseni aikaiseksi järkevähkön arvion, lainasin kuitenkin tämän teoksen kirjastosta, jotta saan bloggaukseen mukaan lainauksia ja voin lukea uudelleen parhaat kohdat. 

I don't want to pretend.

I don't want to be friends.

I don't want to forget. I am trying to remember. (s. 114)

We were liars kertoo eräästä suvusta ja heidän kesänvietostaan kuvitteellisella Beechwood Island -nimisellä saarella Massachussetsissa, jonka suvun päät, Harris ja Tipper Sinclair omistavat. Saarella on kesähuvilat kaikille suvun sisaruksille perheineen; Red Gate, Cuddledown ja Windemere, joista jälkimmäisessä kirjan päähenkilö, kahdeksantoistavuotias Cadence viettää kesiään. Cadence kertoo heti alussa kärsivänsä vaikeista migreenikohtauksista ja muistikatkoksista. Näiden syitä ja aiheuttajia hän alkaa kertoa takaumien kautta, lähtien kesästä, jolloin hän oli viisitoistavuotias, ja jolloin perheen isä jätti hänet ja äidin toisen naisen takia. Tuona kesänä Cadencelle tapahtui onnettomuus, jossa hänet löydettiin pökkyräisenä vedestä alusvaatteisillaan hypotermian kourissa.  Eikä Cadence muista tuosta päivästä mitään.

---In fact, when did you get so pretty? It's distracting." 

"I look the same as always." (s. 13)

Kirjan nimi viittaa Beechwoodissa aikaansa viettävään, samanikäisistä serkuksista koostuvaan porukkaan, joita saaren suku ovat alkaneet kutsua nimellä  Valehtelijat eli Liars. Porukkaan kuuluu Red Gatessa oleskeleva Johnny, Cuddledownissa oleskeleva Mirren, Windemeressä oleskeleva Cadence... ja sitten on Gat. Gat, joka on  Johnnyn ja hänen pikkuveljensä ei-biologinen velipuoli, ja on tullut perheeseen Carrie-äidin uuden miehen Edin mukana. Gat on syvällinen pohdiskelija, tummaihoinen ja mustahiuksinen intiaanigeeniensä ansiosta. Ja Gat on se,  jonka Cadence haluaa joka vuosi nähdä, se, jota Cadence rakastaa salaisesti. Mutta heti tuon kesän 2015 alussa Cadence saa kuulla Gatin New Yorkin tytöstä, Raquelista. Cadence itkee pettymystään huoneessaan, mutta ei voi arvata, mitä tuona kesänä tulee tapahtumaan. Että hänen unelmansa toteutuu sittenkin.

We were warm and shivering,

and young and ancient,

and alive.

I was thinking, It's true. We already love each other.

We already do. (s. 24)

Sitten on kesä 2017, jolloin Cadence ja muut Liarsit ovat jo seitsentoistakesäisiä. Välissä on yksi Beechwoodin kesä, jossa Cadence ei ole ollut mukana - hän reissasi isänsä luona Euroopassa. Nyt ystävykset ja serkukset kohtaavat taas, hiukan ujostellen mutta pian taas rennosti toisilleen kuittaillen. Johnny on komistunut, Mirren on kaunistunut ja Gat... voi luoja, kuinka sekaisin Cadencen ajatukset ovat. Hän ei ole nimittäin saanut yhtään viestiä Gatiltä tuon onnettumuuskesän jälkeen, jolloin he rakastuivat ja suutelivat pimeinä öinä. Myöskään Mirren ei vastannut koskaan Cadencen sähköpostiviesteihin. Nyt serkukset alkavat hiljaa rakentaa ystävyyttään uusiksi, ja sitten Cadencen muisti alkaa hiljalleen palautua. Kun hän tajuaa, mitä onnettomuusiltana tapahtui, kaikki menee uusiksi. 

Be normal, now, she said. Right now, she said. 

Because you are. Because you can be.

Don't cause a scene, she told me. Breathe and sit up. (s. 5-6)

We were liars on uskomattoman kauniisti, mystisesti ja ovelasti rakennettu nuorten aikuisten kirja. Se on yhtäaikaa kasvukertomus, sukudraama, rakkautta tihkuva tarina ja psykologinen jännäri. Lockhartin kerronta on uskomattoman kaunista, mutta helppoa luettavaa (ja kuunneltavaa.) Tarinaa täydentää ihanat sadunpätkät, joita kirjoja rakastava Cadence muuntelee omanlaisikseen. Cadencen kertojanääni on vahva ja uskottava. Hän kärsii kovista kivuista, mutta myös muistamattomuudestaan. Hän kärsii siitä, että häneltä on salattu monia asioita. Eniten hän kuitenkin kärsii siitä, että oma rakas Gat ei ole ollut hänen tukenaan. Hän kärsii myös äitinsä tavasta pakottaa tukahduttamaan kaikki surun tunteet takaisin sisälle.

Arvosanani 5

Tämän äänikirjan kuuntelin Overdriven Libby-sovelluksessa (KAIPO) ja kirjan lainasin kirjastosta. Ostin myöhemmin 2021 (WSOY) ilmestyneen suomennoksen itselleni. Linkki IG-arvioon tässä.

Muissa blogeissa:

Bemjamin Mcevoy

The Book Smugglers

Dear Author (Jia)

The Zoella Book Club

The Sprinkled Pages

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Free square***

Valehtelijoiden saari: E. Lockhart. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2022 (Me olimme valehtelijoita #0)

Englanninkielinen alkuteos: Family of Liars. Kansi: Shutterstock & Getty images

"Kipeänkaunis ja viettelevä romaani neljästä sisaresta ja kohtalokkaasta kesästä.

E. Lockhartin uutuudessa palataan Beechwoodin saarelle sukupolvea ennen Me olimme valehtelijoita -kirjan tapahtumia. Kesään, joka tulee piinaamaan Sinclairin perheen sisaruksia vuosikymmenten ajan...

Tuulen pieksemä yksityissaari Massachusettsin rannikolla.Nälkäinen valtameri täynnä salaisuuksia ja surua.Onneton, rakkaudenkipeä, moitteeton tyttö. Vastustamaton, arvaamattomasti käyttäytyvä poika.Anteeksiantamattomien petosten ja kammottavien virheiden kesä. Tervetuloa takaisin Sinclairin perheen seuraan. He olivat aina valehtelijoita." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ilahduin suuresti, kun sain tietää rakastamaani Me olimme valehtelijoita -jännäriin olevan tulossa jatkoa. Mukavaa, että saimme suomennoksen tästä lähes samaan aikaan kuin alkuteos ilmestyy. Varsinaisestihan tämä ei ole jatkoa sarjan ensimmäisen osan tapahtumille, vaan taustoittaa sitä, mitä Sinclairien huvilasaarella tapahtui kauan sitten, kun Cadencen ja muiden serkusten äidit olivat nuoria.

 ***Vielä varoitus: jos et ole lukenut Me olimme valehtelijoita, seuraava kappale spoilaa aika lailla koko sen kirjan idean, joten skippaa se, jos et halua tietää.***

Kirjan alussa Carrie Sinclair kertoo poikansa Johnnyn kuolleen tulipalossa saarella. Senhän me kaikki ensimmäisen osan lukeneista jo tiedämmekin, ja senkin, että Johnnyn haamu vierailee myös Carrien luona säännöllisesti, aivan kuten se vieraili serkkunsa Cadencen luona. Johnny haluaa tietää, mikä on pahinta, mitä hänen äitinsä on nuoruudessaan saarella tehnyt. On siis Carrien aika paljastaa muisteloissaan, mitä neljä Sinclairin sisarusta saarella tekivät, ja miksi hekin ovat valehtelijoita. 

Emme voi hyvin, mutta asettaudumme aloillemme ja elämme hiljaista elämää. (s. 283)

Hypätään kasarille, aikaan jolloin Beechwoodin saarella ei ollut vielä Red Gatea, ei Windemereä eikä Cuddledownia. Saarella on vain perheen päähuvilat, Clairmont, jossa sisarusten vanhemmat Harris ja Tipper lapsineen asuvat, Goose Gottage, jota käytetään vierasmajana (myöhemmin sen tilalle tehdään Cuddledown Bessin perheelle) sekä Pevensie, joka on Sinclairin toisen saaren perijän ja Harrisin veljen, Deanin omistuksessa niin kauan, kun veljeksillä tulee välirikko ja Harris ostaa Deanin ulos saaresta (myöhemmin siihen rakennetaan Windemere Pennyn perheelle). Sisaruksia on neljä, kuten tiedämme: Carrie, Penny, Bess ja Rosemary. 

Perhettä kohtaa kuitenkin kamala tragedia, kun kymmenvuotias kuopus Rosemary hukkuu Carrien 16-vuotiskesänä. Kirjan tarina keskittyy nyt seuraavaan kesään, jolloin sisarusparven vanhin, Carrie, on 17-vuotias, ja saarelle tulee Deanin Yardley-tyttären mukana joukko poikia: hänen poikaystävänsä George ja tämän kaksi ystävää, Major ja Pfeff. Nuo Goose Cottageen majoittuvat pojat mullistavat tyttöjen kesän, mutta eniten Carrien, joka kokee ensirakkauden ja sen menetyksen.

Olen hereillä. Laajenen.

Sormenpäiden hermot huutavat halusta saada koskettaa jotakuta,

verisuonieni syke hyppää.

Täällä he ovat meidän saarellamme, nämä pojat. He muuttavat saarta. Ehkä häpäisevät sen.

Ehkä he kestävät viikon.

Ehkä he ovat täällä ikuisesti. (s. 90)

Vaikka Sinclairin tytöt tunnetaan vaaleina, pitkinä kaunottarina, Carrien elämää on varjostanut hänen suuri, epämuodostunut leukansa, joka tekee hänestä erilaisen kuin muista siskoksista Hän silti vastustaa suunnattomasti leukaleikkausta, johon hänen vanhempansa, etenkin isänsä häntä kehottaa. Lopulta Carrie suostuu korjausleikkaukseen, joka tulee todellakin muuttamaan hänen elämänsä monella tapaa: kivuliaan toipumisen ja jatkuvien tulehdusten takia hän ajautuu lääkekoukkuun, joka tulee myöhemmin varjostamaan hänen yliopistovuosiaan. Nyt Carrie saa kuitenkin solahtaa siskosten joukkoon samanlaisena, normaalileukaisena siskona 17-vuotiskesänään, jolloin hän myös rakastuu ensi kertaa.

Muistan miltä suudelma tuntui, yhtä aikaa jännittävältä ja parantavalta, kylmältä vedeltä ja vadelmilta, miten se vei mennessään kaiken häpeän epämuodostuneesta, tautisesta leuastani. Haluan tuntea sen uudestaan. (s. 145)

Perheen yhteiset kesäperinteet, kuten sitruunajahti, siivittävät Sinclairien kesää. Carrie on hieman kateellinen vanhemmalle serkulleen Yardleylle, jolla on oma poikaystävä. Penny taas on tuonut saarelle parhaan ystävänsä Erinin, jonka kanssa viettää suurimman osan ajastaan, ja nuorimmainen Bess yrittää roikkua siskosten mukana. Pojista veikeä ja komea Pfeff alkaa kiehtoa Carrieta ja sama tuntuu olevan toisin päin. Carrie suree pikkusiskoaan, mutta tuntuu, että kukaan muu ei kaipaa Rosemaryä. Äitikään ei puhu hänestä mitään. Sitten Carrie näkee hahmon, jonka ei pitäisi näkyä: hukkunut Rosemary on tullut häntä tapaamaan, ja tulee olemaan Carrien seurana koko kesän. Rosemary tarvitsee siskonsa huolenpitoa, ja Carrie joutuukin tasapainottelemaan oman ihastuksensa ja pikkusiskonsa haamun tarpeista huolehtimiseen. Samalla hän napsii jatkuvasti pillereitä pysyäkseen kuosissa, ja luulee, ettei kukaan huomaa.

Älä koskaan valita, älä koskaan selitä. (s. 156)

Kirja on todella kiehtova tarina yhdestä kesästä, jolloin siskokset joutuvat puhaltamaan kerrankin yhteen hiileen, jotta he selviäisivät kuiville karmeasta teosta. Mukavasti alkaneet tapahtumat, ihastumisten ja aikaisten aamu-uintien kesä kun muuttuu painajaiseksi. Carrie joutuu miettimään myös omaa itseään enemmän kuin muut, sillä hänen itsetuntonsa on vielä leukaleikkauksen jäljiltä hauras. Lisäksi hän saa tietää äitinsä salaisuuden, joka muuttaa Carrien suhtautumisen perheeseensä ja itseensä. Voiko Pfeff todellakin rakastaa häntä? Onko hän oikea Sinclair, hillitty ja tunteet kätkevä? Tekeekö hän kaikkensa sisartensa eteen?

He eivät tulleet kysymään, miltä minusta tuntui.

He tulivat kertomaan, että sellaiselta ei saanut tuntua. (s. 34)

Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka taustoitti mainiosta Me olimme valehtelijoita -kirjan tarinaa. Minun täytyi heti kaivaa ensimmäinen osa uudelleen esiin ja vertailla. Todella hauska ja mielenkiintoinen idea ottaa nuoret Sinclairin sisaret päähenkilöiksi ja samalla selvittää lukijalle, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he nyt ovat. Ihan samaa mystistä tunnelmaa en saavuttanut tätä lukiessani, mutta mehukas ja osin karmeakin juoni piti kyllä hyvin otteessaan.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin: 

Helmet: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

Popsugar: Book set during a holiday

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne. Suomentanut Antti Autio. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: Just Before I Died

"Mitä tehdä kun elämästä on yhtäkkiä kadonnut monta viikkoa? Uusi hyytävä trilleri Jääkaksosten tekijältä, jossa pahimmat pelot ja painajaisunet käyvät toteen.

Kate herää koomasta auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista mitään viikoista ennen onnettomuutta. Miksi hänen läheisensä käyttäytyvät omituisesti? Mikä aiheutti onnettomuuden? Hän alkaa nähdä painajaisia, joissa joku läheinen satuttaa häntä. Kate tuntee olevansa vaarassa ja vajoaa syvemmälle epätietoisuuteen siitä, mikä on totta ja mikä vain unta." (Otava)

Oma arvio:

Olen lukenut (tai toisen olen kuunnellut) S.K. Tremaynen kaksi aiempaa psykologista jännäriä, Jääkaksoset ja Tulilapsi, ja pitänyt kovin hänen  tyylistään sekoittaa ripaus yliluonnollista ja kauhuntunnetta hyytävään jännitykseen ja mysteeriin.

Ennen kuolemaani noudattaa tutusti samaa kaavaa kuin aimmat Tremaynen teokset: keskiössä on yhden lapsen pariskunta, joiden lapsi käyttäytyy kummallisesti. (Kaikissa kolmessa hänen teoksessaan lapsi on avainasemassa juonen kannalta ja käyttäytyy erikoisesti.) Tapahtumat sijoittuvat niin ikään kirjailijan tyylille uskollisesti sääspiiskaamalle ja karulle Englannin rannikkoseudulle, tällä kertaa Dartmooriin. Hyytäviä juonenkäänteitä siivittävät siis nummimaisemat, lammasaitaukset, Dartmoorinponilaumat ja karut metsät pyhäinjäännöksineen. Pidän kovasti kirjan kannesta, joka tuo hyvin esille kirjan tunnelmaa.

"Miksi sinä teit sen? Miksi, miksi, miksi, äiti? Miksi sinä yritit jättää minut yksin? Etkö sinä rakastakaan minua?" (s. 260)

Kirjan päähenkilö Kath yrittää kovasti muistaa, mitä hänelle tapahtui ennen kamalaa auto-onnettomuutta, jossa hän ajautui Burratorin tekojärveen. Hänen miehensä Adam käyttäytyy oudon tylysti vaimoansa kohtaan, ihan kuin hänen tekonsa olisi ollut tahallinen. Adam on henkilönä melko luotaantyöntävä, sillä hänen reagointinsa itseään kokoilevaan Kathiin on kylmää ja tunteetonta. (Tremaynen kaikissa kolmessa romaanissa näyttää olevan tämä sama ilmiö.) Kaiken lisäksi heidän ainokaisensa Lyla käyttäytyy oudosti. Asperger-oireileva tyttö on alkanut nähdä jonkun miehen tarkkailemassa metsässä, ja väittää tämän olevan isänsä Adam, ja lisäksi hän järjestelee kuolleiden pikkueläinten raatoja säännönmukaisiin kuvioihin. Kath on kauhuissaan, koska ei muista onnettomuuspäivästään muuta kuin jäisen tien tekojärven kohdalla. Ja sitten hän kuulee, ettei sinä päivänä tiellä voinut mitenkään olla jäätä... 

"Onnettomuuteesi liittyy eräs asia, joka sinun on kuultava, eikä se voi enää odottaa." (s. 78)

Kirjan juoni punoutuu mukavasti sen ympärille, mitä Kath alkaa pala palalta muistaa asioita ennen veteen suistumistaan. Kath saa apua veljensä Danin vaimolta Tessalta, joka toimii psykologina. Hän yrittää olla kälynsä tukena ammattimaisesti, mutta kauhistuu jossain vaiheessa siitä, mitä Kath on nähnyt ja kokenut onnettomuuden jälkeen. Pikku hiljaa alkaa näyttää myös siltä, että Dan salailee jotain.

Kathin ja Dan-veljen taustalla on pienoista säröä siitä, kun heidän äitinsä on syöpään kuoltuaan jättänyt Danille perinnöksi talon, kun taas Kath on saanut vain joitakin arvottomia esineitä. Kaikenlaisesta okkultismista kiinnostuneeseen äitiin liittyy jotain muutakin hämärää, joka alkaa paljastua Kathin selvittelyiden myötä. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, palaset loksahtelevat kohdalleen mutta lopputulos ei (tietenkään) ole sitä, mitä lukija aavistelee vihjeiden perusteella, vaan jotain ihan muuta. Täytyy myöntää, että loppuratkaisu ei ollut ihan minun mieleeni, ja muutama asia jäi kummallisesti auki. 

Kathin muistinpalautusyritysten ohessa tarinassa seurataan Kathin ja Adamin kiristyneitä välejä ja Lylan erikoisuutta, jota pariskunta ei ole koskaan halunnut diagnosoida lokeroimisen pelossa. Vanhemmilla on jatkuva huoli ja suru tyttärestään, jota muut lapset kavahtavat.  

Haluaisin ottaa tyttäreni syliin ja rutistaa häntä niin pitkään, että kaikki suru olisi poissa. Se ei kuitenkaan auttaisi. Tätä se on, ajattelen murheissani.Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä. (s. 209)

Nautin kovasti kirjan lukemisesta enkä malttanut odottaa, että saisin tietää lopullisen tapahtumakulun, joka vei pienen tytön äidin autolla veden syvyyteen. Tremayne saa vangittua hyvin Dartmoorin nummien ja syrjäisen kotimökin tunnelman kirjan sivuille. Pieni ripaus yliluonnollisesta jää hiukan minusta irralliseksi ja turhaksi, mutta psykologisen jännityksen ja kauhun tunteet tulevat takuulla lukijan luihin ja ytimiin. Suosittelen kaikille, jotka nauttivat hitaasti hiippailevasta jännityksen tunteesta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjat kertovat
Kaksi sivullista

Samantyylistä luettavaa:

Jäälapset: S. K. Tremayne

Tulilapsi: S. K. Tremayne

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

Hyvä naapuri: Shari Lapena 

Nainen junassa: Paula Hawkins 

Lisään kirjan Kansikuvabingon kohtaan:

Sininen ja vihreä

Wayward Pines -trilogia: Blake Crouch

Wayward Pines - Ei pakotietä: Blake Crouch. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2015. 

Englanninkielinen alkuteos (2012): Pines

"Wayward Pines on tämän hetken kuumin jännityssarja, joka vie lukijansa outoon pikkukaupunkiin Idahossa. Wayward Pines -televsiosarja alkaa toukokuussa valtakunnallisella FOX-kanavalla , ja pääosissa ovat mm. Matt Dillon ja Juliette Lewis.

FBI-agentti Ethan Burke saapuu Wayward Pinesiin etsimään kollegojaan, jotka ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Idyllisessä pikkukaupungissa kaikki vaikuttaa täydelliseltä, mutta outoa kyllä Ethan ei saa yhteyttä ulkomaailmaan eikä kaupungin seriffi ota häntä tosissaan. Vasta kun kotiinpaluu osoittautuu mahdottomaksi, tajuaa Ethan että jokin on pahasti vialla. Hänen on ratkaistava Wayward Pinesin arvoitus - tai jäätävä sinne loppuelämäkseen."

Oma arvio: 

Jotakin kertoo tämän kirjan mukaansatempaavuudesta se, että luin tämän parin päivän aikana. Kirjassa ei turhia jaaritella, vaan tapahtumat seuraavat toinen toistaan. Ihmissuhdedraamat on jätetty tästä scifijännäristä lähes kokonaan pois, niinpä tässä keskitytään vain seuraamaan Ethanin edesottamuksia kaupungissa, jossa kaikki käyttäytyvät oudosti.

Kirjan kirjoittaja, Blake Crouch, tunnustautuu suureksi Twin Peaks -faniksi, ja se näkyy jollain lailla kirjan tunnelmassa. Minusta kirjan tapahtumat toivat mieleen myös Under the Dome -tv-sarjan (Stephen Kingin samannimistä kirjaa en ole lukenut, joten en voi verrata siihen), jossa myös kaupungista ei ollut ulospääsyä ja jotkut henkilöt kasvoivat vallanhimoisiksi pahiksiksi. Myös Wayward Pinesissä on heti Ethanin vastassa vallanhimoinen pahis, seriffi Pope. Toisaalta sain mielleyhtymiä myös James Dashnerin Maze runner - Labyrintti -kirjaan, jossa myös  on henkilöiden tavoitteena päästä aukiolta pois, ja poispääsyn esteenä on siinäkin omituisia otuksia. En nyt paljasta Wayward Pinesin otuksista enempää, etten spoilaa täysin muiden lukukokemusta...

Tämä kirja on ehtaa scifiä ja jännitystä parhaimmillaan ilman ylimääräistä draamaa ja ylilyöntejä. Välillä jännitys kasvaa sietämättömäksi, ja Ethanin tuska (niin fyysinen kuin henkinenkin) on melkein käsin kosketeltavissa.  Jatko-osa Wayward Pines - Salaisuus ilmestyy elokuussa ja trilogian päätösosa Wayward Pines - Viimeinen kaupunki tammikuussa 2016. Seuraavaksi aion kuitenkin  seurata tästä trilogiasta tehdyn kymmenosaisen minisarjan, joka alkaa 14.5. FOX-kanavalla!

Arvosanaksi annan kirjalle 4,5 ja suosittelen tätä ehdottomasti kesäjännäriksi kaikille!

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 

Wayward Pines - Salaisuus: Blake Crouch. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2015.

 Englanninkielinen alkuteos (2013): Wayward

 

"Wayward Pinesissa seriffi on ainoa joka tuntee kaupungin salaisuuden. Kun Ethan Burke tuli kaupunkiin, seriffi oli hänen pahin vihollisensa. Nyt Ethan on itse seriffi.

Wayward Pinesissa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin Ethan Burke, entinen FBI-agentti, joka joutui Pinesiin sattumalta - tai niin hän luuli. Nyt Ethan on kaupungin seriffi, ja hänen elämänsä voisi olla täydellistä, mutta salaisuus painaa häntä.

Kaupunkia ympäröivät vaarat ovat kauheampia kuin kukaan osaisi kuvitella, mutta onko Wayward Pinesin vääristyneessä todellisuudessa eläminen sen parempaa? Ilmapiiri kiristyy hetki hetkeltä, ja pian Ethanin on valittava kenen puolella seisoo."

Oma arvio:
Voi mahdoton sentään! Olin matkustaa bussilla pysäkkini ohi, kun luin tätä kirjaa työmatkallani. Olin ensimmäisen Wayward Pines -sarjan osan luettuani hieman skeptinen siitä, että jatko-osiin olisi saatu ujutettua enää mitään yllättävää - vaan onhan tässä hämmentäviä paljastuksia taas lisää.

Tässä osassa avataan lukijalle hieman myös aikoja ennen Wayward Pinesin, kuten miten Pam on lähtenyt mukaan projektiin sekä miksei Pilcherin vaimo ole kaupungissa. Pilcheristä kehkeytyy tarinan edetessä melkoisen sairas persoona, joka toteuttaa maanisesti omaa visiotaan ihmiskunnan säilyttämisestä. Pam kuvaillaan kirjassa täysin erilaiseksi kuin mitä hän on FOX:in tv-sarjassa. Hän on häikäilemätön, empatiakyvytön ja raaka. Myös Theresan aiemmasta elämästään Wayward Pinesin kulissikaupungissa paljastuu lopussa hätkähdyttävä tieto. 

Ethan on sympaattinen ja  määrätietoinen sheriffi, joka ei ihannoi kulissikaupunkia eikä aio jättää selvittämättä totuutta, kun kaupungissa tapahtuu veriteko.

En voi muuta kuin kehua Crouchin iskevää, jouhevaa ja mutkatonta kirjoitustyyliä, joka nappaa lukijan taatusti mukaansa eikä jätä häntä hetkeksikään pitkästymään. Arvosanani tälle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 Kirjankansibingoruudukko senkun täyttyy!

Wayward Pines - Viimeinen kaupunki: Blake Crouch. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

 


Englanninkielinen alkuteos (2014): The Last Town

"Painajaiseksi muuttuneen unelmakaupungin asukkaat joutuvat punnitsemaan, onko makea valhe sittenkin parempi kuin katkera totuus.

Wayward Pines näyttää idylliseltä pikkukaupungilta, mutta todellisuudessa siellä eletään kaupungin perustajan, David Pilcherin, raudanlujassa komennossa. Pois ei voi lähteä, ellei mieli päästä hengestään. Mutta nyt Pilcher kätyreineen on mennyt liian pitkälle.

Kaupungissa kolme viikkoa seriffinä ollut salaisen palvelun agentti Ethan Burke ei aio enää katsoa toimettomana vierestä. Mutta Pilcherin kosto on kauhea. Pystyykö Ethan pelastamaan Wayward Pinesin, viimeisen kaupungin?"

Oma arvio: 
Näin minun täytyy jättää tämän kirjan myötä hyvästit Blake Crouchin luomalle kuvitteelliselle Wayward Pinesin kaupungille sekä ihastuttavan määrätietoiselle seriffi Ethan Burkelle, joka on ottanut tehtäväkseen kaupungin pelastamisen Pilcherin kauheuksilta. Tarina etenee tuttuun ripeään tahtiinsa,eikä säästele lukijaansa kauheuksilta.

Kuinka saada tolkkua siitä, että kadulla juoksi ihmisiä, jotka olivat kuin suoraan 1950-luvulta, ihmisiä joita ajaa takaa hirviölauma? Kelmeänvaaleat, yössä läpikuultavat hirviöt loikkivat toiset kahdella, toiset neljällä jalalla kuin sudet.

Sellaista näkyä oli sulateltava vähän väliä.

Unohtumattomien kuvien sarjaa.

Välillä minua meinaa äklöttää, sillä kirjassa kuvaillaan kaupunkiin päässeiden abrejen brutaaleja ihmisasukkaiden suolistuksia turhankin tarkkaan. Erityisen ällö on kohtaus, jossa kuvataan erään asukkaan viimeisiä elonhetkiä ja ajatuksia abren raadellessa tämän keskivartaloa - ja syödessä tätä. Huh huh. Ei heikkohermoisille! 

Pilcher osoittautuu vieläkin kierommaksi ja suhteellisuuden tajunsa kadottaneeksi, kun hän päättää kostaa Ethanille siitä, että tämä paljasti kaupunkilaisille totuuden. 

Hiljainen ääni, jolta hän oli kauan sitten oppinut ummistamaan korvansa, kuiskasi hänen päässään, hänen hulluutensa hirmumyrskyssä: Uskotko olevasi heidän Jumalansa?

Huolehtiiko Jumala?

Kyllä.

Suojeleeko Jumala?

Kyllä. 

Luoko Jumala?

Kyllä.

Johtopäätös?

Vittu joo.

Pakkaa sekoittaa myös Adam Hasslerin saapuminen kaupunkiin viime hädän keskellä. Hän on ollut useita vuosia nomadina Pilcherin määräyksestä tutkimassa, onko eloonjääneitä enää missään muurin ulkopuolella, ja kaikki uskovat hänen kuolleen - jopa Theresa. Tarinassa valotetaan takaumien avulla, miten aiemmassa elämässään Hassler rakastui alaisensa Ethan Burken vaimoon, Theresaan, ja miten hän päätyi lopulta suspension kautta Wayward Pinesin asukkaaksi. Theresalla onkin jotain kerrottavaa Ethanille, jota tämän on vaikea sulattaa.

Erityisesti pidän kirjan lopusta. Se on toisaalta surullinen, mutta onnellinen, jättää paljon asioita auki ja kirjan viimeinen lause räjäyttää koko potin - ja saa mielikuvitukseni laukkaamaan! Miten olisi neljäs osa kirjasarjaan, eikö mitenkään?

Arvosanani 4,5.

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Samankaltaisia kirjoja/sarjoja: Ann Aguirre: Razorland-trilogia, James Dashner: Maze Runner -sarja.

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, 
Villasukka kirjahyllyssä,  
Kirjan vuoksi,
Tarinoiden syvyydet,
Rakkaudesta kirjoihin

Maze Runner - sarja: James Dashner

Maze Runner - Labyrintti: James Dashner. Suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books 2015.

Englanninkielinen alkuteos (2009): The Maze Runner.


” 'Jos et pelkää, et ole ihminen.'  

Huikean elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä."

Oma arvio: Olen hämmentyneissä tunnelmissa, kun lasken kirjan viimein käsistäni. Päässäni risteilee tuhansia ajatuksia: miksi tämä näin päättyi, mitä nyt tulee tapahtumaan, minähän arvasin, ettei loppu voinut mennä hyvin... 

Maze Runner - Labyrintti on alusta loppuun saakka täynnä kysymyksiä, ja se suorastaan piinaa lukijaansa tiputtamalla vihjeen kerrallaan, kunnes lopussa nakataan eteen sellainen pommi, jota ei niin vain pysty nielemään. Tätä vertaillaan kannen takatekstissä Nälkäpeliin, eikä suotta. Minusta tämä on vain paljon jännittävämpi ja jotenkin tunnelmaltaan intensiivisempi. Mystisen labyrintin keskellä, aukiolla asuvat nuoret pojat ja yksi tyttö keskittyvät vain selviytymään päivästä toiseen, tulemaan toimeen ja ratkaisemaan labyrintin arvoituksen.

Lukiessani aavistelin, mitä tämän koko labyrinttihomman taustalla on, mutta siltikin jännitin ja pelkäsin, mikä on lopullinen totuus. Loppumetreillä olikin melkoista rytinää, ja kirja päättyi sellaisiin tunnelmiin, että en tiennyt miten päin olisin. Tästä tehty leffa minun piti heti tilata, joten piakkoin arviota siitä tulossa.

Kirjassa ei ollut oikeastaan ollenkaan romantiikkaa. Ehkä se olisikin ollut jotenkin väkisin väännettyä, mutta kirjan lopussa kuitenkin annettiin vihiä, että sitäkin puolta olisi luvassa jatko-osissa. Kirjan henkilöt eivät oikeastaan jättäneet minuun kovinkaan suurta jälkeä, ei edes uppiniskainen ja uhkarohkea päähenkilö Thomas. 

Nyt minun täytyy tosissani harkita, maltanko odottaa jatko-osan mahdollista suomennosta, vai etsinkö englanninkielisen kirjan käsiini mahdollisimman pian. Tästä jäi jotenkin jännä olo. Arvosanani kirjalle 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!



Maze Runner 2 - Poltettu maa: James Dashner. Suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books 2015.

 Englanninkielinen alkuteos (2010): The Scorch Trials.

"Maze Runner -trilogian toinen osa, Poltettu maa jatkaa Thomaksen uskomatonta tarinaa. Paettuaan Labyrintistä Thomas luuli koettelemustensa olevan ohitse, mutta hän oli väärässä. Labyrintti oli vasta kokeen ensimmäinen vaihe, ja nyt Thomas saa uuden tehtävän kulkutauti Roihun kurittamassa, paikoin elinkelvottomaksi tuhoutuneessa maailmassa.

Ihmiskokeen taustalla olevan PAHA-organisaation edustaja tartuttaa taudin Thomakseen tutkimustarkoituksessa. Saadakseen vastalääkettä Thomaksen on ystävineen ylitettävä kahdessa viikossa Poltettu maa, maan tasalle tuhoutunut alue."

Oma arvio:

Poltettu maa nappasi minut otteeseensa ja onnistui pitämään minut siinä kirjan loppuun saakka. Vaikka vertailu muihin kirjoihin on osin aika ärsyttävää, teen sen silti: tämä Maze Runner -trilogian toinen osa muistuttaa todella paljon Suzanne Collinsin Nälkäpeliä - ja voittaa kyseisen trilogian 5-0 nerokkuudellaan. 

Thomas ja kumppanit saavat eteensä polttavan kuumalla aavikolla jos minkälaista koettelemusta ja testiä. Uudet henkilöt tulevat luontevasti mukaan tarinaan, kuten kipakkaluonteinen Brenda. Mielenkiinnolla odotan, mitä hänen ja Thomasin välille kehkeytyy. Nyt vielä ainakaan ei kipinä päässyt syttymään. Melkein toivon, että Teresa jäisi nuolemaan näppejään, sillä en ole alun alkaenkaan oikein pitänyt hänestä.

Tällä kertaa kävin katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan ennen kirjan lukemista, ja hyvä niin, sillä pettymys olisi ollut musertava. Leffassa nimittäin tarina menee ihan eri suuntaan kuin kirjassa. Pidin siitä, miten kirjassa Kahjoiksi kutsutut, viruksen sairastuttamat ihmispolot on kuvattu - he ovat oikeasti kammottavia, sairauden tylsistyttämiä öllyköitä (kun taas elokuvassa ne on kuvattu elokuvamaailman zombien-kaltaisina..)

Erikoiskiitos vielä lyhyille kappaleille. Minulla on pakkomielle päättää kirja aina kappaleen loppuun, ja mikään ei turhauta niin paljon, jos kiireessä ja väsyneenä on "pakko" lukea vielä kymmenen sivua, että saa sujauttaa kirjanmerkin väliin.

Arvosanani kirjalle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Maze Runner 3 - Tappava lääke: James Dashner. Suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books 2016.

 
Englanninkielinen alkuteos (2011): The Death Cure

Maze Runner-trilogian kolmannessa osassa Thomaksen henkeäsalpaava tarina jatkuu. Poltetun maan ylityksen jälkeen Thomas joutuu uuteen karmivaan ihmiskokeeseen. Hänen aivojaan on käsitelty niin, että ihmiskokeen taustalla olevan PAHA- organisaation edustaja ohjaa ja kontrolloi häntä. Hänen muistonsakin on pyyhitty pois. Thomas onnistuu kuitenkin saamaan osan muistoistaan takaisin, mutta ne ovat liian piinallisia. Muistojensa rippeiden voimalla hän pakenee uhkarohkeiden ystäviensä kanssa ja yrittää pelastaa sen, minkä vielä voi.

Maze Runner-trilogian kolmannessa osassa Thomaksen henkeäsalpaava tarina jatkuu. Poltetun maan ylityksen jälkeen Thomas joutuu uuteen karmivaan ihmiskokeeseen. Hänen aivojaan on käsitelty niin, että ihmiskokeen taustalla olevan PAHA- organisaation edustaja ohjaa ja kontrolloi häntä. Hänen muistonsakin on pyyhitty pois. Thomas onnistuu kuitenkin saamaan osan muistoistaan takaisin, mutta ne ovat liian piinallisia. Muistojensa rippeiden voimalla hän pakenee uhkarohkeiden ystäviensä kanssa ja yrittää pelastaa sen, minkä vielä voi.

Maze Runner-trilogian kolmannessa osassa Thomaksen henkeäsalpaava tarina jatkuu. Poltetun maan ylityksen jälkeen Thomas joutuu uuteen karmivaan ihmiskokeeseen. Hänen aivojaan on käsitelty niin, että ihmiskokeen taustalla olevan PAHA- organisaation edustaja ohjaa ja kontrolloi häntä. Hänen muistonsakin on pyyhitty pois. Thomas onnistuu kuitenkin saamaan osan muistoistaan takaisin, mutta ne ovat liian piinallisia. Muistojensa rippeiden voimalla hän pakenee uhkarohkeiden ystäviensä kanssa ja yrittää pelastaa sen, minkä vielä voi.

"Poltetun maan ylityksen jälkeen Thomas joutuu uuteen karmivaan ihmiskokeeseen. Hänen aivojaan on käsitelty niin, että ihmiskokeen taustalla olevan PAHA- organisaation edustaja ohjaa ja kontrolloi häntä. Hänen muistonsakin on pyyhitty pois.

Thomas onnistuu kuitenkin saamaan osan muistoistaan takaisin, mutta ne ovat liian piinallisia. Muistojensa rippeiden voimalla hän pakenee uhkarohkeiden ystäviensä kanssa ja yrittää pelastaa sen, minkä vielä voi."

Oma arvio:

Maze runner-sarjan viehätys on minusta ollut sen yksioikoisessa tekstissä ja siinä, että jokainen osa on tarjonnut hieman erilaisen seikkailuympäristön. Tappava lääke alkaa siitä, kun  Thomas herää pökkyräisenä ja muistamattomana PAHA-organisaation päärakennuksessa. Hän saa onnekseen tavata taas ystävänsä Newtin, Minhon, Brendan, Jorgen ja ... Theresan. Heti alusta alkaen Theresa saa aikaan ärsytyksen väristyksiä minussa, eikä Thomas onneksi pysty täysin luottamaan tyttöön poltetun maan tapahtumien jälkeen.

Kun ystävykset kuulevat PAHA:n suunnitelmista heidän pään menoksi, he päättävät karata Denveriin, joka on kuuleman mukaan täynnä Roihu-taudille immuuneja eli muuneja. Ystävykset tulevat pian huomaamaan, ettei kahjoilta turvallista paikkaa ole olemassakaan, menettävät Newtin Roihulle ja joutuvat liittoutumaan kuolleeksi luullun Gallyn kanssa.

Hän veti kirjeen taskustaan, repi sen auki ja otti paperilapun käteensä. Peiliä kehystävä lamppu valaisi viestin pehmeällä hohteellaan. Siinä luki kaksi lyhyttä lausetta:

Tapa minut. Jos olet ikinä ollut ystäväni, tapa minut.  

Vaikka tämä trilogian päätös tarjoaa monia yllätyksiä ja kiperiä tilanteita, olen hiukan pettynyt. Suurin syy siihen on, etten oikein saa henkilöihin mitään otetta: ne jäävät Dashnerin kerronnan vuoksi kamalan pinnalliseksi. Thomasin ja Brendan välit yrittävät lämmetä tarinan loppua kohti, mutta sitä on kamalan vaikea aistia. Ihmisiä tulee ja menee, mutta kenessäkään ei ole kunnollista tarttumapintaa.

Lopussa palataan jopa hetkeksi labyrinttiin ja saadaan vanhat kunnon limaiset saattajatkin mukaan. Kirjan päätös on minulle hiukan pettymys. 

Olen mukana Pojatkin lukee -kampanjassa, ja suosittelen tätä kirjasarjaa luettavaksi noin 14-16-vuotiaille pojille.

Arvosanani tälle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia  

Siri Kolu: P.I. Pelko ihmisessä-sarja 

Blake Crouch: Wayward Pines -trilogia

Ann Aguirre: Razorland-trilogy