Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen koonti

Tänään päättyy Luetaanko tämä? -blogissa puoli vuotta kestänyt lukuhaaste Lapsuuteni kirjasuosikit, jossa Kia haastoi bloggaajat muistelemaan omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoja.

Ikävä myöntää, mutta suureellisista aikeistani huolimatta sain luettua tähän haasteeseen vain yhden ainokaisen kirjan! Nolottaa... Paljon sellaisia kirjoja oli hyllyssä, joita oli tarkoitukseni lukea, mutta kun... kaikkea muutakin luettavaa on ollut.

Luin haasteeseen Tuisku-kirjasarjan ensimmäisen osan, jota ahmin ekaluokkalaisena tyttösenä:

Maria Louise Rudolfsson: Pikkuponi Tuisku

Olen juuri lukemassa sarjan toista osaa, Tuisku ja Nopsa, tyttärelleni, mutta se on meillä vielä kesken.

Kiitos Kialle mukavasta haasteesta!

Kansikuvataidetta ~ Keväisen kesäinen kansikuvahaaste 2017

Kuinka paljon kirjan kansikuva vaikuttaa kirjan valintaan? Minkälaisia mielikuvia kansikuva luo sisällöstä? Voiko kansikuvan perusteella saada väärän kuvan kirjasta? Mitkä värit ovat yleisimpiä kirjojen kansissa? Miten naiset esitetään kirjankansikuvissa?

Tänään päättyy Sivutiellä-blogin lanseeraama Keväisen kesäinen kirjankansihaaste, joka alkoi 16. toukokuuta. Sirri haastoi kaikki tarkastelemaan kirjojen kansia ja käsittelemään havainnoimaansa omalla tavalla blogissaan: voi analysoida, voi ottaa feministisen näkökulman jne.

Kuva: Pixabay

Minä otin haasteeseen mukaan kaikkien niiden kirjojen kannet, jotka olen postannut haasteen olemassaolon aikana blogiini, eli yhteensä 30 kantta. Mukana on niin aikuisten kaunokirjallisuutta, runoteos, novellikokoelma, nuortenkirjoja ja ya-kirjoja; fantasiaa, kauhua, dystopiaa. (Pois jätän kuitenkin lastenkirjojen kannet, sillä niitä pitäisi tarkastella omana ryhmänään.) Koska en oikein keksinyt, mistä näkökulmasta alkaisin kansikuvia katsella, ajattelin lähinnä ryhmitellä niitä ja tarkastella niiden teemoja ja kuva-aiheita pintapuolisesti. Lopuksi esittelen kesän 2017 TOP3 kannet.

Naiset ja tytöt kansikuvissa

Sirri  kirjoittaa blogissaan siitä, miten monessa naiskirjailijan kirjoittaman kirjan kannessa nainen katsoo aina poispäin kuvasta. Kiinnostuin tuosta ilmiöstä ja kokosin tähän nyt kaikki kuvat, joissa on naisia.

Kolmestakymmestä kannesta suuressa osassa eli yhdeksässätoista on nainen/tyttö. Näistä suurin osa (14) on naisen kirjoittamia kirjoja, ja suunnattu lähinnä nuorille aikuisille naisille, ja suurimmassa osassa nainen on päähenkilönä, joten asia selittyy sillä hyvin loogisesti.

Suoraan kohti katsovia  naisia kansista löytyy viisi. Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -kirjan kannessa miekoin aseistettu nuori nainen kävelee hyvin uhkaavan näköinen ilme kasvoillaan kohti. Hän onkin tuon nuorten aikuisten fantasiakirjan oikea kick-ass-sankaritar.  

Margaret Atwoodin dystopia-klassikko Orjattaresi esittelee päättäväinen ilme kasvoillaan kohti katsovan naisen, joka näyttelee HBO Nordicilla esitettävän Handmaids Tale -sarjan pääosaa. Kyseessä on siis niin sanottu elokuvakansi, mutta minusta sellaiseksi hyvin harkittu ja puhutteleva. Tosin ihmetyttää kirjan nimen sijoituspaikka suoraan naisen kasvojen keskiosan päälle. 

Atwoodin toisen dystopiakirjan Oryx ja Crake kannessa niin ikään katsoo suoraan kohti nainen, jonka kasvot on kuitenkin pikselöity ja mahtuvat vain osittain kanteen.

 C.J. Daughertyn Night School-sarjan kirjoista toisessa osassa Yön perintö nuori, tummatukkainen, kalpeakasvoinen nainen katsoo suoraan kameraan. Ilme on määrätietoinen, ja osa kasvoista on jäänyt hiusten ja ison vaahteranlehden taakse. Lukemissani sarjan kahdessa muussa osassa, Yön valitut ja Fracture, nuori nainen ei katso suoraa eteenpäin, vaan molemmissa hieman alaviistoon. Lisäksi silmät ovat kiinni ja osa kasvoista on taas hiusten peitossa. Pidän kovasti kolmannen osan Fracture kannessa olevasta särkynyt lasi -efektistä.

Anne Leinosen fantasiakirjassa Kirjanoita näkyy vain osittaisesti tytön kasvot yhden kirjaimen sisältä, ja jos tarkkoja ollaan, tyttö ei katso ihan suoraan kohti vaan hiukan yläviistoon. Kannen pääosassa on kuitenkin kirjan nimi, jonka taustaa koristaa lentävät kirjat ja taikapöly tms. 

Jay Asherin Kolmetoista syytä -kirjan elokuvakansiversiossa taas näkyy harsomaisena heijastuksena itsemurhan tehneen tytön vakava, ehkä hiukan syyttävä ilme.

Saman kirjan alkuperäinen kansi näyttää kiikussa istuvan surumielisen tytön.

Ilkka Auerin nuorille suunnatun kauhukirjan kannessa on kirjan nimihahmo, Anastasia-aave, joka on kokenut karmean kohtalon. Hän ei katso suoraan eteenpäin, vaan on silmät kiinni ja hyvin murjotun näköinen. Tämä tekee hänestä vähemmän kammottavan, kuin että tyttö tuijottaisi suoraan eteenpäin tummilla silmillään. Brocin taiteilema kansi on todella goottihenkisen kaunis.

Jane Austenin klassikkoteosten Järki & tunteet ja Ylpeys & ennakkoluulo yhteisniteen kannessa on kirjan teemaan sopiva kansi, jossa 1800-luvun leninkiin pukeutunut nainen paijaa söpöä karitsaa ja katsoo  tyynesti takaviistoon.

Kolmessa tyttörakkaudesta kertovassa kirjassa kansikuvissa on sisältöönsä viittaava teema: Salla Simukan yhteisniteenä julkaistussa Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi -romaanin kannessa on toisessa kahden tytön kädet koskettamassa toisiaan, ja toisessa kaksi ainakin ylävartalostaan paljasta naista lähekkän, mutta katsee kummallakin suunnattuna toisistaan poispäin. Kuvassa on seksuaalinen lataus, mutta myös hiukan ristiriitaa, sillä toinen näyttää hiukan ylpeältä, kun taas toinen vetäytyvältä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kannessa on kaksi hymyillen suutelevaa tyttöä valoa hehkuvalla nurmikolla. Kansi henkii kuplivaa iloa, nuorta rakkautta ja valoa.

Nicola Yoonin nuorille aikuisille suunnatun Kaikki Kaikessa -teoksen elokuvakannessa on lasin takaa toisiaan katsovat nuoret, jotka kuitenkaan eivät katso suoraan toisiaan kohti. Nainen katsoo alaviistoon ja lasin pinta heijastaa hänen kasvonsa kannen katsojalle. Nuori mies katsoo naista kysyvä, utelias ilme kasvoillaan. Kansikuva välittää hyvin tunnelman, miten nämä nuoret ovat niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan. Nuori nainen on tässä hiukan ujo, väistää katsettaan, mikä on aika perinteinen asetelma.

Brandon Sandersonin fantasiatrilogian avausosan Viimeinen valtakunta kannessa pääosassa on kaunis, harmaansävyillä maalattu kaupungin siluetti, jonka edustalla kävelee sinisen usvan seassa naishahmo viitassaan. Vaikka Vin-niminen nainen on kirjassa tosi suuressa roolissa, on kannessa fantasiakirjoille tyypillinen laajemman perspektiivin kuva ja naishahmo on vain sivuroolissa.

Kansikuvien tylsimysosastoa edustaa Kodin suuret klassikot -sarjaan kuuluvan Minna Canth kokoelman osan 2 kansi, joka on tasaisen harmaa ja oikeassa alalaidassa on nutturapäisen naisen siluetti, todennäköisesti Minna Canthin itsensä.

Edith Södergranin Runoja-kokoelman kansi on kermanvaalea, jonka keskellä istuu sivulleen haikeasti katsova, alaston nainen. Kansi sopii mielestäni yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan Södergranin raastavien runojen kokoelmalle. 

Nuorten dystopiajännärin The Young World - Kaaoksen päivät kannessa näkyy etäisesti viisi nuorta, joista kaksi on naisia. Toinen naisista on ryhmän kärjessä ja pitää kädessään lippua, joten hän vaikuttaa johtohahmolta. Keskimmäisenä oleva toinen nainen on hyvin pienikokoinen ja aseteltu vankkojen ja lihaksikkaitten nuorten ryhmän keskelle.

Miehet ja pojat kansikuvissa

Kuten voi päätellä, lukemieni kirjojen kansissa ei juuri miehiä ja poikia vilise. Vain kuudessa kannessa on poika, mies tai useampi, ja vain näistä kolmessa ei ole naisia mukana.

Luonnollisestikin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa näkyy pieni, tumma pojan ja hänen koiransa siluetti - onhan kirjan päähenkilönä 11-vuotias poika.

Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisen osan Kajo kannessa on piirroskuva selin olevasta nuoresta miehestä reppu selässään, ympäristönään metsää. Hahmon tunnistaa nuoreksi mieheksi lähinnä vartalon tasapaksuudesta, hartioiden ja käsien asennosta ja asiayhteydestä: kirjan toinen näkökulmahenkilö on metsään paennut nuori mies.

Fantasiakirja Aika-Arkku esittelee kannessaan lukevan pojan siluetin, mutta myös miekka ojossa ratsastavan soturin ja lyhtyä kantavan nuoren miehen. Naiset loistavat poissaolollaan tämän kirjan kannessa, vaikka heitä kyllä kirjan sivuilla esiintyy.

 Kolmetoista syytä -kirjan kansi tuli jo kertaalleen esiteltyä edellisen otsikon alla: kirjan elokuvakannen pääosassa on sivulle katsova poika kuulokkeet päässään. Kirjassa poika kuuntelee itsemurhan tehneen tytön nauhoituksia, eikä näytä kovin iloiselta.

Nicola Yoonin Kaikki kaikessa -kirjan kansi on myös elokuvakansi, ja kuten aiemmassa luvussa käsittelin tätä, nuori mies katselee lasin takaa ujoilmeistä naista hyvin uteliaana ja kiinnostuneena. 

 The Young World - Kaaoksen päivät kirjassa seikkailee nuoria, joista kolme on miehiä. Samoin kuvassa on kolme jäntevän oloista nuorta miestä, joista yksi katsoo samaan suuntaan lippua pitelevän naisen kanssa, kun taas kaksi reunimmaista miestä katsovat suoraan kohti, jalat itsevarmasti haara-asennossa ja kädet huolettomasti sivuilla.

Symbolit kansikuvassa

Tähän lajittelin sellaiset kannet, joissa ei ole ihmishahmoa eikä mitään muutakaan valokuvaa, vaan jokin kuvasymboli koristamassa muuten melko yksinkertaista kantta. Tällaisia kansia oli neljä.

John Greenin Will Grayson, Will Grayson ja Kaikki viimeiset sanat ovat molemmat hyvin simppeleitä. Toisessa on kuvituksena vain kaksi eriväristä sormenjälkeä, toisessa auringonkukka, josta on irronnut yksi terälehti. Holly Bournen Normaali-trilogian toisen osan kannessa kirjan nimi täyttää suurimman osan kannessa, katse kiinnittyy o-kirjaimesta tehtyyn nuolen lävistämään sydänsymboliin ja mustalla taustalla näkyy kirjoituksia, pikkusydämiä ja nuoli. Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjan kannessa on pilvinen taivas, kirjan nimi vallitsevana valkoisena ja sen keskimmäinen sana hauskasti ikään kuin riippuvana kylttinä kirjan kannessa.

Eläimet kansissa

Eläimiä löysin neljästä kansikuvasta.

George Orwellin satiirisen klassikon, Eläinten vallankumouksen kannessa komeilee hitler-viiksillä ja ansiomerkeillä varustettu karju. Kansikuva on minusta melko luotaantyöntävän karkeistettu, jotenkin lapsekas, ja sen takia tämä kirjan meinasi jäädä minulta lukematta.








Elina Rouhiaisen Muistojenlukija-kirjan kansi on lintuineen erikoinen, piristävä ja hauska. Nuorten aikuisten kirjoissa taitaa nuoren naisen kasvot olla melko yleinen kansikuvavalinta, joten on hienoa, että tässä kirjassa merkitsevässä asemassa olevat linnut ovat pääseet täyttämään kannen.

Aimmin mainitun Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa on pojan kanssa koira, joka onkin kirjassa hyvin merkittävässä osassa.

 Jane Austenin kaksoisniteessä söpö karitsa on nuoren naisen paijattavana. Olen monesti hieman ihmetellyt tätä kirjan kantta: miksi ihmeessä tuo karitsa?








Aika-Arkussa seikkailevat monet eläimet, joten kannessa näkyvät norsu ja virtahepo selittyvät sillä. Ratsuhevonen taitaa olla melko yleinen eeppisten fantasiakirjojen kansissa.

Kaupungit kirjankansissa

Kolmessa kirjankannessa näkyy kaupunki.

Aiemmin mainitsinkin jo Viimeinen valtakunta -fantasiakirjan hienon, pastellimaisen kaupunkisiluetin. 

Mattias Edvardssonin romaanin Melkein tosi tarina kannessa näkyy suihkulähde ja sen takana hieno rakennus. Käsittääkseni kaupunkikuva on Ruotsin Lundista, mihin suurin osan kirjan tapahtumistakin sijoittuu.  

Gena Showalterin nuorille aikuisille suunnatun tieteisfantasian Tiimalasi kannessa on tiimalasi, jonka sisällä näkyy kaksi eri kaupunkia. Tämä kuvastaa eri ulottuvuuksia, joita kirjassa esitellään.

TOP 3 kantta

Mitkä ovat mielestäni kauneimmat kannet kesän lukemistostani? Kannessa kiinnitän yleensä huomiota väreihin ja kuvien tarkkuuteen. En ole välttämättä suttuisten kuvien ystävä, mutta joskus sellaisetkin miellyttävät silmääni. Huolelliset piirroskannet miellyttävät minua jostain syystä enemmän kuin perinteiset valokuvakannet, joissa yleensä on juuri joku kaunis nuori nainen. 

Kolmanneksi (3.) kaunein kansi on:

 Gena Showalterin Tiimalasin (HarperCollins Nordic 2017) kansi on miellyttävän sinivihreän sävyinen. Keskellä oleva tiimalasi, jossa on erilaiset kaupungit, on hieno idea ja kauniisti toteutettu. Harmi, että kirjan sisältö oli pettymys. Kansikuva on Harper Collinsin omaa tuotantoa.

Toiseksi (2.) kaunein kansi on:

Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian (Jalava 2017) avausosan Viimeinen valtakunta kansi on toteutettu hienosti harmaan ja sinisen eri sävyillä. Tuhkan peittämä kaupunki siintää taustalla, ja sininen usva kietoutuu naishahmon ympärille. Tämä on todella kaunis, ja kirja on muutenkin valtava lukuelämys! Kansi on Sam Greenin taiteilema.

Kaunein (1.) kansi on:

Elina Pitkäkankaan nuorille aikuisille suunnatun urbaanifantasiatrilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) ihastuttaa piirroskannellaan, joka on Karin Niemen taiteilema, ihan kuten sarjan ensimmäisen osan Kuura kansi. Pidän siitä, että muuten harmaasävyisessä kannessa on ripaus violettia. Suosittelen lukemaan molemmat kirjat!

************

Kiitos vielä Sirrille mukavasta haasteesta! Olen aina kiinnittänyt huomiota kansikuviin, mutta tämän jälkeen voisin tarkastella niitä joskus syvällisemminkin. Pahoittelen vielä, etten jaksanut linkittää kaikkia kirjankansia omiin blogikirjoituksiini (ainoastaan TOP3 kansikuvakirjat on linkitetty). Jos haluat lukea bloggauksiani postauksessa mainituista kirjoista, ne löytyvät kyllä rullaamalla blogiani alaspäin tai käyttämällä vasemman sivupalkin hakutoimintoa.

Sanataidetehtäviä koululaisen kanssa: Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman. Bazar 2017.

Kansi: Sanna Pelliccioni.

"Karhu ja kaverit – Tarinoita ja tehtäviä on 8‒11-vuotiaille lapsille, heidän opettajilleen ja muille sanataidekasvattajille suunnattu sanataidekirja. Se sopii niin pojille kuin tytöillekin. Kirjailija Eppu Nuotion tarinoissa karhut seikkailevat, tanssivat, kokeilevat rajojaan ja rakastavat. Maami Snellmanin laatimat monitaiteiset sanataidetehtävät jatkavat ja syventävät kirjan tarinoita. Tehtävät ovat kirjoittamisen lisäksi mm. videokuvaamista, tarinoiden esittämistä, lautapelin kehittelyä ja valokuvaamista. Karhuteeman ympärille rakennetun kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Kirjan luovat ja elämykselliset sanataidetehtävät tukevat lapsen kielen kehitystä ja innostavat lukemiseen pariin uudella tavalla. Tekijöiltä on aiemmin julkaistu pienemmille lapsille suunnattu sanataidekirja Maami mustikka ‒ Satuja ja satutehtäviä." (Bazar)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=ANbQZ-fWBgQ

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan tarinoita yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa, ja hän sai myös tehdä joka tarinasta yhden tehtävän.

Eppu Nuotion kynäilemät tarinat karhulapsen elämästä osuvat mielestäni hyvin asian ytimeen: tarinoissa käsitellään yleisiä kouluikäisten elämään kuuluvia asioita, kuten kiusaamista, nukkumaanmenoa, syömistä, sitä, kun kaikilla muilla on hienompi puhelin tai sitä, kun harrastaa kirjojen lukemista tai kirjoittamista, ja hiukan häpeää kertoa sitä muille. Yhdessä tarinassa karhuperheessä kaikki menee aamusta asti pieleen, ja yhdessä käydään ihmettelemässä taidennäyttelyä.

Kunkin tarinan jälkeen on viitisen tarinan aihepiiriin liittyvää tehtävää, joista monet täydentävät toisiaan, mutta joista voi valita myös pelkästään yhden. On yksin tehtäviä, mutta myös paritehtäviä. Voi kirjoittaa lehtijuttuja, runoja, näytelmän, tarinan tai mielipidetekstin. Lisäksi joissakin tehtävissä voi piirtää, suunnitella taideteoksen, sarjakuvan tai kartan. Pidän siitä, että tehtävissä on monenlaisia tasoja, ja niinpä ne soveltuvat eri-ikäisille alakoululaisille. Tehtäviä voi mielestäni soveltaa myös esikoululaisille.

Tyttäreni oli erityisen mielissään siitä, että tarinan karhulla on sama intohimo kirjoittamiseen (Salapuuha - kirjoittajakarhu) ja lukemiseen (Maratoonari - lukijakarhu) kuin hänellä. Jotkut tarinat eivät taas uponneet ollenkaan, kuten karhun vanhusystävästä kertova tarina Tohtori Toropainen - ystävyyskarhu eikä erikoisesta enosta ja ruuanlaitosta kertova tarina Peruperu - ruokakarhu.

Mukavin tehtävä oli nukkumiseen liityvän Oventakaiskansa - nukkujakarhu -tarinaan kuuluva tehtävä, jossa tyttäreni sai piirtää sellaisen unen, jonka haluisi nähdä.

Kuvan piirtänyt: S. P.

Kiikussa keinuu lemmikkikissani Adalmiina ja pilven päällä lemmikkikissani Sameli. Minä olen sateenkaaren päällä karkkipilven vieressä. Aurinko on tosi kuuma ja iso. Karkkipilvestä sataa karkkeja ja kaikki karkit tippuvat ämpäriin, joka on sidottu sateenkaareen. Taivas on tosi lähellä maata. Tässäpäs unelmauneni on! (S.P.)

Tylsin tehtävä oli tyttäreni mielestä tarinaan Kaikilla muilla - ostoskarhu liittyvä tehtävä, jossa piti listata asioita, mitä voisi tehdä ilman älypuhelinta. Hyvin tyttäreni kuitenkin keksi tehtävään kymmenen kohtaa, vaikkei kokenut listan laatimista mielekkääksi.

Päivä ilman älypuhelinta. Silloin  voi:

1. Pelata lautapelejä
2. Leikkiä
3. Askarrella
4. Olla ulkona
5. Käydä kaupungilla leffassa tai ostoksilla
6. Lukea kirjoja
7. Ommella
8. Piirtää tai maalata
9. Tehdä maja pihalle tai sisälle
10. Mennä kavereille kylään 
(Listan laatinut: S. P.)

Tyttäreni ei ollut kovin innoissaan kirjan kuvitustyylistä, jonka hän luonnehti värikkääksi, mutta tylsäksi. (Minusta taas kuvat ovat erikoisen sööttejä.) Kirja kokonaisuudessaan on kuitenkin hänestä hauska, vaikka se olisi kuulemma saanut olla lyhyempi. Hän aikoo tehdä vielä joskus kirjan tehtäviä ja suosittelee kirjaa hiukan häntä nuoremmille tytöille ja pojille.

Tyttäreni arvosana 3

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Suomi lukee (Elma Susanna) 

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng

Kosmoksessa tavataan: Jack Cheng. Suomentanut Terhi Kuusisto. Aula & Co 2017

Englanninkielinen alkuteos (2016): See You in the Cosmos. Kansi: Jason Henry, Noora Karlsson (sov.)

"Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää. (Aula & Co)

Oma arvio:

Minulle tuli heti kirjan alkumetreillä déjà-vu: Kosmoksessa tavataan muistuttaa kerronnaltaan R.J. Palacion tänä keväänä (2017) ilmestynyttä lasten- ja nuortenkirjaa Ihme. Molemmissa kirjoissa on  näkökulmahenkilönä varhaisnuori poika, ja molempia myös markkinoidaan niin lapsille kuin nuorille, mutta myös aikuisillekin lukijoille sopivaksi. Minusta on ihanaa, että tällaisia kaikille sopivia kirjoja tehdään (vaikka periaatteessa kaikkihan sopii kaikille, riippuen lukijan asenteesta.)

Joskus aikuiset on tosi outoja. Joskus kun olen liian pitkään muiden aikuisten kuin äidin kanssa, haluaisin vain  huutaa: Onko kaikki täällä täysin sekoja!

Tuntuuko teistä koskaan siltä? (s. 181)

Kosmoksessa tavataan on eräänlainen 11-vuotiaan pojan road trip läpi Amerikan. Lapsen ajattelumaailma välittyy todella hienosti Alexin äänitallenteista, joita hän matkallaan äänittää kultaisella iPodillaan, tarkoituksenaan lähettää tallenne sitten itsetehdyllä raketilla avaruuteen. Alussa minua ihmetyttää, miten hänen äitinsä päästää pienen pojan yksinään matkaan ja mitä nuo Alexin mainitsemat äidin "hiljaiset päivät" ovat. Heti hiipii mieleeni ajatus, ettei Alexin kotona taida olla kaikki ihan niin kuin pitää.

Kuva: Pixabay

Alexin matkakohteena on rakettifestivaali Sharf, jonne hän matkustaa koiransa Carl Saganin ja omatekoisen rakettinsa kanssa. Junamatkalla poika tutustuu omalaatuiseen Zediin, joka on vannonut hiljaisuuslupauksen ja kommunikoi vain kirjoittamalla. Myöhemmin mukaan liittyy myös Zedin kaveri Steve, ja kolmestaan he lähtevät rakettifestareiden jälkeen hetken mielijohteesta etsimään Alexin isää, joka on hänen äitinsä mukaan kuollut, mutta jonka osoite kuitenkin löytyy Las Vegasista. Näin Alex löytää myös "oman" Terransa, siskopuolensa.

Sitten hän sanoi: Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissain asioissa, ja minä sanoin: Totta kai olen pöllö monissakin asioissa, minulla ei ole aikaa muuhun kuin opetella kaikki raketeista ja astronomiasta ja sankaristani ja jos käyttäisin aikaa myös muiden asioiden opetteluun, olisin fiksumpi muissakin asioissa, HALOO! (s. 177)

Alex on sympaattinen poika, jonka fiksuus, ja nimenomaan tiettyyn aihepiirin keskittyvä sellainen, on välillä sillä tasolla, että mietin, onko hänellä aspergerin oireyhtymä. Omat tallenteeni tuossa iässä eivät olisi olleet ihan noin pohdiskelevia ja analysoivia, tai sitten en vain ollut kovin älykäs lapsi. Toisaalta parhaimmillaan Alex suhtautuu moniin asioihin, kuten pettymyksiin, juuri niin hupsusti kuin 11-vuotias lapsi vaan voi, ja lapsen mustavalkoinen ajattelumaailma tulee hyvin kirjassa esille. Hänellä ei ole myöskään kovin monimutkainen huumorintaju.

Alexin tulevaisuus surettaa,  mutta lapselle tyypillisiin tapaan hän ei itse osaa olla huolissaan omasta äidistään ja tulevaisuudestaan. Häntä kiinnostaa vain Carl Sagan, raketit ja viesti ulkoavaruuteen - ja siskopuoli Terra.

Ehkä teidän suru on meidän iloa, ja te nauratte ja hymyilette, kun olette surullisia, ja teille tulee siitä parempi mieli, ja se on samanlaista kuin valailla, jotka kuulostavat siltä kuin ne itkisivät, mutta ne vain kuulostavat siltä koko ajan, silloinkin kun niillä on hauskaa. (s. 258)

Alexin muualla asuva ja työskentelevä, jo aikuinen isoveli Ronnie on suurimman osan etäisenä hahmona tuolla jossain, mutta viimein hänenkin on tartuttava ongelmaan, kun Alex joutuu onnettomuuteen. Minua hiukan riepoo isoveljen pakoilu ja vastuuttomuus, etenkin kun hän viimeiseen asti käskee Terraa ja Alexia hissuttelemaan Alexin äidistä. Viimein selviää, mikä Alexin äitiä vaivaa ja asioihin saadaan tartuttua aikuisten oikealla tavalla.

Vaikka kirjassa on tärkeitä teemoja, sympaattinen päähenkilö ja hieno juonenkaari, en ole niin innoissani tästä kuin olin ajatellut. Alexin välkkyys alkaa välillä riepoa ja lapselle tyypillinen kerrontatyyli, pitkine virkkeineen ilman loppua näkyvissä, alkaa välillä hengästyttää.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on (ennakko)arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetut.net
Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Ihme: R. J. Palacio

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, josta bloggaan elokuun lopussa.

Tuhoa tämä kirja väreissä: Keri Smith

Tuhoa tämä kirja väreissä: Keri Smith. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2017

Englanninkielinen alkuteos (2017): Wreck this Journal - Now in Color

"Anna luovuutesi kukkia värikkäämpänä kuin koskaan!

Huiman suosion saavuttaneen tuhoamiskirjan värillinen jatko-osa venyttää luovuuden rajat äärimmilleen.

Miksi kangistua kaavoihin ja värittää vain ääriviivojen sisäpuolelta? On aika heittää nurkkaan vanhat värityskirjasi ja vapauttaa sisäinen taiteilijasi ja luova nerosi. Tuhoa tämä kirja väreissä on edeltäjänsä tavoin täynnä toinen toistaan hullumpia ja kekseliäisyyttä kutkuttavampia tehtäviä niille, jotka ovat kyllästyneet pitämään tavanomaista päiväkirjaa tai jotka haluavat haastaa mielikuvituksensa yhä uusin tavoin. Kaiva esiin värikynäsi ja valmistaudu taas tuhertamaan ja taittamaan, puhkomaan ja paikkaamaan. Ikään katsomatta tämä kirja naurattaa, rentouttaa, rauhoittaa ja rohkaisee. Ja mikä tärkeintä, vapauttaa luovuutta rajoittavista kahleista." (WSOY)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=PL2DRwuc8oc

Oma arvio:

Tämä kirja ei ole lukuelämys. Ehei, tämä on tuhoamis- ja töherryselämys. Tätä kirjaa saa taitella hiirenkorville, tämän väliin saa pärskiä mehua, litistää ötököitä, tämän saa ottaa suihkuun, tästä saa repiä palasia ja taitella sivusta vaikka paperilennokin. Huom: Ei tiukkapipoisille... tai tarkemmin mietittynä, ehkä juuri niille!

Minä olen melko tarkka kirjojen kohtelussa. Näen punaista, jos joku taittaa kirjaan hiirenkorvan tai on tahrinut kirjaston kirjaa ruualla (no, okei, on mullakin joskus tippunut jotain kirjan väliin...kröhm). Siksi tämä kirja on aivan mainio: kun saa toteuttaa tähän kaikki ne jutut, mitä kirjoille ei yleensä saa tehdä, on purkanut pahan energiansa pois ja voi taas kohdella muita kirjoja kuin kukkaa kämmenellä. Kaupan päälle saa hupaisia hetkiä ja pientä puuhaa täytellessään kirjan sivuja - tai roiskiessa sinne jotakin, liimaillessa hedelmätarroja, niitatessa sivuja yhteen, rypistäessä sivuja tai nuolemalla karkkiväriin sotketulla kielellä kirjan sivua.Tämä on lukutoukkien sormihyrrä.

Keri Smithin aiempi kirja Tuhoa tämä kirja on ollut suurmenestys ja varma lahjahitti (muun muassa tyttäreni sai sellaisen kummitädiltään.) Kun aiempi kirja on mustavalkoinen, tämä uusi eroaa siten, että siinä saa tehdä myös väritehtäviä, kuten kirjan nimikin paljastaa. Osin sisältö on siis sama, mutta värikuvin ja myös eri tehtäviä löytyy. 

Suosittelen tätä kirjaa lääkkeeksi stressiin ja liian kireä pipo -syndroomaan.

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa verkkojulkaisuissa:

Kansan Uutiset