Syntykeho - eli miten juosta pakoon ilman jalkoja: Reetta Vuokko-Syrjänen

 Syntykeho - eli miten juosta pakoon ilman jalkoja: Reetta Vuokko-Syrjänen. Osuuskumma 2022 (Syntykeho #1)

Kansi; Kaj Syrjänen

"Mitä olisit valmis tekemään tunteaksesi auringon ihollasi? Kip Markham on virunut kehottomana sosiaaliserverillä vuosia, kunnes vihdoin saa tilaisuuden paeta Artistin, salaperäisen kehonmuokkaajan, luo. Kipin matka kohti syntykehoaan nivoutuu lopulta tarinaksi hauraasta luottamuksesta ja identiteetin rakentumisesta transhumanistisessa maailmassa.

Reetta Vuokko-Syrjänen on Atorox-palkittu tamperelainen lyhytprosaisti. Syntykeho, eli miten juosta pakoon ilman jalkoja on hänen esikoisromaaninsa. Vuokko-Syrjänen pitää sinisestä taivaasta ja pysähtyy mielellään tuijottamaan fraktaaleja."(Osuuskumma)

Oma arvio:

Huh. Nyt on koottava hiukan ajatuksiani ja tunteitani, etten suolla tänne ihan mitä sattuu. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun kirjan maailma nappaa sinut ihan täysin sisäänsä, ja kirjan loputtua hyppäät ikään kuin tyhjän päälle. Toivottavasti tiedätte, sillä silloin olette lukeneet kirjan, jonka maailma on rakennettu juuri sinua varten. 

Täytyy myöntää, että minua pelotti tarttua tähän kirjaan. Sain tämän sympaattiselta kirjailijalta itseltään omistuskirjoituksen kera Helsingin kirjamessuilla. Valitsin ihan itse juuri  tämän kirjan mukaani, koska minua on vaivannut jo tovin dystopisten kirjojen puutostila. Silti jännitti: mitä jos en pidäkään tästä? Mitä, jos en nyt jaksakaan arjen lomassa lukea tätä liki 500-sivuista scifikirjaa?

Pelkoni oli täysin turha. Pienen alkukankeuden jälkeen olin ihan kirjan dystopiamaailmoissa ja janosin vain lisää ja lisää tätä uskomatonta maailmaa ja sen persoonallisia henkilöhahmoja. Kipin ja Artistin välinen kemia on erittäin hienotunteisesti, muttei huumoria ja elämänmakua unohtamatta rakennettu. Kuten kirjan lopussa sanotaan, tässä on rakkaustarina, vaikkei sanaa 'rakkaus' käytetä kertaakaan. Eikä sitä tarvita, sillä kirjahan suorastaan huokuu rakkautta, etenkin loppupuoliskollaan. Rakkaus on tekoja, valintoja, sitähän se. Ja tämä kirja sen hyvin osoittaa.

Mitä tehdä vapaudella, jos vankilani on paras paikka, jossa olen koskaan ollut? (s. 350)

Uskomattoman kiehtovaa tässä kirjassa on kaikki, mikä liittyy ihmiskehoihin. Vuonna 2466 oma keho ei enää ole itsestäänselvyys. Kaikkien kansalaisten on luovutettava viisi vuotta täytettyään oma kehonsa yhteiskunnalle. Valtaosalla perheistä on käytössä vain yksi keho, jota he vuorottelevat. Muutoin ihmiset tai heidän tietoisuutensa on ladattuna servereille. Vain kaikista rikkaimmilla on keho, tai yleensä heillä on niitä useita. Myös kehonmuokkaus on suosittua, vaikkakin laitonta.

Kirjan toinen päähenkilöistä, nuori Kip Markham, on ladattuna sosiaaliserverille, sillä hänellä ei ole varaa omaan kehoon eikä hänellä ole työpaikkaa, jossa sellaisen saisi käyttöönsä. Kirjan alussa hän joutuu keskelle ystävänsä Adin murhaoikeudenkäyntiä. Vastakkain olevat laiton kehonvälittäjä Fixpatrick ja kansallisen kehontuotantolaitoksen, Doryfo oyj:n johtaja, joka on nimetty nykivän kätensä vuoksi Elohiireksi, tarjoavat kumpikin yllättäen Kipille sopimusta, joka voisi tuoda tälle vapauden...ja kehon. Kumman tarjouksen hän valitsisi? 

Näin Kip päätyy kuuluisan kehonmuokkaajan, Artistin leiviin. Toinen toistaan erikoisimmissa kehoissa viihtyvä, omalaatuisesti käyttäytyvä ja oman arvonsa tunteva Artisti palkkaa Kipin kiiturilentäjäkseen toimittamaan kehoja ympäri maailmaa. Artistin hulppeassa talossa Kip saa totutella yhtäkylläiseen elämään, Artistin ylimielisen palvelijaan Shabariin ja ylipäänsä ihmiskehossa elämiseen. Nukkuminen kehossa on alkuun pelottavaa, koska Kip on tehnyt sitä viimeksi alle 5-vuotiaana omassa syntykehossaan. Kip on suututtanut Elohiiren, joten hän ei saa missään nimessä latautua servereille. Kipillä on kuitenkin huoli viihdeohjelmiin koukuttuneesta äidistään ja sosiaaliserveriaikojensa kämppiksistä, Laurasta ja Jamista. Kipillä on suuri haave: löytää vielä oma syntykehonsa ja paeta sen avulla Ykseys-nimiseen paikkaan, joka on kuuleman mukaan kuin paratiisi. Sinne hänen ja Adin olisi pitänyt yhdessä mennä, ellei Adi olisi nyt kuollut. Kip on hieman katkera ystävälleen.

Vankila on edelleen vankila, vaikka saisinkin itse valita verhojen värin. Yritän haaveilla tomaateista, ja Ykseydestä. Mutta joka kerran kun ummistan silmäni, muhkura patjassa painaa selkääni ja peitot kuristavat kehoani. (s. 173)

Voisin selostaa toki koko kirjan juonen, niin kiehtova se on, mutta joudun nyt pidättäytymään. En juuri kokenut tylsää hetkeä tämän kirjan parissa, vaan juoni tarjosi koko ajan yllätyksiä, sydämentykytyksiä ja suorastaan elämyksiä. On mielenkiintoista lukea Artistin työstä erilaisten kehojen muokkaajana. Hän itse viihtyy usein sulkamaisessa, lintumaisessa kehossa, mutta on hänellä myös käytössä esimerkiksi suomuisia kehoja. Pikku hiljaa hän ottaa myös Kipin mukaan suunnitteluun, ja myös tälle hän tarjoaa erilaisia kehoja eri tilanteiden mukaan. Susimainen keho on tarkoitettu keikoille, joissa Kip näyttelee Artistin henkivartijaa. Kuten jo arvata voi, Artisti hyödyntää kehoissa eläinmaailman ominaisuuksia. Viimeisin luomus esikuvanaan valkoinen Naali tulee suositulle Edita-artistille, joka on Artistin vakioasiakas.

"Maailma on perustavanlaatuisen epäreilu. En ole koskaan väittänyt muuta." (s. 179)

Mutta kuka Artisti oikein on? Mistä hän tulee, mikä hänen oikea nimensä on ja mistä hän unelmoi? Kip pääsee viimein näkemään tämän kovan kuoren taakse. Artisti taas opettaa Kipille, miten luotetaan toiseen ihmiseen ja miten otetaan kosketus vastaan. Myös Shabarin ja Artistin välinen kiinteä yhteys saa lopulla merkityksensä.

Ja sitten hän on lähellä, niin lähellä että tiedän käden kohta osuvan kasvoihini. Suljen silmäni ja jännitän kaikki lihakseni ottaakseni iskun vastaan.

Jokin lämmin hipaisee poskeani. Se liikkuu kohti ohimoitani ja ylemmäs, seuraa sitä linjaa, jossa ne mursivat kalloni. Odotan kipua, mutta se ei koskaan tule.--- (s.147)

Pidän siitä, miten kirjassa kuin vaivihkaa sukupuoli menettää merkityksensä. Välillä pysähdyin ajattelemaan, kumpaa sukupuolta Kip tai Artisti edustaa, mutta sitten havahduin ja tajusin, että ei sillä ole mitään merkitystä. Vain sillä, mitä he ovat sisältä, mitä he ajattelevat ja tuntevat, on merkitystä. Miten hienosti tämä on saatu tuotua tähän kirjaan alleviivailematta mitään. Romantiikka on hyvin luontevaa, eikä sillä jäädä mässäilemään. Vaikka kehollisuus on hyvin tärkeässä osassa kirjan tematiikkaa, romanttisissa kuviossa se ei nouse esille kuin kosketusten ja läheisyyden kautta.

Jos luet elämässäsi yhden ainoan scifikirjan, lue Syntykeho. Tämä Reetta Vuokko-Syrjäsen ansiokas esikoisteos osoittaa sen, miten asiansa osaava kirjailija voi vakuuttaa lukijansa uskomaan todeksi mitä uskomattomampia maailmoja ja tapahtumia, kun on taitava kirjoittaja. Uskottavuutta ja lisäinfoa kirjan maailmaan tuovat jokaisen luvun alussa olevat katkelmat  tieteellisistä teoksista, uutisista jne, joissa käsitellään esimerkiksi kehopolitiikkaa ja yhteiskuntaa.

 Ilmeisesti kirjaan on tulossa jatkoa, joka on ehdottomasti hieno uutinen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Mahdottomien kukkien puutarha: Reetta Vuokko-Syrjänen. Osuuskumma 2023 (Syntykeho #2)

Kansi: Kaj Syrjänen

"Tänään, Miguelito, minä kerron sinulle Neljännestä porsaasta. Olet viimein tarpeeksi iso kuulemaan kunnon tarinan, todellisen tarinan.

Väestöräjähdys sekä elinkelpoisen pinta-alan väheneminen ilmastonmuutoksen seurauksena pakottavat ihmiskunnan siirtymään vaihe vaiheelta virtuaaliseen. Mahdottomien kukkien puutarhan transhumanistiset tieteisnovellit näyttävät seitsemän murrospistettä matkalta kohti kehottomuutta.

Voiko kehottomana kasvanut lapsenlapsi koskaan ymmärtää kehosta luopuneita isovanhempiaan? Miten käy näyttelijälle, joka vaihtaa kehosta toiseen jokaisen roolinsa mukana? Entä jos koulutyttö joutuu viettämään vähän kehoaikansa keski-ikäisen miehen ruumiissa?

Mahdottomien kukkien puutarhan novellit tutkivat kehollisen itsemääräämisoikeuden ja selviytymisen mielekkyyden teemoja. Samalla kaikkien novellien alla kasvaa toivon siemen katastrofin jälkeisestä tulevaisuudesta." (Osuuskumma)

Oma arvio:

Kuten aiemmasta postauksestani voi lukea, olin hyvin vaikuttunut luettuani Reetta Vuokko-Syrjäsen romaanin Syntykeho , eli miten juosta pakoon ilman jalkoja, ja onnekseni ja ilokseni samaan pikselien, tekoälyn, fraktaalien, muokattujen kehojen ja servereiden kyllästämään dystopiseen maailmaan ilmestyi tämä jatko-osa. Mahdottomien kukkien puutarha sisältää seitsemän novellia, joissa edetään vuodesta 2237 vuoteen 2466. Viimeisessä novellissa Mahdottomien kukkien puutarha minut päästetään viimein piinasta (vaikka toki nautin kaikkien novellien lukemisesta yhtä lailla) ja saan tavata Syntykehosta tutut Kipin ja Artistin. Novelleja yhdistää kehystarina, jossa tutkija Yakubo on pyytänyt lupaa päästä Hyvinvointilautakunnan keskusarkiston asiakirjoihin, sillä hän haluaa selvittää ja todistaa, miten kaukaisetkin tapahtumat ovat johtaneet toukokuun 30. päivän levottomuuksiin. Kehyskertomuksessa eletään vuotta 2468.

On erittäin kiehtovaa sukeltaa takaisin Vuokko-Syrjäsen luomaan uskomattomaan maailmaan, ja päästä lisäksi kaiken sen alkulähteille, miten ihmisten omista kehoista tuli ylellisyys.

Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle (vuosi 2237) alkaa oikeudenkäynnistä, jossa nuorta Emmaa syytetään edesmenneen Johannes Uusmaan ruumiin varastamisesta. Mitä oikein tapahtui? Takana onkin suuri rakkaustarina, jossa itsemurhaa suunnitteleva Emma törmää sattumoisin (?) sekavia puhuvaan nuoreen mieheen, jonka tämä nimittää Polvisukiksi erikoisen pukeutumistyylinsä takia ja haalaa omaan asuntoonsa, koska on hänestä huolissaan. Emma ei tiedä vielä läheskään kaikkea tästä miehestä, joka on siirretty edesmenneen Johannes Uusmaan ruumiiseen. Emma ei osaa aavistaa myöskään sitä, kuinka tärkeä tuosta miehestä hänelle tuleekaan. Miehestä, joka pelasti hänen henkensä maailmassa, jossa yhteiskunnalla ei ole enää resursseja auttaa.

Miksipä surra, jos maailmansa pystyi täyttämään avaruusvadelmilla? (Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle, s. 31)

Luovutusvoitto (2347-2411) kertoo eräästä perheestä, joka viettää lähes koko elämänsä sosiaaliservereillä. Perheen isovanhemmat kuuluvat ensimmäisiin luovuttajiin, jotka möivät syntykehonsa pois. Nyt elossa on enää isoisä Pekka, joka asuu samalla serverillä poikansa Laihon sekä tämän tyttären Piin kanssa. Novellissa käydään läpi eri sukupolvien välisiä kuiluja: Pii on mukana nuorten keho-oikeusaktivistien ryhmässä, jossa luovuttajia pidetään kaiken pahan alkuna. Syvällisemmät keskustelut Pekka-isoisän kanssa auttavat kapinallista Piitä kuitenkin ymmärtämään niitä syitä, miksi isovanhemmat muinoin päättivät luopua kehoistaan.

Ehkä asiat ovat totta, vaikkei niitä voikaan koskettaa. (Luovutusvoitto,s. 101)

Jäässä heijastuvat kuvat (2428) esittelee salapoliisina toimivan Jaak Korjuksen, joka tavataan myöhemmin myös novellissa Anna itse kolmantena. Jaak saa tehtäväkseen tutkia kuuluisan holotaivaan tähden Ava Marcourin murhaa - mikä siis kohdistui hänen yhteen kehoistansa hänen ollessa onneksi ladattuna sillä hetkellä eri kehoon. Jaak pääsee matkustamaan rikkaiden suosimaan jääkaupunkiin, San Antarcticaan, jossa Ava Marcourin asumus sijaitsee. Novelli on ehta dekkari epäiltyjen listoineen ja yllättävine juonenkäänteineen. Rakkauttakin mahtuu mukaan, samalla kun Jaak Korjus käy läpi omaa hankalaa elämäntilannettaan häikäilemättömän Niklaksen alaisuudessa - saman, joka vei häneltä Merja-rakkaan. Tulevaisuuskaan ei säästy sairauksilta ja vitsauksilta: rikkaiden runsaasta kehojenvaihtelusta aiheutunut multikorporeaalinen dissosiaatio alkaa olla todellinen, joskin vaiettu ongelma.

Niin alkaa uusi elämäni. Lasin takana. Seuraan Avan elämää värikkäinä kuvina - kaikki valo on ikkunoiden sisäpuolella. ( Jäässä heijastuvat kuvat, s. 125)

Seuraava novelli nimeltä Neljäs porsas sijoittuu (Etelä-)Amerikkaan ja siinä eletään samoja aikoja kuin edellisessä. Amparo on selvittämässä, mitä tapahtui hänen pikkuveljelleen Manuelille, josta ei ole kuulunut mitään viimeisen viestinsä jälkeen. Toiset veljistä, Ricardo ja Javier, ovat jossain maan alla. Yksin selviytyvä Amparo luovii tietään vaarallisella La Manzanan alueella ja saa tietää raadollisen totuuden veljensä kohtalosta. Hänen on nyt lähdettävä selvittämään, missä piileksii Javier. Novellia taustoittaa kivasti Amparon isoäidin kertoma satu kolmesta pienestä porsaasta. Tosin mummon sadussa on myös neljäs porsas.

"Odottakaa vain, lobot. Nyt saatte tietää, millaista on olla jahdattavana." (Neljäs porsas, s. 160)

Anna itse kolmantena (2434) sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, nimittäin nunnaluostariin, johon tuttu Jaak Korjus hälytetään jälleen työtehtäviin. Luostarin pyhää Annaa esittävä patsas on alkanut itkeä verta. Luostarin abbedissa on huolissaan, että tämä ilmiö houkuttelee heidän pyhäkköönsä turisteja sankoin joukoin. Jaak pääsee peitetehtäviin, eli hänestä tulee tutkimusten ajaksi aspirantti Gertrude. Jaak solahtaa yllättävän helposti luostarin säännönmukaiseen ja rauhaisaan elämään, vaikka heidän eloaan järkyttävätkin uudet vitsaukset. Tekeekö joku luostarin sisäpuolelta ilkeyttä ja miksi?

"Herra on vihastunut meille", Faustina nyyhkyttää. "Lopun ajat ovat käsillä." (Anna itse kolmantena, s. 196)

Sitten hypätään vuoteen 2445 ja nuoren koululaistytön Lauran nahkoihin - tai mieleen pikemminkin - novellissa Sovitusmatka. Lauralla on hyvin ongelmallinen ystävyys suositun Jeminan kanssa, joka itse asiassa käyttää Lauraa hyväkseen kehonryöstökeikoillaan. Kyllä vain, tytöillä on hyvin riskialtis harrastus, jossa he Lauran perheen työläismiehen Rolle-kehoa avuksi käyttäen ryöstävät ostoskeskuksessa sopivia kehoja, tai lihoiksi he niitä nimittävät, ja kuljettavat ne salaiseen turvahuoneeseen kaupattavaksi Andrus-nimiselle ostajalle. Tytöillä on tarkoitus saada niin paljon rahaa kasaan, että saavat tilattua Andrukselta itselleen täydelliset kehot. Mutta kun Lauralle alkaa selvitä Jeminan itsekkäät ja petolliset aikeet, hän onkin ovelampi tapaus.

Tänään Jemina on mun. Me tehdään yhdessä keikka ja kohta Jemina taas katsoo mua niin. (Sovitusmatka, s. 241)

Ja niin päästään vuoteen 2466 ja Kipin ja Artistin seuraan novellissa Mahdottomien kukkien puutarha. Tällä kertaa Artistilla on Kipille erikoinen pyyntö: hänen on päästävä käsiksi sukupuuttoon kuolleen Luurankokukan siemeniin, sillä hänellä on suunnitteilla täysin kasvipohjainen, väriä vaihtava keho, johon kastuessaan lasimaiseksi muuttuva Luurankokukka on täydellinen. Ongelma vain on siinä, että kukan siemeniä on enää parhaiten vartioidussa geenipankissa. Kipillä on kuitenkin keinonsa, sillä mitäpä hän ei tekisi Artistin eteen. Hän hyödyntää Svalbardin virtuaalista opetuspuutarhaa, jota on vartioimassa tekoäly. Hänen tarvitsee vain hiukan huijata tehtäväänsä suorittavaa tekoälyä, syöttää sinne sadun lomassa omat koodinsa haittaohjelmana ja antaa tekoälylle näin ollen omat ohjeensa. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen...

Nyt on minun vuoroni pelastaa meidät. Ohjelmoidessa minäkin osaan lentää. (Mahdottomien kukkien puutarha, s. 297)

Olen nauttinut suuresti matkastani näissä huikeissa tulevaisuuden maailmoissa. Vuokko-Syrjänen osaa totisesti kirjoittaa scifitarinoita, jotka vievät mennessään. Lempinovellejani näistä ovat ehdottomasti Jaak Korjuksen dekkarimaiset novellit Jäässä heijastuvat kuvat sekä Anna itse kolmantena. Mahdottomien kukkien puutarha on myös huikea seikkailu virtuaalisen puutarhan ja satumaailman syövereissä, mutta en nyt ehkä ihan täysin saavuttanut sitä tunnetta, kuin Syntykehoa lukiessani. Pidin myös kovasti rakkaustarinan omaisesta novellista Emma Halmin vaihtoehdot kuolemalle sekä koululaistytön näkökulmasta novellissa Sovitusmatka, ja erityisesti novellin loppuratkaisu oli huikean nerokas. Että oikeastaan vain pari novellia näistä jäi minulle hiukan laimeammaksi lukukokemukseksi, muista nautin täysin.

Arvosanaksi annan tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Jaakko-Markus Seppälä: Lemen

Korento-trilogia: Anne-Maija Aalto

 Korento: Anne-Maija Aalto. Otava 2020 (Korento #1)

Kansi; Johanna Junkala

 

"Vavahduttava, loisteliaasti kerrottu tarina vastarinnasta eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai ovat aina pitäneet yhtä. He ovat syntyneet internointikylään saarella, jota ennen vesien nousua kutsuttiin Japaniksi. He ovat ulkokansalaisia joiden tarkoitus on palvella kokokansalaisia.
Hyvinä iltoina he menevät yhdessä merenrantaan kahlaamaan. Se heillä sentään vielä on, vaikka heiltä vietäisiin kaikki muu.
Sitten komentaja Rafikov vie Main mukanaan Nymfiksi.
Eikä Satomi voi enää vain odottaa.

”Nyt seison tässä ja sisältä minä ratkean, noin vain. Ajattelen vain loppua.”(Otava)"

 Oma arvio: 

Jos jonkun kirjan kansi saa haukkomaan ihastuksesta henkeään, se on tämä! Johanna Junkala on loihtinut tälle Anne-Maija Aallon järjestyksessään toiselle romaanille Korento uskomattoman kauniin, kimmeltävän ja mieleenpainuvan kannen, joka on synkassa kirjan nimen - ja juonen kannalta erittäin keskeisen symbolin kanssa. En jaksa painottaa tarpeeksi kansikuvan tärkeyttä: se on kuin avain kirjan sisuksiin, se luo lukijalle etukäteen mielikuvia kirjan sisällöstä. Siksi monesti harmittaa, jos oikein hyvässä kirjassa on kökkö kansitaide. 

Aallon vuonna 2016 ilmestynyt reaalimaailmaan sijoittuva esikoisromaani Syvään veteen teki minuun vaikutuksen herkällä surun kuvauksellaan. Sana herkkyys ja kielen kauneus löytyy myös tästä dystopiseen maailmaan sijoittuvasta Korennosta, jossa on esikoisteoksen lailla vesi hyvin tärkeänä elementtinä.

Kun olimme vain vuoden ikäisiä, he leikkasivat pehmeän vauvaihomme auki ja upottivat niskaamme omat tunnistesirunsa. Siru on ihon alla piilossa, mutta arpi muistuttaa aina, että meihin on laitettu jotakin ylimääräistä. (s. 14)

Kirjan tapahtumapaikkana on saari, jonka tunnemme nimellä Japani, mutta joka kirjan maailmassa tunnetaan  Itäisten kauppaliittojen Unionin kolmantenatoista siirtokuntana. Merenpinnan nousun jälkeen  ulkokansalaisiksi nimetyt on siirretty näihin siirtokunnan internointikyliin, jossa myös kirjan minäkertoja, 17-vuotias Satomi asuu yhdessä sokeutuneen isänsä kanssa. Kylässä eletään köyhyydessä ja sairaudet vievät heikommat mennessään. Lapset lähetetään jo nuorina työhön ruokapalkalla Unionin tehtaisiin, joissa työolot eivät ole kovinkaan kummoiset. Japanin kieli on kielletty kieli, kaikkien on puhuttava Unionin kieltä. Vartijat seuraavat, ettei minkäänlaista kapinahenkeä pääse syntymään, sillä muistissa on yhä ulkokansalaisten vastarintaliikkeen, tombon, kapina, joka vei myös Satomin äidin hengen.  Hän saa tietää tästä, kun eräänä päivänä hänen isänsä vie tyttärensä luolaan, jonka seinällä on tombon symboli, korento.

"Korennot ovat selviytyneet kaikesta. Se on minusta ihmeellistä. Niitä on ollut tässä maailmassa satoja vuosia. Kuvittele sitä, Satomi. Ne ovat eläneet ja sopeutuneet, selvinneet kaikista suurista muutoksista. Me halusimme itseemme edes hieman niiden elinvoimaa ja rohkeutta. Siksi aloimme kutsua vastarintaliikettä nimellä tombo. Se tarkoittaa vanhalla kielellä sudenkorentoa." (S.58)

Satomilla on rakas sydänystävä Mai, jolla on enemmän sisaruksia kuin Satomilla. Koska heidän perheessä on jatkuva puute ruuasta ja sairaudet on viedä nuorimmaisen hengen, Mai on täysi-ikäisenä suostunut lähtemään kaupunkiin korkea-arvoisen komentaja Rafikovin Nymfiksi. Nymfit on kuvattu kirjassa moderneiksi geishoiksi, seuraneideiksi,  mutta todellisuudessa he ovat jalkavaimoja. Asetelmasta tulee minulle heti mieleeni Atwoodin Orjattaresi, jossa hedelmälliset naiset lähetetään arvovaltaisiin perheisiin synnytyskoneiksi. Ulkokansalaiset tosin eivät voi tehdä lapsia, sillä heidät on tehty hedelmättömiksi, mutta muuten he Nymfiksi jouduttuaan (vaikka ketään ei siihen pakoteta, olosuhteet kuitenkin usein pakottavat suostumaan, sillä perheet saavat Nymfi-tyttäristä paremmat ruoka-avustukset) saavat viihdyttää isäntäänsä myös seksuaalisesti.

Lupaan itselleni, että minä teen siitä vielä totta. Minä vien meidät pois. Levitän kämmeneni meidän saaremme ja uuden suurmantereen välille. Avaan sormeni niin auki kuin saatan.

Kaksi kämmenenleveydellistä vettä. Se ei ole vähän, mutta ehkei kovin paljoakaan. (s.67)

Satomin elämä romahtaa Main lähdettyä, sillä heidän ystävyytensä on ollut hyvin intensiivinen ja syvä. Jäljelle jää vain Main salassa antama vanhan Japanin kartta, jota Satomi säilyttää visusti piilossa muiden rannalta löytämiensä aarteiden joukossa. Ystävykset ovat lapsuudesta asti vannoneet vielä joskus pakenevansa saarelta, mutta Mai on se, joka luopui ensiksi ajatuksesta. Satomin elämä jatkuu internointikylässä selviytyessä päivästä toiseen. Hän takaa perheelleen toimeentulon käymällä töissä ja isä hoitaa rakkaudella vaalimaansa puutarhaa. Main isoveli Eisuke toimii jonkinlaisena lohtuna Satomin surussa, mutta kukaan ei voi saada niin isoa sijaa hänen sydämessään kuin Mai. Kun Satomi pääsee myymään puutarhansa omenoita kaupungin markkinoille, hän saattaa päästä näkemään vilaukselta Main, sillä Nymfit tuodaan usein sinne näytille. Mutta onko kohtaaminen sellainen, josta Satomi on haaveillut? Mitä he ovatkaan tehneet Maille!

Aika on kummallinen käsite. Nyt, silloin. Miten tuo hetki rannalla voi olla menneisyyttä, kun saatan aivan selvästi nähdä meidät tuolla vesirajassa kahlaamassa? Ajattelen, että ehkä nykyhetki ja menneisyys limittyvät, ehkä ne voivat olla olemassa yhtä aikaa. (s. 310)

Koska kyse on dystopiasta, Unionin ja internointikylien väliset jännitteet etenevät hiljalleen nousevaan kapinaan. Satomi saa apua Main pelastamiseen ja suunnitelmiin saarelta pakenemiseen yllättävältä taholta, sillä hänen isänsä parantajan kyvyistä on sana kiirinyt. Kirjan lopussa meinaan järsiä kynsinauhani verille, sillä niin tiivistunnelmaiseksi tapahtumat etenevät. Ehtiikö Satomi ajoissa sovittuun paikkaan? Pelastuuko Mai hirviömäisen komentajan kodista? Kohtaavatko ystävykset enää koskaan?

"Mikä antaa meille oikeuden lähteä kun kaikki muut joutuvat jäämään?" (s. 285)

Kirja loppu on minulle hyvin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Olen hetkisen ajan jopa hienoisen pettynyt, mutta tarkemmin mietittyäni sopivan avoimeksi jäänyt viimeinen luku jättää kirjan sopivan arvoitukselliseksi ja säilyttää loppuun asti pahaenteisen tunnelman, muttei syö kaikkea toivoa. Kirjan tunnelmasta tulee mieleeni hyvin vahvasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjan tunnelma ja henki. Anne-Maija Aalto kirjoittaa kaunista tekstiä ja lukiessani halusin viipyillä mahdollisimman kauan sen tunnelmassa:

Syksy saapuu vähitellen iltojen aikaisessa hämärässä kuin mustaviittainen nainen vuorten yli. Se heittää punertavia hiuksiaan ja tanssii, tuo tullessaan ensimmäiset kuurat ja puhaltaa viileitä tuulia punaisena ja keltaisina hehkuvissa vuorenrinteen metsissä. (s. 109)

Nuorten naisten, Satomin ja Main, ystävyys on kuvattu niin kauniisti, etten ole pitkään aikaan moista syvällisyyttä kokenut. Pelkäsin hetken, että Satomin ja Eisuken välinen orastava ystävyys ja pienoinen romanttinen vire vie liikaa huomiota tarinasta, mutta onneksi se pysyy sopivan pienenä.  Japanin saarelle sijoittuva dystopinen maailma on erikoislaatuinen ja kiehtova ja juoni pysyy eheänä alusta loppuun saakka. Vaikka kirjan yhteiskunta ja sen valtarakenteet on sepitteellisiä, on niissä heijastuskohtia niin historian siirtomaavaltojen aikoihin kuin nykypäivän pakolaisten ja muiden vähemmistöjen asemaan. Korento sisältää myös hyvin samantyyppisen vahvan (nuoren) naisen asemaa käsittelevän teeman kuin tänä vuonna ilmestynyt Kim Liggettin Armonvuosi.

Kirjaa suosittelen ehdottomasti aikuislukijoillekin, eli suotta kavahtaa tätä, vaikka onkin nuortenkirjaksi luokiteltu. Nuorille, iältään 15+ lukijoille tämä sopii, jos on lukenut hieman jo ennestään, eli ihan ensikirjaksi vähän tai ei lainkaan lukeneelle en tätä kouraan tyrkkäisi. 

Uskon ja toivon, että Korento löytyy tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalta!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Unelmien aika

Siniset helmet

Storytaimi

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen

 

Mistä valo pääsee sisään: Anne-Maija Aalto. Otava 2021. (Korento #2)

Kansi: Mirella Mäkilä

"Mitä ihminen on, jos häneltä viedään muisti? Huikean taidokas, vangitseva tarina kapinasta, toivosta ja ihmisyydestä.

Aleksei on nuori mies, jonka isä johtaa ihmistutkimuslaitosta osittain meren alle peittyneessä Tokiossa. Laitokseen tuodaan säännöllisesti lasti koeyksilöitä, niin myös Satomi, nuori nainen, joka on noussut vastarintaan. Häneltä on tarkoitus pyyhkiä muisti. Satomista tulee Aleksein harjoitustehtävä, sillä pojan on määrä jatkaa isänsä työtä. Mutta pinnan alla velloo jo, nuori sukupolvi näkee vanhempiensa luoman järjestelmän kauhut.

Mistä valo pääsee sisään jatkaa kiitetyn Korento-romaanin tarinaa. Korento valittiin Topelius-palkintoehdokkaaksi." (Otava)

Oma arvio:

Olen kovasti odotellut Anne-Maija Aallon Korento-dystopialle jatkoa, ja kun Mistä valo pääsee sisään -kirjan arvostelukappale viimein saapui minulle, sain vielä yllättyä iloisesti, kun blogistani oli otettu sen takakanteen sitaatti (joka oli melkein suht. järkevä jopa!) Järjestin viime vuoden lopussa Kaunein YA-kansikilpailun, jonka Korennon huikean kaunis kansi voitti ylivoimaisesti. Jatko-osan kansi, jonka on taiteillut Mirella Mäkilä, kimmeltää sinisine vesineen lähes yhtä kauniisti ja on varmasti taas vahvoilla tämän vuoden kansikisassa, jonka aion loppuvuodesta taas järjestää.

Korento loppuu siihen, kun 22-vuotias Satomi yrittää saada taas muistojaan takaisin. Hän ei muista edes omaa nimeään. Puhutaan, että hän on ollut vankeudessa ja hänen muistiaan on käsitelty jossain laitoksessa. Mitä ihmettä tapahtui? Tähän saamme nyt vastauksen. 

Iltaisin kuvittelen hänet viereeni. Sanon hänelle: Älä odota minua. Jatka elämääsi. Istuta puutarhamme ilman minua. (s. 126)

Sarjan toinen osa alkaa siitä, kun nuori Aleksei Melnikov matkustaa Moskovasta takaisin isänsä ja äitinsä luokse osittain veden alle jääneeseen Uus-Tokioon, jossa hänen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta. Juuri tuossa laitoksessa internointikylien ihmisten muistia käsitellään niin, etteivät he enää muista todellista minäänsä. Sitten näitä ihmisiä voidaan ikään kuin ohjelmoida uudelleen, luoda heille uudet muistot. Aleksei on seurannut ihmiskokeita lapsesta saakka, eikä ole osannut kyseenalaistaa toimintaa, mutta opintovuodet Moskovassa ovat saaneet hänen silmänsä avautumaan - ja hänen ajatuksensa kääntymään. Eräs ikävä tapahtuma Moskovassa sai hänet ajattelemaan, mikä oikeus on määritellä ihmisiä eri arvoisiksi. Miksi kokokansalaiksi kutsutut voivat päättää, mikä on ulko- tai puolikansalaisten hengen arvo (eli ei käytännössä mitään?) Toisinajattelijoita ei kuitenkaan suvaita, joten Aleksein on oltava hiljaa.

Katsoin miestä tarkkaan. Kymmenen sormea. Kaksi silmää. Korvalehdet, joissa kasvoi hentoa untuvaa, joka erottui vain valoa vasten. Eroa ei ollut helppo nähdä päällepäin, mutta se oli kuitenkin olemassa, tiesin sen, sillä niin minulle oli opetettu. (s. 47)

Aleksei kutsuu isäänsä sukunimellä, Melnikoviksi, sillä hän ei ole oikein koskaan saanut yhteyttä isäänsä, joka on täysin omistautunut työlleen. Aleksein äiti on taas toisaalla pojan elämästä muusta syystä, sillä hän ei juuri poistu huoneestaan: hän on uppoutunut täysin Nox-virtuaalimaailmaan, jossa hän viettää nykyisin kaiken aikansa. Ollessaan pois sieltä äiti on alkanut saada yhä rajumpia ahdistuskohtauksia, joten hän ei halua juurikaan poistua sieltä. Virtuaalitodellisuus on hänen oikeaa todellisuutta, ja oikea maailma hänelle väärä todellisuus.

Kun Melnikov lupaa pojalleen lisää vastuuta ihmiskoelaitoksessaan ja lupaa tälle oman koehenkilön, hän ei arvaa, että Aleksei on luonut kontakteja kelluvan kaupungin vastarintaliikkeeseen. Kamera kuvaa Aleksein paidankauluksessa kaikkea sitä hirveyttä, mitä laitoksessa ulkokansalaisiksi kutsutuille ihmispoloille tehdään. Aleksein koehenkilö on nuori nainen, jolta on aggressiivisuuden vuoksi poistettu sormenkynnet. Ennen kuin tämän muistot kuoritaan pois aivokuoresta pala kerrallaan, Aleksei yrittää luoda kontaktia naiseen. Hän haluaa tietää tämän nimen. Arvaatko jo? Hänen nimensä on Satomi.

Joskus luulen, että Mai istuu vuoteeni jalkopäässä ja silloin pidän silmäni kiinni, annan kuvan pysyä. Kuulen kuinka hän hengittää, mutta oikeasti se olen minä. (s. 73)

Vastarintaliikkeessä Aleksei tutustuu entissuomalaiseen Marijaan, jonka valtoimenaan ryöppyävät vaaleat hiukset  saavat nuoren miehen pään sekaisin. Aleksei joutuu kuitenkin taistelemaan asenteitaan vastaan, kun hänelle selviää Marijan ulkokansalaisuus (vain kiinalaiset ja venäläiset ovat kirjan maailmassa kokokansalaisia.) Pikku hiljaa hän opettelee ulos kaikesta totutusta, siitä mitä hänelle on lapsesta saakka uskoteltu ja opetettu.

Me nukumme sen yön toisissamme kiinni, ihot lämpiminä kuunvalo kalpeana kiilana kasvoilla. (s. 233)

Itäisten kauppaliittojen Unionissa kuohuu: pelätään Wangin hallituksen vallankaappausta. Kuilu rikkaiden ja köyhien, ulkokansalaisten ja kokokansalaisten välillä on valtaisa. Käytännössä ulkokansalaisilla ei ole mitään oikeuksia, ei edes oikeutta lisääntyä. Lopulta Melnikovin muistimanipulaatiolaitoskin valjastetaan nymfi-tehtaaksi, mistä edes Melnikov itse ei ole mielissään. 

"Minusta on häkellyttävää, että tässä maailmassa on kaikesta huolimatta vielä kauneutta jäljellä" (s.99)

Mistä valo pääsee sisään on hyvin paljon dystopiamaisempi kuin esiosansa Korento. Vaikka kirjassa on tuttu Aallon kaunis, viipyilevä kerronta, kirja on hyvin erilainen kuin sarjan aiempi osa. Kaunis, kuvaileva kerronta ei nyt pääse ihan niin hyvin oikeuksiinsa, sillä dystopisen maailman kaupunki ja sen valtarakenteet ovat kerronnan pääsosassa Aleksein, Marijan ja koehenkilön eli Satomin näkökulmien lisäksi. Kieli on kauneimmillaan ympäristön kuvauksissa ja henkilöhahmojen tuntemusten sanoittamisissa. Nyt kuvailun sävy on useimmiten hyvin synkkää ja lohdutonta, eli dystopialle ominaista.

Aamuinen taivaanranta katoaa sameaan savusumuun. Tuntuu siltä kuin taivas olisi pudonnyt yön aikana liian matalalle, sumu painuu alas kaduille ja näen vain sen kohdan, missä satun olemaan. Molemmin puolin tietä nousee talojen seinämä kuin muuri ja seuraan sitä määrätietoisesti pois suljetusta kaupunginosasta, pois laitoksesta, pois tästä seisahtuneesta maailmasta. (s. 119)

Pidän kirjan tunnelmasta, vaikka olisin tähän hetkeen kaivannut hieman valoisampaa luettavaa. Se ei ole kuitenkaan kirjan vika, itsepä valitsin luettavakseni dystopian. Nox-virtuaalimaailma, johon Aleksein äiti katoaa, on kiehtova. Aleksein äiti voi elää siellä sellaista elämää, jota hän ei nykymaailmassa voi, joten hänen valintansa on hyväksyttävä niin lukijan kuin lopulta Aleksein ja hänen isänsä mielestä. Kirjan vahvana teemana on ihmisten eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ja valtaapitävien häikäilemättömyys. On mielenkiintoista pohtia sitä, mitä ihmisestä jää jäljelle, jos häneltä viedään muistot. Satomi pitää itsepintaisesti muistimanipulaatioissa kiinni siitä, ettei anna muistoa Main kasvoista heille. Hän kuvittelee niiden tilalle aina jotain muuta. Näin hän saa pidettyä edes jotain itsellään - sen tärkeimmän muiston.

Arvosanani 4+ 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Kirjakaapin kummitus

Kirjavinkit (Mikko)

Kirjafile

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

 Unohdettujen kirja: Anne-Maija Aalto. Otava 2024 (Korento #3)

"Vavahduttava tulevaisuuskuva maailmasta, jossa ihmisyys on vaarassa kadota.

Palkitun, taidokkaasti kirjoitetun romaanisarjan päätös.

Julman, sortovaltaisen Unionin alueelta pakoon päässyt Mai on ollut kuukausia pakolaisleirillä, ilman tietoa rakastettunsa Satomin ja taakse jääneen perheensä kohtalosta. Viimein hän näkee vilauksen Satomista uutisissa. Satomin tilanne on epätoivoinen, hänen muistinsa on nollattu ihmistutkimuslaitoksessa. Kun Maille tarjoutuu mahdollisuus yrittää muuttaa tapahtumien vääjäämätöntä kulkua, hän tarttuu uhkayritykseen empimättä." (Otava)

Oma arvio:

Vihdoin viimein sain käsiini Korento-trilogian viimeisen osan! Nimittäin trilogian toisen osan ja tämän väliin on vierähtänyt kolmisen vuotta. Olen pitänyt suunnattomasti aiemmista osista Korento ja Mistä valo pääsee sisään, joiden synkkä maailmankuva ja Anne-Maija Aallon uskomattoman kaunis kirjoitustyyli vetoavat minuun. Synkkyyttä ei tule puuttumaan tästä trilogian päätösosastakaan.

Minulla on mahdollisuus olla unohdettujen ääni, ja vaikka en pyytänytkään tätä roolia itselleni, otan sen vastaan ylpeänä.  (s. 75)

Unohdettujen kirja alkaa lähes utopiamaisen rauhaisalla kuvauksella Main ja Satomin elosta jossain omassa, ihanassa kodissa, kaukana kaikista muista, jossa he hoitavat omaa puutarhaansa, nukkuvat toisiinsa käpertyneinä ja nauttivat ihania aterioita yhdessä. Aika pian kuitenkin jotakin synkkää on hiipimässä heidän paratiisiinsa, ja Satomin oudot puheet ja surumielisyys huolettavat Maita, joka ei haluaisi minkään enää tulevan heidän onnensa tielle.

Sitten ollaankin ihan toisissa olosuhteissa. Mai on juuri pelastettu suurmantereelle, jossa hänet on otettu hyvään huomaan Desert Valleyn pakolaiskeskukseen. Mai ei halua jakaa omia tuntojaan ryhmäterapiaistunnoissa, sitä, kuinka hän kantaa yhä kipeitä muistoja ajoista Rafikovin nymfinä ja siitä, ettei tiedä ystävänsä Satomin olevan kunnossa. Häiveuniterapiassa Mai pääsee rakentamaan hetkeksi illuusion unelmien paikasta, jossa hän taas saa olla hetken Satomin kanssa - vaikka vain oman mielikuvituksensa luomassa illuusiossa. Lopulta hän kuitenkin avautuu kirjoittamalla omista kokemuksistaan avoimen kirjeen lehden etusivulle ja saa huomiota osakseen - kaikki se ei ole toki mukavaa.

Aina silloin tällöin joku rikkoo sanatonta sääntöä ja tuo menneen nykyhetkeen. Sellaista ei katsota hyvällä. Me emme puhu siitä, mitä oli. Me keskitymme enää vain siihen, mitä voimme juuri aistein havaita. (s. 36)

 Kun Mai pääsee lopulta omaan asuntoonsa, entinen huonekaveri Kimiko tutustuttaa hänet paikkaan, josta saa ostettua Nox-virtuaaliunia. Se ei ole niin turvallista kuin ammattilaisten valvoma häiveuniterapia, mutta siinä saa olla vaikka pidempiäkin aikoja itse luomassaan todellisuudessa. Joku voi jopa ostaa itselleen ajan koko loppuelämäkseen. Mai jää heti koukkuun, mutta huomaa, että palautuminen Nox-unesta on kerta kerran jälkeen vaikeampaa. Kimiko on vielä syvemmällä. Onneksi Mai löytää pelastuksensa järjestöstä, jossa hän pääsee pelastamaan nymfejä ja muita hyväksikäytettyjä tyttöjä Unionin alueelta. Kaikkein eniten hän kuitenkin haluaisi pelastaa Satomin.

Minä selviydyin, mutta rakkaani todennäköisesti eivät. Minä selviydyin, mutta arvet pysyvät. (s. 97)

Toinen tarinalinja seuraakin Satomin elämää. Hänelle on juuri tehty nollaus, eli hänen aiemmat muistinsa on pyyhitty pois ja hänestä on tehty niin sanottu tehdasvalmisteinen nymfi. Hän ei ole enää Satomi, hän on Areia. Ja kuinka ollakaan, hänkin on joutunut komentaja Rafikovin nymfiksi. Satomin onni on kai juuri muistamattomuus ja se, ettei hän tiedä paremmasta, joten hän on nyt täydellinen, mukautuvainen nymfi. Hän on suorastaan kiintynyt isäntäänsä, joka välillä kohtelee nymfiään hellemmin, välillä kovakouraisemmin. 

Olen tänään melkein onnellinen. Olen tottunut olemaan näkymätön, mutta nyt olen tarkkarajainen ja elossa. Tunne on vieras, mutta voimaannuttava. Yhtäkkiä minulla on ihmisen hahmo. Silti nytkin katselen vääjäämättä itseäni ulkopuolelta, väkijoukon silmin. En pääse yhteyteen itseni  kanssa. Olen olemassa vain heidän katseissaan. (s. 188)

Ravikofin vaimo Livia tuntuu säälivän Satomia ja yrittää tuoda hänelle muistikuvia edellisestä elämästään, mutta turhaan. Parantumatonta syöpää sairastava Livia alkaa käyttäytyä yhtäkkiä erityisen lempeästi Satomia kohtaan, ja Satominkin mielessä alkaa tapahtua outoja, kuin välähdyksiä menneisyydestä. Sodan syttyessä kaikki joutuvat pakenemaan Aomorin pohjoiseen merenrantakaupunkiin, vanhaan hotelliin monen muun perheen kanssa. Livia alkaa puhua Satomille paon mahdollisuudesta. Hän haluaa johdattaa tämän turvaan.

Pääseekö Satomi turvaan suurmantereelle? Kohtaavatko he enää koskaan Main kanssa? Kykeneekö hän edes muistamaan Maita koskaan, suurta rakkauttaan? Jaksaako Mai enää auttaa muita nymfejä pakoon, kun ainoa, jonka hän todella haluaisi pelastaa, on Satomi?

Unohdettujen kirja on äärimmäisen synkkä ja rankka. Kieli on kaunista ja sitä on nautinto lukea, mutta sisältö ei juuri anna armoa. Aina kun luulen löytäväni jonkin toivonpilkahduksen, se meinaa mureta käsiin. Vaikka Satomin nymfinä kokemia raakuuksia eli käytännössä raiskauksia ei kuvailla tarkasti, jatkuva synkkyys kirjan ilmapiirissä ei ole mitään kevyintä kamaa lukea. Minulla meni jopa uniin tämä kirja, mikä on tosi harvinaista. Dystopian ystävänä arvostan kovasti Aallon luomaa synkkää kuvitteellisen tulevaisuuden maailmaa, joka tuo vahvoja yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mielenkiintoisia ovat myös Nox-unien virtuaalimaailmat, jotka jokainen voi luoda omanlaisikseen. 

Aika vahvasti tästä tulee mieleen Atwoodin Orjattaresi -kirja. Välillä minua hiukan jopa häiritsi, koska näin lukukokemukseni aikana kuvina mielessäni Handmaids tale -TV-sarjan tapahtumia. Mielessäni esimerkiksi Satomin nymfihuone oli tismalleen samanlainen kuin mainitsemani TV-sarjan orjattaren vinttihuone. Loppua kohti kirjan maailma erottui kuitenkin täysin omakseen ja pääsin luomaan mielessäni täysin omannäköiset kuvat kirjan tapahtumista. Mietin vain koko ajan lopun lähestyessä, että anna pliis tässä olla onnellinen loppu, sillä en kestä tätä synkkyyttä enää! No, onko tässä onnellinen loppu? Enpä kerrokaan...

Annan kirjalle arvosanaksi 5-

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kim Liggett: Armonvuosi

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

Ihan mieletön juttu -sarja: Hank Green

Ihan mieletön juttu: Hank Green. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2019. (Ihan mieletön juttu #1)

Englanninkielinen alkuteos: An Absolutely Remarkable Thing. Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto

"Scifillä maustettu hauska ja koukuttava kuvaus tubemaailman koukeroista

Suositun tubettajan esikoisromaani on viihdyttävä scifi-mysteeri, joka sivuaa painavia ja ajankohtaisia teemoja: kuinka sosiaalinen media muokkaa keskustelukulttuuria ja kuinka julkisuus on oma maailmansa, jolla ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Parikymppinen taideopiskelija April May asuu New Yorkissa yhdessä kämppiksensä, on-off-tyttöystävänsä Mayan kanssa. Eräänä aamuyönä April törmää jalkakäytävällä seisovaan jättiläismäiseen patsaaseen. Hän nimeää patsaan Carliksi ja kuvaa siitä ystävänsä Andyn kanssa videon, jonka Andy jakaa YouTube-tilillään. Seuraavana päivänä videosta on tullut viraali-ilmiö ja Aprilista somejulkkis.

Käy ilmi, että Carleja on ilmestynyt kymmeniin kaupunkeihin eri puolille maapalloa. Aprilin odotetaan selvittävän Carlien salaisuus: mistä ne ovat tulleet ja mitä ne tarkalleen ottaen meiltä haluavat. Pian hän joutuu huomaamaan, kuinka kuuluisuus asettaa vaakalaudalle hänen ihmissuhteensa, turvallisuutensa ja identiteettinsä – koko hänen elämänsä."(Tammi)

Oma arvio: 

(Huom! Arviossani on  joitakin lähes suoria lainauksia Oulun kaupungin nuoret -IG-tilille (@kirjastogram) tekemästäni kirjavinkkauksesta.)

Kuuluisan YA-kirjailija John Greenin veljen Hank Greenin esikoiskirjassa parikymppinen tubettaja April May törmää kotikaupungissaan New Yorkissa eräänä päivänä omituiseen, jättimäiseen patsaaseen, josta hän tekee ystävänsä Andyn kanssa You Tube -videon.  Aprilista tulee Carl-videoidensa ansiosta somejulkkis, ja hän saa kokea sen aiheuttamat hyödyt ja haitat. Selviää myös, että Carl-patsaita on alkanut putkahdella muihinkin maailman kaupunkeihin. Kirjan alkuasetelma patsaineen tuo muuten kovasti mieleen Sylvain Neuvelin Themis Files -trilogian alku, jossa avaruudesta putkahtaa maan pinnalle patsaiden sijaan jättiläisrobotteja.

Carl ei tunnu ihan tavalliselta patsaalta, vaan oudon lämpimältä ollakseen metallia. Tästä Carlin mystisestä materiaalista kiinnostuu yliopisto-opiskelija Miranda, jonka ilmestyminen kuvioihin edesauttaa Aprilin ja hänen tyttöystävänsä Mayan välirikon syntymistä.

Re. Oliko se siis lämmin?  

April,

ne ominaisuudet joita kuvaat...kovuus, resonoivuus, kiilto, paino, äärimmäisen alhainen lämmönjohtokyky, ne eivät kuulosta pelkästään omituisilta vaan mahdottomilta. Tietojemme mukaan ei ole olemassa mitään materiaalia, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet. On vaikea kuvitella että sellaista materiaalia edes voisi olla olemassa.--- (s. 69)

Carl pyytää erilaisia alkuaineita omintakeisilla koodeillaan, joita hän ripottelee esimerkiksi Queenin biisistä kertovalle Wikipedia-sivulla, ja jonka nokkelat Andy, Miranda ja April huomaavat. Kun Carl on saanut haluamansa aineseoksen, häneltä ja kaikilta muilta patsailta ympäri maailman irtoaa toinen käsi. New Yorkin Carlin käden katoamisen April pääsee omin käsin todistamaan. Patsaan käsi nimittäin ottaa jalat alleen ja kipittää karkuun. 

"Miksi pelastit minut?" kysyin kädeltä.

Se ei tehnyt mitään. (s. 266)

Ihmiset ympäri maailman alkavat nähdä samaa unta, jossa täytyy selvittää erilaisia koodeja. Perustetaan jopa erilaisia yhteisöjä, joissa yhdessä mietitään koodien muodostumista. Ihmisten elämä on kuin tosielämän pakopeliä. April huomaa pian, että hänen uni poikkeaa  kuitenkin muiden unista, sillä siinä esiintyy myös kaupunkiin laskeutuva Boeing 767 -lentokone. Onko April valittu, ja miksi juuri hän? Tuntuu, kuin Carl suojelisi häntä. Carlien tulo synnyttää luonnollisesti myös vastarintaliikkeen nimeltä Turvaajat, jotka ajattelevat Carleilla olevan pahat aikeet. Kun Aprilin omaan makuuhuoneeseen ammutaan viereisestä rakennuksesta, hän tajuaa, kuinka suuressa vaarassa hän on. Lisää kauheuksia on tulossa...

1. Carl oli elävä

2. Carl tiesi kuka olin.

3. Carlilla oli ainakin kaksi toivetta.

              1. Että minä en kuole.

                            2. Että minä en ota kuvaa sen 

          irtokädestä. (s. 263)

Ihan mieletön juttu on kirja, jossa on April Mayn kirjoittama raporttimainen kirja sisällä. Kirjan lopun traagisten tapahtumien jälkeen Aprilin ystävä Andy kirjoittaa kirjan viimeisen luvun, jossa paljastuu yllättävä käänne. Tämä käänne petaa melko varmasti ilmestyvän jatko-osan mahdollisuutta.

Hank Green sekoittaa kirjassaan mahtavasti scifiä, some-maailman kiemuroita ja ihmissuhdesotkuja. Valitettavasti henkilöhahmojen väliset selkkaukset jäävät hiukan pinnallisiksi ja epämääräisiksi. Aprilin ja Mayan suhde on esiteltykin hyvin sekavaksi kämppis/rakkaussuhteeksi, mutta lisäksi soppaa sekoittaa hämmentävä Andyn ja Aprilin ystävyyssuhde ja Aprilin säätö vetävännäköisen Mirandan kanssa. Näitä kirjailija olisi voinut selventää ja niihin hiukan panostaa enemmän. Kirjaa suosittelisin ehkä noin 15-vuotiaista eteenpäin. 

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustanjalle. 

Muissa blogeissa ja vlogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book (Lokakuun luetut/ 14:37)

 

Lisään kirjan myös Scifi-haasteeseen. 

 

Loistavan hullu hanke: Hanke Green. Suomentanut Kaisa Kattelus. Tammi 2021 (Ihan mieletön juttu #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): A Beautifully Foolish Endeavor. Kansi: Laura Lyytinen, iStockphoto

"Scifi-mysteeri, joka viihdyttää ja haastaa ajattelemaan

Hank Greenin Ihan mieletön juttu -esikoisteoksen upea jatko-osa, yhtä aikaa vauhdikas scifimysteeri ja pureva yhteiskuntakritiikki, joka uskaltaa kyseenalaistaa ajatuksemme vapaudesta, tulevaisuudesta ja siitä, kuinka suhtaudumme tuntemattomaan.

Carleiksi nimetyt robottipatsaat katosivat yhtä äkisti kuin saapuivatkin – hetkessä. Ne saivat Maassa aikaan tuhoa pelkällä olemassaolollaan, jonka yhtenä seurauksena oli patsaiden löytäjän April Mayn äkkikuuluisuus ja ennenaikainen kuolema.Kuukausien kuluessa Aprilin ystävistä alkaa tuntua, etteivät he saa koskaan tietää mitä Aprilille todella tapahtui. Mutta yllättäen heidän tielleen alkaa tippua outoja vihjeitä, jotka saavat heidät epäilemään vahvasti, että April saattaa sittenkin olla elossa. Totuuden ja Aprilin etsinnän keskellä jokin tuntuu kasvavan, voima, joka haluaa vangita ihmiskunnan tietoisuuden ja kontrolloida todellisuutta…"(Tammi)

 Oma arvio: 

Niinhän siinä sitten kävi, että jatko-osahan se tupsahti parin vuoden viivellä Hank Greenin esikoisteokselle Ihan mieletön juttu - ihan niin kuin arvelinkin. Aika huikea jatko-osa tämä onkin. En ollut ihan hirveän myyty ensimmäisestä osasta, mutta kun olin päässyt tämän kakkososaan kunnolla sisään, tämä onkin vallan viihdyttävä ja nerokas jatko-osa. Mitä jatko-osat eivät monestikaan ole.

***Jos et halua lukea spoilereita, suosittelen skippaamaan postaukseni.***

Viime osahan loppui siihen, että kaikki uskoivat somevaikuttaja Aprilin kuolleen tulipalossa. Näin uskovat myös hänen ystävänsä Andy, tyttöystävä Maya ja Miranda, jonka kanssa Aprililla kerkesi myös olemaan sutinaa. Mutta kaikilta piilossa, hylätyssä pubirakennuksessa avaruudesta tupsahtanut älyn muoto, jota Carliksi kutsutaan, onkin kaikessa hiljaisuudessa kursinut pahoin palaneen Aprilin kuntoon käyttäen häneen tuota hyvin erikoista materiaalia, joka ei ole ihan metallia eikä muoviakaan. Carlin täytyy pikku hiljaa saada Aprilin ystävät tämän luo, ja sitä varten hänellä on hyvin nerokas keino.

"---Minusta tuntuu, että Carlien lähteminen ei ollut loppu. Minusta tuntuu, että se oli alku."(s. 107)

Andy yrittää pitää yhä pystyssä podcastiaan yhdessä Robinin kanssa. Tuntuu, että ihmiset yhä kaipaavat Unta, joka vei heidät aivan uudenlaiseen virtuaalitodellisuuteen. Niinpä on kehitelty toinen toistaan omituisempia todellisuuspelejä, joissa tyypit suorittavat erilaisia annettuja tehtäviä. Yksi niistä on Kala, jossa viestit tulevat WhatsApp-sovellukseen. Andy ei ole kiinnostunut todellisuuspeleistä, mutta joutuu eräänlaiseen sellaiseen, kun hänen eteensä osuu sattumalta omituinen kirja, joka näyttää tietävän hänestä kaiken ja kirjoittaa itse itseään sitä mukaa, kun Andy on tehnyt kirjan määräämän edellisen tehtävän. Andyn tehtävät liittyvät lähinnä rahan sijoittamiseen, ja pian hän huomaa omistavansa melkoiset tuotot. Ne hänen täytyy sijoittaa lopuksi mystiseen Altusiin, jolla on kehitteillä jotain hyvin erikoista ja mullistavaa. Harmi vain, että Altusia johtaa Andyn verivihollinen Peter Petrawicki, joka aiemmin vastusti Carleja etujoukoissa.

---Mutta muista, ettet saa kertoa minusta kenellekään. Kertominen tekisi lopun Hyvistä ajoista. (s. 119)

Hyvien aikojen kirja, josta löytäjä ei saa hiiskua kenellekään, ilmestyy myös Mayalle. Ja aika monelle muullekin loppujen lopuksi, mutta ei siitä enempää. Lopulta kirja johdattaa Mayan Aprilin ja apinan kroppaan sijoittuneen Carlin luo, eikä Maya ole uskoa silmiään, kun tapaa uudestisyntyneen Aprilin. Puolet hänen kasvoistaan on oudon valkoiset ja hänen raajansakin ovat tuota ihmeellistä ainetta. Aprililla tuntuu olevan myös erikoinen yhteys Carlin järjestelmien kanssa ja hänellä on sitä myöten uusia kykyjä. Carl kuitenkin kertoo kaksikolle, ettei vaara ole ohi: sillä aikaa kun Carl on onnistunut levittämään älynsä ympäri planeettaa, myös hänen veljensä, jolla ei ole kovin hyvät aikomukset, on valtaamassa planeettaa. Se on eräänlainen testi: älykäs järjestelmä, jota Carl veljekseen kutsuu, on havainnut että planeetan ihmiset ovat tuhoamassa itse itseään ja nähnyt heidän haavoittuvuuden. Jos April, Maya ja Carl eivät pysty osoittamaan veljen olevan väärässä, ihmiset menetetään lopulta vieraan älyn valtaan, joka kontrolloi kaikkia ja kaikkea.

Älä kerro tästä kenellekään. Älä postaa tästä Instagram-stooria, älä tviittaa tai soita tästä kaverille. Tämä on maaginen kirja, mutta taikuus tepsii vain sinuun ja vain, jos kukaan muu ei tiedä. --- (s.146)

Miranda saa houkuttelevan kutsun saapua haastatteluun Altusin työntekijäksi. Yhtiön tavoitteista ei vielä tiedetä juuri mitään, ja Aprilin haastattelukin on hyvin hämmentävä. Hänen on lennettävä yksityiskoneella muutaman muun haastateltavan kanssa Puerto Ricoon. Mutta Altusin päämaja ei olekaan siellä, vaan keskellä Karibiaa, Val Verdessä. Mirandalla on hyvin outo olo heti paikan päälle saapuessaan. Vielä enemmän hän hämmästyy, kun itse Petrawicki ilmestyy häntä vastaanottamaan. Tulijat saavat pian kuulla Altusin kehittelemästä mielettömästä virtuaalimaailmasta nimeltä Altus Avoin Avaruus, jota he saavat heti testata. Se on hyvin hämmentävä kokemus. Mirandasta tuntuu, kuin hän olisi takaisin Unessa. Altus avaruus on vähän samantyyppinen kuin Minecraft, eli siellä luodaan asioita ja niitä voi sitten panna myyntiin ja ansaita AltaCoineja, omaa kryptovaluuttaa. Juuri sitä samaa, mihin Hyvien aikojen kirja neuvoi Andya sijoittamaan rahansa.

Hyvin pian Avoin Avaruus julkistetaan maailmalle, vaikka se ei olekaan vielä valmis. Kaikki eivät nimittäin välttämättä onnistu pääsemään tuohon virtuaalimaailmaan. Eräs Mirandan työkavereista saa kokea hyvin ikävän kokemuksen, sijoiltaanmenon, jonka jälkeen hän ei tule koskaan pääsemään Altus Avaruuteen. Miranda yrittää ottaa yhteyttä ystäviinsä salakuljettamallaan kännykällä, mutta jäätyään rikkeistään kiinni huomaan päätyvänsä sellaiseen tehtävään, josta ei ole enää poispääsyä. 

Minua ei ollut tuotu tänne töihin. Minut oli tuotu tänne vangiksi. (s. 322)

Andy  on yksi mullistavan Avoin Avaruuden ensikäyttäjistä. Viisikymmentä eniten AltaCoineja tienannutta pääsee ensimmäiseksi mullistavaan Premium Avaruuteen, johon Andy keinottelee itsensä. Paluuta normaaliin ei ole. Premium avaruudessa on mahdollista oppia eri asioita toisen ihmisen kautta, kokemalla toisen kokemuksia. Miten mullistavaa on oppia soittamaan pianoa yön aikana, oppia puhumaan sujuvaa espanjaa jne. Andy ei voi enää vastustaa uutta todellisuutta, ja tämä uhkaa muun muassa pilata tämän vireillä olevan suhteen Bex-nimiseen naiseen.

Jotta en selostaisi ihan koko kirjan juonta, tiivistän loppukaneettini tähän. Tarinan edetessä Carl, Andy, Maya ja April yhdistävät voimansa lähtiessään pelastamaan Mirandaa Altusista ja tuhoamalla Carlin veljen suunnitelmat ihmiskunnan tuhoksi. Loppu onkin melkoista rytinää ja taistelua, oivalluksia ja yhteenlaskettuja summia. 

Viihdyin kirjan parissa kunnolla oikeastaan puolivälin jälkeen, jolloin aloin päästä kunnolla juoneen mukaan. Mikään helppolukuinen tämä ei ole, lajiltaan vaativaa YA:ta. Välillä jopa pohdiskelin tosissani, onko tämä edes YA:ta vai aikuisten scifiä. En nyt ihan seiskaluokkalaisille vinkkaisi.

"MINÄ. EN. OLE. IHMINEN. VEIT MINULTA IHMISYYDEN!"---"TEIT MINUSTA SEN, MIKÄ MINÄ NIIDEN MIELESTÄ JO OLIN!"(s. 209)

Kirja laittaa tosissaan pohtimaan tätä meidän nykymaailmaa erilaisten virtuaalisovellusten, somemaailman, tekoälyjen ja algoritmien ristitulessa. Siinä mielessä tämä on ihan tajuttoman nerokas kirja. Se esittää kauheimman kauhuskenaarion, missä vieras äly soluttautuu kaikkiin meidän järjestelmiimme ja ottaa vallan ihmiskunnasta. Tämä ei ole edes dystopiaa, sillä olemmehan me jo algoritmien vallassa hyvin pitkälti.

Harmikseni kirjan henkilöhahmot eivät taaskaan jättäneet minuun oikein minkäänlaista jälkeä ja kirjan ihmissuhteet jäivät toissijaisiksi. Siksi en ihan täyttä arvosanaa kuitenkaan kykene antamaan.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

 

Muissa blogeissa/vlogeissa: 

Kirjafile 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

23. Kirja jota luet ulkona

Booklist Queen haaste saa ruksin kohtaan:

A book about books

 

Samantyylistä luettavaa:

Themis kansiot -trilogia: Sylvain Neuvel 

Sensored Reality -trilogia: Anders Vacklin & Aki Parhamaa

Beta. Sensored Reality 1: Anders Vacklin & Aki Parhamaa. Tammi 2018. (Sensored Reality #1)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

"Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?

Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.

Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin. Uhkarohkea Bug ei voi vastustaa kiusausta. Hän vetää ylleen uuden sukupolven pelipuvun ja löytää itsensä maailmasta, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Pelissä Bug kohtaa ninja-sensein, joka opastaa häntä tiellä salamurhaajaksi. Sensorein varustettu puku saa henkeäsalpaavan seikkailun tuntumaan siltä kuin se olisi todellisuutta - kunnes se yllättäen onkin. Bugin suurmestarilta omaksuma kurinalaisuus ja taistelutaidot tulevat kipeästi tarpeeseen, kun arki- ja virtuaalitodellisuus kammottavalla tavalla sekoittuvat..." (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196356_lukun.pdf

Oma arvio:

Sain luettavakseni ennakkoon tämän kirjan pdf-muodossa ennen varsinaista julkaisupäivää, joka on siis tällä viikolla. En ole innostunut e-kirjoista, mutta oli mukava huomata, että voin ehkä silloin tällöin lukea kirjan myös sähköisessä muodossa. Mutta nyt itse asiaan...

"Et tarvitse enää ohjainta, sillä ohjain olet sinä." (s. 64)

Beta. Sensored Reality 1 aloittaa nuorille, noin yläasteikäisille suunnatun trilogian, jossa seikkaillaan suurimmaksi osin virtuaalisessa pelimaailmassa. Kirjan kehystarinassa päähenkilö, puoliksi japanilainen Minako eli Bug muuttaa veden valtaamaan Helsinkiin, äitinsä synnyinkaupunkiin, ja tulee huomaamaan, ettei häntä oteta uudessa koulussa ihan avosylin vastaan. Hän joutuu kahnauksiin heti ensimmäisenä päivänä ylimielisen Jaden ja hänen porukkansa kanssa, jotka tunnetaan voittamattomina mustan vyön taistelijoina. Lisäksi koulun rehtori ottaa lintsaamiseen taipuvaisen tytön heti puhutteluunsa. Koulunkäynti ei ole pelaamisesta kiinnostuneen Bugin prioriteetti. Bug uppoutuu joka päivä niin pelien maailmaan, että joko unohtaa mennä kouluun tai myöhästyy sieltä roimasti

Oppilaiden zombimaisuus ehkä kertoo hyvin sen, miksi arvostan pelaamista koulua enemmän. Jopa zombipeleissä on enemmän energiaa ja aivotoimintaa kuin täällä. Videopelissä voin vierailla antiikin Kreikassa ja keskustella leikisti Aristoteleen kanssa. Videopelissä voin tehdä fantastisen matkan avaruuteen tai oppia kirurgiaa suorittamalla itse leikkauksen ilman että kenellekään käy oikeasti huonosti. Tämänkaltainen koulu sen sijaan tekee oppimisesta tylsää ja vaikeaa. (s. 31)

Kirjan tulevaisuuden Helsingin ihmisten elämä pyörii hyvin pitkälti virtuaalisen teknologian ympärillä. Teknologia näkyy myös Bugin kotona -  he esimerkiksi hommaavat asuntoonsa älytapetit, joiden avulla voi luoda kotiinsa vaikkapa viidakkomaiseman, ja tietenkin lukea sähköpostinsa näppärästi virtuaaliälyn Ada Lovelacen avustamana. Bugin äiti on sattumoisin suuren pelifirman, Realdream Interactive Studiosin johtaja, ja kannustaa tyttöään pelaamaan. Pian on ilmestymässä kaiken mullistava Next Level, joka on RIS:in salainen projekti.

Kuva: Pixabay

Bug pääsee sattuman kaupalla erikoisvalmisteisen Sensored Reality -pelipuvun avulla opettelemaan ninjasoturin taitoja kaikkine aistimuksineen Shadow Warriors II -pelissä. Ningon-niminen lohikäärme auttaa taitavaa Bugia eteenpäin keskiajan Japaniin sijoittuvassa pelissä, missä Yoshiro-niminen suurmestari neuvoo ja opastaa häntä ninjaksi. Kuvaukset Bugin seikkailuista virtuaalimaailmassa ovat hyvin kiehtovia ja tarkkaan rakennettuja (joskin minä huomaan välillä pitkästyväni pitkistä pelikohtauksista.) Samalla lukija saa tietoa keskiajan Japanista.

”Tämä on vain peli, Bug”, toistan itselleni neljä kertaa.
Olen väärässä.
Tämä ei ole vain peli.
Tämä on jotain muuta. (s.85)

Minun on hiukan vaikea päästä Bugin pään sisälle, sillä hän ei tunnu tekevän vapaa-ajallaan juurikaan muuta kuin pelaavan: hän ei lue, harrasta liikuntaa, vietä aikaa ystävien kanssa. Dystopisessa Helsingissä ei tunnu olevan tarinan perusteella juuri muuta vapaa-ajanohjelmaa kuin pelit - jopa Bugin opettajat ja rehtori pelaavat. Toisaalta siinä onkin koko kirjan juonen kulmakivi, sillä kun Bug ajautuu uuden pelin ja siihen liittyvän aistimuksia välittävän peliasun betatestaajaksi, pelimaailma tuntuu varastavan kaikki hänen ajatuksensa ja aikansa. Lisäksi hän joutuu hämmennyksiin siitä, missä menee pelin ja todellisuuden raja - se on enää kovin häilyvä. Kirja onkin dystopia siitä, mitä maailma voisi joskus olla, jos digitaalinen kehitys jatkaisi kasvuaan ja siitä tulisi niin olennainen osa ihmisten arkipäivää kuin kirjassa. Tokihan tämä ilmiö on jo nyt nähtävillä, muttei ihan niin kärjistetysti kuin kirjassa. Toisaalta kirjan maailmassa pelit kannustavat kuitenkin peliasuineen liikkumaan, ja Bug hyötyy ninjaharjoittelustaan myös tosielämässään, sillä hänen mielen- ja kehonhallintansa kehittyvät pelaamisen myötä.

Jokin tässä meren valtaamassa kaupungissa tuo mieleeni lauseen, jonka luin kerran jostain: ”Historia alkaa, kun muisti päättyy.” (s.24)

Pidän kovasti kirjan maailmasta, joka keskittyy siis ilmastonmuutoksen ja siitä seuranneen vedenpinnan nousun vuoksi veden alle jääneeseen Helsinkiin. Vain kaikista korkeimmat rakennukset ovat jääneet vedenpinnan ylle, sekä muutamat korkeammat maanpinnan osat. Paikasta toiseen liikutaan vesibusseilla ja -takseilla. Veden vallassa oleva Helsinki on kuvattu niin taitavasti, että minun on helppo elää mielikuvituksessani siellä tarinan henkilöiden mukana. Olisin kaivannut vielä enemmän kuvauksia siitä, millaista elämä vetisessä kaupungissa on - ja millaista elämää mahdollisesti veden alla on. Lisäksi tässä osassa kurkataan myös dystopisen Helsingin yhteiskunnallisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan, johon päässee tutustumaan toivon mukaan lisää seuraavissa osissa.

 En ole koskaan pelännyt asettua voimakkaita ihmisiä vastaan. Saatan jännittää ensimmäistä koulupäivää mutta voin silti heittäytyä keskelle hurjia tilanteita, vaikka se tarkoittaisikin mustaa silmää. (s. 39)

Kirjan päähenkilö Bug on rohkea ja utelias nuori, joka yrittää päivä päivältä selvityä isänsä äkillisestä kuolemasta ja rakentaa uutta elämää uudessa kaupungissa. Onneksi hän saa muutaman ystävän koulusta, ettei joudu ihan kokonaan päähänpotkituksi. Pientä romantiikkaakin on ilmassa, mutta se jää hyvin vähäiseksi ainakin tässä ensimmäisessä osassa. Uskon, että tämä kirja  saattaisi kiinnostaa nimenomaan poikia pelimaailmaan painottuvan tarinansa ja seikkaluhenkisyytensä puolesta, mutta yhtä lailla tytöt voivat ottaa tämän omakseen - Bugin tarinaan liittyy paljon muutakin kuin virtuaalisia pelielämyksiä, vaikka hänen elämänsä pyöriikin paljon pelaamisen ympärillä. Kirjan lopussa tiivistyvä jännitys ja käännekohdat saavat odottelemaan jatko-osia.

Beta ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta jätti minut uteliaaksi.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Ei vielä muita blogiarvioita

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

29. Kirjassa on lohikäärme

Where Futures End: Parker Peevyhouse

Where Futures End: Parker Peevyhouse. Kathy Dawson Books 2016. Ei suomennettu.

"Five teens.
Five futures.
Two worlds.
One ending.

One year from now, Dylan develops a sixth sense that allows him to glimpse another world.

Ten years from now, Brixney must get more hits on her social media feed or risk being stuck in a debtors' colony.

Thirty years from now, Epony scrubs her entire online profile from the web and goes “High Concept.”

Sixty years from now, Reef struggles to survive in a city turned virtual gameboard.

And more than a hundred years from now, Quinn uncovers the alarming secret that links them all.

Five people, divided by time, will determine the fate of us all. These are stories of a world bent on destroying itself, and of the alternate world that might be its savior--unless it's too late."

Oma arvio:

Olin melko riemuissani, kun näinkin tuore nuorten aikuisten dystopia oli saapunut kirjastomme kokoelmiin (olinkohan peräti itse tehnyt hankintapyynnön tai oululainen bloggaajakollegani, en voi muistaa). Tässä kirjassa vaikutti heti alkuun olevan melko herkullinen asetelma: viisi erillistä tarinaa, rinnakkaismaailma ja virtuaalipelaamista. Olisin siis kovasti, oikein kovasti halunnut tykätä tästä. Mutta toisin kävi.

Kirjan henkilöt jäivät todella etäisiksi minulle, ja se on jo iso harmitus se. Tarinoihin jäi ihan liikaa mystisiä aukkokohtia, joten jäin melkoisen ymmälleni tästä kirjasta.

Ensimmäisessä tarinassa seurataan Dylan nimistä poikaa, josta tulee koko kirjan läpi siellä sun täällä vilahteleva sankari, oikea legenda. Hän on huomannut jo lapsena itsessään eräänlaisen kuudennen aistin ( = Vorpal), jonka avulla hän pääsee toiseen rinnakkaismaailmaan (Other Place), missä odottaa hänen ensirakkautensa Queen Girl. Tuo rinnakkaismaailma on kuvattu fantasiamaailmana, jossa on keijuja, palatseja ja pahoja velhoja. Siihen se jääkin, ja minulle jää todella paljon kysymyksiä, mikä tämän rinnakkaismaailman tarkoitus edes on. Myös Dylanin ja hänen prinsessatyttöystävänsä tarinasta ei kerrota juuri mitään, mutta se jää elämään eräänlaisena satuna, jota kerrotaan lapsille vielä vuosisadan päästä tapahtumista.

Toisessa tarinassa seurataan Brixneytä, joka on aloittanut työskentelynsa Feed Bin  -nimisessä kahvilassa, joka tekee erilaisten henkilöiden näköisiä leivoksia asiakkailleen. Virtuaalitodellisuus on jo valloillaan kaikessa mahdollisessa: kahvilan isot näytöt näyttävät kohtauksia pariskuntien riidoista, suudelmista tms. ja ihmiset seuraavat niitä kuin saippuasarjoja. Kaikilla on omat e-framet, joiden avulla he voivat nähdä samantien tapaamiensa henkilöiden profiilit - elleivät nämä ole toisesta maailmasta tulleita vierailijoita, tarkkailijoita, jotka ovat pelkkiä avataria maan pinnalla. Brixney tutustuu mystiseen kahvilavieraaseen, nuorukaiseen, joka sanoo nimekseen Michael. 

Kolmas tarina kertoo ajasta, jolloin voi myydä elämänsä suuryhtiöiden konseptille (=High-Consept). Eponyn ja hänen muusikkopoikaystävänsä Colen tarina alkaa kauniisti, kunnes he myyvät sielunsa paholaiselle, Microsoft-Verizonille. He ovat tämän jälkeen koko ajan ohjailttavissa: vastineeksi siitä, että yhtiö tarjoaa näille nuorille perheineen hulppeat asumukset ja elintason kaupungissa, heidän on näyteltävä heidän käsikirjoituksensa mukaan. Epony alkaa pian väsyä touhuun ja haaveilee välillä toisesta maailmasta. Toisen maailman henkilöitä on soluttanut joka paikkaan ja heidät tunnistaa eräänlaisista rannekkeista. Kaikki eivät pidä heistä, mutta osa haaveilee pääsystä toiseen maailmaan, sillä tuhon merkit ovat jo nähtävissä ympäri maailmaa.

"You think the people from the Other Place can help us somehow?"

"They can? They have ways of making people see things differently, making people agree. They could help us fix this country"

Neljäs tarina menee minulta suurimmalti osin yli hilseen eikä oikein kiinnostanut minua ollenkaan. Virtuaalikaupungissa elävät Reef ja hänen ystävänsä Olly tolskaavat menemään  virtuaalisilmäsuojat (=goggles) naamallaan ja törmäävät erilaisiin haasteisiin, arvoituksiin ja tehtäviin. Reef on junnannut pitkän aikaa pelitasolla 299, mikä on valtavan huikea suoritus hänen ikäiselleen, mutta hän haluaisi saada 300 rikki. Mukaan kuvioihin tulee Cadence, jonka kanssa Reef avioituu, jotta pääsisi pelissä paremmalle sijalle. Tarinan lopussa kiusallinen virus tekee hallaa Reefille ja hän saa myös tietää totuuden toisen maailman tyypeistä ja heidän aikomuksistaan.

On the first day, you will tell your story. On the second, I will tell mine. On the third, one of us will die.

You will choose who.

Viimeinen tarina on kokoavinaan kaiken, mutta hyvin laimealla ja sekavalla tavalla. En tullut hullua hurskaammaksi, ja tarinan eeppinen loppu ei parantunut ainakaan asiaa. Liian sokkeloinen minun makuuni.

Arvosanani tälle 2,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.




 

Lemen: Jaakko Markus Seppälä

Lemen: Jaakko Markus Seppälä. Like 2015

"Soheba City 2063. Hohtavan neonkaupungin kadut ovat ihmistehtaita, joissa valmistetaan raaka-ainetta suuryrityksille. Yhtiöiden ylivaltaa sotkee kuitenkin epävarmuustekijä: pakassa piilottelee jokereita, salaisuuksien paljastajia.

Nina, katujen koulima freelancer, saa toimeksiannon etsiä kadonnut Melinda Lee. Hän jäljittää naisen suuryrityksen tehtaalle ja pelastaa tämän turvallisuusjoukkojen kynsistä. Samalla hän ajaa itsensä umpikujaan, jonka toisella laidalla odottaa nimetön hauta, toisella kahdeksan vuoden vankeus. Kiihkeä kujanjuoksu johtaa Ninan syvälle Soheba Cityn alamaailmaan ja kyberverkkojen rinnakkaistodellisuuteen, jota tekoälyt hallitsevat."

Oma arvio: Astuin nyt totisesti pois mukavuusalueeltani, mutten kadu sitä pätkääkään. Myönnettäköön, että alku oli hieman tahmeaa, sillä oli kuin olisin lukenut englanninkielistä kirjaa - outoja nörttikoodaussanoja vilisi tekstissä tuon tuostakin, ja jouduin vain lukemaan eteenpäin ja olemaan takertumatta jokaiseen minulle vieraaseen sanaan. Alussa myöskin dystopinen kaupunkikuvaus ja selonteot tulevaisuuden kaupungin poliittisista rakenteista meinasivat saada minut epätoivoon, mutta jossakin välissä - tsäp - tekoäly(kö) nappasi minut otteeseensa enkä voinut enää laskea kirjaa käsistäni. 

Seppälä kirjoittaa tosi kuvaavaa tekstiä, jota oli miellyttävä lukea. Nina henkilönä vaikutti aluksi kamalan kovalta persoonalta, mitä hän kyllä oli loppuun saakka, mutta hän muuttui myös sympaattisemmaksi tarinan edetessä. Oricin astuminen kuvioihin oli hyvä lisä, sillä tuo nörttipoika oli minusta todella ihastuttava persoona ujon kuorensa alla. 

Mielenkiintoisinta antia olivat virtuaalipelikohtaukset, kyberavaruudessa seikkailut sekä dystopisen kaupungin arjen kuvaukset yksityiskohtineen - muun muassa vaatteet sai automaatista mittatilautyönä päälleen, ja muutaman päivän kuluttua ne alkoivat menettää ominaisuutensa ja ne heitettiin poltettavaksi. Monia herkullisia scifiyksityiskohtia löytyi sellaisista pitäville. Tekoälyn Lemenin takaa-ajo kyberavaruudessa aiheutti minulle välillä kauhunsekaisia tunteita, niin todentuntuisesti se oli kuvattu. Annan arvosanaksi kirjalle 4,5

Tämän kirjan sain kustantajalta, kiitos paljon!

Jäljellä/ Toisaalla -sarja: Salla Simukka

Jäljellä: Salla Simukka. Tammi 2012.

"Oletko koskaan toivonut, että kaikki muut ihmiset vain katoaisivat? Kannattaa varoa, mitä toivoo. Vangitseva tarina ja huima visio tulevaisuuden Suomesta.

Emmi Aalto on 15-vuotias tyttö, joka kokee, ettei hän ole mitään. Koulussa hän ei ole löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan, vaan on yhäkin pelkkä Potentiaali. Kotona perhe ei tunnu huomaavan häntä. Ystäviä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Emmi päättää karata, jotta hänestä tulisi edes tyttö, joka katosi. Mutta kun hän palaa karkumatkaltaan, kotona ei ole ketään. Eikä naapuritaloissa. Eikä koko kaupungissa. Kaikki ihmiset ovat kadonneet, vai ovatko?

Jäljellä on salaperäinen tarina lähitulevaisuuden maailmasta, jossa tavallisuus ei ole mitään. Se on myös jännittävä mysteeri, joka vyöryttää Emmin eteen suuria kysymyksiä. Mitä on tapahtunut? Kehen voi luottaa? Kuka on ystävä? Uskaltaako rakastua? Kuka lähettelee hänelle satuviittauksia ja mitä niillä yritetään sanoa? Jäljellä kertoo yksinäisyydestä, joka on mahdollista murtaa, ja rohkeudesta, joka löytyy pinnan alta."

Oma arvio: Päätin ottaa tämän kotimaisen kaksiosaisen kirjasarjan mukaani kirjastosta, enkä kadu sitä hetkeäkään. Olen arastellut lukea suomalaisia nuortenkirjoja, sillä olen pelännyt, etteivät ne ole tarpeeksi uskottavia. Thmä ennakkoluulo! Jotenkin minusta fantasia- ja scifikirjojen henkilöt on helpompi kuvitella johonkin muuhun ympäristöön kuin Suomeen. Simukka kuitenkin vakuutti kirjallaan, että myös Suomen oloihin voi sijoittaa uskottavasti scifikirjan henkilöhahmoja ja tapahtumia. Itse asiassa lukiessani unohdin monta kertaa, että Suomessahan ne tapahtumat olivat eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa. 

Jäljellä on mahtavan mukaansatempaava dystopinen mysteeri, johon ei saanut ratkaisua edes kirjan lopussa. Päähenkilö Emmi kasvoi henkilönä tarinan edetessä ja koki sykähdyttävän ensirakkauden tunteet Atron kanssa, sekä sai ikuisen ystävän Onervasta. Kirjaa oli helppo lukea, ja se herätti ajatuksia. Satukatkelmat oli ihana lisä! Nyt ahmimaan toista osaa... Arvosanani 4,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Toisaalla: Salla Simukka. Tammi 2012.

"Mikä on totta? Mikä on oikein? Kehen voi luottaa? 
  
18-vuotias Samuel Järvi on varsinainen nörtin stereotypia: pojan yöt kuluvat tietokoneella pelaten ja päivät nukkuen. Kontaktit tyttöihin ovat jääneet vähäisiksi. Koulun loputtua hän ei tiedä, mitä tekisi. Yllättäen Samuel saa kuitenkin tarjouksen. Hänet pyydetään mukaan salaiseen projektiin, ja työstä maksetaan järkyttävän hyvin. Projekti on täynnä yllätyksiä, mutta suurin yllätys on kuitenkin se, että Samuel rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Kaikki muu menettää merkityksensä, kun Samuel päättää pelastaa unelmiensa tytön. Mutta kaipaako tyttö edes pelastajaa? Toisaalla on hurja visio siitä, millaiseksi maailma voi kehittyä lähitulevaisuudessa. Se avaa Jäljellä-romaanin salaisuudet ja näyttää tapahtumat toisesta näkökulmasta. Toisaalla kertoo myös vanhempien ja lasten välisten suhteiden vaikeudesta ja aikuisten kyvyttömyydestä kohdata nuorten ongelmat. Ja ensirakkaudesta, joka on aina yhtä kiihkeää, kuohuvaa ja kaunista."

Oma arvio: Tätähän ei malttanut laskea käsistään! Tämä kirjasarjan toinen osa avasi mahtavasti ensimmäisen osan mysteeriä, ja oli mahtava lukea Simukan luomaa kekseliästä virtuaalipelimaailman raadollisuutta. Tässä oli minusta vaikutteita Nälkäpelistä, mutta ei häiritsevällä tavalla, vaan ihan omanlaisensa dystopinen tarina tämä oli.  Tämä saa arvosanakseen 5-

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.