Again again: E. Lockhart

 Again again: E. Lockhart. Delacorte Press 2020.

 Kansi: Jeff Östberg

"This twisty novel from the New York Times bestselling author of We Were Liars and Genuine Fraud asks: What if there were infinite universes and infinite ways to fall in love?

If you could live your life again, what would you do differently?

After a near-fatal family catastrophe and an unexpected romantic upheaval, Adelaide Buchwald finds herself catapulted into a summer of wild possibility, during which she will fall in and out of love a thousand times–while finally confronting the secrets she keeps, her ideas about love, and the weird grandiosity of the human mind.

A raw, funny story that will surprise you over and over, Again Again gives us an indelible heroine grappling with the terrible and wonderful problem of loving other people."(Delacorte Press)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kuuntelin tässä taannoin ihan sattumalta E. Lockhartin äänikirjan We were liars ja mykistyin täysin, kuinka hienosti kirjoitettu se oli.  Kirjasta oli hankala sanoa, oliko se jännäri, mysteeri, rakkausromaani vai nimenomaan kaikkea sitä yhdistettynä erittäin kauniin pohdiskelevalla kerronnalla, jota oli kuin unenomaista kuunnella äänikirjana. Nythän kyseisestä kirjasta julkaistaan ihan näillä näppäimillä suomennos Me olimme valehtelijoita, jonka olen jo tilannut omaan kirjahyllyyni.

Jotain tätä samaa mystistä, surumielistä tunnelmaa pitää sisällään myös tämä kirja, jossa on hauskasti leikitelty rinnakkaismaailmoilla. Varsinainen aikamatkailukirja tämä ei ole, mutta totuttua rakennetta rikkoo vaihtoehtoiset tarinalinjat, joita saattaa olla tapauksesta riippuen yksi tai jopa viisi. Nämä on erotettu varsinaisesta tarinalinjasta lihavoidulla fontilla. Idea vaihtoehtoisista universumeista, joissa sama asia tapahtuu eri lailla, tuo mieleeni yhden lempi-YA-kirjani, Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää.

To Adelaide, the boy was a promise. He promised her that

happiness could still exist, 

could still be hers.(s. 12)

Adelaide Buchwald ulkoiluttaa kesätöikseen lukionsa opettajien koiria, kun hän törmää heti kirjan alussa todella söpöön poikaan. Tämä ulkoiluttaa Sunny Kaspian-Leen B-Day-nimistä koiraa, opettajan, joka on määrännyt Adelaiden tekemään kesätehtävän päästäkseen kurssista läpi. Jack ja Adelaide tutustuvat ja Adelaide insta-rakastuu silmittömästi hassusti kävelevään tummahiuksiseen komistukseen. Adelaide on päättänyt nimittäin unohtaa surunsa: surun siitä, että hänen pikkuveljensä on huumeaddikti ja että Mikey Double L. jätti hänet kesän alussa ja väitti, etteivät he kumpikaan olleet koskaan toisiinsa rakastuneita. 

This kiss will

make him change his mind. It'll

make him feel

what I know he used to feel. (s. 82)

Itse asiassa Adelaide tietää Jackin entuudestaan. He ovat tavanneet pari vuotta sitten bileissä, jossa Jack on antanut tytölle runon. Jack ei kuitenkaan muista tapahtunutta, sillä hänellä on tapana jaella runojaan paperilapuilla monille ihmisille. Adelaide haluaisi kuitenkin uskoa olevansa todella erityinen. Hänellä on yhä runo lompakossaan.

Cerulean dress and

wide eyes, like a lion.

A raging wave of disobedient hair.

She contains

contradictions. (s.11)

Välillä Adelaide ei kuule Jackista viikkoihin, välillä he taas tapaavat milloin missäkin, suutelevat pari kertaa ja käyvät muun muassa uimassa yhdessä. Silti Jack tuntuu etäiseltä. Adelaiden ystävä ja entinen kämppis Stacey varoittelee häntä ja väittää tämän rakastavan yhä Mikeytä. Aikaa on kulunut niin vähän. Mikey sotkee Adelaiden ajatuksia viestittämällä tälle. 

SHALL WE PRETEND I

AM NOT A NARCOTICS

ADDICT?

 

SHALL WE PRETEND

YOU ARE NOT

WORRIED I WILL

CORRUPT THE

WHOLESOME MEMBERS

OF YOUR SPORTY

TEAM? (s. 167)

Adelaiden suurin varjo pään päällä on kuitenkin hänen toipuva addiktiveljensä Toby. Hänen huumeriippuvuutensa ja sen vaikutus koko perheeseen on rikkonut hänet. Kirjassa kuvataan hyvin koskettavasti niitä tunteita, joita Adelaide on käynyt läpi siitä saakka, kun hänen veljensä jäi huumekoukkuun, kuinka hän joutui vieroitukseen, kuinka hänen perheensä piti jakautua kahtia sen takia, kuinka hän pettyi Tobyn retkahduksiin ja kuinka satuttavaa oli huomata oman veljensä olevan kuin ontto kuori, jota ei enää kiinnostanut samat asiat ja joka ei vastannut Adelaiden kirjeisiin. Adelaide löysi myös kerran veljensä kylppäristä tuupertuneena yliannostukseen, mutta tässä universumissa ensiapu saapui ajoissa paikalle ja Toby jäi henkiin. Jossain toisessa universumissa Toby ei selvinnyt.Sisarusten viestittelyt ovat liikuttavaa luettavaa.

People befriend me because 

they think I'm

happy. I'm not even sure why they think I'm

happy, but they do. I get distracted, and

I laugh, and

I turn something on in myself that makes me, maybe, fun

to be with.

Ans I'm just - I want you to know up front that I'm 

false advertising. (s. 97)

Adelaide onkin tottunut peittämään surunsa ja esittämään kaikille onnellista, ihastuttavaa persoonaa. Sellaiseksi Mikeykin luuli häntä, sillä Adelaide ei koskaan kertonut tälle Tobysta. Hän ei myöskään kerro kenellekään opiskeluvaikeuksistaan ja siitä, että jos hän reputtaa Sunny Kaspian-Leen kurssin, hän ei välttämättä pääse jatkamaan seniorivuoden lukio-opintojaan Alabasterin sisäoppilaitoksessa, vaan joutuisi palaamaan Baltimoreen äidin ja Tobyn luokse julkiseen kouluun. Jackille Adelaide on päättänyt olla valehtelematta.

That sentence was on repeat in her skull: My little brother is an addict. (s. 113)

Again again on yllättävä, kaihoisa ja koskettava. Juuri kun luulen, että asiat ovat menneet, niin kuin ne nyt kerrotaan menevän, kirja tarjoaa vielä yhden vaihtoehtoisen universumin ja tapahtumat vierivät ihan eri suuntaan. Pidän kovasti Lockhartin tyylistä kirjoittaa, mutta pelkään hänen kirjojen menettävän jotakin käännöksissä. Siispä minua hiukan jännittää, millainen lukukokemus Me olimme valehtelijoita on tulee olemaan (sain juuri korvanappiini tiedon, että kirjapaketti on tulossa minulle lähipäivinä!). Minua myös kovasti kiinnostaa hänen 2017 vuonna valmistunut  YA-jännäri Genuine Fraud, josta oli vuosia sitten aie tehdä elokuvasovituskin, mutta hanke jäi ilmeisesti toteutumatta.

EllaBella came over and flopped on the ground. I love you, Adelaide.

Rabbit asked, Would you throw a stick for me?

So Adelaide threw a stick. 

Pretzel asked, Could I have a dog treat. (s. 117)

Koiraystäville tämä kirja on myös varmasti mieluinen. Adelaide rakastaa hoitokoiriaan ja välillä hän kuvittelee koirien puheita heidän eleiden perusteella.  Minä en välitä koirista, mutta Adelaiden koirarakkaus on ihan mukava lisä tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Sparklyprettybriiiight

Kirstyes

 A Book Wanderer

 

Samantyylistä luettavaa:

Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

We were liars: E. Lockhart 

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

Kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi 

We were liars / Me olimme valehtelijoita -sarja : E. Lockhart

We were liars: E. Lockhart. (Narrator of Audiobook: Ariadne Meyers.) Delacorte Press 2014. (We were liars #1) (Suomennos 2021: Me olimme valehtelijoita)

 Kansi: Angela Carlino (suunnittelu)


"A beautiful and distinguished family.
A private island.
A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.
A group of four friends—the Liars—whose friendship turns destructive.
A revolution.
An accident.
A secret.
Lies upon lies.
True love.
The truth."

Oma arvio:

Ensimmäistä kertaa teen  blogiarvion äänikirjasta. Aiemmin olen pitänyt periaatteenani, että koska äänikirjojen kuunteluni on jokseenkin puolihuolimatonta lukemiseen verrattuna, en ala tekemään niistä kokopitkiä bloggauksia, vaan olen arvioinut kuuntelemani kirjat lyhyesti samaan koontipostaukseen. Nyt minun täytyy tehdä poikkeus, sillä tämä kirja on niin tajuttoman hyvä ja teki minun lenkkeilyistäni uskomattoman mahtavia elämyksiä. Saadakseni aikaiseksi järkevähkön arvion, lainasin kuitenkin tämän teoksen kirjastosta, jotta saan bloggaukseen mukaan lainauksia ja voin lukea uudelleen parhaat kohdat. 

I don't want to pretend.

I don't want to be friends.

I don't want to forget. I am trying to remember. (s. 114)

We were liars kertoo eräästä suvusta ja heidän kesänvietostaan kuvitteellisella Beechwood Island -nimisellä saarella Massachussetsissa, jonka suvun päät, Harris ja Tipper Sinclair omistavat. Saarella on kesähuvilat kaikille suvun sisaruksille perheineen; Red Gate, Cuddledown ja Windemere, joista jälkimmäisessä kirjan päähenkilö, kahdeksantoistavuotias Cadence viettää kesiään. Cadence kertoo heti alussa kärsivänsä vaikeista migreenikohtauksista ja muistikatkoksista. Näiden syitä ja aiheuttajia hän alkaa kertoa takaumien kautta, lähtien kesästä, jolloin hän oli viisitoistavuotias, ja jolloin perheen isä jätti hänet ja äidin toisen naisen takia. Tuona kesänä Cadencelle tapahtui onnettomuus, jossa hänet löydettiin pökkyräisenä vedestä alusvaatteisillaan hypotermian kourissa.  Eikä Cadence muista tuosta päivästä mitään.

---In fact, when did you get so pretty? It's distracting." 

"I look the same as always." (s. 13)

Kirjan nimi viittaa Beechwoodissa aikaansa viettävään, samanikäisistä serkuksista koostuvaan porukkaan, joita saaren suku ovat alkaneet kutsua nimellä  Valehtelijat eli Liars. Porukkaan kuuluu Red Gatessa oleskeleva Johnny, Cuddledownissa oleskeleva Mirren, Windemeressä oleskeleva Cadence... ja sitten on Gat. Gat, joka on  Johnnyn ja hänen pikkuveljensä ei-biologinen velipuoli, ja on tullut perheeseen Carrie-äidin uuden miehen Edin mukana. Gat on syvällinen pohdiskelija, tummaihoinen ja mustahiuksinen intiaanigeeniensä ansiosta. Ja Gat on se,  jonka Cadence haluaa joka vuosi nähdä, se, jota Cadence rakastaa salaisesti. Mutta heti tuon kesän 2015 alussa Cadence saa kuulla Gatin New Yorkin tytöstä, Raquelista. Cadence itkee pettymystään huoneessaan, mutta ei voi arvata, mitä tuona kesänä tulee tapahtumaan. Että hänen unelmansa toteutuu sittenkin.

We were warm and shivering,

and young and ancient,

and alive.

I was thinking, It's true. We already love each other.

We already do. (s. 24)

Sitten on kesä 2017, jolloin Cadence ja muut Liarsit ovat jo seitsentoistakesäisiä. Välissä on yksi Beechwoodin kesä, jossa Cadence ei ole ollut mukana - hän reissasi isänsä luona Euroopassa. Nyt ystävykset ja serkukset kohtaavat taas, hiukan ujostellen mutta pian taas rennosti toisilleen kuittaillen. Johnny on komistunut, Mirren on kaunistunut ja Gat... voi luoja, kuinka sekaisin Cadencen ajatukset ovat. Hän ei ole nimittäin saanut yhtään viestiä Gatiltä tuon onnettumuuskesän jälkeen, jolloin he rakastuivat ja suutelivat pimeinä öinä. Myöskään Mirren ei vastannut koskaan Cadencen sähköpostiviesteihin. Nyt serkukset alkavat hiljaa rakentaa ystävyyttään uusiksi, ja sitten Cadencen muisti alkaa hiljalleen palautua. Kun hän tajuaa, mitä onnettomuusiltana tapahtui, kaikki menee uusiksi. 

Be normal, now, she said. Right now, she said. 

Because you are. Because you can be.

Don't cause a scene, she told me. Breathe and sit up. (s. 5-6)

We were liars on uskomattoman kauniisti, mystisesti ja ovelasti rakennettu nuorten aikuisten kirja. Se on yhtäaikaa kasvukertomus, sukudraama, rakkautta tihkuva tarina ja psykologinen jännäri. Lockhartin kerronta on uskomattoman kaunista, mutta helppoa luettavaa (ja kuunneltavaa.) Tarinaa täydentää ihanat sadunpätkät, joita kirjoja rakastava Cadence muuntelee omanlaisikseen. Cadencen kertojanääni on vahva ja uskottava. Hän kärsii kovista kivuista, mutta myös muistamattomuudestaan. Hän kärsii siitä, että häneltä on salattu monia asioita. Eniten hän kuitenkin kärsii siitä, että oma rakas Gat ei ole ollut hänen tukenaan. Hän kärsii myös äitinsä tavasta pakottaa tukahduttamaan kaikki surun tunteet takaisin sisälle.

Arvosanani 5

Tämän äänikirjan kuuntelin Overdriven Libby-sovelluksessa (KAIPO) ja kirjan lainasin kirjastosta. Ostin myöhemmin 2021 (WSOY) ilmestyneen suomennoksen itselleni. Linkki IG-arvioon tässä.

Muissa blogeissa:

Bemjamin Mcevoy

The Book Smugglers

Dear Author (Jia)

The Zoella Book Club

The Sprinkled Pages

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Free square***

Valehtelijoiden saari: E. Lockhart. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2022 (Me olimme valehtelijoita #0)

Englanninkielinen alkuteos: Family of Liars. Kansi: Shutterstock & Getty images

"Kipeänkaunis ja viettelevä romaani neljästä sisaresta ja kohtalokkaasta kesästä.

E. Lockhartin uutuudessa palataan Beechwoodin saarelle sukupolvea ennen Me olimme valehtelijoita -kirjan tapahtumia. Kesään, joka tulee piinaamaan Sinclairin perheen sisaruksia vuosikymmenten ajan...

Tuulen pieksemä yksityissaari Massachusettsin rannikolla.Nälkäinen valtameri täynnä salaisuuksia ja surua.Onneton, rakkaudenkipeä, moitteeton tyttö. Vastustamaton, arvaamattomasti käyttäytyvä poika.Anteeksiantamattomien petosten ja kammottavien virheiden kesä. Tervetuloa takaisin Sinclairin perheen seuraan. He olivat aina valehtelijoita." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ilahduin suuresti, kun sain tietää rakastamaani Me olimme valehtelijoita -jännäriin olevan tulossa jatkoa. Mukavaa, että saimme suomennoksen tästä lähes samaan aikaan kuin alkuteos ilmestyy. Varsinaisestihan tämä ei ole jatkoa sarjan ensimmäisen osan tapahtumille, vaan taustoittaa sitä, mitä Sinclairien huvilasaarella tapahtui kauan sitten, kun Cadencen ja muiden serkusten äidit olivat nuoria.

 ***Vielä varoitus: jos et ole lukenut Me olimme valehtelijoita, seuraava kappale spoilaa aika lailla koko sen kirjan idean, joten skippaa se, jos et halua tietää.***

Kirjan alussa Carrie Sinclair kertoo poikansa Johnnyn kuolleen tulipalossa saarella. Senhän me kaikki ensimmäisen osan lukeneista jo tiedämmekin, ja senkin, että Johnnyn haamu vierailee myös Carrien luona säännöllisesti, aivan kuten se vieraili serkkunsa Cadencen luona. Johnny haluaa tietää, mikä on pahinta, mitä hänen äitinsä on nuoruudessaan saarella tehnyt. On siis Carrien aika paljastaa muisteloissaan, mitä neljä Sinclairin sisarusta saarella tekivät, ja miksi hekin ovat valehtelijoita. 

Emme voi hyvin, mutta asettaudumme aloillemme ja elämme hiljaista elämää. (s. 283)

Hypätään kasarille, aikaan jolloin Beechwoodin saarella ei ollut vielä Red Gatea, ei Windemereä eikä Cuddledownia. Saarella on vain perheen päähuvilat, Clairmont, jossa sisarusten vanhemmat Harris ja Tipper lapsineen asuvat, Goose Gottage, jota käytetään vierasmajana (myöhemmin sen tilalle tehdään Cuddledown Bessin perheelle) sekä Pevensie, joka on Sinclairin toisen saaren perijän ja Harrisin veljen, Deanin omistuksessa niin kauan, kun veljeksillä tulee välirikko ja Harris ostaa Deanin ulos saaresta (myöhemmin siihen rakennetaan Windemere Pennyn perheelle). Sisaruksia on neljä, kuten tiedämme: Carrie, Penny, Bess ja Rosemary. 

Perhettä kohtaa kuitenkin kamala tragedia, kun kymmenvuotias kuopus Rosemary hukkuu Carrien 16-vuotiskesänä. Kirjan tarina keskittyy nyt seuraavaan kesään, jolloin sisarusparven vanhin, Carrie, on 17-vuotias, ja saarelle tulee Deanin Yardley-tyttären mukana joukko poikia: hänen poikaystävänsä George ja tämän kaksi ystävää, Major ja Pfeff. Nuo Goose Cottageen majoittuvat pojat mullistavat tyttöjen kesän, mutta eniten Carrien, joka kokee ensirakkauden ja sen menetyksen.

Olen hereillä. Laajenen.

Sormenpäiden hermot huutavat halusta saada koskettaa jotakuta,

verisuonieni syke hyppää.

Täällä he ovat meidän saarellamme, nämä pojat. He muuttavat saarta. Ehkä häpäisevät sen.

Ehkä he kestävät viikon.

Ehkä he ovat täällä ikuisesti. (s. 90)

Vaikka Sinclairin tytöt tunnetaan vaaleina, pitkinä kaunottarina, Carrien elämää on varjostanut hänen suuri, epämuodostunut leukansa, joka tekee hänestä erilaisen kuin muista siskoksista Hän silti vastustaa suunnattomasti leukaleikkausta, johon hänen vanhempansa, etenkin isänsä häntä kehottaa. Lopulta Carrie suostuu korjausleikkaukseen, joka tulee todellakin muuttamaan hänen elämänsä monella tapaa: kivuliaan toipumisen ja jatkuvien tulehdusten takia hän ajautuu lääkekoukkuun, joka tulee myöhemmin varjostamaan hänen yliopistovuosiaan. Nyt Carrie saa kuitenkin solahtaa siskosten joukkoon samanlaisena, normaalileukaisena siskona 17-vuotiskesänään, jolloin hän myös rakastuu ensi kertaa.

Muistan miltä suudelma tuntui, yhtä aikaa jännittävältä ja parantavalta, kylmältä vedeltä ja vadelmilta, miten se vei mennessään kaiken häpeän epämuodostuneesta, tautisesta leuastani. Haluan tuntea sen uudestaan. (s. 145)

Perheen yhteiset kesäperinteet, kuten sitruunajahti, siivittävät Sinclairien kesää. Carrie on hieman kateellinen vanhemmalle serkulleen Yardleylle, jolla on oma poikaystävä. Penny taas on tuonut saarelle parhaan ystävänsä Erinin, jonka kanssa viettää suurimman osan ajastaan, ja nuorimmainen Bess yrittää roikkua siskosten mukana. Pojista veikeä ja komea Pfeff alkaa kiehtoa Carrieta ja sama tuntuu olevan toisin päin. Carrie suree pikkusiskoaan, mutta tuntuu, että kukaan muu ei kaipaa Rosemaryä. Äitikään ei puhu hänestä mitään. Sitten Carrie näkee hahmon, jonka ei pitäisi näkyä: hukkunut Rosemary on tullut häntä tapaamaan, ja tulee olemaan Carrien seurana koko kesän. Rosemary tarvitsee siskonsa huolenpitoa, ja Carrie joutuukin tasapainottelemaan oman ihastuksensa ja pikkusiskonsa haamun tarpeista huolehtimiseen. Samalla hän napsii jatkuvasti pillereitä pysyäkseen kuosissa, ja luulee, ettei kukaan huomaa.

Älä koskaan valita, älä koskaan selitä. (s. 156)

Kirja on todella kiehtova tarina yhdestä kesästä, jolloin siskokset joutuvat puhaltamaan kerrankin yhteen hiileen, jotta he selviäisivät kuiville karmeasta teosta. Mukavasti alkaneet tapahtumat, ihastumisten ja aikaisten aamu-uintien kesä kun muuttuu painajaiseksi. Carrie joutuu miettimään myös omaa itseään enemmän kuin muut, sillä hänen itsetuntonsa on vielä leukaleikkauksen jäljiltä hauras. Lisäksi hän saa tietää äitinsä salaisuuden, joka muuttaa Carrien suhtautumisen perheeseensä ja itseensä. Voiko Pfeff todellakin rakastaa häntä? Onko hän oikea Sinclair, hillitty ja tunteet kätkevä? Tekeekö hän kaikkensa sisartensa eteen?

He eivät tulleet kysymään, miltä minusta tuntui.

He tulivat kertomaan, että sellaiselta ei saanut tuntua. (s. 34)

Pidin oikein kovasti tästä kirjasta, joka taustoitti mainiosta Me olimme valehtelijoita -kirjan tarinaa. Minun täytyi heti kaivaa ensimmäinen osa uudelleen esiin ja vertailla. Todella hauska ja mielenkiintoinen idea ottaa nuoret Sinclairin sisaret päähenkilöiksi ja samalla selvittää lukijalle, miksi heistä on tullut sellaisia kuin he nyt ovat. Ihan samaa mystistä tunnelmaa en saavuttanut tätä lukiessani, mutta mehukas ja osin karmeakin juoni piti kyllä hyvin otteessaan.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin: 

Helmet: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

Popsugar: Book set during a holiday

A Matter of Days: Amber Kizer

A Matter of Days: Amber Kizer. Delacorte Press 2013. Ei suomennettu.

"Their new reality begins in just a matter of days.

On Day 56 of the Blustar Pandemic, sixteen-year-old Nadia’s mother dies, leaving Nadia to fend for herself and her younger brother, Rabbit. Both have been immunized against the virus, but they can’t be protected from what comes next. Their father taught them to “be the cockroach”—to adapt to and survive whatever comes their way. And that’s their mission.

Facing a lawless world of destruction and deprivation, Nadia and Rabbit drive from Seattle to their grandfather’s compound in West Virginia. The illness, fatigue, and hunger they endure along the way will all be worth it once they reach the compound.

Unless no one is waiting for them . . ."

Oma arvio:

A Matter of Days on postapokalyptinen road trip, jossa  sisarukset, kuusitoistavuotias Nadia ja yksitoistavuotias Rabbit suunnistavat Blu Star -viruksen tappamassa maailmassa kohti heidän Bean-enonsa tukikohtaa.  Tarinan alussa he joutuvat jättämään kotinsa, jossa heidän äitinsä on juuri vetänyt viimeiset henkosensa virustartunnan takia. Nadia ja Rabbit ovat turvassa taudilta, kiitos heidän enonsa, joka rokotutti heidät tappavaa tautia vastaan ennen pandemian alkua. Pikku hiljaa tarinan edetessä paljastuu, lähinnä enon Nadialle jättämän kirjeen kautta, mistä koko viruksessa on kyse ja mitä näiden lasten tulee seuraavaksi tehdä.

"What'd you call him?" I asked, kneeling down next to my brother.

"Teotwawki." He shrugged.---" 'The end of the worl as we know it.' Teotwawki. I'll probably shorten it eventually."

Nuoret pelastavat suuren, jalkansa loukanneen koiran, jolle Rabbit antaa nimeksi Teotwawki, tuttavallisemmin Twawki. He käyttävät paljon aikaa ja vaivaa  koiran hyväksi, vaikka heillä olisi toki suurempiakin murheita. Nadia pelkää, että jos koira kuolee, Rabbit menettää kaiken toivonsa, ja siksi hän tekee kaikkensa, että koira paranisi. Ymmärrettävää kyllä. Myöhemmin heidän joukkoonsa liittyy myös papukaija.

Kirjan juoni muistuttaa hämmästyttävän paljon viime keväänä ilmestyneen suomalaiskirjailijan K. K. Alongin Kevätuhrit-kirjaa, jossa myös lähes kaikki ihmiset ovat kuolleet ja ne, jotka ovat elossa, ovat alkaneet käyttäytyä järjettömän väkivaltaisesti. Myös Nadia ja Rabbit huomaavat, ettei kaikkiin eloonjääneisiin voi turvata, ja he joutuvat muutamiin vaarallisiin tilanteisiin. Onnekseen he löytävät hylätystä kaupungista kuitenkin tatuoidun nuoren miehen nimeltä Zack, joka on elänyt ennen pandemiaa kaduilla. Pari vuotta Nadiaa vanhempi Zack lyöttäytyy heidän matkaansa ja on tukena ja turvana näille sisaruksille.

Along the horizon, a glorious burst of pinks and oranges and reds and purples painted the clouds as cotton-candy ribbons. "It shouldn't be colorful. Not anymore. Nothing should be beautiful," I whispered.

"The world should be gray?"

"Or black. Anything good seems rude and disrespectful."

Minulle tämä kirja tuotti hienoisen pettymyksen. Alkuasetelma on otollinen kunnon scifitoimintaseikkailulle, mutta juoni osoittautuu  ponnettomaksi. Tarina ei tarjonnut juuri mitään suuria yllätyksiä matkan varrella, vaikka toisaalta olen siitä ainakin iloinen, ettei tähän ole tuupattu mukaan zombeja (joita Rabbit koko ajan pelkäsi jostain ilmaantuvan.) Romanssia tästä tarinasta on turha etsiskellä, vaikka ehkä pienen pientä kipinää on tarjolla, mutta melko pian tajusin harmikseni Zackin ja Nadian suhteen jäävän isoveli-pikkusisko-tyyliseksi.  Olisi nyt ollut edes jotain!

My heart leapt into my throat. Love? I'd never been in love. Might never be in love. Might never meet another teenager. Might be the last girl on earth.

Mielenkiintoisinta oli lukea Nadian epätoivon hetkistä ja  juuri niistä keinoista, millä nämä nuoret selvisivät hengissä: mistä he löysivät ruokaa, tarvikkeita, auton, polttoainetta ja niin edelleen. Tarinan taustalla virisi uhka tuntemattomasta, kuolleesta maailmasta, mutta aina kun ajattelin nurkan takana vaanivan jotain, jännitys tyssäsi siihen. Mitään ei vain juurikaan tapahtunut. Kaikkialta löytyvät ruumiit ja niiden hajusta aiheutuva kuvotus ei ollut pidemmän päälle kovin kiintoisaa.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

A Matter of Days muissa blogeissa: 

The Hiding Spot
Imaginary Reads
Bookish Lifestyle
The Book Blog

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Kevätuhrit: K. K. Alongi
Persephone-trilogia: Michelle Gagnon

Fallen-sarja: Lauren Kate

Fallen: Lauren Kate. Delacorte Books 2009.

" What if the person you were meant to be with could never be yours? Luce is a new student at Sword & Cross, an unwelcoming boarding/reform school in Savannah, Georgia. Luce's boyfriend died under suspicious circumstances, and now she carries the guilt over his death with her as she navigates the unfriendly halls at Sword & Cross.  17-year-old Lucinda falls in love with a gorgeous, intelligent boy, Daniel, at her new school...only to find out that Daniel is a fallen angel, and that they have spent lifetimes finding and losing one another as good and evil forces plot to keep them apart. Get ready to fall..."

Oma arvio: 

Nyt täytyy sanoa, että kirjan kansikuva möi minulle täysin tämän kirjan, ja odotin sen perusteella roppakaupalla  tunnelmaan sopivaa hyytävää jännitystä, romantiikkaa, mystiikkaa ja goottitunnelmaa. Tarina lähti hiukan tahmeasti käyntiin.  Alkutahmeuden jälkeen yllätyskäänteitä ja jännitystä alkoi ilmaantua. Välillä olin vähän pihalla kaikista käänteistä. (Voin osin syyttää tästä kielimuuria, mutta toivoakseni tämä suomennetaan pian ja otan sitten tämän lukuun uudestaan.)

Lauren osaa kuvailla Sword & Crossin goottityylisen oppilaitoksen karuutta hautausmaamiljöineen hyvin seikkaperäisen tarkasti. Rakkaustarina on intohimoinen, vaikka kliseinen - mitäpä muuta tämän tyylilajin kirjoilta odotankaan saavani.  Tykkäsin, mutten rakastunut. 
Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Torment: Lauren Kate. Delacorte Books 2010. Ei ole julkaistu suomeksi.

"In Torment fallen angel Daniel and his mortal love Lucinda think they are safe but evil forces are massing against them. As Luce learns more about her past, and discovers that the lives she's already lived hold the key to her future happiness; she starts to wonder if Daniel has told her the whole truth. What if his version of events isn't the way things happened? What if that means that she's really meant to be with someone else?"

Oma arvio: 

Fallen-sarjan toinenkaan osa  Torment ei meinannut lähteä minulta millään käyntiin, eikä Lucen koulunvaihto ja uudet koulukaverit oikein vaikuttaneet alkuun kiinnostavilta. Lopulta asioille alkoi taas löytyä nimensä ja tarkoituksensa, kun uudesta koulusta ja koulukavereista alkoi paljastua lisää mielenkiintoisia seikkoja. Näin pääsi juoneen mukaan.

Lucen ja enkeli-Danielin jatkuva kissa ja hiiri -kinastelu alkoi välillä tosissaan ottaa minua päähän: välillä he melkein erosivat, saman tien eivät eronneetkaan, blääh! Lucen aikahyppelyt olivat mielenkiintoinen lisä tarinaan ja niiden takia jaksoin ahmia kirjan loppuun. Tarinan loppuratkaisu jätti minut uteliaaksi, mutta voi olla, että minulla tämä sarja jäi tähän. 
 Arvosana 3,5. 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.