Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Meren koskettamat: Leena Paasio

 Meren koskettamat: Leena Paasio. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen (suunnittelu), AdobeStock & Tuomas Hulk/Estline AB (kuvat)

"Kohti tuntematonta rantaa

Saaristolaistytön matka oman menneisyyden arvoituksiin, joiden taustalla kaikuu Estonian synkkä onnettomuus. Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan kirjoittajan uusi merellinen nuortenromaani.

Ysiluokkalainen Louna asuu kasvattivanhempineen Utön saarella. Hän ei ehtinyt tuntea äitiään eikä mieti juuriaan, kunnes joku tuo äidin haudalle kukkia. Saari tuntuu äkkiä pieneltä ja Louna alkaa pohtia, keitä hänen biologiset vanhempansa oikein olivat. Kun Louna viettää Utössä helsinkiläisten meripartiolaisten kanssa pari ikimuistoista kesäpäivää, syntyy päätös lähteä Helsinkiin lukioon. Louna haluaa selvittää oman tarinansa eikä päätöstä ainakaan jarruta uuden kaveriporukan Hanneksen kuumottava huomio.

Kirjagramin lumonnut Paasio kuvaa jälleen koskettavasti lukiolaisnuorten elämää, ihastuksia ja oman suunnan löytymisen tärkeyttä."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Leena Paasion aiempi nuortenkirjapari Harmaja luode seitsemän ja Bengskär itä kahdeksan olivat oikein mukavia lukukokemuksia, joten en muuta odottanutkaan tältä hänen uusimmalta. Kirjan nimi, Meren koskettamat, antaa vihiä siitä, että merellisyys säilyy Paasion seuraavassakin kirjassa. Sain juuri tämän kirjan luettuani tiedon, että se on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana tänä vuonna. Mahtavaa!

Oli kyllä oikein dramaattinen ja erikoinen kirjan aloitus tässä, sillä kaikki alkaa Estonian turmasta Milla-nimisen tytön kokemana. Nuori milla pelastuu ihmeen kaupalla tuosta kuuluisasta onnettomuudesta ja pelastautuu Utön saarelle, jossa ystävälliset Birgit ja Peter ottavat hänet hoiviinsa. Millan mieleen jää ystävällinen solttupoika Aku, joka pitää häntä kädestä matkalla Birgitin luokse heti onnettomuuden jälkeen. 

Sitten seurataankin nykyhetkessä 16-vuotiasta Lounaa, Utö-saaren asukkia, jonka elämä mukavien Birgitin ja Peterin kanssa on vakaata, mutta ei todellakaan tylsää. Kuutti-koira tuo säpinää elämään tempauksillaan, ja hyvin erityinen Valo-ystävä aiheuttaa välillä iloa, välillä harmia Lounan elämään. Kesäisin saarella riittää säpinää turistien ansiosta, ja nytkin Louna saa ohjata erästä helsinkiläistä partiolaisten ryhmää majakkakierroksella ja myöhemmin myös melontaretkellä. Hän on tottunut tekemään töitä Birgitin puodissa ja Valon äidin, Marjukan Majakka-kahvilassa ja turistiryhmien vetäjänä. Päivän päätteeksi Louna käy hiljentymässä äitinsä haudalla. Äitinsä, joka kuoli heti hänen syntymänsä jälkeen.

Mummia ja vaaria parempia vanhempia olisin tuskin voinut saada. Biologia ei määritellyt perhettä vaan halu elää yhdessä ja pitää rakkaidensa puolia tilanteessa kuin tilanteessa. (s. 204)

Louna ei tiedä äidistään muuta, kuin että hän selviytyi kamalasta Estonian onnettomuudesta, mutta menetti merelle hyvän ystävänsä Piretin. Tämän jälkeen äiti on oleskellut Birgitin ja Peterin luona Utössä. Isästään hänellä ei ole mitään tietoa, mutta tietää, että hänen isoäitinsä on yhä elossa. Birgit ja Peter ovat olleet vaitonaisia asioista suojellakseen Lounaa, joka on heille kuin oma tytär. Suorasukaista, autismipiirteiden takia erikoisesti käyttäytyvää Valoa ärsyttää Lounan menneisyyden vatvominen ja äidin sureminen, sillä eihän tämä ole koskaan edes äitiään nähnyt. Lounaa taas ärsyttää Valon asenne ja omistushaluisuus, sillä tämä osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä heti, kun Louna tutustuu paremmin helsingistä tulleisiin vierailijoihin, Oonaan, Hannekseen ja Mikkiin. 

Helsingin kolmikosta Oonan veli Hannes alkaa kiinnostaa Lounaa erityisen paljon, kunnes hän saa kuulla, että tällä on tyttöystävä mantereella. Niinpä tietysti. Omille tunteilleen ei voi kuitenkaan oikein mitään, ja parin välillä on pientä, kuumaa flirttiä melontaretken lomassa. Lounan aiempi aikomus pitää välivuosi ja odottaa lukioon menoa siihen, että vuotta nuorempi Valokin on lähdössä, alkaa väistyä mielenkiintoisemman suunnitelman edessä. Oona ystävineen houkuttelee Lounaa Haagan yhteislyseoon, jossa he kaikki  opiskelisivat myös. Sattumoisin Lounalle olisi asuntokin olemassa lähistöllä, sillä äidiltä peritty asunto on odotellut häntä vuokrattuna. Pystyisikö hän selvittämään juuriaan Helsingistä käsin paremmin? Valo ei tietenkään ota Lounan suunnitelmia hyvin vastaan ja ystävät ajautuvat ikävään riitaan. 

- Ajattelitko kertoa mulle lainkaan vai olisitko vain jonain kauniina päivänä häipynyt saarelta? (s. 93)

Meren koskettamat on kirja täynnä suuria tunteita, menneisyyden haamujen selvittelyä ja rosoista elämää. Lounalle paljastuu, ettei äidin menneisyys ole kovinkaan ruusuinen, eikä isoäitikään ole täydellinen pullantuoksuinen mummo. Ikänsä saaristolaiselämää elänyt Louna sopeutuu Helsingin vilinään yllättävän hyvin uusien, ihanien ystävien avulla, ja samanlailla tyttö löytää luonnon rauhaa pääkaupungistakin. Mikki ja hänen pikkuveljensä Risse, josta tulee Lounalle hyvä ystävä, asuvat vanhempiensa työn vuoksi Suomenlinnassa, ja sinne kirjan tapahtumat sijoittuvat useaan kertaan, koska nuoret viihtyvät siellä paremmin kuin hyvin. Poikien vanhemmat Petteri ja Anu ovat erittäin vieraanvaraisia ja mukavia, ja Louna tuntee olevansa siellä turvassa.

Meri on vahvasti läsnä kirjassa. Ikävämmistä yhteyksistä eli Estonian turmasta siirrytään mukaviin melontaretkiin, purjehtimassakin käydään ja kalastamassa tietysti. Voin miltei kuulla lokkien kirkunan ja meren aaltojen äänet lukiessani niitä kohtia, joissa olla Utössa ja Suomenlinnan tienoilla. Louna on elänyt aina elänyt saarella ja on osa sitä ja sen luontoa, ja juuri tämä kiehtoo Hannesta, joka ihastuu tyttöön heti ensi silmäyksellä. Lounan ja Hanneksen välillä on toimivaa flirttiä ja hapuilevaa tunteiden tunnustelua. 

- Arvaa mitä Valo? Oona kysyi toivuttuaan hiukan. - Sä vielä pyyhit tällä kaupungilla lattiaa ja saat sen palvomaan itseäsi. (s. 187)

Kirjassa on tosi erilaisia henkilöhahmoja, joista esimerkiksi Lounan ystävä Valo on monisäikeisin tapaus. Alussa suorastaan inhosin häntä hänen käytöksensä takia, mutta onneksi hän muutti hieman tapojaan kirjan edetessä. Pidän siitä, että aikuisetkaan eivät jääneet pelkiksi statisteiksi, vaan heilläkin on lähes jokaisella oma persoonansa ja tarinansa.

Suurimmat tunteenpurkaukset ja yllättävimmät käänteet on säästetty ihan kirjan loppumetreille. Kyyneleiltä ei voi paatuneinkaan lukija välttyä, sillä niin tunteikasta tapahtumaa on luvassa. Yllätyinkö totaalisesti lopun käänteistä? En ihan täysin, sillä kyllä minä ainakin aloin jo arvailemaan, mitä tuleman pitää. Kirjassa ripotellaankin hienovaraisia vihjeitä, jotta lukijakin voi itse päätellä lopputulemaa ennen Lounaa. 

Meren koskettamat on Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Pidän kovasti peukkuja pystyssä! 

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 


Samantyylistä:


keskiviikko 6. marraskuuta 2024

Iso hyppy: Mila Teräs

 Iso hyppy: Mila Teräs. Otava 2024

Kansi: Päivi Puustinen, Adobe Stock

"Vahvasti ajassa kiinni oleva nuortenromaani rohkeudesta hypätä tuntemattomaan.

17-vuotias Routa tuntee olevansa eri maata kuin varakkaat ja huolettomat lukiokaverinsa. Kotona jääkaapissa on vain valot, isä on nuutunut sohvalle ja Roudan on kannettava vastuuta pikkusiskosta. Hän ei odota tulevaisuudeltaan mitään – miksi odottaisi.

Jotakin kuitenkin tapahtuu, kun vanhojentansseja ohjaava Otso houkuttelee hänet tanssitunneille. Uuden harrastuksensa avulla Routa näkee itsensä uutena: hänessä on voimaa ja rohkeutta astua pois ahtaista kuvioista." (Otava)

Oma arvio:

***Kirja on pyydetty arvostelukappale, kiitos kustantajalle.***

Mila Teräksen realistiset nuortenromaanit kertovat kipeistä, realistisista aiheista. Aiemmin blogissa esittelemäni Amiraali kertoo nuoren transvestiittipojan tarinan, kun taas viimeksi ilmestynyt Yökirjeitä groomingista. Molemmissa kirjoissa nuorilla päähenkilöillä on ollut jokin harrastus, intohimo, joka on auttanut jaksamaan vaikeuksista huolimatta. Amiraalissa se on vaatteet ja pukeutuminen, Yökirjeissä taas ratsastus. Nyt uusimmassa romaanissa Iso hyppy päästään tanssin maailmaan, ja sehän vain minulle tanssinharrastajana sopii.

Routa on tykännyt aina tanssia, sillä se tuntuu hänestä luontaiselta tavalta liikkua ja kokea musiikki. Hän tekee sitä kuitenkin vähän salaillen. Pikkusiskon Meten kanssa hän voi kotona pyörähdellä, mutta edes vanhojentansseihin hän ei ole ollut aikeissa ilmoittautua. Eihän hänellä olisi edes varaa pukuun, ja kuka kumma haluaisi hänen, finninaamaisen pojan kanssa tanssia. Ruokaakin on niukasti, ja eläminen työttömän isän kanssa on kituuttelua. Isä on menettänyt lopullisesti ryhtinsä sen jälkeen, kun tämän ex-naisystävä Tarja päätti lähteä pois heidän kodistaan. Routa kaipaa Tarjaa ja tämän poikaa Miskaa elämäänsä, ja on hiukan vihainen, ettei Tarja ole kysellyt hänen kuulumisiaan. Äidin poismenosta on jo niin kauan, että hän on vain kaunis nainen valokuvissa.

Routa on salaa ihastunut kauniiseen Aleksandraan, jonka tietenkin komea Johannes taas tanssiparikseen. Eihän Routalla olisi mitään mahiksia tyttöön, mutta ainahan haaveilla voi. Hän yllättyy, kun Pinja tuleekin kysymään, voisiko Routa sittenkin harkita tanssivansa ja tulevansa Pinjan pariksi. Miksipäs ei. Pinja on kiva tyttö, jolla on paljon mielipiteitä esimerkiksi ilmastoasioista. 

Oliko hänellä oikeutta olla näiden seinien sisällä, jos hän ei edes yrittänyt yhtä paljon kuin muut? (s. 36)

Tanssia opettava Otso tekee vaikutuksen Routaan ja katutansseja harrastavaan Saifiin ja houkuttelee poikia kokeilemaan balettia omassa tanssikoulussaan. Tämä mullistaa Otson elämän. Hän rakastaa sitä, minkä tunteen tanssi hänessä aiheuttaa. Hän ja Saif myös ystävystyvät tanssitreenien lomassa ja jakavat omia huoliaan, vaikka alkuun Otso ei haluaisi puhua heidän köyhyydestään eikä esimerkiksi päästää Saifia kotiinsa, jossa on aina sekaista eikä juuri mitään tarjottavaa.

Johonkin osui, kirpaisi. Routa tajusi suunnistavansa ihan eri kartalla kuin puhujat, kaikki nämä tyypit, joiden vanhemmilla oli valuuttaa. Se, jolta puuttuivat nämä muille itsestään selvät kokemukset, tunsi haalistuvansa vähän. (s. 17)

Kirjassa kuvaillaan Routan perheen taloudellista ahdinkoa hyvin yksityiskohtaisesti. Siitä, miten Meten kaverin synttärit aiheuttavat Routassa ahdistusta, kun lahjaan tarvittavat pennoset on kaivettava milloin mistäkin. Kuinka heillä on usein oikeasti nälkä, ja he myöhästyvät läheisen autoliikkeen makkaratarjoilusta nipin napin. Miten Routa ei ymmärrä, miten rikkaiden perheiden lapset kehtaavat valittaa kouluruuasta, sillä se on hänelle usein se ainoa oikea ateria päivässä. Miten isän kauan odotettuna rahapäivänä he voivat ostaa muutakin kuin makaronia. Miten Routa uskaltautuu ruokakassijonoon ja kohtaa siellä muita vähävaraisia. Ruokakasseja jakeleva  romaninainen Miranda tulee tutuksi, ja häneltä saa hyviä vinkkejä kaikenlaiseen apuun.

Hän ei koskaan käyttäytyisi kuin isä. Hän halusi oppia kasvattajansa virheistä. Hän halusi tehdä erilaisia valintoja ja tavoitella unelmiaan. (s. 153)

Kirjaa lukiessa tuntuu, kuin sydän särkyisi palasiksi, niin uskottavasti Routan perheen ahdinko on kuvattu. Mette-sisko haaveilee Mallorcan matkasta, jolle todennäköisesti ei koskaan tule pääsemään, ja saa kirppikseltä kuluneen turistipaidan, josta koulukaverit sitten tietysti kiusaavat. Routa ei uskalla vielä ajatellakaan, mistä ihmeestä saisi itselleen frakin tansseihin, samalla kun luokkakaverit puhuvat kalliista kampaamokäynneistään. Hänen kaikki vaatteensa ovat kirpparilta. Luksusta on, kun hän voi rahapäivänä ostaa Metelle uusia pikkareita resuisten tilalle. Isä ei osaa ottaa ohjia käsiinsä, vaan rypee sohvallaan ja räyhää Routalle, jolla alkaa olla mitta täynnä isän ponnettomuuden kanssa. Hän haluaisi aloittaa Otson tanssitunnit, mutta isä ei pidä balettiharrastusta oikein minään. 

Tanssimalla hän uskalsi astua hetkeen. Pää ja kroppa olivat kerrankin yhtä. Melkein aina muulloin ne olivat erillään. (s. 115)

Tunnelin päässä näyttäisi olevan kuitenkin valoa, sillä tanssiminen, ystävyys Saifin kanssa, vanhojentanssit Pinjan parina ja Aleksandran kanssa viestittely nostavat Routan itsetuntoa. Ehkä asiat sittenkin järjestyvät?

Kirjan pääteemana on köyhyys, ja se on minusta tuotu hyvin esille. Routan koulukaverit, jotka ovat rikkaista tai hyvin toimeentulevista perheistä, tuovat kontrastia Routan köyhyydelle. Hän on tottunut kantamaan vastuuta pikkusiskostaan ja isästäänkin, koska tästä ei ole oikein enää siihen. Tanssin vaikutus pojan elämään on tuotu hyvin esille, tanssi on mukana alusta alkaen tavalla tai toisella. 

Pientä purnausta: nuorten henkilöiden keskustelusta paistaa välillä kuitenkin ehkä liikaa läpi aikuisen ääni. Mietin moneen otteeseen, juttelisivatko oikeasti 17-vuotiaat pojat keskenään näin. Kirjassa sorruttiin ehkä myös fiilistelemään liikaakiin sitä tunnetta, miten tanssi on ihanaa. Ymmärrän, että se on tärkeä juttu Routalle, mutta vähempikin hurmostelu olisi riittänyt.

Iso hyppy on tärkeä kirja. Vähävaraisuudesta ja eriarvoisuudesta saa ja pitää olla samaistuttavia nuortenkirjoja. Lisäksi Routan tarina kannustaa astumaan ulos ahtaista rooleista, joita ympäristö usein asettaa. Isän ja sedän naljailusta huolimatta hän aloittaa baletin ja lyö kaikki ällikällä vanhojentanssien soololla. Myös muiden henkilöiden, kuten Aleksandran, kautta käsittelyyn tulee lukiolaisten joko sisältä tai ulkoa tulevat, usein kohtuuttomat vaatimukset. Kirja on mukavan helppolukuinen, siinä on lyhyet luvut ja simppeliä kieltä, vaikka välillä aiemmin mainitsemani hurmostelu (onko se edes sana, en tiedä) hiukan voi etäännyttää kokematonta lukijaa.

Annan arvosanaksi 3,5

Muualla: 



Samantyylistä:



sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Grishaversumin sota -sarja: Leigh Bardugo

Kuninkaan arvet: Leigh Bardugo. Suomentanut Meri Kapari. Aula & Co 2024 ( Grishaversumin sota #1)

Englanninkielinen alkuteos ( 2019): The King of Scars. Kansi: Laura Noponen

"Huippusuosittu Grishaversumi-sarja jatkuu uudella teosparilla, johon kuuluvat nyt ilmestyvä Kuninkaan arvet ja 2025 ilmestyvä Susien laki

Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Hämärän valtakunta päättyy. Ravkan kuningas Nikolai Lantsov huomaa, että hänen pelaamansa pelin panoksena on niin Ravkan kuningaskunnan kuin hänen omakin kohtalonsa. Yhdessä nuoren munkin ja maineikkaan grishan kanssa hän matkustaa valtakuntansa pimeimpiin kolkkiin löytääkseen vastauksen sisällään kasvavaan pimeyteen. Kirjan on suomentanut Meri Kapari. " (Aula & Co)

Oma arvio:

Minun Grishaversumi-kokemukseni perustuu lähinnä yhteen, Grishaversumi-trilogian aloittavaan Varjo ja riipus -osaan sekä netflix-sarjaan, joka perustuu viiteen Bardugon kirjaan. En innostunut Varjo ja riipus -kirjasta, joten trilogia jäi silloin minulta siihen. Tykästyin kuitenkin valtavasti kirjailijan aikuisille suunnattuun Alex Stern -trilogian kahteen ensimmäiseen osaan, jotka eivät ole siis millään lailla kytköksissä Grishaversum-maailmaan. Päätin nyt kuitenkin uhkarohkeasti antaa mahdollisuuden tälle uuden duologian aloittavalle kirjalle.

Koska Kuninkaan arvet jatkaa siitä, mihin Paluu Grishaversumiin -duologia päättyi, minulla oli hiukan käynnistymisvaikeuksia, kun henkilöt olivat minulle osin vieraita. Onneksi olen katsonut kuitenkin Netflix-sarjan pohjalle, koska muuten paljon olisi mennyt yli hilseen. Kirjassa ei enää selitetä tarkemmin, mikä oli Varjo, kuka Alina Starkov tarkalleen oli ja mitä hän teki, mitä grishat ovat ja millainen oli pelottavia volkria kuhiseva Sysikuilu. Asiayhteydestä asiat jollain tapaa tulevat selkeämmiksi, mutta epäilen, että jos Grishaversumi ei olisi minulle mitään kautta eikä millään lailla tuttu, paljon olisi mennyt ohi.

Alkuun seurataan kolmen näkökulmahenkilön polkuja Varjon tuhoutumisen jälkeisessä maailmassa. Kaksi niistä ovat Ravkan nuori kuningas Nikolai ja hänen urhoollinen sotilaansa, tuulenkutsuja-grisha Zoja, joiden välillä vallitsee jonkinlainen flirtin, huolenpidon, ystävyyden ja ärsyttävyyden tasapaino. Zojan on nimittäin pidettävä Nikolaissa kytevä hirviö, joka on siis jäänne Varjosta, aisoissa apunaan tämän henkilökohtaiset vartijansa, sydänmenpysäyttäjä-grishat Tolja ja Tamar sekä moni muu. Se käy vain hetki hetkeltä vaikeammaksi, sillä hirviö on hyvin voimakas. Samassa heidän on pidettävä salassa Nikolain tila. Huikentelevainen Nikolai haluaisi lähteä etsimään parannuskeinoa, mutta sitä varten olisi mentävä rotkon yli, siis entisen Sysikuilun. Alue on yhä arvaamaton. Hänellä on kuitenkin jo kovat paineet avioitua, sillä naapurivaltakunnista tarjotaan hänelle sopivia prinsessaehdokkaita. 

"Nikolai", Zoja sanoi taas. "Olen raivoissani, jos yrität syödä minut. Ja sinä tiedät, millainen minä olen vihaisena." (s. 160)

Nina Zenik, salanimellään Mila Jandersdat, suree kuollutta miestään Matthiasta. Hän on kuningas Nikolain käskystä yhdessä Adrikin ja Leonin kanssa salakuljettamassa grishapakolaisia  pelottavan Jarl Brumin vainolta turvaan Ellingistä Ravkaan. Tämän jälkeen heidän tiensä käy kohti Gärvallen kaupunkia, jonka vanhassa tehtaassa puuhataan jotain hämärää, niin että alueen vedenkin huhutaan menneen myrkylliseksi. Asiaa tutkiakseen seurue majoittuu nunnaluostariin, jossa Nina tutustuu Hanneen. Selviää, että isänsä luostariin lähettämä Hanne salaa omia sydämenpysäyttäjä-grishan voimiaan ja haluaisi olla soturi. Oman henkilöllisyytensä salaava Nina haluaa auttaa Hannea ahdingossa.

Hän oli edelleen tyttö, joka kaipasi vohveleita ja itki itsensä uneen, kun tavoitteli Matthiasta muttei löytänyt ketään. (s. 56)

Toisessa osassa mukaan tulee vielä neljäs näkökulmahenkilö, kuningas Nikolain vartijana toimiva Isaak, josta tehdään kuninkaan sijaishenkilö tämän kadotessa Zojan ja muun seurueen kanssa mystisesti matkallaan Epämeren yli. Hyvin samankaltainen asetelma siis kuin vasta lukemassani Cassandra Claren Miekkasiepparissa, jossa myös prinssillä on tällainen kopio. Isaak tutustuu kuninkaan roolin omaksuessaan hyvinkin läheisesti erään prinsessan kanssa, josta toivotaan oikealle kuninkaalle tulevaa puolisoa. Tämä ei välttämättä ole kovin viisasta.

"Kun me jätämme Kuilun rajoitukset, meistä tulee taas kuolevaisia." (s. 343)

Mutta mihin kummaan katoavat Zoja, Nikolai ja kumppanit? Seuraa hyvin unenomainen ajanjakso hiekasta koostuvassa maailmassa, jossa ovat jumissa kolme pyhimystä: Sankt Juris, joka tarujen mukaan löi kuoliaaksi lohikäärmeen ja omaksui tämän jälkeen tämän hahmon itselleen, Sankt Grigori, jonka karhut olivat raadelleen kappaleiksi sekä marttyyrikuolemansa ruusupelloilla kärsinyt Sankt Lizabeta, tuttavallisemmin Elizaveta, joka on jatkuvasti mehiläisten ympäröimänä. Nämä pyhimykset lupaavat Nikolaille vapautuksen hirviöstä okapuun oksan avulla. Toimenpide on hyvin vaarallinen, sillä Nikolain on uskallettava iskeä okapuun oksa omaan sydämeensä. Onko näillä pyhimyksillä puhtaat jauhot pussissaan?

Kirjan tapahtumat alkoivat kiinnostaa minua tosissaan vasta puolenvälin jälkeen, kun alkoi oikeasti tapahtua jotakin. Siihen asti lukeminen oli aika tahmeaa. En ollut tosin kovin riemuissani Zojan ja Nikolain hiekkajaksosta, joka oli jotenkin hyvin sekava. Seurasin ehkä mieluummin Ninan polkua luostarissa, hänen ja Hannen orastavaa välien lämpenemistä, joka ei jostain syystä päässyt kuitenkaan kunnolla kukkaansa. Muutenkin romantiikkaa tässä on turhan kitsaasti, lähinnä ajatuksen tasolla, joka olisi kuitenkin piristänyt kovastikin tarinaa. En ole siis näköjään vieläkään kovin innoissani Grishaversum-maailmasta. Minusta tuntuu, että kirjaan oli tupattu ihan liikaa henkilöitä, ja vielä kun nimet ovat niin kauhean hankalia muistaa, minulla kesti aikaa hahmottaa, kuka mitä ja missä. Nina ja Zoja olivat jotenkin hyvin paljon samanlaisia, joten sekoitin heidätkin jatkuvasti keskenään. Ehkä tarina avautuu paremmin koko sarjan lukeneille ja omaksuneille.

Kuninkaan arvet sopii sellaiselle, joka on lukenut aiemmat osat ja on perillä kirjan maailmasta etukäteen. Romanttisen fantasian ystäville tämä ei tarjoa oikein mitään, mutta romantiikkaa karttaville, taikavoimia ja kuninkaallisia juonitteluja suosiville lukijoille tämä voisi iskeä. Kyllä minä siis loppujen lopuksi viihdyinkin kirjan parissa, vaikka en ihan täysillä hehkutakaan.

Annan arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa: