Perhoshuuto: Annika Perkiö

 Perhoshuuto: Annika Perkiö. Haamu 2026

Kansi: Broci

"Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.

Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.

Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu! Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.

Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Oijoi, rakastuin viime vuonna Annika Perkiön esikoisteokseen Herra Wolterin karnevaali, joten tietysti odottelin intopiukeana tätä hänen seuraavaa teostaan Perhoshuuto. Mikä ihana kansi tässä onkaan, kiitos taitavan Brocin! 

Lukiolaisen Tytin elämä tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu muiden kuin hänen itsensä toimesta: enkelinkiharainen Joonas on oikea unelmavävy, jonka Tytin vanhemmat ovat ottaneet lähes omakseen. Joonas olettaa tytin nauttivan heidän yhteisistä harrastuksistaan, kuten Joonaksen lempilajista frisbeekiekosta. Etsiessään pusikkoon lentänyttä kiekkoa Tytti löytää metsästä oudon esineen: se näyttää ihan muinaiselta amuletilta. Hän aikoo pitää tuon esineen omana salaisuutenaan.

Kaikki lähtee liikkeelle unohtuneesta suojauksesta ja jälkiehkäisypilleristä, jonka Tytti päättää napata metsälammen rannalla. Yhtäkkiä lammen yli ui mitä uskomattomin olento: leiskuvapunatukkainen, suippokorvainen menninkäistyttö, joka tulee juttusille ja ihmettelemään Tytin tekosia. Onhan Tytti tiennyt lähinnä Lapissa asuvista menninkäisistä, jotka elävät siellä omissa yhteisöissään. Mitä ihmettä tuo menninkäistyttö, joka kertoo nimekseen Ruutana eli Ruu, tekee Keski-Suomessa? Ruu esittelee oman leirinsä metsän keskellä. Se on hyvin vaatimaton, mutta Tytti on hyvin vaikuttunut - niin Ruusta kuin tämän leiristä.

Tytti alkaa viettää aikaa yhä enemmän metsässä Ruun kanssa. Hän vie Ruulle ruokaa ja juttelee tämän kanssa itselleen itsestäänselvistä asioista, joita taas Ruu ihmettelee. Ihmiset ovat hänen mielestään hyvin kummallisia. Joonas alkaa epäillä, että Tytillä on joku toinen mies, joten Tytti kertoo löytäneensä uuden ystävän - joka ei ole mies. Joonas on helpottunut, sillä hänen ajattelunsa on Tytin mielestä hyvin mustavalkoista. Tytti on pitkään käynyt sisäistä kamppailua identiteettinsä kanssa ja kohtaaminen Ruun kanssa on vahvistanut hänen ajatuksiaan omista mieltymyksistään.

Tytti - sekä melkein ihminen että melkein menninkäinen. Ehkä tänä kesänä hieman lähempänä menninkäistä kuin ihmistä. (s. 86)

Tytin vanhemmat yrittävät puuttua hänen käytökseensä, sillä eiväthän he voi sallia sitä, että tämä loukkaisi heidän lempivävyään. Pöyristyttävää, miten Tytti käyttäytyy! Tytti ei ole koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kotonaan, että voisi ottaa puheeksi pohdintansa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kaikki on hänen kohdallaan ennalta määritetty.

Miten ottaa menninkäisen kanssa puheeksi, että ihmistä ei saa viiltää naamaan? (s. 41)

Tytin ja Ruun välillä on lämmin ystävyys, jossa Ruu on villimpi ja lapsenomaisempi,  suoraviivaisempi puolisko. Tytti huomaa myös Ruusta toisen, epämiellyttävämmän puolen, joka saa menninkäisen joko vetäytymään kuoreensa tai käyttäytymään arvaamattomasti. Miksi ylipäänsä Ruu on lähtenyt vaeltamaan perheensä luota ja miksi hän reagoi niin voimakkaasti ahdistaviin tilanteisiin? Mitä salaisuutta hän kantaa sisällään?

Tuijotan Ruun väsyneitä silmiä ja tajuan, että olennon pään sisään on mahdotonta päästä. Miten joku voi tuntua siltä, että hän antaa minulle samaan aikaan kaiken eikä yhtään mitään? (s. 61-62)

Tytin ja Ruun ystävyys- ja rakkaustarina on yhtä lailla kaunis, mutta myös surullinen kuvaus siitä, miten erilaiset painolastit vaikuttavat niin ihmisten kuin menninkäistenkin käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Tunnetaidot ovat siis vahvassa roolissa heidän tarinassaan. Erityisesti pidän siitä, miten Joonaksesta ei tehdä tarinan pahista, vaikka Tytti onkin välillä hyvin kypsä tätä kohtaan. Oli nautinnollista lukea, miten pettymyksestään huolimatta Joonas on hyvä, välittävä ihminen Tytin elämässä. Miten heidän välinsä jopa hiukan syvenevät sen jälkeen, kun he eivät ole enää seurusteleva pari. Kaikki ulkoapäin asetetut paineet on pois.

Tytin vanhemmat ovat asenteeltaan hyvin konservatiivisen oloisia eivätkä osaa ajatella tyttärestään muuta kuin omien odotustensa mukaista. Heille on kova pala kuulla tytön rakastuneen sekä samaa sukupuolta olevaan, että vieläpä menninkäiseen. Tytti yrittää olla välittämättä vanhempiensa mielipiteestä, mutta kyllähän se satuttaa, etteivät he edes soita hänen peräänsä.

Perhoshuuto ei tehnyt minuun tunnetasolla ihan niin suurta vaikutusta kuin Herra Wolterin karnevaali, mutta tarjosi toki oikein mukavan lukukokemuksen. Menninkäistyttö Ruu on hyvin sympaattinen lapsenomaisen suoraviivaisine kysymyksineen ja toteamuksineen ja nautin kovasti Ruun ja Tytin lyhyistä juttelutuokioista. Perkiön kauniisti soljuvaa tekstiä on ilo lukea ja hän käsittelee toisinkoisessaan tärkeitä teemoja, kuten identiteettiä, hyväksytyksi tulemista, vaikeiden tunteiden käsittely ja erilaisuuden hyväksymistä. Minusta tässä on myös aika paljon samantyylistä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja erilaisuuden käsittelyä kuin alkuvuodesta ilmestyneessä Elina Vahvaselän teoksessa Kolmesti viety sielu. 

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Siniset helmet

Samantyylistä:

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Kadonneet tytöt eivät kantele: Jenni Multisilta. Myllylahti 2026 (Buriedpodies #2)

Kansi: Riikka Pihlajamaa, Pexels, Shutterstock

"@buriedpodies-podcastia tekevä Rafael saa pyynnön tutkia vanhaa katoamistapausta, ja Oona lupautuu avuksi ystävänsä Kaislan kanssa. Viisi vuotta sitten Mari Kaski, lahjakas porilainen taiteilijanalku, katosi jäljettömiin lakkiaispäivänään. Nyt Marin perhe on saanut viisi vuotta sitten lähetetyn kortin, jossa lukee: Kadonneet tytöt eivät kantele.

Oona ja Rafael alkavat selvitellä Marin taustoja ja katoamista edeltäneitä tapahtumia, mutta Kaisla vaikuttaa poissaolevalta. Oonaa heidän viileät välinsä häiritsevät, mutta sopivaa hetkeä kiusalliselle keskustelulle eräästä suudelmasta ei tahdo löytyä. Niinpä Oona heittäytyy täysillä ratkomaan tapausta ja pyrkii unohtamaan ihmissuhdesotkut.

Pormestarinluodon lukiossa kiertää urbaani legenda salaisesta portaikosta, josta myös Mari Kaski oli ennen katoamistaan pakkomielteisen kiinnostunut. Minkälaista salaisuutta Mari varjeli, ja mitä hänelle tapahtui?

Kun totuus hiljalleen kiertyy auki, Oona ymmärtää, että Marin lailla hänkin on saattanut luottaa vääriin ihmisiin. Ja joskus virheistään joutuu maksamaan liian kovan hinnan…" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Onpa mukavaa, kun tämä oikein mukiinmenevä kotimainen nuorten Buriedpodies-jännärisarja sai jatkoa. Pikkuisen minulta oli jo päässyt unohtumaan, miten edellinen osa päättyi, mutta se ei menoa haitannut.

Nauroimme ja juttelimme, eikä elämässäni ollut draamaa tai murheita.

Tai no, okei. Pari selvittämätöntä murhaa ja niin poispäin, mutta kuka niitä nyt muistelee. (s. 214)

Edellisessä osassa selvitettiin Oonan isosiskon Roosan tapausta, mutta nyt on selvittelyssä toinen mystinen tapaus liittyen Oonan lukioon eli Pormestarinluotoon. Taiteellinen Mari Kaski katosi viitisen vuotta sitten lakkiaspäivänsä jälkeen. Buriedpodies-podcastia pitävä Rafael on saanut yhteydenoton Marin veljeltä Paavolta: perheelle on ilmestynyt yllättäin postikortti, joka on lähetetty Espanjasta ja jossa lukee "Kadonneet tytöt eivät kantele." Kaisla ja Oona jututtavat Paavoa, joka uskoo siskonsa olevan yhä elossa, mutta jonkinlaisessa vaarassa. Hän ei halua uskoa, että Mari olisi lähtenyt noin vain vapaasta tahdostaan kertomatta veljelleen mitään. 

Tutkiessaan Marin tapausta Oona ja kumppanit törmäävät mainintoihin salaisesta käytävästä ja siivestä, jonka uskotaan koulun tiloissa olevan, mutta josta kukaan ei tiedä mitään. Ei edes talossa pitkään työskennellyt vahtimestari Tuominen, joka meinaa hermostua Oonan kyselyistä. Mari on ollut ilmeisesti yhtä kiinnostunut salaisen käytävän tapauksesta, sillä myös hän on kysellyt Tuomiselta sen sijainnista. Salaperäinen käytävä esiintyy myös Marin maalauksissa. Onko Mari oikeasti löytänyt salaisen siiven? Onko hän yhtä siellä, elävänä vai kuolleena? Kenellä on Marilta löytyneen sydänkaulakorun puolikas?

Pakko. Hengittää...

Vaikka.

Se.

Olisi.

Myrkkyä... (s. 242)

Oona kaivautuu yhä syvemmälle arvoituksen syövereihin, samalla kun hän yrittää selviytyä toisen lukiovuotensa alusta, selvittää mikä hänen ja Kaislan tilanne tällä hetkellä on (he eivät ole nimittäin suudelleet enää toista kertaa, saati puhuneet siitä mitään) ja pitää siskoaan kaipaava Paavo rauhallisena. Kaislasta ei tunnu olevan tutkimuksissa paljoa apua, sillä tämä on oudon poissaoleva, selailee kännykkäänsä jatkuvasti ja tapailee kaikkia muita ystäviään paitsi hämmentynyttä Oonaa. Oona ei kehtaa ottaa asiaa puheeksi, eikä etenkään sitä, että hän tuntee vetoa Kaislaa kohtaan ja janoaa toista suudelmaa.

Kirjan juoni etenee oikein koukuttavasti johtolangasta toiseen. Sivujuonteena oleva Kaislan ja Oonan romanssikuvio jää taka-alalle, vaikka lopussa toki alkaa enemmän tapahtua, kun osapuolet tajuavat jutella asiasta. Näin aina: lukija kyllä tietää, että kyse on väärinymmärryksestä ja siitä, etteivät tyypit vain tajua puhua toisilleen asioista. Hiukan minua häiritsi samankaltaisuus Kiltin tytön murhaoppaan -kanssa, lähinnä juuri tuo Oonan pakkomielteinen omistautuneisuus mysteerin selvittämiselle ja vanhempien huoli. 

Toimivan jännärijuonen lisäksi mukana kulkee jälleen Oonan ja ystäviensä normaali lukioarki vanhojentanssitreeneineen. Oonan tanssiharrastus ei saa juuri isoa roolia tässä osassa, mutta isona käänteenä on uusi tanssinope, joka jonkinlaisena somejulkkiksena tunnetaan. 

Erityisesti pidin tässä kirjassa lopusta, joka käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Enpä olisi arvannut ollenkaan, mikä on lopputulema Mari Kasken tapaukselle. Pääsenkin sitten melko pian lukemaan sarjan kolmannen osan Kirotut tytöt eivät kuole, kunhan saan sen kirjastosta.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Unelmien aika

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston. Suomentanut Outi Järvinen. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): I Kissed Shara Wheeler. Kansi: Allison Reimold

"Kaikki alkoi suudelmasta...

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -hittikirjailijan hauska ja rohkea queer-romaani sääntöjen rikkomisesta, ihmissuhdekiemuroista ja rakkaudesta, joka löytyy odottamattomista paikoista.

Kuukausi ennen valmistumistaan Willowgroven kristillisestä koulusta rehtorin täydellinen tytär, tanssiaisten kuningatar Shara Wheeler suutelee Chloe Greeniä ja katoaa. Pian selviää, että Chloe ei olekaan ainoa, jota Shara suuteli ennen katoamistaan. Suudelman saivat myös Sharan pitkäaikainen rakas Smith sekä naapurin paha poika Rory. Heillä kolmella ei tunnu olevan mitään muuta yhteistä kuin Shara ja ärsyttävän kryptiset vihjeet, jotka hän jätti jälkeensä. Epätodennäköisen kolmikon ei auta muu kuin seurata yhdessä johtolankoja ja yrittää löytää Shara. Jos tytön haluaa, hänet on ensin löydettävä." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen tähän mennessä lukenut molemmat McQuistonin suomennetut romaanit, Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä sekä Päätepysäkki, ja tykännyt niistä ihan kohtalaisesti. Nyt vuorossa onkin kirjailijan YA-romaani, johon olen törmännyt jo useaan otteeseen ja sen lukemista enkuksi harkinnutkin, mutta aina se on jäänyt harkinnaksi. 

Ennen päivän päättymistä hän oli jo ehtinyt kuulla seuraavat tosiseikat: 1. Se on Shara Wheeler. 2. Shara Wheelerin isä on rehtori Wheeler, joka taas on kaikkien Willovgroven arkaaisten sääntöjen takana. 3. Heidän perheellään on enemmän rahaa kuin itsellään Taivaan Herralla. 4. Kaikki - aivan kaikki - rakastavat Shara Wheeleriä. (s. 43)

Nyt ollaankin sitten Alabamassa, Willowgroven pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa tekemiset, niin hyvässä kuin pahassa. Chloe Green on yksi kaupungin kristillisen koulun oppilaista, avoimesti queer ahdasmielisessä koulussa, jossa julkisista hellyydenosoituksista voi seurata erottaminen. On menossa viimeinen lukiovuosi ennen kuin kaikki liihottavat ympäriinsä yliopistoihin, kuka minnekin. Chloe valmistunee todennäköisesti koulunsa parhaana oppilaana ja saa pitää puheen koulun päättäjäisissä. Enää muutama loppukoe, ja siihen päättyy lukiotaival. Kaiken kuitenkin sekoittaa koulun rehtorin tyttären, Shara Wheelerin katoaminen reilu kuukausi ennen valmistumista. Ennen lähtöään hän hämmentää Chloen suutelemalla tätä täysin yllättäen koulun hississä.

Chloen on selvitettävä, mihin Shara on mennyt, ja sen vuoksi hän tunkeutuu salaa hänen kotiinsa ja huoneeseensa. Yllättäen naapurin Rory on samoissa aikeissa. Kaksikko löytää huoneesta vaaleanpunainen kirjekuoren, jossa on viesti Rorylle, mutta maininta myös Chloesta ja Smithistä, Sharan poikaystävästä. Nyt Chloelle selviää, että Shara suuteli lähtiessään myös Roryä, jonka tiedetään olleen ihastunut Sharaan. Lapussa vihjataan, että lisää viestejä voisi olla löydettävissä, ja Chloen ja Roryn on otettava yhteyttä myös Smithiin ja tunnustettava tälle, että he ovat molemmat suudelleet hänen tyttöystäväänsä. Ja että yhdessä he voivat selvittää Sharan vihjeet ja löytää tämän olinpaikan.

Hän aikoo selvitä voittajana Sharan keksimästä pelistä. Ja sen jälkeen hän tuhoaa Sharan. (s. 63)

Chloen pitäisi keskittyä pänttäämään viimeisiin kokeisiin, mutta Sharan katoaminen ja erinäisistä paikoista löytyvät vihjeet sekoittavat hänen päänsä. Hänen ystävänsä tietävät suudelmasta, mutteivät viesteistä, jotka vievät Chloen aikaa ystäviltään. Kaikista tärkein heistä, vanhempiensa antikvariaatissa työskentelevä Georgia tarvisi ystävänsä tukea, mutta Chloe on muissa maailmoissa. Hän ajattelee vain Sharaa ja heidän vihamielistä suhdettaan, joka johtuu osittain heidän taistelustaan luokan parhaimman oppilaan tittelistä. Miksi Shara suuteli häntä? Missä hän on? Vihaako hän sittenkään Chloea, niin kuin antaa ymmärtää?

Mitä jos Willovgrove on sittenkin päässyt ihon alle? (s. 297)

Välillä taistellaan koulun ahdasmielistä kristillistä arvomaailmaa vastaan. Chloe on ottanut tavakseen rikkoa koulun pukeutumisnormeja, ihan vain huvikseen. Kun Georgia-ystävä joutuu vaikeuksiin, Chloe ei voi tehdä muuta kuin yrittää pelastaa tämän ja samalla heidän rakoilleen ystävyytensä. Onko Shara edes ollut tämän kaiken huomion arvoinen? Hän on tehnyt paljon ilkeitä asioita läheisilleen, koska on aina tottunut saamaan kaiken. Pitääkö hän Chloetakin vain pilkkanaan. Lopulta Rory ja Smith kyllästyvät Sharan kissa-ja-hiiri-leikkiin ja Chloe on jäänyt yksin koko asian kanssa.

"Sen takia me just tarvitaan sua", Georgia sanoo. "Kerran sukupolvessa syntyy biseksuaali, joka osaa laskea. Sä olet erityinen." (s. 133)

Pidin kovasti kirjan mysteeriosuudesta, eli Sharan jättämien pinkkien kirjekuorien etsimisestä ja niihin jätettyjen viestien tulkitsemisesta. Sharan löydyttyä kirjan juoni minusta hiukan lässähtää ja loppu menee hiukan korniksi oppilaiden, Chloen vanhempien ja erään opettajan manifestihulinaksi. Loppujen lopuksi Shara näyttäytyi minulle todella ikävänä persoonana, enkä päässyt tästä mielikuvasta eroon enää missään vaiheessa. En siis voinut mitenkään ymmärtää, miksi cool ja fiksu Chloe rakastui tähän. Kamala tyyppi koko Shara, olisi vain pysynyt piilossa. Lisäksi minä ajattelin, että hänen katoamiseensa olisi liittynyt jotakin paljon dramaattisempaa, kuin mikä oli lopullinen syy. 

Olen myös hiukan yllättynyt siitä, miten vähän kirjassa on tulisuutta. Aiemmissa lukemissani kirjoissa on hyvinkin kuumia kohtauksia, ja niitä on paljon, mutta tässä chilit loistavat poissaolollaan. Ja ymmärrän, että aiemmat ovat aikuisille suunnattuja, mutta en nyt käsitä, miksi YA:sta sitten on riisuttu pois lähes kaikki tulisuuden kipenet. Todella laimeaa, sanon minä.

Parhaita tyyppejä tässä kirjassa olivat Chloen lisäksi hänen kaksi äitiään, joista toinen oli aikanaan uhmannut Willovgroven ahdasmielisiä arvoja tulemalla kaapista ulos, sekä Sharan poikaystävä Smith, josta paljastui jotain ihan muuta kuin stereotyyppinen urheilijapoitsu.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Muualla:

Lue meille äitikulta

Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogia: Ulla Onerva

Hattaradilemma: Ulla Onerva. Tammi 2025 (Oikukkaiden romantikkojen piiri #1)

Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Romanttinen kapina alkakoon!

Nokkela hyvän mielen romaani Jane Austenin sankarittaren mukaan nimetystä Emmasta, joka puolustaa romanttista kirjallisuutta mutta tuntee vetoa sietämätöntä romantiikan vihaajaa kohtaan.

Ensirakkaus on jättänyt Emman vanhojen tansseissa, eivätkä tunteet ex-poikaystävään ole abivuoden alkaessa täysin hiipuneet. Haikailun sijaan Emma uppoutuu romanttisiin kirjoihin, vaikka koko muu maailma tuntuu halveksivan hänen lempigenreään. Kun ynseä kirjailija lyttää viihdekirjallisuuden lehdessä eikä koulun lukulistaltakaan löydy romanttisia kirjoja, Emma ryhtyy kapinaan. Hän perustaa Oikukkaiden romantikkojen piirin, jonka päämäärä on kohottaa romanttisen kirjallisuuden arvostusta ja tuhota kirjallisuusankeuttajat. Tehtävä ei ole helppo, sillä piirin sisällä kipinöi niin vihasta kuin rakkaudestakin, ja Emma huomaa olevansa pahemmassa sotkussa kuin lempiromaaniensa sankarittaret."(Tammi)

Oma arvio:

Herkullinen kansi, herkullinen nimi, herkullinen asetelma kaiken kaikkiaan. Olin ajatellut, että koska tämä @Tarinannuppuja-nimellä somettavan Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma on kustantajan luettolossa aikuisten kaunokirjallisuuden puolella, kuten myös suurimmassa osassa kirjastojen luokitteluja, että kirjan päähenkilöt sijoittuisivat jonnekin kahden- ja kolmenkympin väliin. Niinpä en edes kysellyt tähän arvostelukappaletta, koska olen yrittänyt rajata pyytämäni a-kappaleet selkeästi YA- ja new adult -kirjallisuuden piiriin. Yllätyksekseni päähenkilöt ovatkin lukion abeja eli noin 18-vuotiaita. Noh, tämän täytyy sitten olla tosi spicya kamaa, ajattelin seuraavaksi. 

"Ehkä siellä ei ole romantiikkaa siksi, koska se ei ole oikeaa kirjallisuutta"--- (s. 32)

Emmalla on takanaan ikävä ero Aaronista eikä hän olisi halunnut lähteä abisyksyn ekoihin bileisiin ystäviensä Ulpun ja Mellin painostuksesta huolimatta. Mitä, jos hän törmäisi Aaroniin? He eivät ole puhuneet mitään sen kamalan vanhojentanssipäivän jälkeen, jolloin itkuinen Emma juoksi pukkarista eikä päässyt koskaan tanssimaan vanhojaan, kun Aaron jätti hänet juuri ennen tansseja. Niinpä Emma päätyy lukemaan ihanaa romanttista kirjaansa jonnekin nurkkaan, kunnes joku tulee häiritsemään häntä. Tuo joku on uskomattoman kivannäköinen Eeli, joka kuitenkin pilaa ensivaikutelmansa tullessaan arvostelemaan Emman lukutottumuksia. 

"Anna kun arvaan: pieni, siro nainen rakastuu tummaan mieheen, jolla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan ja jota piinaa hirveä menneisyys?" (s. 10)

Emma on kyllästynyt siihen, ettei hänen rakastamaansa romanttista viihdekirjallisuutta pidetä arvossaan. Miksi lukion kirjalistassa on jännäreitä, scifiä, kaikkea muuta muttei romanttisia kirjoja? Miksi miehet hymähtelevät naisten kirjoittamille romantiikkakirjoille? Pahin on kirjailija Rafael Ynni, joka kirjoittaa jatkuvasti halveksuvia ja vähätteleviä kommenttejaan viihdekirjallisuudesta. Emman on tehtävä jotakin. Hän perustaa romanttisen kirjallisuuden piirin ja saa luvan äikänluokan käyttöön tätä varten. Yllätys onkin melkoinen, kun ensimmäiseen kokoontumiseen tulee erittäin tuttuja poikia. 

Oikukkaiden romantikkojen piiri alkaa suunnitella ensimmäistä tempaustaan, romanttisen kirjallisuuden iltaa heidän lempikahvilassaan, jonka nimi on hauskasti Kahvila. Upeinta olisi, jos he saisivat vieraaksi sinne Emman lempikirjailija Pinja Timjamin, mutta tehtävä osoittautuu mahdottomaksi, sillä kyseistä kirjailijaa ei ole koskaan nähty missään julkisuudessa. Sen sijaan tapahtumaan saapuu eräs toinen tunnettu vieras, joka ei ole ollenkaan toivottu.

Emman ja Eelin välillä kiehuu ja kuohuu, mutta eräästä sattuneesta syystä he eivät voi antaa tunteilleen täyttä valtaa. Vetovoima on lopulta kuitenkin niin suuri, että he eivät enää voi itselleen mitään. Emman ystävyyssuhteet alkavat olla koetuksella, sillä kaikki aika ja energia tuntuu menevän hänen ongelmiensa selvittelyyn. Emma on muutenkin aika raskas persoona mustavalkoisine ajattelumalleineen ja voimakkaan feministisine mielipiteineen. Kaikessa touhotuksessa hän unohtaa katsella ympärilleen, että ystävilläkin voi olla vaikeaa. Ylioppilaskirjoitukset luovat paineita myös kaiken kirjapiiritempausten ja ihmissuhdesotkujen ohella.

"Ethän anna kenenkään kohdella itseäsi huonosti?"

"Antaisiko Elisabeth Bennet kohdella itseään huonosti?"

"Ehkä jos miehellä olisi 10 000 punnan vuositulot ja hyvät vatsalihakset." (s. 127)

Emman henkilöhahmo on hyvin kärkäs ja mustavalkoinen, mikä alkaa jossakin vaiheessa tuntua rasittavalta. Eeli esitetään ikään kuin romantiikkaa rakastavan Emman vastakkaispuolena, vaikka oikeasti häneltä tulee ihan hyviäkin huomioita hänen kyseenalaistaessa Emman lempigenreä. Kirjassa on runsaasti intertekstuaalisuutta, mikä riemastutti ainakin minua, kun bongasin paljon myös minun lempikirjoja ja -leffoja/sarjoja. Emma katsoo Young Royalsia (paras sarja ikinä!), lukee Holly Bournea ja Emily Henryä. Kirjan lopussa on huikea 20 parhaan romanttisen kirjan lista, jossa on iso joukko minunkin lemppareitani. Onpa kirjan loppuun saatu myös ujutettua ihana lappukohtaus Rakkautta vain -leffasta. Ajattelua herättävä kohtaus oli myös se, kun Emma pakotti Eelin katsomaan The Notebook -leffaa kanssaan äikäntehtävää varten ja tajusi, että leffa tuntui viiden vuoden tauon jälkeen häiritsevältä joistain kohdista. Itselleni on käynyt myös samoin monien leffojen ja kirjojen kanssa, kun  ajattelumallit on tarkastettu uudelleen.

"Ei toiselle ihmiselle voi sanoa `Jos näen jotain, mistä pidän, minun on saatava se.`Ihan kuin toi nainen olisi jokin hemmetin esine." (s. 116)

Minä ahmaisin tämän kirjan tyyliin yhden päivän aikana, joten todella viihdyttävä ja mukaansatempaavahan tämä on. Ihanaa romanttisen kirjallisuuden puolustamista ja hehkutusta! Ymmärrän sen, miksi Emmasta on tehty niin raivostuttavan kärkäs persoona, mutta se valitettavasti hiukan latisti lukukokemustani. Henkilöhahmojen välillä puuttuu kommunikointia, joka johtaa väärinkäsityksiin yksi toisensa jälkeen. Tämä on tyypillistä romanttisten kirjojen väärinkäsitys-trooppia, joka johtaa konflikteihin, mutta herättää lukijassa välillä suunnatonta raivoa, kun ei pääse neuvomaan tyyppejä.

Romanttiset kohtaukset on kirjoitettu oikein hienotunteissen kutkuttavasti, ehkä jopa liiankin kesysti, jos tämä on ajateltu aikuisten puolelle. Olen lukenut jopa kuumempia ja graafisempia kohtauksia nuorten aikuisten puolelle luokitelluista kirjoista, joten sillä hiukan ihmettelen. (Enkä nyt tarkoita tällä, että kirjassa tulisi olla kauhean graafisia seksikuvauksia, ei todellakaan, vaan luokittelun puolesta kummastelen.) Voi tosin olla, että jatko-osissa panokset ikään kuin kovenevat ja tulisuus lisääntyy. Itse ajattelin tempaista tämän mukaan kasien genrevinkkaukseen ensi kerralla, ja minä olen melkoisen tarkka kuitenkin, etten ota liian chilisiä kirjoja luokkiin.

Huomaan, että Holly Bourne on innoittanut varmasti kirjailijaa, sillä paljon samanhenkisyyttä tässä kirjassa on. Tämä on vain minusta plussaa, koska juuri tämäntyyppistä  kotimaista YA:ta/new adultia olen kaivannutkin. Innolla odottelen jatkoa sarjaan!

Annan arvosanaksi tälle 4-

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

Kotona kirjassa

Karamellikatastrofi: Ulla Onerva. Tammi 2026 (Oikukkaiden romantikkojen piiri #2)

Kansi: Laura Lyytinen

"Romanttinen kapina kiihtyy!

Kipakasti kipinöivä ja lämpimän koskettava sateenkaariromaani Mellistä, joka sotkeutuu tahtomattaan romanssin pyörteisiin.

Synkkiä tarinoita rakastava Melli puolustaa romanttista kirjallisuutta ystävänsä Emman perustamassa Oikukkaiden romantikkojen piirissä, vaikka on itse päättänyt pysytellä suhdesotkuista kaukana. Tunteet eivät kuitenkaan kuuntele järjen ääntä, kun Melli kokee yhä syvempää yhteyttä salaiseen nettiystäväänsä Vitaan, joka on ollut hänen tukenaan vaikeina hetkinä. Abivuotta saapuu hämmentämään myös sanavalmis Bea, joka liittyy Oikukkaisiin romantikkoihin ja saa Mellin pään pyörälle. Kauhukseen Melli tajuaa, ettei katastrofia voida välttää.

Karamellikatastrofi on toinen osa Ulla Onervan nokkelaa viihdetrilogiaa, joka sopii kaikille, jotka eivät suostu salaamaan rakkauttaan romanttisia kirjoja kohtaan!" (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Onpas herkullinen kirja niin nimeltään kuin kanneltaan tämä Ulla Onervan toisinkoinen Karamellikatastrofi, joka jatkaa romanttista nuorten aikuisten sarjaa. Ensimmäisen osan päähenkilö Emma oli minun makuuni turhan raskas persoona, mutta muuten tykästyin kirjan ideaan, joka ylistää romanttista viihdekirjallisuutta.

Kun me vihdoin tapaisimme, kaiken pitäisi olla täydellistä. (s. 84)

Nyt päähenkilönä on Emman elokuvia rakastava ystävä Melli. Vaikka hän kuuluu ystäviensä tavoin Oikukkaiden romantikkojen piiriin, ei hän juurikaan lue romanttista kirjallisuutta. Hän ei tunnusta olevansa muutenkaan romanttinen tyyppi. Sen sijaan hän rakastaa Buffy, vampyyrintappaja -sarjaa. Tästä hän jaksaa keskustella mm. uuden etäystävänsä Vitan kanssa, joka on tosi kiehtova tyyppi, eikä Cara-nimellä viestittelevä Melli saa tämän kanssa viesteilystä tarpeekseen. Hän haluaa pitää tämän ystävyyden ihan itsellään. Toisinaan hän miettii, voisivatko he tavata oikeasti, mutta Melliä pelottaa, että illuusio rikkoontuu. 

Olin nähnyt, miten paljon romanttinen rakkaus satutti. Miten sen varjolla rikottiin se, mikä elämässä oli ollut hyvää ja turvallista. (s. 10)

Mellin elämässä kuohuu, sillä  isän uudet perhekuviot ovat kova pala purtavaksi ja osin sen vuoksi hänen uskonsa rakkauteen on murentunutkin. Pappina toimiva äiti ei juuri puhu tunteistaan eikä myöskään kysele Mellin tunteista. Niinpä Melli on oppinut vahingollisen tavan sivuuttaa omat ikävät tunteensa. Välillä se käy ylitsepääsemättömäksi. Isä ei ymmärrä Mellin ahdinkoa ja sitä, kuinka pahasti hän satutti valitsemalla toisen perheen itselleen. Kaiken tämän keskellä Melli meinaa jäädä auton alle. Onneksi hän selviää säikähdyksellä ja murtuneella kädellä, joka tulisi paranemaan onneksi ennen ylioppilaskirjoituksia. 

Onnettomuuden myötä Melli tutustuu häntä autolla kolhaisseehen Beaan, joka herättää persoonallisella tyylillään heti jännittäviä tunteita Mellissä. Bea solahtaa huomaamattaan mukaan Oikukkaiden romantikkojen piiriin, etenkin kun selviää, että hänen vanhemmillaan olisi juuri heidän tanssiaisiinsa soveltuva linna. Bean vanhemmista paljastuu tosin heti alkuunsa jotain tosi yllättävää, josta Emma aikoo ottaa hyödyn irti. Melliä ei haittaa Bean läsnäolo, päin vastoin, sillä tytön läheisyys aiheuttaa hänessä hyvin kuumottavia tunteita. Toisaalta Melli miettii välillä Vitaa ja heidän välistä suhdettaan ja tuntee huonoa omaatuntoa hetkistään Bean kanssa. Miksi Vita ei välillä vastaa hänen viesteihinsä ollenkaan?

Olin alkanut haluta asioita, joita ei olisi pitänyt. Holtittomia asioita. Hallitsemattomia. (s. 169)

Karamellikatastrofi on suloinen yhdistelmä lukiolaisten viimeistä kevättä, tanssiaisvalmisteluja, Abi Goes Tallinn -tapahtumaa, Mellin tunteiden käsittelyä niin hyvässä kuin pahassa ja tietysti kutkuttavia ihastumisen tunteita ja (sopivan) kuumia hetkiä. Elokuvaviitteet sitaatteineen ovat hauskoja, kuten myös hyvin kirjatietoisten nuorten juttelut erilaisista romanttisten kirjojen troopeista. Keskusteluissa käydään läpi sivumennen myös monenlaisia sukupuoleen ja identiteettiin liittyviä yhteiskunnan ilmentymiä, asenteita ja vinoumia. Paasaamisen puolelle ei kuitenkaan sorruta, eli kerronta pysyy mukavan kepeänä, mutta tarjoaa lukijalle myös ajattelemisen aihioita. Ulla Onerva kirjoittaa hyvin selkeää, konstailematonta ja siistiä kieltä persoonallisia kielikuvia unohtamatta.

Hiukan minua kismitti se, että arvasin heti alussa yhden juonen kannalta keskeisen seikan, eikä minkäänlaista yllätyksen tunnetta tullut siis lopussa. Se oli minusta kuitenkin niin ilmeisen helppo tajuta, että mietin, oliko se ihan tarkoitettukin niin. Tai sitten olen niin harjaantunut näihin, heh. Lopussa sain hiukan pyyhkiä kyyneleitä silmäkulmastani erään liikuttavan tytär-isä-kohtauksen äärellä. Monenlaisia tunteita siis tarjoaa Karamellikatastrofi ja vahva plussa minulta tuleekin juuri tästä henkilöhahmojen tunteiden käsittelystä kirjassa.

Kirjan sivuhahmoista pedattiin varmaankin seuraavaan osaan päähenkilöitä, niin ainakin aavistelen. Olisikohan sieltä tulossa ehta vanha kunnon vihollisista rakastavaisiksi -romanssi seuraavaan osaan? 

Kirjan lopussa on ekstrana Mellin ja Bean kirjasuosituslista tyttörakkautta sisältävistä kirjoista.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Unelmien aika

Samantyylistä:

Holly Bourne: Normaali-trilogia

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Tytöt tytöt tytöt: Ilona Ahti & Daniela Hakulinen

 Tytöt tytöt tytöt: Ilona Ahti ja Daniela Hakulinen. Tammi 2024

Kansi: Laura Lyytinen

"Perinteisiä odotuksia raikkaasti rikkova romaani kolmesta erilaisesta lukiolaistytöstä ja ajanjaksosta, jolloin elämää suuremmat asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Mimmi on päättänyt olla uskomatta rakkauteen, kun taas hänen paras ystävänsä Rönkkö janoaa yhteyttä toiseen ihmiseen. Kaksikko työskentelee yhdessä smoothie-baarissa, jossa he kohtaavat eräänä päivänä Emman. Taitoluistelijalupaus sattuu keskelle vedonlyöntiä siitä, voiko pelkkään katseeseen rakastua. Mimmin ja Emman välille syntyy nopeasti yhteys, joka ei jätä kumpaakaan rauhaan. Heidän välillään on vetovoimaa, jollaisesta Rönkkö haaveilee. Lopulta heistä jokaisen on kysyttävä itseltään, minkä puolesta he ovat valmiit taistelemaan.

Ilona Ahdin ja Daniela Hakulisen häpeilemättömässä tekstissä ääneen pääsevät tyttöjen tunteet ja ajatukset. Romaani syventää kaksikon käsikirjoittaman menestyselokuvan tarinaa ja tuo siihen uusia tasoja. Tytöt tytöt tytöt valtasi valkokankaat vuonna 2022, ja elokuva voitti palkintoja niin Suomessa kuin kansainvälisestikin." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Minulla on vielä katsomatta Alli Haapasalon ohjaama samanniminen leffa, johon tämä kirja pohjautuu ja tuo kuvauksensa mukaan uusia tasoja. Hiukan aina jännittää nämä leffapohjaiset romaanit, että jääkö tästä nyt itselle mitään käteen, kun leffaa ei ole katsonut. 

Kirjassa vuorottelevat kolme näkökulmahenkilöä: lukiolaiset Emma, Mimmi ja Rönkkö. Mimmi ja Rönkkö ovat töissä smoothiebaarissa ja juttelevat rakkaudesta, ihastumisesta ja tunteista ylipäänsä. Rönkkö ei oikein tiedä, mitä on olla ihastunut saati rakastunut. Salikassiksi nimetty komistus on ihan selvästi ihastunut Rönkköön, mutta tyttö ei oikein tiedä, miten suhtautua. Mimmi taas on tosi varma siitä, mitä haluaa. Hän haluaa kaiken. Hän haluaa todistaa Rönkölle, että yksi katsekin voi riittää. Niinpä hän testaa katsekontaktia tiskille tilaamaan tulleeseen taitoluistelija-Emmaan. Tuo katse koituu heidän molempien kohtaloksi.

- No kun sen pitää tuntua. Sen pitää tuntua heti siinä ekassa katseessa. (s. 32)

Emmi luistelee tosissaan, mutta välillä hän ei jaksaisi kaikkea sitä suorittamista. Tarja-valmentaja ja vanhemmat ovat melkoisen tiukkoja hänelle ja treeneistä ei luisteta. Emma jättää usein bileitäkin väliin treenien takia. Sitten hän ihastuu Mimmiin, uppoaa hänen sinisiin silmiinsä ja huolettomampaan elämäntyyliin. Mutta onko eläväinen Mimmi hänelle hyväksi? 

Mä en ole koskaan kuulunut kenellekään enkä minnekään. (s. 101)

Rönkkö haluaisi niin kovasti tuntea jotain, mutta kukaan tai mikään ei oikein tunnu miltään (sori, nyt tuli vahingossa tällainen Levottomat-elokuvan slogan.) Mimmi yrittää kannustaa ja ymmärtää Rönkköä, mutta hänen on hankala samaistua. Lopussa Rönkölle alkaa viimein hahmottua, miksi hän on sellainen kuin on. 

Se sanoo kaikkea sitä, mitä haluan kuulla, eikä mikään silti lävistä. Kaikki jää pinnalle. Minun aivoja kutittelee sen sanat, kehoa ei. Eikä sydäntä. So fucking annoying. (s. 125)

Eihän tässä kirjassa kovin syvällisesti pääse näiden tyttöjen elämään kiinni, kun sivujakin on vain 171 ja keskeisiä henkilöitä se kolme. Ihan mukava nopeastiluettava ja etenevä romaani, jossa käsittelyssä on aika perus nuorten naisten oman seksuaalisuuden ja identiteetin etsintää, ensirakkautta, sitoutumista ja suuria tunteita. Kieli on aika suorasukaista ja kuvailevaa seksiä on jonkin verran, joten enemmän nuorten aikuisten kamaa tämä on. Leffa alkoi kyllä kiinnostaa, joten pitänee katsoa se myös. 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Villi vuosi: Laura Kay

 Villi vuosi: Laura Kay. Suomentanut Jade Haapasalo. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Wild Things. Kansi: Hilla Semeri

"Kaksi bestistä. Monta villiä asiaa. Vuosi, joka muuttaa kaiken.

Laura Kayn hyvänmielenromaani Villi vuosi on riemastuttavan rönsyilevä kertomus rohkeudesta tavoitella omannäköistä elämää.

Eleanor Evans on jumissa. Työ on niin tylsää, että hän vetäytyy tuntikausiksi kopiointihuoneeseen ilman että kukaan edes huomaa mitään. Kämppiksellä on tapana jättää jääkaapin oveen passiivisaggressiivisia lappusia, ja mikä traagisinta, Eleanor on kuolettavan rakastunut parhaaseen ystäväänsä Ramonaan.

Kaiken on muututtava. Eleanor lupaa itselleen, että tekee vuoden ajan villejä asioita. Ne voivat olla pieniä, kuten minikokoinen perhostatuointi, tai valtavia, kuten muutto maalle yhteiseen taloon ystävien kanssa. Tai ihan oikeasti elämää mullistavia...

Laura Kayn Villi vuosi on rakkauskirje ystävyydelle, uusille aluille ja riskien ottamisen ilolle. Varoitus! Kirja saa sinutkin suunnittelemaan omaa villiä irtiottoasi." (Bazar)

Oma arvio:

Bazarilta ilmestyy säännölliseen tahtiin Hyvän mielen kirjat -sarjan romaaneja, jossa on niin käännettyä kuin kotimaistakin viihdekirjallisuutta. Laura Kayn Villi vuosi taitaa olla ensimmäinen tämän otsikon alla oleva kirja, jonka arvostelen blogissani. Ihastuin Hilla Semerin suunnittelemaan kirjan kanteen jo katalogia selatessani, ja kirjan kuvauksen luettuani kiinnostuin tästä lisää. Mietin, olisiko tämän kirjan postaus säästää kesäkuun puolelle, jolloin Yöpöydän kirjat -blogissa on taas tuttuun tapaan menossa Pride-lukuhaaste, mutta en nyt malttanut odotella sinne asti.

Kirjan päähenkilönä on reilut parikymppinen Eleanor eli El, joka kokee elämänsä junnaavan paikallaan monestakin syystä. Hänen työpaikkansa lehden toimituksessa ei ole sitä, mitä hän haluaisi, sillä hän lähinnä kopioi papereita ja täyttelee Excel-taulukoita. Yhtään juttua hän ei ole saanut viiden vuoden aikana kirjoittaa. Hän asuu rasittavan Amelian kämppäkaverina ja on toivottoman rakastunut työkaveriinsa Ramonaan eli Rayhin, joka ei kuitenkaan todennäköisesti tunne samoin. Raylla on sitäpäitsi on-off-suhde Kirstyn kanssa. Niinpä El joutuu vain kärvistelemään tunteidensa kanssa heidän hengaillessa yhdessä Jamien ja Willin kanssa Lontoon baareissa ja kahviloissa. Eräällä reissulla El on saanut idean viettää villiä vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että hänen on tehtävä joka kuukausi jotakin villiä. Oli se sitten tatuoinnin ottaminen, ryhmäseksin harrastaminen tai  yhteisen omakotitalon ostaminen maaseudulta Jamien, Rayn ja Willin kanssa.

Viisi vuotta, ja edelleen sydämeni lähtee laukalle tuon naisen vuoksi. Ryhdistäydynkö minä koskaan?(s. 36)

Kyllä vain, kun Willillä tulee ero tyttöystävänsä kanssa ja heidän talonostosuunnitelmat kariutuvat sitä myöten, tämä pääsosin sateenkaareva nelikko saa päähänsä ostaa kimpassa talon maaseudulta. Talo ei ole mitä parhaimmassa kunnossa, mutta toimelias porukka laittaa hihat heilumaan, enemmän tai vähemmän siinä onnistuen. Kylän väki tulee tutuksi, kuten lähitalon vanharouva Sally, kylän homopariskunta Rafe ja Jim ja Lontoosta kipeän eron jälkeen vanhempiensa pubissa paossa oleva Rachel. Jamie saa hommattua heille jopa kanoja, joiden nimeksi tulee Twilight-saagan innoittamana Edward, Bella ja Jacob. Olen erityisen ihastunut tästä yksityiskohdasta!

Tiedätköhän sinä, minä mietin, Tiedätköhän sinä, että peruisin kaiken silmänräpäyksessä, jos saisin olla sinun kanssasi. (s. 154)

Kirjan keskiössä on ystävysten kommuunin muotoutuminen maalle sen iloineen mutta myös hankaluuksineen. Päämääränä on suuret tuparit, johon on kutsuttu koko kylän väki ja muutama harva valittu muu, kuten Jamieen ihastunut, työpaikalta tuttu viiksi-Kyle. Tärkeässä roolissa on toki myös Eleanorin alati kytevät tunteet Rayta kohtaan ja se kipu, mitä niiden tukahduttaminen hänessä aiheuttaa. Eleanor saa voimaa toimiessaan tukihenkilönä 18-vuotiaalle Rozálialle, jonka perhe on hyljännyt hänet kaapistatulon jälkeen. Välillä on tosin epäselvää, kumpi on kumman tukihenkilö. Eleanorilla on myös Rob ja Polly, hänen rakas veljensä vaimoineen, joita hän pitää esikuvinaan ihannepariskunnasta. Eleanorin vanhemmat taas ovat aina menossa reissuillaan ja ovat yleensä vähän turhankin hilpeitä. Välittävätkö he oikeasti, mitä heidän jälkikasvulleen kuuluu?

Villi vuosi on hyvän mielen kirja jos mikä! Tässä on niin monenlaisia, ihastuttavia henkilöhahmoja, jotka jokainen tuovat omalla tavallaan lusikkansa soppaan. Kaikki sympatiat ovat päähenkilö Elin puolella, jolla on vielä kovin tekemistä itsetuntonsa kanssa, mutta joka kasvaa tarinan edetessä. Elin ja Rayn suhde noudattaa perinteistä friend-to-lovers-trooppia. Minä lhykertelin onnesta kirjaa lukiessani, niin täydellisesti siinä loksahtelivat palaset kohdalleen. Kaikki ei aina mene täydellisesti, mutta ystävyys ja rakkaus kaikissa muodoissaan on tässä kirjassa kantavin voima.

Silloin käännyn katsomaan häntä. Olemme molemmat hetken hiljaa. Hän katsoo minua silmät suurina, eikä ymmärrä, mikä minulla on hätänä.

"Olen satuttanut itseni", sanon lopulta kuin kaikuna. (s. 244)

Kirjasta tulee hiukan mieleen Sally Rooneyn kirjat, mutta tässä ei ole niin paljon syvällisiä, lähes filosofisia keskusteluja, vaan tyyli on keveämpi ja hivenen humoristisempi. Minä tykkään!

Jos haluat osallistua Pride-lukuhaasteeseen, pidä mielessä ainakin tämä kirja!

Arvosanaksi annan lähes täydellisyyttä hipovat 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

--

Samantyylistä luettavaa:

Päätepysäkki: Casey McQuiston

Päätepysäkki: Casey McQuiston

Päätepysäkki: Casey McQuiston. Suomentaneet Johanna Auranheimo ja Kaisa Kattelus. Tammi 2024

Englanninkielinen alkuteos (2011): One Last Stop. Kansi: Monique Aimee, Kerri Resnick

"Modernin romanssikirjallisuuden tähden Casey McQuistonin romaani ystävyydestä, elämänilosta – ja kuumista hetkistä New Yorkin metrossa. Takuuvarma kesähitti saa lukijat ihastuksesta raiteiltaan!

23-vuotias August on kyynikko, joka on päättänyt jättää taakseen kaiken vanhan – kuten esimerkiksi kaikenlaiset ihmissuhteet, niistä kun seuraa vain surua. New Yorkiin muuton on tarkoitus olla lopullinen irtiotto. Mutta sitten August muuttaa asuntoon täynnä värikkäitä kämppiksiä. Ja saa työpaikan ympäri vuorokauden auki olevasta pannukakkuravintolasta. Ja kohtaa metrossa ihmeellisen naisen… Ennen kuin August aavistaakaan, on hänen hyvin järjestelty elämänsä ihanalla, kiihkeällä tavalla sekaisin. Kenties mahdoton voi sittenkin muuttua mahdolliseksi ja meistä yksinäisinkin löytää elämäänsä rippusen lämpöä sekä ystävyyden taikaa?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin yhden Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä, josta pidin kyllä, mutta en ihan hulluna hullaantunut. En oikein osannut odottaa mitään Päätepysäkiltä, jonka enkunkielistä versiota olen monesti katsellut lukuaikeissa. Kansikuvan ja nimen perusteella saattoi kuitenkin arvailla, että metrolla olisi kirjassa aika iso rooli. Minulle tuli hiukan mieleen Clare Pooleyn Joka päivä laiturilla 5, jonka luin viime keväänä, sillä siinä ollaan vastaavasti melko ison osan aikaa junan kyydissä. Siihen kuitenkin eroavaisuudet loppuvatkin.

Kirjan  päähenkilö, sympaattinen August on hiukan eksyksissä. Hän on muutanut New Yorkiin, viimeinkin kauemmas äidistään, jolle tuntuu olevan suuri pakkomielle etsiä vuosikymmeniä sitten kadonnutta Augie-veljeään. August tarvitsee tietenkin kämpän, ja sopiva huone löytyykin hyvin värikkään seurueen asunnosta. Transsukupuolinen Niko nimittäin paljastuu selvännäkijäksi, hänen tyttöystävänsä Myla on värikäs taiteilijapersoona, jonka omalaatuiset veistokset koristavat kämppää, ja Wes vaikuttaa hyvin sulkeutuneelta persoonalta, kunnes häneen tutustuu kunnolla. Samassa rapussa asuva drag queen -taiteilija Isaiah on vienyt täysin Wesin sydämen, mutta tämä ei halua tehdä asialle mitään. Täydessä esiintymisvarustuksessaan oleva drag-Annie on upea ilmestys, ja August pitää heti uudesta naapuristaan. 

Mukavien kämppisten ansiosta Augustille järjestyy vieläpä työpaikka opintojen ohelle läheisestä pannukakkuravintolasta, jonka nimi on hupaisasti Pannukakku-Billyn Pannukakkupaikka. Kaikki tuntuu sujuvan. Eka päivänä matkalla collegeen August törmää tosi cooliin tyttöön Q-linjan metrossa. Tämä nahkatakkinen tyttö antaa ystävällisesti Augustille huivin peittämään paidalle läikkynyttä kahvitahraa - ja tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin Jane tuntuu olevan metrossa aina, kun Augustkin. Heistä tulee toisilleen Metrotyttö ja Kahvityttö. He tutustuvat, ystävystyvät.

"Sinussa on oikeasti jotain helvetin taikaa!" (s. 144)

August huomaa ihastuneensa Janeen ja pyytää tätä treffeille, mutta tämä yllättäen kieltäytyy. Se tuntuu Augustista kamalalta ja käsittämättömältä, koska hän oli aistivinaan, että Janekin olisi ollut kiinnostunut hänestä, mutta myöhemmin selviääkin,  että Janella oli pätevä syynsä kieltäytyä. Hän ei voi nimittäin poistua ikinä metrosta. Miksi ei, siihen täytyy löytää selvyys. Pala palalta Augustille alkaa selvitä asioita, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja hänen ja Janen mysteeriin sotkeentuvat ajan myötä myös hänen rakkaat kämppiksensä.

Ehkä vastaus piilee heissä, ehkä Augustissa. Ehkä August on ratkaisu. (s. 128)

Päätepysäkki on kiehtova sekoitus kipeää äitisuhdetta, yksinäisyyttä, tunteiden patoamista, ystävyyttä, räiskyvää sateenkaarevuutta drag-yhteisöineen ja maagista realismia. Kirjailijalle tuttuun tapaan seksikohtaukset ovat kuumaakin kuumempia, mutta ei mitenkään liian graafisesti kuvattuja. Nostalgianälkäisille on luvassa mainintoja menneiden vuosien hittibiiseistä ja muistakin popkulttuurin ilmiöistä Augustin ja Janen keskustelujen myötä. Kirjan maagisrealistiset, scifiin taipuvat elementit tulevat hiukan puun takaa, jos ei osaa aavistaa kirjassa sellaisia olevan. Se on sinänsä aika iso osa kirjan tarinaa, mutta kuitenkaan ei niin iso, että kirjan genretys olisi jotain muuta kuin romantiikka/viihde.

Hän on kaksikymmentäkolme, ja vain sillä on väliä. Hän on kaksikymmentäkolme, ja hänellä on täysi oikeus tehdä ties mitä typeryyksiä milloin vain haluaa. Miten hän ei aiemmin  tajunnut tätä? (s. 184)

Pidin tästä kirjasta kovasti, etenkin Augustin ja Janen henkilöhahmoista, mutta myös Augustin sateenkaarevista kämppiksistään ja siitä hulvattomasta meiningistä, mitä heillä jatkuvasti oli meneillään. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että jossakin vaiheessa Janen ja Augustin tilanteen jankkaaminen alkoi puuduttaa minua, joten siksi arvosanani ei pompsahda nyt ihan kärkisijoille saakka. Vaikka Janen ja Augustin välillä on sähköä, en kuitenkaan ollut ihan täysin sydän sykkyrälläni heidän puolestaan. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Turhanpäiväinen kiroilu myös vähän ärsytti välillä (kai mussa on sitten sen verran kukkahattutätiä.) 

"En kai voi tuosta vain hypätä 2000-luvulle ilman, että edes tiedän, miten vihvi toimii - "

"Wi-fi." (s. 307)

Loppua kohti viihdyin taas kirjan parissa paremmin, kun solmuja alkoi aueta ja monia mysteerejä selvitä, kuten Augie-enon kohtalo. Eräänlainen parikymppisen kasvutarina tämä on rakkausromaanin lisäksi. August kipuilee äitisuhteensa vuoksi, sillä äiti on eristänyt hänet muusta suvusta ja keskittynyt aina omiin Augie-tutkimuksiinsa, joihin on sotkenut myös tyttärensä. Kirjan teemoissa sivutaan myös hlbtq+ihmisten sopeutumista vähemmistönä sukuun ja koko yhteiskuntaan eri aikakausina, mutta se ei nouse pääteemaksi, vaan enemmänkin erilaiset ihmisten tunteiden patoutumat ja jumiutumat. Kuka on jumissa metrossa, kuka taas omien tunteidensa kanssa.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Älä koskaan luota kaksoseen -sarja: Freja Nicole Woolf

Älä koskaan luota kaksoseen: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2023 (Älä koskaan luota kaksoseen #1)

Englanninkielinen alkuteos: Never trust a Gemini. Kansi: Lucia Picerno

"Kautta Afroditen, Cat Phillipsin rakkauselämä kaipaa planetaarista apua!

Vastustamaton nuortenkirja ihastumisesta on sekoitus niin Bridget Jonesia, Sex Educationia kuin Mr. Beaniäkin.

15-vuotias Cat Phillips on hulluna horoskooppeihin, altis onnettomuuksille, ilmaisee itseään mitä kummallisimmin sanankääntein – ja on rakastunut Allisoniin, yhteen parhaista ystävistään. Mutta sopisiko yltiöcool, kapinallinen Morgan hänelle paremmin - vaikka on kaksonen ja Cat tietää, ettei kaksoseen ole luottamista! Catin tarina on nolo ja riemukas kuvaus elämästä brittiläisessä pikkukaupungissa. Ei ole helppo hypätä kaapista ulos, kun on osa suosittujen tyttöjen klikkiä, jota johtaa epäkorrektin puheen kuningatar. (WSOY)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Horoskooppeja, sateenkaarirakkautta, koheltamista, POC-hahmoja - jo tämän kirjan riemunkirjavasta, hupsuhenkisestä kannesta voi päätellä, ettei 24-vuotiaan Freja Nicole Woolfin esikoisteos Älä koskaan luota kaksoseen ole mitään ryppyotsaisen, vakavamielisen ihmisen luettavaa. Chick lit -tyylistä luettavaa nuorille ei ole koskaan liikaa, ja mukavaa, että tässä poiketaan heteronormatiivisuudesta.

"Aito rakkaus ja kiivas kannibalismi eivät yleensä käy käsi kädessä..." (s. 71)

Kymppiluokalla (vastannee meidän ysiä) opiskeleva Cat on suorastaan hauska ja holtiton henkilöhahmo, joka ihailee Taylor Zwiftiä, yrittää sietää ituhippihenkistä pikkusiskoaan Lunaa sekä muka-hauskoja vanhempiaan - ja jonka lempikirosana on voi hanhenmarjat. Hän on haksahtanut horoskooppeihin,  ja onkin ystäväpiirinsä luotettu horoskooppivastaava, joka jakelee kullekin tilanteeseen sopivia horoskooppeja apunaan Tähtien pyhä kirja valistuneille. Cat tykkää tytöistä, muttei ole kertonut tästä kuin parhaalle ystävälleen Zannalle. Hän onkin salaa rakastunut Allisoniin, joka kuitenkin on melko varmasti hetero. Cat kuuluu koulun suosittujen tyttöjen porukkaan, jota johtaa pelottava Siobhan. Välillä Cat haluaisi vastustaa Siobhania, etenkin kun tämä on taipuvainen muiden kiusaamiseen, mutta eihän ystävien tielle voi astua. Vai voiko?

Samalla kun Cat haaveilee Allisonista niin, että jää miltei bussin alle tämän takiaan, hänen elämäänsä tupsahtaa älyttömän siisti Morgan, joka urhoollisesti sukeltaa Catin veden varaan joutuneen piirustusvihon vedestä. Juuri sen vihon, johon Cat on piirtänyt lesbohenkisiä piirustuksiaan Disneyn tyttöhahmoista, kuten Frozenin Elsasta ja Vaianasta. Mutta miten ihmeessä Cat kuitenkin ajautuu seurustelemaan rasittavan perhetuttu Jamien kanssa, jonka omintakeiset biisiviritelmät ovat tehdä Catin hulluksi. Toisaalta, eihän Cat voisi mitenkään kuvitellakaan Morgania, sillä tämä on tähtimerkiltään Kaksonen, joilla on kaksi kokonaista puolta ja ovat siksi hyvin epäluotettavia. Mutta silti... kun Morgan sanoo Catin muistuttavan Madonnaa Missä olet, Susan -elokuvassa, tämän on ostettava samanhenkinen nahkatakki.

Heilautan blondit kutrini taakse. Minä olen vahva. Päätän heti, että tämä takki antaa minulle jumalaista naisenergiaa --- (s. 88)

Älä koskaan luota kaksoseen yllätti minut iloisesti. Odotin toki viihtyväni tämän parissa, mutten olisi uskonut, miten huikean hauska ja mukava kirja tämä olikaan. Kaapistatuloromaanin ei tarvitse todellakaan olla mikään vakavahenkinen, vaan sen voi lyödä läskiksi juuri tällä tavoin. Woolf on sotkenut monikulttuuriset henkilöhahmot ja monet vakavat teemat tähän hilpeähenkiseen pakettiin. Mitä tahansa voi tapahtua tässä kirjassa, mutta asiat esitetään niin kevyellä tavalla, ettei lukija ehdi synkistyä, kun on jo hihittelemässä seuraavalle Catin kohellukselle. Se ei silti tarkoita, etteivätkö henkilöhahmot kehittyisi ja viisastuisi kirjan edetessä kohti loppuaan. Onneksi ei kuitenkaan valuta siirappisuuden puolelle, vaan anteeksipyynnötkin voivat olla suurta hupia.

s. 206

      

Suosittelen hauskojen ja höpsöjen kirjojen ystäville. Itsellä tämä ainakin lähtee vakiovarusteeksi seiskojen vinkkauksiin. Ja muuten, minun horoskooppimerkkini on kaksonen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Syytä aina neitsyttä: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (Älä koskaan luota kaksoseen #2)

Englanninkielinen alkuteos; Blame my virgo moon. Kansi: Lucia Picerno.

"Sapfo soikoon, Cat Phillips on täällä taas, täynnä energiaa, vitsejä ja sekoilua

Syytä aina neitsyttä on riemukkaan Älä koskaan luota kaksoseen -kirjan itsenäinen jatko-osa.

Cat Phillips seurustelee hyperviileän Morgan Delaneyn kanssa ja elämä hymyilee Guccin-upeasti. Kunnes ihana Morgan päättää haastaa Catin ystävän, ihaillun ja pelätyn Siobhanin, koulun johtajatyttövaaleissa. Catin uskollisuus on koetuksella, kun molemmat vaativat Catin tukea itselleen. Vastapainoksi hän päättää uppoutua sukupuolineutraaliin koulunäytelmäversioon Romeosta ja Juliasta. Päätös, jota hän pian katuu… (WSOY)

Oma arvio:

Tykästyin viime vuonna ilmestyneeseen Älä koskaan luota kaksoseen, jonka hervoton huumori, Freja Nicole Woolfin tekstin lähes överiksi menevät vertaukset ja kivat rakkauskuviot vetosivat minuun. Niinpä oli mukava saada jatkoa horoskooppeihin tosissaan uskovan Cat Phillipsin seikkailuista.

Catilla on kuumimmista kuumin tyttöystävä, Morgan, josta valitettavasti hänen muut ystävänsä eivät niinkään pidä. Koulun kuningataroppilas Siobhan järjestää Catille viisitoistavuotissynttärit teemalla keltainen, mutta lupaavan alun jälkeen kaikki alkaa mennä pieleen: kaikkien inhoama koheltajasäheltäjä Brooke tulee kutsumatta bileisiin pukeutuneena väärään väriin, ja myöhässä saapuva Morgan ryhtyy Catin kauhuksi puolustamaan Siobhanin läksyttämää Brookea. Sillä lailla ei Morgan ainakaan nosta statustaan Catin ystävien silmissä.

Minun ystäväni ja tyttöystäväni himoitsevat nyt avoimesti verta, ja minä olen se lampaanraato, josta he tappelevat. (s. 78)

Tämän jälkeen kaikki lähtee menemään väärään suuntaan: Morgan alkaa kaveerata häilyväisen Brooken kanssa ja asettautuu ehdolle koulun johtajaoppilaaksi Siobhanin vastaehdokkaana. Kumman puolella Catin kuuluisi olla? Cat hankkiutuu vähän niin kuin vahingossa koulun Romeo ja Julia -näytelmäryhmään ja saa hämmästyksekseen Brooken kanssa pääroolit: Cat on Julia ja Brooke Romeo. Tämä suututtaa pääroolia havitelleen, Kultakutri-jengiin kuuluvan öky-Elizabethin.

Ehkä tämän suhteen avain onkin kirjaimellisesti avain. Avain huoneeseen, jonne pääsemme vain me kaksi. (s. 115) 

Välillä Catilla ja Morganilla menee ihanasti ja rakkaus kukoistaa, mutta välillä Catin ystävät laittavat hänet miettimään, käyttäytyykö Morgan aina kivasti Catia kohtaan. Catin paras ystävä Zanna alkaa etääntyä Catista, sillä tämä keskittyy ihan liikaa omiin ongelmiinsa ja sivuuttaa jatkuvasti Zannan huolet, ja tämä aiheuttaa tietysti Catille suurta surua, sillä Cat ei tunne oloaan omakseen enää Siobhanin ja kumppaneiden kanssa heidän morkatessa jatkuvasti hänen tyttöystäväänsä. Sama homma taas on Morganin queer-ystävien kanssa, sillä nämä tuntuvat katsovan aina Catia kieroon, etenkin Maja. Morgan ei tunnu ottavan tätä vakavasti.

Ja niin minä aiheutin tyttöystävälleni mustan silmän. Joutsen on kunnossa, mutta minä en. Kokemus aiheutti melkoisen trauman, ja joudun kaiken huipuksi korvaamaan rikki menneen poluveneen! (s. 95)

Kaikesta tästä kaaoksesta Cat syyttää sitä, että hänen horoskoopissaan kuu on neitsyessä. Tästä tulee kirjan nimikin. Hän uskoo niin sokeasti tähtimerkkeihin, että on sokea monelle konkreettiselle asialle, kuten Siobhanin dominoivalle ja epäsuvaitsevalle käytökselle, oman navan ympärillä pyörimiselle sen sijaan, että kuuntelisi myös ystävänsä Zannan huolia, tai ottaisi huomioon myös Brooken tämän sekoiluista huolimatta. Vaikka Morgan on ihana tyttöystävä, tarvitsee Cat myös Zannaa. Miten hän saisi pyydettyä tältä anteeksi tohelouttaan? Totta kai jo totuttuun tapaan (katso edellisen osan arvio) anteeksipyyntökin on täynnä kohellusta, koska Cat vain on sellainen - hänelle aina sattuu ja tapahtuu.

Syytä aina neitsyttä tarjoaa samaa kohellusta, huumoria ja söpöä rakkautta kuin sarjan avausosakin. Välillä mietin, onko tekstissä liikaa hassunhauskoja vertauksia, omintakeisia huudahduksia ja erikoisia adjektiiveja, kuten tiukka kuin Tittelitom, kaikuu kuin keilahalli, ÜBER-guccimainen, voihan Wuhan! jne. Suomentaja Aila Herrosella on ollut kyllä kovasti tekemistä näiden ilmaisujen kanssa, hatunnosto hänelle tästä. Sitten taas, tämä kirja on vetänyt kaiken niin överiksi, että sama kai se on antaa mennä kunnolla. Kirjan tyylistä joko tykkää tai sitten ei, mutta vakavalla mielellä tähän ei kannata tarttua.

Taustalla kaiken kohelluksen ja hassuttelun takana on kuitenkin syvällisempiä teemoja, kuten oikein kattava POC- ja LHBGT-edustus, kiusaaminen ja syrjiminen, ystävyys jne. Toinen lukunsa on Catin perhe, jossa nolot vanhemmat keskittyvät maanisesti viherhuoneen rakentamiseen ja pikkuvanha hihhulipikkusisko Luna pitää joogasessioitaan huoneessaan.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Sari Luhtanen: Tuhkimo tennareissa

Ashley Elston: 10X Sokkotreffit ja 10 totuutta ja yksi tehtävä

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

Blackout: Dhonielle Clayton, Tiffany D. Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk ja Nicola Yoon

Blackout: Dhonielle Clayton, Tiffany D. Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk ja Nicola Yoon. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2022

Englanninkielinen alkuteos (2021): Blackout. Kansi: ?

"Ensikohtaamisia. Katkeria exiä. Ikuista ystävyyttä. Kuusi hurmaavaa rakkaustarinaa New Yorkin tähtitaivaan alta. Kun kaupungin sähköt katkeavat, iskevät toisenlaiset kipinät. Äkillisen helleaallon pimentämä New York City saa salaisuudet paljastumaan ‒ rakkaudet alkavat ja päättyvät, ystävyydet syvenevät ja ovet avautuvat uusille mahdollisuuksille. Newyorkilaiset nuoret kohtaavat suuria tunteita, mutta myös pieniä oivalluksia itsestään. Jokainen novellikokoelman tarina on ylistys nuoruuden ainutlaatuisille hetkille. Kuuden säkenöivän taidokkaan kirjailijan tekstit kietoutuvat yhteen lumoavasti, hehkuen lempeyttä kuin lämmin kesäilta."(Otava)

Oma arvio:

Olipas ihana aloittaa kirjavuosi tällaisella romanttisten novellien kokoelmalla. Blackout koostuu kuuden eri kirjoittajan novellista, jotka kytkeytyvät osaksi samaa tarinaa: kun eräänä päivänä koko New Yorkista katkeaa sähköt, monenlaista voi tapahtua. 

Kirjassa on kehyskertomuksena Tiffany D. Jacksonin novelli Pitkä marssi, joka on jaettu viiteen eri näytökseen. Nämä viisi muuta novellia sitten lomittuvat hyvin luontevasti tämän kehystarinan väleihin. Kaikissa novelleissa keskeisinä henkilöinä on ruskeita nuoria, jotka joko ihastuvat, rakastuvat, tai surevat menetettyä rakkauttaan. Kaikkien päämääränä on lopulta Twig-nimisen tyypin järkkäämät korttelibileet Brooklynissä. Kirjassa tärkeintä ei kuitenkaan ole määränpää, vaan matka sinne.

Tammi on menossa tutustumaan Harlemissa sijaitsevaan uuteen työharjoittelupaikkaansa, josta hän on hyvin mielissään. Mutta mitenkäs ihmeessä hänen exänsä Kareem tulee myös saman firman vastaanottoaulaan? Käy ilmi, että hyväksymiskirje on lähtenyt erehdyksessä molemmille, eivätkä he valitettavasti voi palkata kuin toisen heistä. Tammia kismittää, sillä hänen mielestään Kareem ei todellakaan ansaitse paikkaa. Mutta sitten, kuin taikaiskusta, valot sammuvat ja käy ilmi, että koko New York on pimeänä. Ei siis kirjaimellisesti, sillä on helteinen iltapäivä, mutta sähköt ovat totaalisesti poikki koko kaupungista. Kareemin kännykästä on akku lähes loppu, joten hän pyytää Tammin puhelinta lainaa. Vastentahtoisesti he lähtevät yhdessä kävelemään kohti Brooklyniä: Kareem on menossa korttelibileisiin, kun taas Tammi haluaa kotiinsa. Matkalla he joutuvat juttelemaan siitä, mikä heidän välillään meni oikein pieleen? Tunteita kun tuntuu olevan yhä...

"Tiedätkö, vähän huvittavaa että sulla on yhtäkkiä noin paljon sanottavaa mulle, vaikka oot tähän asti elänyt niinku mua ei olisi olemassakaan!" (s.61)

Muut tarinat jatkavat ajassa lineaarisesti toisaalla siitä, mitä kaikkea muille voi tapahtuakaan sähkökatkoksen aikaan: 

Sisään nenän kautta. Ulos suun kautta.

Mun päässä pyörii ne tennarit.

Kaikkia juttuja ei vain saa vaiennettua. (Valot pois. s. 29)

Nic Stonen novellissa Valot pois urheilijanuorukainen JJ Harding on juuri metrossa, kun sähkökatkos tapahtuu. Hän on menossa Brooklynin korttelibileisiin tapaamaan Tashaa, tyttöä, joka on kertonut olevansa hänestä kiinnostunut. Samassa metrovaunussa on sattumoisin Tremaine, tyyppi, jonka JJ tietää kammoavan suljettuja paikkoja, ja jonka hän 12-vuotiaana pelasti komerosta, kun koulun kiusaajatyypit hänet sinne sulloi. Niin ja on heillä vähän muutakin yhteistä...

Hän lausuu nimeni ensimmäistä kertaa, ja se kuulostaa niin ihanalta, että minulle tulee kuuma. Punastun entisestään ja olen kiitollinen siitä, että huone on ahdas ja ihoni hyvin tummaa sävyä. Hän ei varmasti huomaa mitään. (Yhteensopivat, s.79)

Ashley Woodfolkin novellissa Yhteensopivat Nella on vanhusten yhteisökodissa Althea Housessa tapaamassa Ike-pappaansa, kun sähköt katkeavat. Juuri kun Nella on sammuttamassa alkavaa tulipaloa, joka on meinannut saada alkunsa kynttilästä, rientää sisään tyttö terapiakoiransa Ziggyn kanssa. Jocelyn eli Joss on kauneinta, mitä Nella on ikinä nähnyt. Kun pappa huomaa hukanneensa edesmenneen mummin kuvan lompakostaan, tytöt lähtevät sitä yhdessä etsimään. Samalla he tutustuvat toisiinsa.

En minä pysty. Sanat ovat solmussa sisälläni. (Suuria rakkaustarinoita...ja pölyä, s. 126)

Dhonielle Claytonin novellissa Suuria rakkaustarinoita...ja pölyä seikkaillaan New Yorkin kaupunginkirjastossa, ja kello on jo raksuttanut iltakahdeksaan. Kirjastoa ollaan sulkemassa, mutta hyvät ystävykset Lana ja Tristán jäävät vielä seikkailemaan kirjaston käytäville (lähinnä Lanan toiveesta) ja pakoilemaan vartijaa, ennen kuin suuntaavat korttelibileisiin. Lanaa vaivaa eräs asia, jonka hän haluaisi Tristánille tunnustaa.

Mä sain nimittäin siltä viestin muutama tunti sitten.

Onko mulla mitään mahiksia?

Luin sen, mutta en vastannut.

Koska en tiedä, mitä vastaisin.

Mikä tekee musta paskan tyttöystävän. (No sleep till Brooklyn. s. 168)

Samaan aikaan, iltayhdeksältä turistibussi maleksii pitkin sekasorron vallassa olevia New Yorkin katuja lastinaan luokkaretkellä olevia lukiolaisia, jotka ovat tulleet Jacksonin kaupungista saakka. Angie Thomasin novellissa No sleep till Brooklyn Kaylalla on ongelma: hän rakastaa kyllä vieressä istuvaa poikaystäväänsä Tre'Shawnia, joka kyllä välillä kohtelee häntä kehnosti, mutta on salaa rakastunut Micahiin, joka istuu myös samassa bussissa. Bussissa on siis melkoisen kuumat paikat, sen voi taata.

Kolme Abba-biisiä, ja haluan jo epätoivoisesti päästä pakoon omasta autosta. Ihan oikein mulle, koska suututin klassisen primadonna-matkustajan näillä filosofiapuheilla. ( Seymour & Grace, s.212)

Iltakymmenen aikaan Grace istuu taksissa matkalla bileisiin, kun hän ajautuu erikoiseen, filosofiseen keskusteluun kuuman (ja nuoren) taksikuskinsa Seymourin kanssa Nicola Yoonin novellissa Seymour ja Grace. Harmillisesti taksista loppuu bensa ja taksikuski lupaa kohteliaasti saattaa kävellen Gracen bileisiin. Tässä novellissa vuorottelevat sekä Gracen että Seymourin näkökulmat.

Novellikokoelman tapahtumat kiteytyvät noihin korttelibileisiin, joissa kuumat katutyyliset rytmit, helteisen päivän kaiku ja sähkökatkon aiheuttama epävarmuus saavat ihmiset juhlimaan ja nauttimaan toisensa seurasta. 

Kirjassa on tosi ihana idea, joka toimii minusta hyvin. Novellit ovat melko samantyylisiä ja -tasoisia. Yoonin novelli jäi hiukan valjuksi, enkä innostunut myöskään Claytonin novellista alaviitteineen. Eniten pidin Woodfolkin novellista Yhteensopivat, vaikka siinä onkin kieltämättä hiukan kliseinen asetelma: pappa järjestää lapsenlapsensa yhteen nätin tytön kanssa, jonka tietää myös tykkäävän tytöistä.  Romansseihin on saatu kivasti sateenkaaren kirjavuutta mukaan. Hyvin ennalta-arvattaviahan nämä kaikki ovat ja odotin ehkä hieman enemmän tunnekuohuja tältä kokoelmalta, sillä nyt jäi hiukan vaisuksi kokonaisuus. Rasismia käsiteltiin jonkin verran lähinnä sivumennen, ja perheen ja yhteisön merkitys tuli esille, sillä monilla oli sähkökatkon sattuessa huoli perheenjäsenistään. Ukkeja ja mummoja käytiin katsomassa vanhainkodeissa, ja heidän rakkaustarinoitaan muisteltiin vastaavan sähkökatkon sattuessa aiemmin vuonna 1977. Kaikki pitävät huolta toisistaan, kaunoja saadaan sovittua, rakkaudentunnustuksia sanottua ja väärinkäsityksiä oikaistua. 

Tämä on tosi ihana lisä nuorten aikuisten novelleihin, ja lähtee ehdottomasti yläkoululaisten vinkkauspakettiin edustamaan romanttista luettavaa. Tätä voi tavallaan käsitellä kokonaisena romaanina tai sitten novellikokoelmana.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Muita romanttisia YA-novellikokoelmia:

My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Novellikokoelma

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

About a Difficult choice

Seinäjoen kirjaston haaste saa merkinnän kohtaan:

Kirjassa ollaan kulkuvälineessä

Popsugar haaste saa ruksin kohtaan:

A Book featuring a party

YA-spefihaasteen ruksin kohdasta:

Rodullistettu kirjailija