Vappuaaton runosunnuntai osa 3: Elukat

Elukat: Roald Dahl. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. Art House 2017. 

Englanninkielinen alkuteos (1983): Dirty Beasts. Kansi: Quentin Blake & Puffin, Penguin Random House UK

"Portaikosta kuuluu ääntä – virnuileeko siellä mustakitainen Kroko­vokki, joka dippaa lapsia sinappiin? Sängyn jalkopäässä ryömii jokin – onko se skorpioni, jonka häntä on vanhaa gramofonineulaa terävämpi? Miten käy, jos karhun sijaan saakin lemmikiksi muurahaiskarhun – ja mitä sitten käy, kun pitkästynyt muurahaiskarhu kohtaa pahaa aavistamattoman tätipuolen? 

Roald Dahlin hulvattomat eläinlorut hätkähdyttävät, naurattavat ja karmivat. Näitä elukoita et toivoisi kohtaavasi!" (Art House)

Oma arvio:

Luimme tämän pöyristyttävän hauskan runoteoksen yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Iso, julma Kroko-vokki,

harvinaisen raaka kokki:

joka viikko kuusi lasta,

pulleaa ja mehukasta

- siinä on sen à la  carte.

Muuta se ei sitten tartte.

 ( Krokotiili, s. 13)

Tyttärelläni on aina ollut melko penseä suhtautuminen runoihin. Niinpä kun esittelin tätä kirjaa hänelle, ei innostusta oikein herunut. Sen jälkeen, kun olin lukenut hänelle ensimmäisen runon isäntänsä syövästä filosofisesta siasta ja lapsia popsivasta krokotiilista, hän kuunteli runoja innoissaan silmät pyöreinä ja välillä tirskuen. Roald Dahl ei petä koskaan, saati Tuomas Nevanlinnan taidokkaat suomennokset!

s. 10

Elukat-runokirjassa on yhteensä yhdeksän hauskaa, rajoja rikkovaa ja höperöä runoja, jotka on riimitetty täydellisen tarkasti. Koin jatkuvasti kirjaa lukiessani iloa siitä, miten hienoja ja välillä yllättäviä riimipareja löytyy. Huomasin tyttäreni reaktioista myös, miten mukavia elämyksiä runot tuottivat ääneenluettuina.

"Lisää tulee, jatkan hetken!

Ranskalaisen piknik-retken

huippuherkku onhan kreisi:

friteerattu konnanreisi!"

Mitä, liskon pikkuserkku

täällä onkin suurin herkku!?

Konnallako gurmeen kasti?

Heitän laatat nurmeen asti!

Yrjö, kyösti, pukla, pirjo!

Onapa eto ruokakirjo!

 (Konna ja etana, s.44)

s. 39

 Tyttäreni luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja hupsuksi. Hänen lempirunonsa on Konna ja etana, jossa rupikonna vie pojan mahtavaan seikkailuun Pariisiin. Tytöstäni erityisen hauskaa on se, miten konna pystyy muuttamaan itsensä etanaksi ja sitten linnuksi. Runossa irvaillaan ranskalaisten syömätottumuksilla. Muurahaiskarhusta kertovasta runosta tyttäreni ei taas pitänyt, liekö siksi kun muurahaiskarhu heittäytyy runossa melkoiseksi öykkäriksi, joka pieksee ensin omistajapojan tätipuolen ja uhkaa lopuksi pieksää myös pojan.

"Murkkukarhu, jumankekka...

Nythän onkin huolet vekka:

murkku rullaa mummon aina

asemalla lauantaina!

Kunnon murkkukarhu akkaa

höykyttää ja sitten hakkaa!" 

(Murkkukarhu, s. 27)

Kirjan kuvituksena on tuttuun tapaan Quentin Blaken hassut kuvitukset. Tyttäreni mielestä kuvat ovat hauskoja, värikkäitä ja epätarkkoja. Hän suosittelee runoja kaiken ikäisille, minä suosittelisin ehkä vasta yli 5-vuotiaille.

(Tyttäreni arvosana 3,5, minun arvosanani 4,5)

Arvosana yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Elukat muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Kaisa)
Kirjojen keskellä

Osallistun tällä kirjalla Runohaasteeseen, joka jatkuu vuoden loppuun saakka Reader, why Did I Marry Him -blogissa. (#runo100)

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Väkiveriset-sarja: Sini Helminen

Kaarnan kätkössä. Väkiveriset osa 1: Sini Helminen. Myllylahti 2017. (Väkiveriset #1)

Kansi: Karin Niemi

"Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille." (Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/kaarnan_katkossa__lukunayte

Kirjatraileri:  https://youtu.be/bHRvZZ-Zd7o

Oma arvio:

"Jos mä olen hirviö, niin niin olet säkin." (s. 85)

Väkiveriset-sarjan aloitusosa Kaarnan kätkössä alkaa mukavan lupaavasti ja yllätyksellisesti: vaikka alussa juoni vaikuttaa hyvin tavalliselta teinidraamalta, alkaa tarinan sekaan ujuttautua suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia elementtejä. Pian poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä pettämäksi joutunut Pinja löytää itsensä hiidenhevosen selästä, Hiitolasta ruokkimasta kyitä ja Tapiolasta tapaamassa itse Tapiota. Nämä fantasia-ainekset on kuitenkin saatu solahtamaan muuten urbaaniin ympäristöön sijoittuvaan tarinaan melko luontevasti joukkoon.

 Pinja kokee olevansa erilainen kuin muut, sillä hänen selkänsä on ollut hänen syntyessään kaarnamainen. Hänen ymmärtämättömät vanhempansa ovat vieneet hänet leikkaukseen, jossa selän ihoa on koitettu korjata - lopputuloksena Pinjalle on jäänyt hyvin arpinen selkä, jota hän on aina hävennyt ja peitellyt. Eipä hän olisi osannut arvata, mikä hän oikeasti onkaan. Lapsuuden mielikuvitusystävän, Tuulian, ilmaantuminen hänelle on alkuun järkyttävä yllätys, mutta jossain vaiheessa hän osaa jo kaivata tuota höpsöä tyttöä avukseen.

Pinjan äiti alkaa olla huolissaan tyttärestään, joka juttelee huoneessaan yksinään (todellisuudessa hän siis juttelee sinipiika Tuulian kanssa.) Hän hommaa tytölleen kesätöitä kaupungin puutarhurin leivistä, jossa Pinja tutustuu leimuavasilmäiseen, punatukkaiseen Virveen.

Hänen läheisyytensä tuntuu juovuttavammalta kuin kuohuviini. Ihoni alla kihisee ja hänen pehmeytensä ja lämpönsä saavat minut toivomaan, ettei meidän tarvitsisi koskaan liikkua tästä mihinkään. Suljen silmäni. (s. 80)

Pinjan ja Virven välinen vetovoima on alusta asti hyvin vahva ja aistittavissa. Heidän tielleen tulee kuitenkin monenlaisia ongelmia niin väärinkäsitysten kuin muiden selkkausten vuoksi. Pinjan äidin on hyvin vaikea hyväksyä tyttöjen läheisiä välejä, ja niinpä hän lähettääkin tyttönsä hetkeksi mummolaan, jossa Pinja joutuu äkkiä melkoisiin vaikeuksiin tavattuaan karaokebaarissa ihmeellisen vetovoimaisen Marraksen.

Minulla on ikävä tunne, että jos otan vielä muutaman askelen ja annan portin sulkeutua takanani, en enää koskaan kulje siitä ulos. (s. 141)

Olenko jotenkin niin lukkiutunut ihmisusiin, langenneisiin enkeleisiin ja vampyyreihin kirjoissa, että yhtäkkinen hiisien, maahisten ja metsänneitojen ilmaantuminen juoneen mukaan tuntuu alussa hassulta ja vaikealta sulattaa. Aika äkkiä kuitenkin solahdan kuvitelmissani metsänneitojen ja maahisten joukkoon luonnon keskelle. Kuitenkin nämä myyttiset elementit tuovat kirjaan rutkasti omaleimaisuutta. Myöskin nuortenkirjoille tavanomaisesta heteronormatiivisuudesta poikkeaminen ja se, ettei kirjassa lokeroida ketään, on mukava asia.

Kuva: Pixabay

Kaarnan kätkössä on raikas tuulahdus suomalaista metsää, vanhoja myyttejä ja nuorta rakkautta. En saanut kuitenkaan kirjan tarinasta niin suuria tunne-elämyksiä kuin olisin toivonut. Minun täytyy myöntää, että minua jotenkin myös inhottaa ajatuksena metsänneitojen kaarnaa kasvava selkä, joten se saattoi syödä lukutunnelmaani. (Luin juuri viimeksi Tuomo Jäntin dystopian Verso, jossa ihmisistä alkoi kasvaa kaikkea kasvikuntaan liittyvää, joten mielleyhtymä saattoi tulla siitäkin.)

Tunnen verivaahteran sykkivän rintaani vasten, mahlan kohisevan minussa vihreänä, kultaisena ja juovuttavana. Kaarna hyväilee minua, sulautuu minuun, enää ei ole minua vaan me, hengittämässä aurinkoa, juomassa sitä verenpunaisesta lehtien maljasta, yhtenä. (s. 184)

Luonto ja metsä vaikuttaa hyvin vahvana teemana läpi tarinan. Helminen kirjoittaa huolettomasti eteenpäin soljuvaa, kaunista tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Hauska yksityiskohta on myös latinankielisten fraasien mukaan nimetyt luvut sekä tajuttaman kaunis kansikuva, joka on Karin Niemen luomus. Mielenkiinnolla jään odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kaarnan kätkössä muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjasähkökäyrä

Luetaanko tämä?
Yöpöydän kirjat
Oksan hyllyltä

 Kiven sisässä. Väkiveriset osa 2: Sini Helminen. Myllylahti 2017. (Väkiveriset #2)

Kansi: Karin Niemi

"Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä Väkiveriset-sarja punoutuu neljän teeman ympärille: metsän, vuoren, veden ja maan. Kirjavinkkarina ja nuorten kirjastonhoitajana toimivan kirjoittajan vahva tietämys kohderyhmänsä lukutottumuksista ja -toiveista yhdistettynä huikeaan tarinankerrontaan tekee sarjasta upean lukuelämyksen.

”Mä arvasin, että sun mummolta pöllittiin jotain. Sitä mä en kyllä osannu arvata, että ne on pölliny sydämen sen rinnasta.”

Nörttipoika Pekon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu äkillisesti mummon kuollessa. Jo ennen hautajaisia perhe muuttaa maalta mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää vielä kummallinen naapuri, jonka hunnutetuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät.

Koulussa Pekko tapaa erikoisen Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Ja tappaja on yhä vapaalla jalalla. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä.

Kiven sisässä on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaarnan kätkössä. Se jatkaa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitystä höystävät huumori ja ripaus romantiikkaa. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.(Myllylahti)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/Xbuq5R0ole0

Lukunäyte: https://issuu.com/myllylahti/docs/helminen_lukunayte

Oma arvio:

Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan toinen osa sukeltaa nyt pelien maailmaan päähenkilön, Pekko-nimisen pojan matkassa. Pekko on maalta kaupunkiin, kuolleen mummonsa asuntoon muuttava poika, joka hämmästyksekseen muistaa kaupungissa paikkoja ja makuja, joista hänellä ei pitäisi olla mitään muistikuvia. Hänelle paljastuu salaisuus omasta alkuperästään ja olemuksestaan, joka sarjalle ominaiseen tapaan on ammennettu osin suomalaisesta mytologiasta. Myös mummon kuolemaan liittyy jotain hämärää, jota poika selvittelee erikoislaatuisen Tuulian kanssa. Pekko löytää itsestään hyvin erikoisia kykyjä.

Yhdessä liehuvien hippipaidanhelmojen hulmahduksessa yttö on pyörähtänyt ympäri ja marssii jo portaita ylös niin rivakasti, että hengästyn kiirehtiessäni hänen kannoilleen. En voi olla huomaamatta, että tytöllä on jalassa kevyet ballerinat, vaikka ulkona on lunta. Mikä sekopäiden koulu tämä oikein on? (s. 36)

Kiven sisässä toimii mainiosti itsenäisenä teoksena, ainoa viite edelliseen osaan Kaarnan kätkössä on sinipiika Tuulia, joka ilmestyy samaan tapaan mystisesti Pekon elämään kuin aiemman osan Pinjan elämään. Tuulia on kevyt ja hentoinen tuulahdus Pekon elämässä, hiukan ihastunut poikaan, mutta poika ei saa mielestään samassa talossa asuvaa, hassusti puhuvaa muslimityttö Gwiniä. Vai onko Gwin sittenkään muslimi, vai onko hänen hunnuttautumisellaan jokin muu merkitys?

Kuva: Pixabay

Pekko pelaa paljon Minecraft-peliä, mistä johtuen kirjan lukujen otsikot on  pelislangin mukaisia. Itselle Minecraft-pelimaailma on hyvin vieras, joten samaistuminen pojan peliin uppoutumiseen ei käy minulta kovin kepeästi, mutta uskoisin tämän kirjan tarjoavan enemmän samaistumispintaa pelimaailmaa tunteville nuorille. Pekon peliserverille on ilmaantunut huonosti kirjoittava tyttö, joka aluksi häiritsee pojan pelaamista, mutta jonka seurasta tämä alkaa pian jopa pitää. Oma veli Jouko ei tunnu enää olevan kiinnostunut pelaamisesta, mikä hiukan kaihertaa Pekkoa.

"Mä en oo koskaan kokenu olevani normaali" (s. 122) 

Kuva: Pixabay

Kuten kirjan nimi vihjaa, Pekon suvulle kivellä on hyvin tärkeä merkitys, ihan kuten Tuulialle ja Pinjalle puut ja metsä sarjan aiemmassa osassa. Pekon sukunimi Stenvall ei ole sattumaa, ja hän saa huomata, kuinka hienoja kivestä tehtyjä luomuksia ja asumuksia hänen sukulaisensa ovat pystyneet muovaamaan. Silti Pekon tarina jää minusta hiukan kesken: en tiedä, luinko jotenkin huolimattomasti vai miksei minulle täysin selvinnyt, mitä vuorelaiset tarkemmin ottaen ovat ja osaavat. Hänen ja Gwinin välinen suhde jää avoimeksi, ja toivonkin, että heihin palattaisiin seuraavissa osissa, mutta aavistelen sarjan seuraavan osan käsittelevän taas ihan jotain muuta.

"Mä en halua olla enää pimennossa. Mä haluan tietää kaiken. Mä haluan muistaa." (s. 127)

Kiven sisässä jatkaa mielenkiintoisella tavalla Väkiveriset-sarjaa. Kirjaa voisi suositella mainiosti myös pojille. Odotin ehkä hiukan enemmän pelimaailmasta. sillä oletin esittelytekstien perusteella, että tarina olisi kietotunut syvemmin virtuaalimaailman syövereihin. Kuitenkin virtuaalimaailma ja todellinen maailma ovat kirjassa täysin erillisiä, ja vertaus taitaa olla enemmän metaforinen.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kiven sisässä muissa blogeissa:

Oksan hyllyltä
Yöpöydän kirjat
Kirjojen keskellä
Evarian kirjahylly

Veden vallassa. Väkiveriset osa 3: Sini Helminen. Myllylahti 2018. (Väkiveriset #3) 

Kansi: Karin Niemi

"Suomalaista mytologiaa, jännitystä ja romantiikkaa yhdistelevä suosittu Väkiveriset-sarja on edennyt metsän ja vuoren tarinoiden kautta kolmanteen teemaansa, veteen. Kirjavinkkarina ja nuorten kirjastonhoitajana toimivan kirjoittajan vahva tietämys kohderyhmänsä lukutottumuksista ja -toiveista yhdistettynä kiehtovaan tarinankerrontaan tekee sarjasta huikean lukuelämyksen.

”Aivan kuin suomut putoaisivat silmiltäni. Näen äkkiä edessäni olevan olennon sellaisena kuin se todella on: kädet ja jalat ovat räpyläiset, iho vihreä ja silmät tummat ja ilkeät.” 


Marin äiti on kadonnut vuosia sitten, ja isä on höyrähtänyt uskomaan Kalevalan kummajaisiin. Lapsuuden bestis Jessika ja hänen jenginsä tuntuvat vaistoavan Marin jokaisen kipukohdan. Jopa kännykän viestien ja koulun oven avaaminen vaativat rohkeutta. Pelonväreitä lietsoo myös yläkoulun nurkilla norkoileva vieras, vihreätukkainen nuorukainen, jolla on häiritsevä katse.

Kylvyssä Mari löytää ihostaan sileän suomun, mikä saa hänet tolaltaan. Kummallinen naapurintyttö Tuulia raottaa Marille maailmaa, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Isä varoittaa Maria menemästä järveen, mutta jokin kutsuu aaltojen alta. Jokin, jota vääristyneessä vedenalaisessa maailmassa on vaikea tunnistaa vaaraksi." (Myllylahti)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=fptGNg6d3W4
Lukunäyte: https://issuu.com/myllylahti/docs/veden_vallassa 

Oma arvio:

Pidän siitä, miten Väkiveriset-sarjan jokainen osa on oma yksittäinen teoksensa, mutta kaikkia kirjoja kuitenkin yhdistää muutama punainen lanka. Näkyvin niistä on sinipiikatyttö Tuulia, joka jollain tavalla auttaa kunkin kirjan keskiössä olevaa henkilöä. Kaiken lisäksi jokaisesta henkilöstä paljastuu jokin salaisuus, joka on suoraan ammennettu suomalaisesta luontoon ja niiden voimiin liittyvistä mytologiasta.

"---Se on vain yksi puhallus, kuin suudelma, ja sen jälkeen ikiaikainen viisaus ja voima on sinun. Voit päästää irti itsestäsi. Mitä sinulla on menetettävää?---"(s.190)

Tällä kertaa lukija pääsee solahtamaan pinnan alle, kuten kirjan nimikin jo vihjaa. Veden vallassa -kirja kantaa  vedenalaiselämän lisäksi mukanaan hyvin rankkaa teemaa, nimittäin koulukiusaamista. Tässä tapauksessa kirjan päähenkilön, Marin, entinen paras ystävä on kääntynyt hänen pahimmaksi kiusaajakseen, eikä Marin elämää helpota sekään, että hän on toivottomasti ihastunut Jessikan poikaystävään Vilhoon. Vilho vaikuttaa ihan kivalta tyypiltä, joka alkaa tarinan edetessä kyseenalaistaa tyttöystävänsä käytöstä, mutta miksi ihmeessä kirjoissa ja leffoissa ne kivat pojat sitten alunperinkään seurustelee sen koulun ilkeimmän ja kamalimman bitchin kanssa? Tämä on ikuinen paradoksi, enkä pääse siitä koskaan rauhaan.

Mari huomaa järkytyksekseen, että sen jälkeen kun hänen kuukautisensa alkavat, hänen jalkoihinsa alkaa muodostua outoja ihomuutoksia, kuin suomuja, heti niiden kastuessa. Niinpä hänen on skipattava koulun uimatunnit. Jokin kiinnostus vetää tyttöä kuitenkin järvelle uimaan, vaikka hänen maahisiin sun muihin uskova isänsä kieltää tyttöään hysteerisesti menemästä lähellekään vettä - tytön äiti on menehtynyt hukkumalla järveen. Tuuliakin yrittää estää Maria menemästä järveen, sillä siellä vaanii ilkeä näkki. Mari nauraa moisille höpsöyksille, mutta pian huomaa, että kaikki ne mytologiat vedenneidoista, Ahdista ja Näkeistä ovat täyttä totta. Etenkin hänelle, sillä jalkojen ihomuutoksille on erittäin tärkeä syy.

Vedenalaiskansan elämä ei ole niin auvoisaa kuin voisi ajatella. Elämä järvellä on kaukana Disneyn Ariel-elokuvan riemukarkeloista. Ahti on pelottava, nuoria naisia katseleva ukko ja vedenalaiskansan elämä muutenkin uhattua monesta syystä. Kirjassa otetaan myös sivumennen kantaa vesistöjen saastumiseen.

Äkkiä vedenväen maailma, joka minun silmiini on näyttänyt hauskalta ja jännittävältä, muuttuu synkemmäksi ja julmemmaksi paikaksi. Minulle järvi on vapauden paikka, mutta toisille se saattaa olla myös hukuttava kalamalja, jonka hupenevat asukkaat eivät voi ottaa viikonloppuvapaata, eivät halutessaan palata puuduttavan turvalliseen kouluarkeen. (s. 155)

Veden vallassa alkaa mielestäni kiehtovasti, mutta jossain vaiheessa tapahtumat etenevät mielestäni turhan hengästyttävään tahtiin. Olisin toivonut yksityiskohtaisempia kuvailuja vedenalaisesta elämästä Marin silmin, jotta olisin itsekin kuvitellut olevani järven syvyyksissä. Nyt pysyttelin enimmäkseen pinnalla. Veden alla asuvan Kymin ja Marin välinen vetovoima jää minusta melko vaisuksi, ja muutamat kiihkeäksi tarkoitetut kohtaukset jäävät minusta töksähtäviksi - jotain jää puuttumaan. Tarinassa on hyvin paljon alastomuutta, mikä pitää yllä pientä seksuaalista vivahdetta. Marilla on huono itsetunto pienten rintojensa takia, ja hän vertaa vartaloaan väkisinkin uhkearintaiseen vedenneito Aavaan. Nuoren oma kehonkuva on myös hyvin tärkeä aihe ottaa esille, vaikka tässä kirjassa sitä ei sen syvällisemmin käsitellä.

"Mä en ollu tunnistaa sua vaatteet päällä." (s. 218)

Helminen kirjoittaa mukavasti soljuvaa ja huumorin pilkkeellä sävytettyä tekstiä, jossa henkilöiden vuoropuhelut tuntuvat uskottavilta asiayhteydestä huolimatta. Ilahdun kovasti, kun kirjan lopussa tarinaan tulee mukaan aiemmasta osasta tuttuja henkilöitä. Olisikohan neljännessä osassa mukana koko Väkiveristen henkilökavalkadi?

Suosittelen Veden vallassa -kirjaa yläasteikäisille nuorille, joita kiehtoo vanhat suomalaiset uskomusperinteet ja luonto.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (muu kuin minä itse ;) )

Lisäksi ruksaan YA-haasteesta kohdan:

Suomalainen kirjailija

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Kirsin kirjanurkka
Oksan hyllyllä

Maan povessa. Väkiveriset 4: Maan kirja: Sini Helminen. Myllylahti 2019. (Väkiveriset #4)

Kansi: Karin Niemi

"Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Päätösosa keikauttaa kaiken ylösalaisin ja saattaa edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan tarinat odottamattomalla tavalla yhteen.

”Tartun tiukasti hänen käsiinsä kiinni. Tytön kasvoilla vilahtaa ilme, sekaisin järkytystä ja kauhua, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan ennen pystynyt koskettamaan häntä vastoin hänen tahtoaan.”

Maahispoika Otra on täynnä vihaa ja turhautumista. Maahisten on pian muutettava rakenteilla olevan uuden kaivosalueen tieltä, mutta Otra ja hänen ystävänsä eivät ole valmiita antamaan periksi. Muutaman ihmisveren pisaran vuodattaminen ei ole mitään ihmisten maahisille tekemien vääryyksien rinnalla. Maanalainen maailma on vaarassa, eikä Otra aio antaa heikkoutensa estää häntä tarttumasta toimeen.

Toisaalla omalaatuinen sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain järvestä löytynyt sininen tunikanrääsy. Onko sinipiika kidnapattu? Löytääkseen Tuulian Marin on otettava yhteyttä Tuulian entisiin suojatteihin Pinjaan ja Pekkoon, joilla on ongelmia jo omastakin takaa. Esiin tulee vanhoja ystäviä ja vanhoja vihollisia, mutta onko Tuulia jo avun ulottumattomissa?" (Myllylahti)

Lukunäyte:  https://issuu.com/myllylahti/docs/maan_povessa_lukunayte

Kirjailijahaastattelu (Lukijan roolissa -blogi)

Oma arvio:

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on ammentaa henkilöhahmojensa kautta ikivanhoja suomalaisia kansanperinteitä ja uskomuksia, kun jokaisen osan pääosassa on ollut jokin väkiolento. Seikkailussa vilisee niin vedenneitoja, maahisia, näkki, sinipiika, metsänneitoja, peikkoja ja hiisiä. Urbaanin maailman lisäksi tapahtumapaikat vaihtelevat Hiitolan, Maanalisen, Ahdin valtakunnan ja Tapiolan välillä. Tämä neliosainen nuorten kirjasarja onkin siis mainio sukellus kansanperinteen juurille.

Tämä sarjan päätösosa esittelee nyt meille maahisten elämää. Nuori maahispoika Otra saa kavereineen päähänsä, että sieppaamalla sinipiian he voivat pelastaa maanalaisessa maailmassa asuvien maahisten elämän, jota lähistön kaivostoiminta uhkaa. Otra sieppaakin Tuulian maanalaiseen valtakuntaan ja pitää tätä vankina perheensä kanalassa. Otraa alkaa kuitenkin välittömästi kaduttaa, sillä hän ei voi olla tuntematta sääliä suloista, mutta teräväkielistä Tuuliaa kohtaan. Otran kaverit ovat kuitenkin säälimättömiä ja kohtelevat Tuuliaa karun kovakouraisesti. Otran sisar Viljakka saa kuitenkin tietää veljensä puuhista, ja pyytää veljeltään salaa Tuulialle apua maanpäällisellä kirjeellä.

"Ai kun kiva tietää, mutapoika, ettei mulla ole hätää. Olis muuten tää vankisellissä viruminen ja tää karmee safka ja lukot ja silleen vähän saattanu kuumottaa, mut hyvä, ettei mulla ole hätää. Ja olishan se turhan vaivalloista vaivautuu kertomaan mulle, mitä juttuja mulle aiotaan tehdä..." (s. 135)

Maan povessa kokoaa kaikki Väkihahmot nyt yhteiseen seikkailuun. Viime osassa tutuksi tullut vedenneito Mari saa kuulla, että sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain palanen sinipiian mekkoa. Metsänneito Pinja ja Virve asuvat nykyään yhdessä ja odottavat Virven mahassa kasvavaa vauvaa syntyväksi. Pinjan mietteet ovat ristiriitaiset: hän rakastaa räväkkää Virveä, mutta hänellä on kunnianhimoiset tavoitteet opintojensa ja uransa suhteen. Pelinörtti Pekko ja hänen peikkoystävänsä Gwin ovat hiukan hämmennyksissä suhteensa laadusta, sillä Kivikansaan kuuluvaa Pekkoa vierastuttaa ajatus siitä, että Gwin kantaa nyt rinnassaan hänen isoäitinsä sydäntä. Sattuma johdattaa nämä viisi nuorta yhteen, sillä he kaikki ovat huolissaan ystävänsä Tuulian kohtalosta. Nuoret päättävät yhdessä lähteä etsimään sinipiikaa.

Seison taas keskellä peltoa, mutta tämä on hyvin erilainen pelto kuin äskeinen. Se ei lainehdi kullanruskeana ja täyteläisenä, se on harva, leikattu piikkimatto, väriltään oudon haalea, ja jotenkin valo saa sen väreilemään sairaan violettia ja punaista. Vilkaisen ylös.  Auringon sijaan näen yläpuolellani  tummaa punertavaa kajoa, siellä täällä mustia taivaaseen ulottuvia multapenkereitä, jotka rajaavat maailmaa kuin labyrintissä. Ilma on tunkkaista, mädän haju on entistä voimakkaampi, ja minun on vaikea hengittää. (s. 182)

Koska henkilöhahmoja on tässä osassa niin paljon, minun on hiukan hankala tarttua mihinkään tai keneenkään. Pinjan ja Virven välisestä raskauden tuomasta epävarmuudesta olisi suonut kirjoittaa kokonaisen oman kirjan, sillä nyt se jää hyvin hätäisesti käsitellyksi. Samoin Pekon ja Gwinin suhde jää harmillisesti sivurooliin.  Ymmärrettävästi maahisten elämä on nyt pääosassa, mutta kun sen lisäksi pitää saada kaikki sarjassa esiintyneet hahmot mukaan, jää lopputulos väkisinkin yhteenvetomaiseksi. Kirjassa on, kuten aiemmissakin osissa, taustalla myös luonnonsuojelullinen teema, joka ei kuitenkaan nouse liian valistavana esiin.

Kirjan kohderyhmä jää osin hiukan epämääräiseksi: toisaalta Pinjan ja Virven elämä muistuttaa jo perheen perustamisine nuorten aikuisten elämää, mutta toisaalta Otra, Pekko, Gwin ja Mari ovat vielä kovin lapsekkaita. Ehkä suomalaisen mytologian hahmot tekevät tarinasta lapsenomaisen, koska peikkoihin, maahisiin ja sinipiikoihin on niin totuttu törmäämään lähinnä saduissa. Voimakas puhekielisyys, maahisten murteellisuus ja Pekon ja Gwinin pelislangin käyttäminen puheessa elävöittää henkilöhahmojen repliikkejä, vaikka välillä vieraannuttavat ehkä minua, kirjakielen ystävää.

Maan povessa ei ole ihan lempikirjani Väkiveriset-sarjasta, mutta päättää ihan hienosti tämän persoonallisen urbaanifantasiasarjan.  Pakko myös antaa (taas) erikoiskehut Karin Niemen loihtimalle kauniille kansikuvalle.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja

Popsugar-haasteesta löytyi samantyyppinen kohta:

 11. A book inspired by mythology, legend or folklore


Samantyylistä luettavaa:

Väristys-trilogia: Maggie Stiefvater

Susiraja-sarja: Elina Rouhiainen
Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Verso: Tuomo Jäntti

Verso: Tuomo Jäntti. Gummerus 2017.

 Kansi: Tuomo Parikka & Istockphoto

”Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. Karl nosti kätensä kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.”

Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Miesystävänsä itsemurhan jälkeen Alis on etsinyt uutta suuntaa elämälleen. Kun varantoministeri pyytää häntä tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, Alis lentää Kolkamoon. Siellä on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis alkaa aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.

Verso on kingimäinen jännitysromaani, joka tuo mieleen myös José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta ja Albert Camus’n Ruton. Se kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terveydenhuollon uhkia ja terrorismia." (Gummerus)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/vYYp9Jsob3s

Oma arvio:

Olen lukenut Tuomo Jäntin aiemman teoksen Talven hallava hevonen, joka ei ollut ihan täyden vitosen lukukokemus, mutta ihastuin jo tuolloin Jäntin kirjoitustyyliin, joka versoaa luontevasti eteenpäin, ihan kuten tässä Verso-romaanissakin. Olen aivan tajuttoman hehkutuksissani, että sain hyppysiini tällaisen dystopian, joka saa minussa aikaan vuoroin inhon, kauhun, hämmennyksen ja toivottomuuden tunteita. 

Kirjan alussa esitellään heti verso-sairauden pääpiirteitä, kun Karl Ingrams toteaa sairauden ensioireet itsessään: pistävän tunteen kurkussaan, joka johtuu sinne kasvavista neulasista, ihon läpi puhkeavat silmut, lehdet ja versot, parran sammaloitumisen. Sairauden edetessä ihmisen iho kaarnoittuu, sammaloituu, jäkälöityy. Ajatukset muuttuvat alun ahdistuksesta rauhaisiksi, kun keho ja mielivät olla yhtä verson kanssa. Verso kaipaa paljon vettä ja valoa. Mutta mitä tapahtuu, jos verso tukahdutetaan pitämällä sen kantaja pimeässä huoneistossa ja säännöstelemällä vettä?

Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. Enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimäärin tarmokkaammin, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)

Kirjan päähenkilö on Alis Ismantik -niminen nainen, joka komennetaan Neljänteen tutkimaan verson  pakkohoitolaitoksen, Kolkamon, toimintaa. Kolkamon perustajatiimi on hävinnyt mystisesti kuin tuhka tuuleen, ja Alisin on määrä selvittää, millä perustein uudet jäsenet pyörittävät laitosta. Kaikkea ei ole ministeri Harrison kuitenkaan kertonut Alisille, kuten sitä, miten lähellä on toinen ihmiskunnan uhka, versoakin suurempi Gowiwa. Alis kokee melko hyytävän vastaanoton tuolla oudon vaisussa parantolassa, ja hän alkaa myös saada omituisia yhteydenottoja Morio Koyaman koneelle.

Halusit tietää miten tämä alkoi, mutta se tuntuu nyt kaukaiselta. Yhtenä aamuna en enää ollut itseni. Kaikki minulle tärkeä muuttui nopeasti uneksi. Suuria lehtiä versoi selästäni, ja käsivarret näyttivät jänteikkäiltä, juuria kiemurteli ihon alla. (s. 141)

Verso sairautena herättää minussa kamalia inhon väristyksiä, sillä sen oireet ja eteneminen on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti. Vaikka ajatuksena se, että ihmisestä alkaa yhtäkkiä versoa kaikkea vihreää, ei äkkiseltään kuulosta kamalalta, ahdistavaa siitä on lukea. Toinen uhka, Gowiwa, henkii taustalla kauhua ja pakokauhua. Gowiwan ja verson yhteys jää minulle hiukan epäselväksi, mutta jotain sanantyylistä, sienirihmamaisuutta ja yhteyttä luonnon alkulähteille niissä molemmissa on. Siinä missä verso iskee yksittäisiin ihmisiin ja lopulta liittää heidät symbioottisesti luontoon takaisin, Gowiwa iskee jyrinällä kaupunkiin muuttaen kaiken tielleen osuvan mustaksi elottomaksi massaksi.

Kaikki liike loppuisi. Virtaava vesi, kulkeva sähkö. Vielä jäljellä olevat ihmiset muuttuisivat patsaiksi, hapertuisivat, hajoaisivat kosketuksesta tomuksi ilmaan. Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen. (s. 246-247)

 Kasvi- ja eläinkunta on lähes tuhoutunut kirjan postapokalyptisessa maailmassa, joka on jaettu eri vyöhykkeisiin. Näistä Neljännes ja Viidennes on vielä säästynyt Gowiwan tuholta.   Gowiwa kuitenkin jo kolkuttelee Neljännen nurkilla. Minulle jäi hiukan epäselväksi, onko Gowiwa ihmisten kehittämä biologinen ase, joka on ryöpsähtänyt käsistä vai luonnon kehittämä keino tuhota viimeinenkin eliöstö planeetalta.

Kuva: Pixabay

Tarinan loppua kohti alkaa takaumien ja Alisin nuuskinnan pohjalta selvitä, mitä Kolkamon perustajille on tapahtunutkaan. Tarina saa kauhun aineksia, jolloin kirjaan kohdistuvat kingimäisyys-viittauksetkin saavat tukea. Kirjan loppu menee paikoin samanlailla sekavaksi kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian tapahtumat, mutta pysyy silti loogisena ja ymmärrettävänä. Monet asiat saavat syynsä ja tarkoituksensa.

Tunsin surua siitä miten väärin tilanne oli. Surua seurasi avuttomuudesta kumpuava raivo, sen jälkeen kaipaus verson yhteyteen, ja kaipauksen takana odotti jo pelko. Olin palaamassa takaisin mutten tiennyt ihmiseksikö vai versoon, ja olin kuolemassa tietenkin, olisin halunnut vettä. Tunsin selkääni vasten kovan lattian ja sen läpi Gowiwan lähestyvän tärinän. (s. 395)

En tiedä, onko Verson käännösoikeuksia myyty muille kielille, mutta minun mielestäni kansainväliseen menestykseen aineksia kirjalla olisi. Mieleeni tulee hyvin vahvasti samanlainen hiipivän tuhon tunnelma kuin Hugh Howeyn Siilon saagassa ja Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Suosittelen dystopian ja psykologisen kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Verso muissa blogeissa:

Tekstiluola

Samantyylistä luettavaa:

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Siilon saaga: Hugh Howey

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

NE - Kuukautiskirja: Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo

NE - Kuukautiskirja: Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo. Karisto 2017.

Kansi: Jutta Kivilompolo

"Kaikki mitä olet halunnut tietää NIISTÄ, mutta et ole kehdannut kysyä

Tiedätkö, mikä on kuukautismaja, Vagina Kung Fu tai miten vastata naurettaviin ennakkoluuloihin kuukautisista? Kuukautisiin liittyy yhä yllättävän paljon harhoja, häpeää ja vaikenemista, vaikka ne ovat osa naisen ja hänen lähipiirinsä arkipäivää. NE on imukykyinen, keskikokoinen ja verenpunainen kirja nuorille ja aikuisille, naisille ja miehille. Kirjassa käydään läpi kuukautismyyttejä, kuukautishäpeää, kuukautisiin suhtautumista eri aikoina ja eri kulttuureissa, parhaita kuukautistarinoita, muistoja ja kommelluksia. Kirjan tarinoissa kuukautiset otetaan haltuun excelin avulla, opitaan kuukupin käyttö kädestä pitäen ja käydään läpi koko kuukautisten elämänkaari: ennen, aikana ja jälkeen. NE on tulvillaan kokemuksia, avautumista ja rohkeaa huumoria, mutta myös tärkeää tietoa ja tabujen purkamista. NE toimii paitsi tietokirjana myös keskustelun avaajana ja viihteenä.

Ensimmäinen kotimainen tietokirja kuukautisista pyrkii riisumaan kaiken mystiikan aiheen ympäriltä. Kirjassa on runsaasti kuvitusta, kyselyitä ja visailuja, jaettavia some-materiaaleja sekä linkkejä sosiaaliseen mediaan. Perinteikkäiden kuukautissuojafirmojen vanhat mainokset antavat perspektiiviä asenteiden muuttumiseen, ja suomalaisen Lunette-kuukuppifirman perustaja kertoo kuukautissuojien uusista tuulista. Tarinoitaan kuukautisista jakavat mm. Jenni Pääskysaari, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Sara Melleri. Entä mitä miehet tietävät kuukautisista ja miten NE heille näyttäytyvät? Sekin selviää kirjasta. Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo käsittelevät aihetta kaikilta mahdollisilta kanteilta – ja panevat peliin täysillä myös itsensä." (Karisto)

Oma arvio:

Kerran kuussa on sellainen aika, jolloin minun pitäisi saada oma, muista ihmisistä eristetty pehmoinen tila, jossa saisin lötkötellä, lukea romanttissävytteisiä kirjoja ja katsoa pari ihanaa leffaa, kuten Dirty Dancing tai Bridget Jones. Nälkäni tyydyttäisin hiilaripitoisella pastalla, suussa sulavalla suklaalla, viilentävällä kermajäätelöllä ja suolaisilla sipseillä. Pukeutuisin pehmoisiin, löysiin  vaatteisiin. Vessan pitäisi olla lähellä! Tuona aikana minulla pitäisi olla myös ehdoton somekielto, sillä saatan hairahtua usein laittamaan Facebookiin tavallista pisteliäämpiä ja provosoivampia kommentteja kuin normaalisti. Mieheni ja lapseni on parempi pysyä minusta hiukan etäällä. Tuo on se aika, jolloin äitini ja siskoni tunnistaa puhelimessa jo äänensävystäni, onko minulle "NE" tulossa; jolloin en saisi tehdä tärkeitä päätöksiä, koska minussa asuu riivaaja; jolloin elämä tuntuu toivottomalta; jolloin opiskeluhommat eivät kiinnosta yhtään; jolloin voisin nukkua viidet päikkärit; jolloin kaikki lika kodissamme hyppää verkkokalvoilleni; jolloin en voi ajaa pyörällä, ainakaan kovin pitkiä matkoja;  jolloin aamulla herään märkään tunteeseen kuin olisin laskenut alleni; jolloin vatsani näyttää siltä kuin siellä olisi kaksoset; jolloin kimpaannun mieheni leikinlaskusta, vääristä sanavalinnoista ja äänensävyistä. PMS ja menkat, tuo naisihmisen elämän suola ja pippuri (suoraan silmään!). 

Ennen vanhaan sanottiin, että kyllä se pitää kerran kuussa mies haukkua ja kaapit siivota. (s. 49)

Mikä ihana ajatus siis, että kuukautiset ovat saaneet oman kirjan! Sanna Seiko Salo ja Rosa Meriläinen ovat koostaneet täydellisen monipuolisen, kevytmielisen tietokirjan, joka sopii minusta niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, sillä eihän kuukautiset ole mikään haudanvakava asia, vaan se kirvoittaa monetkin naurut. Jokaisella naisella on varmasti jaettavanaan jokin hauska menkkatarina, joka voi liittyä menkkojen alkuun, vuodon määrään, ohivuotoihin ja kuukautissuojiin. Minä nautin erityisesti lukea muiden ihmisten tarinoita ja sattumuksia, niin julkisuuden henkilöiden kuin ihan tavistenkin. Hihittelin ääneen monille jutuille, sillä niihin voi samaistua täydellisesti.

Toki kaikille menkat eivät ole iloinen asia: jotkut kärsivät niin kovista kivuista, että ei paljon naurata. Joillakin jää menkat pois esimerkiksi sairauden takia, jollakin ne ovat niin runsaat, ettei normaalielämästä tule niiden aikana mitään. Joku itkee alkavia menkkoja, koska on toivonut tulevansa raskaaksi, ja joku harmittelee niiden alkamista juuri väärään aikaan. Minäkin olen monesti jännittänyt, ajoittuuko menkat juuri lomareissun ajaksi. Olen jo tässä iässä tottunut ajatukseen, että menkat tuppaavat tulemaan aina juhlapyhien ja reissujen aikaan, eikä sille voi mitään, jos ei halua käyttää hormonivalmisteita niiden siirtämiseen.

Kuukautissiteet, tamponit ja kuukupit sekä muut suojat on esitelty (mistä erikoisena silmiini osui kannabistamponi. Aivan tosi!) monipuolisesti ja etenkin kuukuppi saa kirjan sivulla erityishuomiota, kuten seikkaperäisen harjoitteluraportin ensikertalaiselta käyttäjältä.

Joissakin kirjan asioissa minun asenteeni, tietämykseni tai mielipiteeni sotii vielä himpun verran vastaan. Esimerkiksi kirjassa kehotetaan kertomaan ihan pienille lapsillekin totuus kuukautisista. Minusta taas on ihan ok sanoa alle kouluikäiselle lapselle, että "saat tietää hiukan isompana näistä jutuista tarkemmin." Tarviiko lapsen vielä ihan kaikkea tietää, kun hän ei vielä välttämättä pysty kaikkea mielessään käsittelemään? Toinen asia on kuukautisveritaide. EI! Se ei ole kaunista, verellä ei maalata. Piste! Enkä nyt ajattele, että veri olisi jotenkin saastaista, vaan minusta tämä nyt vaan ei käy.

s. 109

Kolmas asia, joka kirjassa minua mietityttää, on menkkaseksi, jota hehkutetaan ja suorastaan ylistetään. Siitä ei kerrota kirjassa juuri mitään negatiivista. Minulle on kuitenkin nuoruudessani 2000-luvun alussa) lääkäri pitänyt luennon siitä, miten menkkojen aikaan ei missään nimessä saisi harrastaa seksiä, sillä silloin on suurempi riski päästä kohtuun pöpöjä. Minulle syöpyi mieleeni lääkärin  mantra "kun on trafiikkia toiseen suuntaan (tarkoitti siis veren vuotamista), sitä on myös toiseen suuntaan (pöpöt pääsee kohtuun samaa reittiä). En ole päivittänyt tätä tietoa koskaan, joten olisipa mielenkiintoista tietää, mikä on lääkärien kanta nykyään asiaan.

Neljäs asia, josta en pidä, on omista menkoista toitottaminen muulle maailmalle. En pidä kovin tyylikkäänä kertoa omista menkoistaan kuin lähimmille ihmisille  ja sopivassa asiayhteydessä, eli muille se ei minusta kuulu, onko menkat menossa vai ei. Ehkä nämä tietyt kirjan jutut on tosiaankin tehty huumorimielellä, sillä kuka nyt lähtisi töissä vessaan tamponi korvan takana tai pyöritellen sitä narunsa ympärillä? Vai lähtisikö joku? Riippuu tietenkin työyhteisöstä. Ehkä on siis ihan ok piilotella sitä rättiä tai tamponia hihassaan, taskussaan tai milloin missäkin, kun on menossa vessaan.

Kuukautisaktivismista ja tyttöjen vessapolitiikasta kertovat luvut ovat tosi tärkeitä, sillä todellakin koulujen vessoissa on oltava roskikset ja käsisuihkut. Kuukautisista pitää voida puhua sopivien ihmisten kanssa ja niitä ei tarvitsisi kenenkään hävetä, mutta silti mielestäni kohtuus tulee säilyttää näissäkin asioissa, ettei mene överiksi.

s. 84

Kirjassa on käytetty todella kiitettävästi nettilähteitä, esimerkiksi viime vuoden Twitter-keskustelun (hashtagilla #kaameimmatmenkat) satoa on koottu lukijoiden riemuksi ja kauhuksi:

#kaameimmatmenkat yöllä vessaan, housut alas vetäessä roiskahtaa veri otsaan. Ei naurattanu silloin, nyt toki naurattaa.

"Se suihkukohtaus alkuperäisessä Carrie-elokuvassa on osoittautunut hyvinkin realistiseksi." (s. 44)

Kirjan sivuja pääsee myös itse täydentämään, kuten kuukautisystäväkirjaa täyttämällä, menkkamokia ruksaamalla tai vaikka lisäämällä oman nimityksensä kuukautisille. Kirjan sivuilla on myös kysymyksiä, jotka herättelevät miettimään omia kuukautisiansa ja suhtautumistansa niihin, kuukautiskeskustelunaloitusvinkkejä ja ohjeistusta oman menkkaexcelin laatimiseen. Kirjan sivuja koristaa Jutta Kivilompolon hilpeät, raikkaat kuvitukset.

s. 112

Kuukautisten erilaisia nimiä:

Draculapäivät

Haarakiri

Kannen tiiviste vuotaa

Kotkan veripäivät

Kuukkikset

Lammas vuotaa

Loskakelit

Hilloviikot

Holoholot

Marjatat

Meillä soditaan

Monsuunit

NE

Mörköpäivät

Verenluovutus

Ämpäripäivät (s. 61-63)

Hirveää hupia minulle antoi kuukautisten nimilista, jossa on siis paljon enemmän hassuja nimityksiä kuin tuossa yllä. Minun itseni käyttämiä nimityksiä on menkat, NE, holovaus ja puolukkapäivät.

Kirja tarjoaa siis toki hupailun lisäksi paljon faktatietoa kuukautisista. Itselleni esimerkiksi oli ihan uutta se, miten vähän kuukautisvuotoa oikeasti tulee, ja miten pieni osuus siitä vuodosta on ylipäänsä verta. Opin myös enemmän endometrioosista sekä kuukautiskupin käytöstä. Vielä en tiedä, uskaltaudunko sitä itse kokeilemaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

NE - Kuukautiskirja muissa blogeissa:

Evarian kirjahylly 
Sivutiellä
Kirjahilla

Oma kuukautistarinani:

Ensimmäisen kerran muistan puhuneeni kuukautisista ekaluokkalaisena kaverin kanssa koulumatkalla. Silloin luulimme, että "pyllystä vuotaa verta." Äitini ja siskoni taisivat kertoa minulle tarkemmin kuukautisista ennen koulun oppituntia viidennellä. Muutamalla luokkakaverillani alkoivat menkat jo kuudennella luokalla, ja suurella osalla seiskalla. Minun menkkani alkoi 14-vuotiaana, seiskan ja kasin välisenä kesänä. Juoksin heti vessasta kertomaan äidilleni ja isosiskolleni. Sitä ihmeteltiin, miten minulla niin aikaisin alkoi menkat, kun äidilläni ja siskollani ne alkoivat verrattain aika myöhään. Oli melko ylpeä olo. Äiti neuvoi, miten froteepyyhkeellä voi suojata sängyn kuukautisten ajan. Olinkin pienempänä ihmetellyt, miksi äiti ja sisko laittaa pyyhkeen sänkyyn. Illalla kuulin, kun äiti kertoi isälleni mun menkkojen alkaneen. Vähän harmitti, että miksi se meni iskälle kertoon. Kaiken huipuksi äiti kertoi puhelimessa mummulle ja siskoilleen, niin että koko suku sitten tiesi. Nyt mua huvittaa, mutta teininä se oli toisaalta ärsyttävää ja noloa, toisaalta ylpeyttä herättävää.

Eräs hauska tapaus sattui, kun minulle sattui menkat juuri pääsiäislomaksi. Olimme suunnitelleet viettävämme koko pääsiäisen heppatalleilla poikapuolisen ystäväni kanssa, mutta minä jouduin jäämään kotiin, sillä tallille oli kotoani neljä kilometriä, eikä tallilla ollut vessaa. Kaverini tivasi, miksi en voi tulla tallille, ja minä hoin, että en vaan voi! Lopulta sanoin, että kun mulla on menkat. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä siinä estää, mutta minua jotenkin tympi ajatus olla samassa siteessä monta tuntia ilman mahdollisuutta päästä vaihtamaan sitä.

Pahin menkkamokani on varmaankin se, kun lähdin pyöräilemään tanssitunnille juuri sinä päivänä, kun menkkani oli runsaimmillaan. Fiksuna otin mukaani vain mustat treenihousut, jotka olivat siis jalassani. Puolessa välissä matkaa side petti, minkä johdosta pyöräni penkki ja housuni olivat ihan veressä. Kun pääsin tanssikoululle, menin vessaan viruttelemaan enimpiä veriä housuistani, sillä nehän olisi sotkeneet koko tanssisalin. Tuntui, että sitä verta vain riitti ja riitti, ja tanssituntikin oli jo alkanut. Sit oli vain pieni ongelma: housujen takamus oli ihan litimärkä lahkeisiin saakka. Ajattelin, että kun on mustat löysät housut, ei kukaan huomaa kun vedän paitaa päälle ja menen takariviin tanssimaan. Tanssikurssi oli siis breikin alkeiskurssi, ja juuri silloin harjoiteltiin päälläseisontaa. Opettaja tuli tietenkin auttamaan jalkojani pystyyn, eikä varmasti voinut olla huomaamatta litimärkää housuntakamustani. Ne näytti just siltä, kuin oisin laskenut alleni. Ja tämä kaikki siis tapahtui ihan aikuisiällä. Hävetti ihan suunnattomasti!

Nuorena ihmettelin, miksi jotkut puhuvat jostain menkkakivuista, sillä minulle ei ole ollut sellaisia koskaan. Luulin, että ne ovat vain tekosyy olla osallistumatta liikuntatunnille.

Poika - murha seitsemännellä luokalla: L.K. Valmu

Poika - murha seitsemännellä luokalla: L. K. Valmu. Karisto 2017

Kansi: Lasse Rantanen

"Hätkähdyttävä rikosdraama koulumaailmassa: tämän jälkeen kukaan opettajista ja oppilaista ei ole entisellään.

Kun Hege aloittaa yläasteen Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, hän kuulee ensimmäisen kerran Teemu Vallasta. Silloin tämä on jo kuollut. Historian opettajan ja koulun terveydenhoitajan poika on menehtynyt kesällä insuliinin yliannostukseen koulun opettajien perinteisellä mökkireissulla, jolle on tällä kertaa osallistunut poikkeuksellisesti myös Teemu ystävänsä Elian kanssa. Omia teitään kulkeva Hege tutustuu uudessa koulussaan taideluokalla opiskelevan Eliaan, jonka kanssa päätyy pohtimaan Teemun kuolemaa. Oliko se sittenkään tapaturma? Hegen on pakko puhua asiasta enolleen Olalle, joka toimii Helsingin poliisin murharyhmässä rikostutkijana." (Karisto)

Kirjatraileri

Oma arvio: 

Mitä ihmettä siellä oli tapahtunut? Miksi Teemu oli pistänyt insuliinia ylimäärin? Miten Teemun kuolema oli havaittu? Ja mitä sen jälkeen oli tehty? (s. 39)

Poika - murha seitsemännellä luokalla on juuri sitä, mitä kirjan nimikin antaa ymmärtää: koulumaailmaan sijoittuva murhamysteeri, nuorten oma puhdasverinen dekkari, jossa rikosta ratkovat niin muutamat KLYK:in oppilaat kuin ammattilaiset, kuten Olavi Kujala, rikosylikonstaapeli ja päähenkilön Hege Kujalan eno, sekä Marja-Leena Pankakoski, Hegen kummitäti, joka toimii kemistinä oikeuslääketieteen laitoksella.

"---Tyttö vaan tuntuu ottaneen Teemun kuoleman jotenkin omaksi asiakseen. Vähän niinkuin eläisi omaa dekkariaan. En välttämättä tykkää ajatuksesta." (s. 159)

Kirjan päähenkilö, Helkanoora eli Hege Kujala, tuntee olonsa eksyneeksi aloittaessaan yläkoulun uusissa ympyröissä, Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, jossa kaiken lisäksi ollaan kuohuksissa kesällä tapahtuneen oppilaan kuoleman takia. Teemu Valla on saanut kehoonsa liikaa insuliinia perinteisellä opettajien mökkireissulla, ja niin Teemun ystävä Elia kuin Hegekin alkavat epäillä, onko Teemun kuolema ollut vahinko. Erikoisena pidetty, taiteellinen Elia ja outolinnuksi itsensä tunteva, poikien kanssa viihtyvä Hege lyöttäytyvät yhteen ja päättävät onkia tietoja Teemun hypotettisesta murhasta englanninesitelmän varjolla. Kirjan juoni etenee hyvin dekkarimaisesti spekulaatioita, vääriä päätelmiä, johtolankoja ja lopussa tiivistyvää jännitystä tarjoten. Etenkin viimeksimainittu loistaa kirjassa edukseen. Romantiikkaa eikä kovin syvällisiä tunnekuvauksia kirjassa ei juuri ole.

Kuva: Pixabay

Kirjassa on todella monta näkökulmaa mukana, niin monien KLYK:in opettajien, oppilaiden kuin rikostutkinnassa mukana olevan Olan ja Mallankin. Sen ansioista lukijalle tulee hyvin monipuolinen kuva henkilöistä ja kirjan juonesta. Aikuislukijana nautin siitä, että sekä nuorten että aikuisten näkökulmat pääsevät esille. Toisaalta, koska henkilöitä on niin paljon, moni niistä jää melko ohueksi. Hegen kontrolloivasta äidistä on annettu melko yksipuolinen kuva, ja olisin kaivannut mieluusti myös hänen näkökulmaansa tarinaan. Myös tunnepuolella tarina jättää minut melko kylmäksi, enkä  siis koe minkäänlaisia tunnemyrskyjä tätä lukiessani. Ehkä en niitä toisaalta kaivannutkaan, vaan uppouduin murhamysteerin jännittävään imuun.

Hege tuijotti seitsemää opettajan kuvaa tietokoneensa ruudulla.

Yksi heistä oli tappanut Teemun, mutta kuka? (s. 235)

Kirja tarjoaa tasaista, laadukasta jännitystä, ja on hienoa, että nuorillekin tehdään dekkarikirjallisuutta. Kirjailija L.K. Valmu on minulle ennestään tuntematon, mutta nimellä Leena Valmu hän on tehnyt muutamia lastenkirjoja. Hauskaa, olisin voinut vannoa, että nimikirjaimien takana olisi ollut mieskirjailija.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Poika - murha seitsemännellä luokalla muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Mitä sain tietää meduusoista: Ali Benjamin

Mitä sain tietää meduusoista: Ali Benjamin. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Thing About Jellyfish. Kansi: Eric Fan, Terry Fan & Marcie Lawrence. Kannen kaunokirjoitus: Tiia Javanainen

 "Kun Suzyn paras ystävä hukkuu, Suzy alkaa selvittää syytä: tappoivatko meduusat Frannyn?

Toisinaan, kun tunnemme itsemme kaikkein yksinäisimmiksi, päättää maailma avautua mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Suzy on aina tiennyt asioita, joita muut hänen ikäisensä eivät tiedä. Hän tietää, että jotkut sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa, mikä voi kuulostaa paljolta. Totuus on, että lyönnit riittävät juuri ja juuri 12 vuoteen. Mutta sitä hän ei ymmärrä, miksi hänen ystävänsä Frannyn elämä päättyi niin äkkiä… ennen kuin Suzy ehti pyytää ystävältään anteeksi. (Otava)

Oma arvio:

Kirjan päähenkilö Suzy keksii loistavan seitsemännen luokan tutkielman aiheen, kun hän törmää luokkaretkellä akvaariotalossa irukandji-meduusaan, joka on maailman vaarallisimpia eläimiä. Häntä kiehtoo tuo pieni olento, joka on koitunut monen sukeltajan kohtaloksi. Kun hän saa tietää, että Irukandjin epäillään levittäytyneen yllättävän laajalle, Suzy alkaa miettiä, voisiko tuolla otuksella olla osallisuus hänen ystävänsä Frannyn hukkumiskuolemaan. Frannyhän oli loistava uimari!

Oli kulunut kaksi kokonaista päivää.

Aina kun ajattelen noita päiviä - tyhjää tilaa poistumisesi ja siitä kuulemiseni välissä - ajattelen tähtiä. Tiesitkö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden tai minkä tahansa muun tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkelläolla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20) 

Kuva: Pixabay

Kirjan tarina kietoutuu hauskasti 7. luokan luonnontieteiden opettajan, rouva Turtonin tutkielmanteko-ohjeiden ympärille. Suzy etsii tietoa pakkomielteenomaisesti Irukandjista, ja löytää googlettamalla australialaisen meduusa-asiantuntijan Jamie Seymourin nimen (joka on muuten oikea, olemassa oleva ihminen, paljastaa kirjailija kirjan lopussa). Suzy yrittää soittaa miehelle, mutta häntä vaivaa yksi juttu: "epäpuhuminen". Aiemmin hänen vanhempansa ovat moittineet tiedonjanoista tyttöään "alatipuhumisesta", mutta nyt he tekisivät mitä vain, että Suzy alkaisi taas puhua. Sen vuoksi he kiikuttavat tytön terapiaan.

Kaikkein vähiten ymmärrän sitä, miksi jutustelua pidetään kohteliaampana kuin epäpuhumista. Jutustelu muistuttaa aplodeja esiintymisen jälkeen: oletko koskaan kuullut että joku ei silloin taputtaisi?Ihmiset taputtavat aina, oli esitys sitten ollut hyvä tai huono.He taputtavat jopa kouluorkesterimme vuotuisen konsertin jälkeen, ja siitä voi jo päätellä jotakin. Joten eikö olisi helpompaa ja aikaa säästävämpää ja vaivattomampaa olla vain taputtamatta? Sehän merkitsisi aivan samaa kuin taputtaminen, eli ei yhtikäs mitään. (s. 64) 

Olen tietenkin aivan innoissani, kun löydän kirjasta introverttimäisiä pohdintoja. En itsekään ole luonteva jutustelija, ja tunnen syvää yhteyttä ylläolevaan tuumiskeluun, sillä minäkin saatan joskus valita hiljaisuuden tyhjänpäiväisen jutustelun sijaan, jos en vain halua ja jaksa tuhlata energiaani jutusteluun. Jostain asiasta innostuttuani taas näännytän läheiseni alatipuhumisella.

Mutta maassa olen yksitoista ja puoli, ja sen ikäisen pitäisi kyllä jo osata olla olematta outo. (s. 129)

Suzy raottaa lukijalle välillä hänen ja Franny Jacksonin ystävyyttä takaumilla, jotka on selkeyden vuoksi kursivoitu: Kuinka ensin he vaikuttavat erottamattomilta, kaksi kiusattua ja hiukan erikoista tyttöä, jotka löytävät yhteisen sävelen. Kuinka jossain vaiheessa Franny kuitenkin muuttuu: hän alkaa peilailla itseään, puhua pojista, ja pikku hiljaa hän ystävystyy muiden tyttöjen kanssa - juuri niiden, jotka katsovat Suzyä pitkin nenänvarttaan. Kuinka samaan aikaan Suzyn vanhemmat eroavat, eikä Suzyllä ole kenelle puhua siitä. Ja kuinka lopulta tilanne tulehtuu niin pahasti, että Suzy tekee hyvin hölmön teon saadakseen ex-ystävänsä huomion. 

Olen pahoillani siitä että olen vain typerä olento avaruuden halki kiitävällä kivellä. Olen pahoillani siitä että minun vuokseni aikasi tällä kivellä - tällä typerällä pienellä pölyhiukkasella - oli vaikeampaa eikä helpompaa. (s. 250)

Mitä sain tietää meduusoista tuo ihanan aidosti esille Suzyn ajatuksia ystävyydestä ja elämästä. Se kertoo rehellisesti siitä, miten ystävien tiet joskus lähtevät eri suuntiin, ja milloin on osattava antaa periksi. Jatkuva tiedonjano ja uteliaisuus on Suzyn voimavara, mutta lopussa hän huomaa, että tarvitsee myös muita asioita ja ihmisiä elämäänsä, eikä hän voi padota kaikkia tunteitaan sisäänsä. Tarina on liikuttava ja surullinen, mutta myös ihastuttavan lohdullinen. Suzy on ihastuttava henkilöhahmo, mutta lisäksi pidän kovasti Suzyn empaattisista vanhemmista sekä erityisesti Suzyn isoveljestä Aaronista ja hänen poikaystävästään Roccosta, joita Suzy ilmiselvästi palvoo. Tarinasta paistaa kirjailijan mieltymys luonnontieteisiin, minkä vuoksi kirjasta oppii kuin vahingossa monia mielenkiintoisia juttuja.

Arvosanani on 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mitä sain tietää meduusoista muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 

Evarian kirjahylly 

Kirjoja kaakaon kera

Tuhat elämää

Samantyylistä luettavaa:

Emman salainen toive: Mari Kujanpää

Ihme: R.J. Palacio
Syvään veteen: Anna-Maija Aalto

Ice Love -sarja: Henna Helmi

Nellyn uudet kuviot: Henna Helmi. Kuvittanut Reetta Niemensivu. Lastenkertomus. 160 sivua. Tammi 2017.

" 'Sä oot se uus!'

IceLove-sarjan ensimmäisen osan päähenkilö on kymmenvuotias Nelly, joka muuttaa uuteen kaupunkiin ja pääsee mukaan muodostelmaluistelujoukkueeseen. Uuden, koukuttavan sarjan joka osassa päähenkilönä on joku IceLove-joukkueen jäsenistä.

Koulun jälkeen kaikki tuntuvat huutelevan toisilleen. Nähdään siellä, mitä tehdään, minne mentäis. Nellylle ei puhu kukaan. Hän on se uusi tyyppi. Tullut luokalle ja koko kaupunkiin huhtikuussa, kesken lukuvuoden. Muut tuntevat toisensa. Heillä on yhteisiä juttuja, vitsejä ja muistoja.

Neljäsluokkalaisen Nellyn vanhemmat ovat eronneet ja hän on joutunut muuttamaan aivan vieraaseen kaupunkiin isän, Saanan ja puolitoistavuotiaan Nemon luo. Koti ei ole enää koti eikä Nellylla ole edes omaa huonetta. Nellysta tuntuu, että hän on näkymätön, niin kotona kuin koulussa.

Mutta kun Nelly hyväksytään mukaan IceLove-muodostelmaluistelujoukkueeseen, tulee elämään uusia sävyjä. Jännittää eikä luistelu suinkaan suju kuin tanssi. Myös jäällä Nelly on vielä "se uus", mutta on kivaa olla joukkueen jäsen. Ehkä Nelly ei sittenkään ole näkymätön?" (#kirja)

Oma arvio:

Luimme kirjan yhdessä pian 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Nelly muistaa minttutakkiset. Hänen mahaansa kipristää. Mutta hyvällä tavalla. Sellaisella, joka versoo hymyksi poskille. (s.45)

Kirjan tarinaa on mielestäni miellyttävä seurata, vaikka se tarjoaa melko surullisia teemoja, kuten ikävän ja vierauden tunteita niin koulussa kuin uudessa kodissakin. Nelly on kuitenkin ihanan sinnikäs tyttö, joka ihailee jäähallin minttutakkisia, ystävällisiä tyttöjä ja päättää liittyä joukkueeseen. Hän kuitenkin arastelee ja tarvitsee rohkaisua moneen keraan, mikä tekee Nellystä uskottavan ja elämänmakuisen henkilöhahmon. Muodostelmaluistelua on kuvattu niin kiinnostavasti, että se herättää takuulla mielenkiinnon - jalkapalloa harrastava tyttärenikin alkoi miettiä, voisiko hän harrastaa joskus muodostelmaluistelua.

Olen pannut merkille, että viime aikoina lastenkirjoissa on ollut usein  avioero- ja uusperheteemaa, ja kaiken lisäksi useassa kirjassa juuri äiti on ollut hiukan kyseenalainen kasvattaja: esimerkiksi Helena Meripaasin kirjassa Tassu-trio ja kuriton koiranpentu Allun äiti on paljon poissa kotoa ja vaikuttaa muutenkin vastuuntunnottomalta äidiltä, ja Mari Kujanpään kirjassa Emman salainen toive hänen äitinsä on toipuva narkomaani. Nellyn muualla asuva äiti ei ole päihdeongelmainen, vaan tekee toimittajan töitä ja uppoutuu usein artikkelien kirjoittamiseen, jolloin Nelly jää huomiotta. Hän vaikuttaa introvertiltä luovan työn tekijältä: Nellyn äiti yrittää kovasti, mutta hänen työnsä luonne vaatii paljon keskittymistä ja sen takia muut joutuvat helposti kärsimään

Nelly haaveilee muuttavansa takaisin äidin luo, eikä muista äitinsä huonoja puolia, ennen kuin käy taas hänen luonaan vierailulla - ja saa pettyä. Nellyn äiti sanoo epähuomiossaan hiukan rumasti tyttärelleen, eikä ole innoissaan myöskään siitä, että Nelly muuttaisi hänen luokseen takaisin. Minua hiukan häiritsee se, että kirjan loputtua asia jää vain roikkumaan ja jää tunne: äiti paha, isä (ja Saana) hyvä. Tosin Nelly on kirjassa tasapuolisesti kiukkuinen niin isälleen, uudelle äitipuolelleen Saanalle kuin äidillensä. Loppua kohti hän kuitenkin alkaa hyväksyä, että hänen kotinsa voisi olla pysyvästi isän ja Saanan luona, eikä vähiten uuden harrastuksen ja ihanien ystävien ansiosta.

Nellyn pikkuvelipuoli Nemo on hellyyttävä, ja minun silmiini kihoaa kyyneleet kirjan lopussa, kun hän ilmaisee niin vahvasti kaivanneensa Nellyä tämän ollessa äitinsä luona. Kaikin puolin tämä on herttainen kirja ystävyydestä, perheestä, harrastuksista, rohkeudesta, ikävästä ja joukkoon sopimisesta. Reetta Niemensivun kuvitukset ovat miellyttäviä.

Tyttäreni mielipiteitä kirjasta: Nellyn uudet kuviot on hauska, riemastuttava ja kiinnostava kirja, jossa mielenkiintoisimmat henkilöhahmot ovat kiva Nelly ja söpö Nemo. Kirjassa on sopivasti kuvitusta. Kuvat ovat mustavalkoisia, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Parhaiten mieleen jäi kirjan tarinasta se, kun Nelly pääsi joukkueeseen ja kun hän vieraili äidillään. Zine ei ollut tyttäreni mielestä mukava hahmo, ja kirja olisi saanut olla vielä vähän pidempi. Kirjan tarina päättyi mukavasti. Tyttäreni suosittelee kirjaa itsensä ikäisille ja vähän vanhemmille tytöille (kustantajan ikäsuositus on 7+). Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudestaan.

Ice Love -sarja jatkuu siten, että kussakin osassa esitellään uusi joukkueen jäsen. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatko-osia! 

Molemmat annamme kirjalle arvosanan 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Nellyn uudet kuviot muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Emman salainen toive: Mari Kujanpää 

Tassu-trio - Kuriton koiranpentu: Helena Meripaasi

Mistä tavarat tulevat: Oldřich Ružička & Alexandra Hetmerová

Mistä tavarat tulevat: Oldřich Ružička. Kuvittanut Alexandra Hetmerová. Suomentanut (engl.kielisestä laitoksesta) Iiris Kalliola. Lasten tietokirja. 36 sivua. Otava 2017.

Tsekinkielinen alkuteos (2015): Jak se co dělá. 

"Kuinka tehdään tuoli, lusikka, kirja, juomalasi, leipä ja t-paita?
Hauskassa ja havainnollisessa lasten tietokirjassa näytetään vaihe vaiheelta, kuinka nämä arkiset tavarat oikein syntyvät. Kirjassa on kuusi auki levitettävää värikästä aukeamaa ja pieniä tietolehtisiä aukeamilla." (Otava)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä tiedonjanoisen, seitsenvuotiaan poikani kanssa.

Tässä perusteellisessa tietokirjassa esitellään vaihe vaiheelta, miten leipä, lusikka, t-paita, tuoli, kirja ja lasi tehdään. Ennen kuin kirjan aukeama aukaistaan isoksi valmistusvaiheiden kartaksi, käydään läpi kyseisten esineiden syntyhistoriaa ja aikaa ennen kuin kyseisiä esineitä on edes ollut. Nämä tuntuivat kiinnostavan poikaani erityisesti.

Kun sivu aukaistaan, esiin ilmestyy mahtava kartta, jossa kivat pikkukirjat opastavat tarkemmin eri raaka-aineiden ja valmistustapojen saloihin. Esimerkiksi leivänvalmistuksessa käydään ensin suolakaivoksilla, hiivatehtaalla, myllyssä, maatilalla, vesilähteellä, ennen kuin kaikki raaka-aineet kuljetetaan lopuksi leipomoon. Pojallani riitti mielenkiinto seurata kaikki nämä vaiheet, ja oli mukava, kun pystyi sormella seuraamaan kuorma-autojen matkaa määränpäähänsä. Itsekin olin aivan innoissani, kun sain lukea eri esineiden ja tuotteiden valmistusvaiheista. Alexandra Hetmerován kuvitukset ovat ihanan värikkäitä ja yksityiskohtia täynnä.

Poikaani kiinnosti kirjassa eniten t-paidan valmistusvaiheet, ehkä siksi, että minä ompelen paljon, ja aihe oli jo ennestään tuttu. Hän luonnehtii kirjan kuvia värikkäiksi, synkiksi (?) ja kiinnostaviksi. Erityisesti poikani mieleen jäi tuolin historia, kuten se, miten ennen tuolin keksimistä istuttiin kivien päällä. Hän ei taas oikein pitänyt siitä tiedosta, että ennen paperisen kirjan keksimistä kirjaimia kaiverrettiin kiveen. Jos poikani saisi valita lisää aiheita, hän haluaisi tietää miten jousipyssy, jääkiekko- ja amerikkalaisen jalkapallon varusteet tehdään. Ehkäpä meillä olisi tilausta urheiluaiheiselle teokselle "Miten urheiluvälineet tehdään."

Poikani suosittelee kirjaa itseään vanhemmille, sekä tytöille että pojille. Kustantajan suositusikä kirjalle on 6-vuotiaasta eteenpäin. Uskoisin, että kaiken ikäiset alakoululaiset kiinnostuvat tästä.

Poikani arvosana 5, minun 4,
Yhteensä arvosanaksi tulee 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Samantyylistä luettavaa:

100 asiaa jotka haluat tietää: Alex Frith, Minna Lacey , Jerome Martin ja Jonathan Melmoth.

Suomen lasten Suomi: Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz.
Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä