Kirjokansi: Karoliina Tervonen

 Kirjokansi: Karoliina Tervonen. Tammi 2023

Kansi: Maya Hahto

"Kirjokansi kumartaa tyylillään romantiikan ajalle ja kansanperinteen tarinoille. Se kertoo turhamaisesta neiti Holmbergistä, joka on keplotellut viehätysvoimallaan tiensä seurapiireihin, vaikka onkin vain hienostunut taskuvaras ja petkuttaja.

Kun kotikaupunkiin hyökkäävät sudenturkkiset pedot, neiti pakenee fantastiseen seikkailuun, jossa viimeisetkin hattuhöyhenet haihtuvat.

Neiti Holmberg viihtyy ylellisyyksien täyteisessä elämässään loistavasti. Hän osaa taitavasti pyörittää laajaa ja anteliasta kosijakaartia lupaamatta mitään, mutta antaen kaikkien olla toiveikkaassa uskossa yhteisestä tulevaisuudesta, ainakin niin kauan kuin rahapussissa riittää roposia tai povitaskusta löytyy pihistettävää.

Kurjenpahkan seuraelämä tuntuu olevan kaukana sudenturkkisten vihollisten leimuavista taisteluista, kunnes koittaa päivä, jolloin mystinen paha saapuu satamakaupunkiin. Ja vie neiti Holmbergilta kaiken.

Alkaa huima kostoretki Pohjolaan, Tuonen valtakuntaan, kun nuori nainen seurueineen lähtee vaatimaan omaansa takaisin. Kätkeytyvätkö onni ja vauraus alisen maailman tuntureille?" (Haamu)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Olipas ihastuttavaa, että tartuin tähän Karoliina Tervosen esikoisromaaniin, vaikka alkuun epäröin. Pidän muuten myös tajuttoman paljon Maya Hahton suunnittelemasta kannesta, joka mukailee tarinaa täydellisesti. 

Pedot ovat saapumassa Kurjenpahkan satamakaupunkiin, tai näin päähenkilö, neiti Holmberg lukee paikallisesta aviisista. Neiti Holmberg rakastaa kauniita vaatteita ja seuraelämää, lumoaa innokkaat kosijat mutta ei huoli ketään aviomiehekseen, vaan tyhjentää onnettomien miespolojen taskut. Tämä nuorena orvoksi jäänyt nuori nainen ei kerro koskaan kenelläkään etunimeään. Hän on Herra Holmbergin hienoimmat puvut ja pukimet -liikkeen ompelijatar yksin kovaa kuria pitävän Herra Holmbergin armosta.

---"Mutta ette ymmärrä - kompassini - en ole kertonut teille kaikkea."(s. 48)

Neiti Holmberg on jälleen liehitellyt erästä päihtynyttä merimiestä, herra Lainekaria, varastaakseen tämän taskustaan arvokkaan taskukellon. Ikäväkseen hän jää kiinni, saa vihastuneet Lainekarin peräänsä, mutta pelastuu armollisen, mutta hyvin vihaisen Herra Holmbergin ansiosta. Kun Lainekari tulee myöhemmin liikkeeseen vaatimaan saataviaan, valehtelee neiti Holmberg piilottaneensa kellon - tai kompassin, kuten Lainekari sanoo. Oikeasti tuo kummallisesti hyrisevä kello on piilotettuna hänen rintojensa väliin. Herra Lainekari on vain ovelampi, eikä neiti Holmbergillä ole enää mahdollisuutta paeta avioliiton satamaa. Kunnes pedot tulevat kaupunkiin ja kaikki muuttaa suuntaansa.

Mutta mitä ovat nuo pedot? Ne ovat sudenturkkisia Pohjolan väkeä, jotka polttavat kyliä ja kylvävät kauhua mennessään. 

"Olen vain pahainen taskuvaras! Selvisin hädin tuskin Kurjenpahkan palosta hengissä. En pysty kamppailemaan petoja vastaan."(s. 79)

Rouva Lainekari lähtee yksinään pakomatkalle, törmää talonsa menettäneeseen kotitonttuun, jonka ajatuksesta he lähtevät kostoretkelle Pohjolaan. Koska Pohjolan väki tuhosi kylän ja talonhaltian rakkaan talon talonväkineen, he aikovat viedä kostoksi heiltä Sammon, tuon ehtymättömien rikkauksien taikakalun. Rouva Lainekarilla siintää jo silmiensä edessä kauniit vaatteet, korut ja asusteet, joita hän saisi Sammon avulla. Tontulla on myös narunnokassa yksi Pohjolan pedoista, jonka hän on napannut loitsunsa valtaan ja jota he nyt raahaavat perässään oppaanaan kohti Pohjolaa. Myöhemmin seurueeseen liittyy myös metsän kuningas, karhu, ja neuvokas peltomyyrä Pyllervo, joka pelastaa rouva Lainekarin näkin kynsistä.

Pääseekö seurue Pohjolaan ja löytävätkö he Sammon? Tuoko taikakalu onnea vai johtaako se vain kaaokseen ja sekasortoon, kuten Pohjolan asukas eli peto, tuttavallisemmin Marraskuu, yrittää seuruetta varoitella? 

"Etkö jo ymmärrä? Kun vaurautta kertyy liikaa yhteen paikkaa, tasapaino murtuu."(s. 166)

Kirjokansi on ihana yhdistelmä romanttista historiallista romaani, kansanperinnettä ja Taru Sormusten herrasta -henkistä fantasiaseikkailua. Myönnettäköön, että olin alkuun hieman pettynyt, kun suomalaisen mytologian elementit alkoivat tulla mukaan, sillä olin odottanut enemmänkin historiallista, cozy crime -henkistä tarinaa, ja muutenkin suomalainen kansanperinne on ollut aika vahvasti mukana useassa nuorten fantasiassa viime aikoina, mutta ihastuin tarinan edetessä seurueen jäseniin. Peltomyyrä Pyllervosta muodostui minun suurin suosikkini. Kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia persoonia: turhamaisuuteen tottunut rouva Lainekari, äreä ja kunnioitusta vaativa karhu, rohkea ja pippurinen Pyllervo, ujo ja lämminhenkinen Marraskuu ja ylpeä ja voimakastahtoinen kotitonttu. 

Mukana on myös haikeaa romanttista latausta, josta jää lämmin odottavainen olo. Kirjan loppu on sopivalla tavalla haikean surullinen, mutta toiveikas. Viehättävä fantasia, voisi olla oikea sana kuvaamaan Kirjokantta.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan kansa

Kirjahullun päiväkirja

Lukihäirikkö

Samantyylistä:

Tytär hämärän, piika pimeän: J.S. Meresmaa

Tinarinnat - Kalevalan naisten uudet tarinat: J.S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen (toim.)

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai. Karisto 2020

 Kansi: Satu Ketola

"Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). " (Karisto)

Oma arvio:

Veikkaanpa, että tätä kirjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Hain aiempi kauhunovellikokoelma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta toi muutamia vuosia sitten nuorille kauhunystäville jotain ihan uutta: ehtaa nuorten kauhua, jota ei ole selitetty parhain päin. Goosebumps-sarjan tunteville Hain novelleissa on paljon samaa, mutta hänen tekstinsä ovat paremmin kirjoitettuja, eivät kehnoja suomennoksia, ja hän käsittelee kauhutarinoiden ohella myös muita teemoja. Olen lukenut Haisevaa kättä puoleenväliin, mutta koska se jäi aikoinaan kesken, en ole siitä koskaan blogannut.  

Kuolleiden kirja päästää lukijansa takaisin Haisevasta kädestä tutuksi tulleeseen, kuvitteelliseen Uhriniituntakaisen kylään, jossa on aina tapahtunut selittämättömiä kauheuksia. Ensimmäisessä tarinassa tutustutaan Ragemutsiin, joka on hermostunut poikansa koulukiusaamisesta niin, että päättää kostaa kaikille koulukiusaajille tappamalla heidät lapiollaan ja pitämällä heitä vankinaan elämän ja kuoleman välimaastossa. Kuten tässä tarinassa, myös muissa on mukana jokin pohdiskeleva, opettavainenkin teema. Tiedä sitten, karkottaako se ehtaa kauhua janoavia nuoria lukijoita, vai olisiko pelkkä kauhuteema tarinoissa riittänyt.

Uhriniituntakainen - paras paikka elää ja kuolla! - Uhriniituntakaisen kuntamotto (s. 6)

Minun ehdoton lempitarina on Kepponen, jossa kaksi siskosta inhoaa toisiaan niin syvästi, että keksivät toisilleen toinen toistaan kamalampia kepposia. Lopulta he tulevat saattaneensa vanhempansa kriittiseen tilaan lasimurskapannukakulla ja tappaneensa sosiaalityöntekijän itse aiheutetussa autokolarissa. Tämän tarinan opettavaisuus on siinä, että paha saa aina palkkansa, sillä vanhemmilla on toivuttuaan lasimurskasta tyttöjen päänmenoksi kammottava rangaistus. Tämä tarina oli minusta niin hulvattoman kamala, että aloin innoissani selostaa sitä 11-vuotiaalle tyttärelleni. Myös Kivi, paperi, sakset on mielestäni niin karmea, että kerroin siitä tyttärelleni: tarinassa kerrotaan pojasta, joka hävisi aina kyseisessä leikissä. Kerran hän teki kivi, paperi, sakset peilikuvalleen, jolloin peilikuvakin voitti ja sieppasi pojan peilin sisälle. Tätä tarinaa tytöt kertovat heppaleirillä tallinvintillä, kun vintin peiliin ilmestyy yhtäkkiä kauhistuttava näky: tyyppi käsi valmiina haastamaan kivi, paperi, sakset -peliin.

Kaupunkilaistyttö alkoi kirkua.

13-vuotias könysi taaksepäin raputyyliin. Kuulin, kun sen selkä kolahti seinään mun takana. Se tuntui koomiselta, kunnes katsoin, mitä se pakeni.

Peilissä seisoi poika.

Sen käsi oli leikin alkuasennossa: nyrkissä. Se odotti. (Kivi, paperi, sakset: s. 27)

Joissakin tarinoissa on mukana romanttinen juoni, kuten esimerkiksi tarinassa Korppikesä, jossa hautausmaalla kesätöissä oleva Sunniva rakastuu mystiseen poikaan. Suomalainen tonttukansanperinne saa uuden vivahteen tarinassa Musta tonttu, jossa kouluun ilmestyy näitä pahantahtoisia otuksia. Humoristia sävyjä on tarinassa Hemmetin nimeen, Ruu, jossa Ruu-niminen tyttö yrittää manata paholaista karkottamaan demonia omasta papastaan, mutta koska ei pysty kiroilemaan, tulee kutsuneeksi Perkeleen sijasta hänen siskonsa Penteleen. 

Päästä sisään metsän henki

Lähteen neiti

Sienihattu

mutta älä koskaan päästä taloosi

Mustaa tonttua (Musta tonttu: s. 109)

Tarinoiden pituus kirjassa vaihtelee. Osa tarinoista on ihan parin-kolmen sivun mittaisia, kuten Äitini vihasi voikukkia tai Kawaii, kun taas osa pidempiä, kuten 26-sivuinen Hemmetin nimeen, Ruu. Pidän kovasti tarinoiden monipuolisuudesta. Muutamia harrastuksia on edustettuna, kuten PC-pelaaminen, ratsastus ja kepparit. Kirjan niminovelli Kuolleiden kirja sisältää mielestäni vahvoja Goosebumps-vivahteita, kun kirjasta astuu esiin vihalla elävä nahkapiru, joka on vienyt aikoinaan päähenkilö Teemun äidin. Pelastuakseen nahkapirulta Teemun on haudattava vihansa uusperheensä jäseniä, äitipuolta ja siskopuoltaan kohtaan. Kirjan lopussa on hassuna kevennyksenä vielä muutama uudelleensanoitettu joululaulu Uhriniituntakaisesta.

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? Ainakin kirja oli tehnyt hirviön hänestä. (Kuolleiden kirja: s. 138)

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on lahja nuorille kauhunystäville. Kirjaa on helppo lukea tarina kerrallaan, ja jokaiselle löytyy takuulla sopivan kammottava kertomus. Kauhuja ei ole tosiaankaan selitetty hyväksi, vaan monissa tarinoissa on avoin loppu. Pieni pilke silmäkulmassa keventää kuitenkin tarinoita ja se, että tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen kylään. Kirjaa suosittelisin noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: 

Sammuta valot!/Sytytä valot!: Salla Simukka

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book that's published in 2020

Domowik: Ilkka Auer

Domowik: Ilkka Auer. Haamu 2018

Kansi: Ilkka Auer

"Et ole koskaan liian vanha saduille.

Yllättävän testamentin myötä Vilma Sumeliuksen perhe muuttaa Hästebäckin kartanoon Raaseporin linnan tuntumaan. Edesmennyt isosetä on jättänyt Vilmalle kummia viestejä, joiden myötä uusi koti paljastaa salaisen puolensa. Käytävillä liikkuva aave on vain alkua . Domowik-kotihengen avulla Vilma tutustuu salaperäiseen maailmaan, josta tuntemamme sadut ovat peräisin.

Hän alkaa selvittää sukunsa arvoituksia. Ja kohtaa synkät salaisuudet silmästä silmään.

Ilkka Auerin ”Domowik” on täynnä talvisia huurrekuvia ikkunoissa, kutkuttavia arvoitusten ratkomisia, tutkimusretkiä oudossa kartanossa ja salaperäisiä välähdyksiä toisenlaiseen maailmaan, joka elää tavallisen maailmamme rinnalla. Tarina viehättää yhtä lailla nuoria kuin aikuisempiakin lukijoita." (Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=dHk2MPnop4U

Oma arvio:

 Tulet huomaamaan, että Hästebäck ei ole tavanomainen kartano, mutta uskon, että jo aavisteletkin jotain sen kaltaista. Nyt kun olet laittanut signeerauksesi sopimukseen ja vastaanottanut tämän kirjeen, olet sidoksissa kartanoon. (s. 34)

Domowik vaikuttaa ensi alkuun hyvin hyytävän pelottavalta kauhukirjalta, mutta sitä se ei varsinaisesti ole. Kun Vilman perhe saa perinnöksi Hästebäckin kartanon, aistii Vilma heti talossa jotain erikoista. Tarina ei juurikaan pidä lukijaa pitkään jännityksessä, vaan haamut ilmaantuvat melko luontevasti osaksi tarinaa, eikä Vilma tunnu olevan kovinkaan kauhistunut. Hän suhtautuu aaveisiin hyvin luontevasti, sillä hänellä on aina ollut hiukan yliluonnollisia aisteja. Hän tutustuu melko pian talon kotihenkeen, eräänlaiseen tontuun, joka tottelee nimeä Domowik. Tuo omalaatuinen pikku-ukkeli näyttäytyy vain Vilmalle, sillä aikuiset eivät näe mitään tuollaisia, ja neuvoo Vilmaa kartanon emännöinnissä. Näyttää siltä, että isosetä on jättänyt Vilmalle hyvin tärkeän tehtävän.

Nainen kumartui, ja Vilma tunsi hipaisun korvassaan. Hento kuiskaus pyyhkäisi korvalehden ihoa, ja ilma tuoksui omenoilta ja savulta, mutta Vilma ei kuullut sanaakaan.

Aaveiden puheita oli näemmä hyvin hankala kuulla. (s. 165)

Vilma huomaa pian, ettei kaikki aaveet ja haamut olekaan kovin kivoja. Ovella käy hyvin karmivan oloinen tyyppi, joka yrittää tunkea sisään väkisin. Kun Vilma käydessään Raaseporin linnassa näkee omituisen, vanhan maailman näyn, hän ei saa sitä mielestään. Miksi Vilman huoneessa vieraileva Gerdan aave on niin surullinen? Mikä on Musta sirkus ja miten sinne pääsee? Kuultuaan sukulaistensa surullisista kohtaloista  Vilma ei voi seistä tumput suorina. Domowik apunaan Vilma joutuu hyvin jännittäviin seikkailuihin Alismaassa, toisessa ulottuvuudessa. Kauhutarinaan sekoittuu  äkkiarvaamatta sirkusmaista fantasiaa ja satumaisuutta.

"Näin lähellä satua en ole koskaan ollut. Paitsi unessa!"

"Ei ihme, sillä täältä lähes kaikki sinun maailmasi sadut ovat peräisin." (s. 200)

Domowik on sopivaa luettavaa jo varhaisnuorille kauhun ja jännityksen ystäville. Mukavan talvinen ja jouluinen teema sopii loistavasti tähän vuodenaikaan. Tarina on sopivan pelottava nuorille lukijoille, kun taas minun makuuni se jäi vähän pliisuksi. Olisin nauttinut enemmän pelkistä hiipivistä kauhuelementeistä, koska hämmennyin hiukan fantasiamaisten sirkuskuvioiden ilmestyessä tarinaan. Vilma on mukavan reipas ja rohkea henkilöhahmo, kun taas hänen vanhempansa jäävät statistin rooliin tyttärensä seikkaillessa toisissa ulottuvuuksissa.

Kirjan tarinalla on selkeä viesti: vain lapset voivat nähdä satumaailman hahmoja, mutta jos aikuinen säilyttää lapsenmielisyytensä ja riisuu estonsa, voi hänkin nähdä pilkahduksen satumaailmasta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja

Hyvähuomen

Kirjan vuoksi

Samantyylistä luettavaa: 

Lasilapset: Kristina Ohlsson

Anastasia: Ilkka Auer

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen.

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen. Kuvittanut Miranda Mord. Haamu 2016. Lasten kuvakirja. 99 sivua.

"Ihmeellinen satumaailma elää oman todellisuutemme ympärillä. Pikkuväen polut kulkevat ihmisten reiteillä, mutta niillä tallaavat lähes näkymättöminä kummitukset, keijukaiset, haltiat, peikot, menninkäiset, tontut ja maahiset ihan siinä silmiemme alla.

 

Pikkuväen maailmassa tehdään mukavia asioita: jutellaan, saunotaan, syödään pullaa, leikitään, hoidetaan puutarhaa, musisoidaan ja juhlitaan. 

 

Joskus eteen sattuu ongelmia, jotka ratkotaan yhteistuumin. Esimerkiksi silloin, kun kummituksia katoaa, leipomossa käy öisiä pullavarkaita tai Hiisi aiheuttaa päänvaivaa Pikkuväelle.

 

Vapaus ja vastuunkanto ovat Pikkuväelle tärkeitä arvoja, eikä suurempia selkkauksia juuri ole. Mutta joskus, äärimmäisen harvoin, kenties kerran vuosisadassa, joku painaa hälytysnappia. Ja silloin Pikkuväki valpastuu."

 

Oma arvio:

 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni ja 6-vuotiaan poikani kanssa, joten heidänkin äänensä pääsee kuuluviin arviossa.

 

Kirjassa on kansien välissä  yhteensä kaksikymmentäkolme napakkaa, kauniisti kuvitettua tarinaa pikkuväestä. Kirjan tarinat ovat saaneet inspiraationsa Loviisan kaupungissa tehdystä tempauksesta, jossa useaan taloon rakennettiin kulkureittejä, ovia ja kohtaamispaikkoja talojen ja alueiden pienille suojelushengille. 

 

Lapset pitävät Miranda Mordin kuvituksesta tosi paljon, kuin myös minäkin. Hänen kuvituksensa ovat tuttuja Gabriel Hullo - sekä Kummajaisten kylä -kirjoista.  Pientä narinaa tuli pojalta vain siitä, että joka tarinaan liittyvä,  sivun kokoinen kuva on aina tarinan aloitussivulla, kun taas toinen aukeama on aina kuvaton. Tyttö kehui, että kuvat ovat tosi värikkäitä ja hienoja. Minusta ne ovat mahtavan persoonallisia, ja etenkin mustapohjainen kansikuva saa mieleni hykertelemään kauneudellaan.

 

Tarinat kiinnostivat lapsia kovasti. Tytön mukaan kirja kertoo Pikkuväestä ja kaikista haamuista  ja poika lisää, että siinä on paljon jaksoja. Pojan suosikki on Kimalaiskiipeli-niminen tarina, jossa nuori tyttö nielaisee suuhunsa kimalaisen. Tyttöä jostain syystä harmittaa se kohta, kun kimalainen otetaan tarinan tytön mahasta pois houkuttelemalla. Hän pitää eniten tarinasta Puu-Ukko ja herra Hauki, jossa ilkeästä hauesta tulee lopulta kiltti. Poika ei pidä kirjan viimeisestä tarinasta Kukkaisväen jaettu ilo, joten ilmeisesti puutarhanhoito ei ole hänen heiniään. 

Minusta tämä kirja pitää sisällään sopivia iltasatuja, vaikka me kyllä luimme kirjan noin kolmessa osassa, monta tarinaa putkeen. Seuraavalla kerralla voisimmekin makustella aina yhden tarinan kerrallaan. En tiedä, riittääkö kovin pienillä mielenkiinto näiden kuuntelemiseen, mutta ainakin meidän lapset ovat sopivaa kohderyhmää. Parasta tässä on tarinoiden monipuolisuus: prinsessa- ja keijufaneille löytyy omat tarinansa, kummitusfaneille omansa, on noitia, maahisia... 

 

Minun suosikkini kirjassa on Riemumaisteri, jota luonnehditaan näin:

 

Riemumaisteri on velho, joka todella pitää opiskelusta. Aina kun sen näkee, on sillä kirja mukanaan. Riemumaisteri on sellainen, joka on kerran valmistunut maisteriksi ja viidenkymmenen vuoden kuluttua valmistuu uudelleen riemumaisteriksi.

Minäkin haluaisin ruveta riemumaisteriksi!

 

Tällaiset fiilikset lapsille jäi kirjasta:

 

Tyttö:

 

 

Poika:

Minä annan arvosanan 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa!