Sarvijumala: Magdalena Hai

 Sarvijumala: Magdalena Hai. Otava 2023

Kansi: Karin Niemi

"Kun kuolema koskettaa, kaikki muuttuu.

Hiipivää kauhua nuorille.

Lauri herää sairaalasta kohtalokkaan auto-onnettomuuden jälkeen, eikä muista sitä edeltävistä tapahtumista paljoakaan. Äiti on kuitenkin kuollut ja koko elämä nuljahtanut uomistaan.

Kun Lauri aloittaa hitaan toipumisen pikkukylässä tätinsä luona, hänellä on epämiellyttävä tunne, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Kuolleet eivät pysy kuolleina eikä naapurin kaunis Vilja-Maaria halua elää. Kun ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen sarvipäinen hahmo, Lauri alkaa nähdä kiihdyttäviä ja kammottavia unia, jotka tuntuvat aivan liian todellisilta.

Palkitun kirjailijan hyytävä kauhuromaani." (Otava)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Luotin ja uskoin siihen, että Magdalena Hai osaa kirjoittaa vetävän ja hyvän kauhuromaanin. Olen odottanut Sarvijumalaa todella innoissani, ja kun sain tiedon Otavan ankeasta arvostelukappalelinjauksesta, mieleni hetkeksi hyytyi. Onneksi sain tämän kirjan kirjastosta kuitenkin suhteellisen nopeaa. Karin Niemen kansi on upeine (ja karmeine) yksityiskohtineen ehkä paras tämänastisista, mitä minä olen päässyt ihastelemaan. Suorastaan karsean upea!

Lauri toipuu kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta, jossa hän on menettänyt äitinsä - ja melkein isänsäkin, joka makaa koomassa sairaalassa. Vanessa-täti ja Niko-serkku ovat ensimmäiset vieraat sairaalassa, ja heidän mukaansa Lauri sitten viimein lähtee maalle, Raision seudulle toipumaan. Lauria innokkaasti fanittava kutosluokkalainen Tiuku eli Tikkeri on innoissaan vastassa. Vanessa ja Juho antavat surevalle ja toipuvalle Laurille tilaa, Niko yrittää piristää serkkuaan, minkä pystyy. Laurin mieleen putkahtaa välillä riita äidin kanssa ennen kolaria, itse kolari ja se, kun äidin ruumis makasi liikkumattomana maassa. 

Kun mua leikataan autosta ulos, palavan metallin haju peittää alleen kaiken muun. Saha vonkuu ja vinkuu. Joku huutaa.

"Menkää vittu nyt kauemmas!" (s.10)

Kauhuelementit hiipivät kirjan muutenkin surumielisen tunnelman sekaan: sarvipäinen kahdella jalalla seisova hahmo näkyy ensin metsänlaidassa, sitten jo lähempänä Lauria. Pienellä tytöllä metsässä ei ole silmien kohdalla mitään. Lauri pelkää tulevansa hulluksi. Johtuuko harhat lääkityksestä? Vai ovatko ne harhoja? Niko alkaa houkutella Lauria ihmisten ilmoille ja näin Lauri tulee kohdanneeksi hiukan häntä vanhemman Vilja-Maarian. Joku tietää sanoa, että tällä on ollut jotain mielenterveysongelmia ja isäkin on fanaattinen sotahistorian tutkija - ja rasisti. Oudon aidontuntuiset seksiunet Vilja-Maariasta sekoittavat Laurin pään. Samalla Lauri yrittää olla ajattelematta koomassa makaavaa isäänsä, eikä haluaisi Vanessan houkutteluista huolimatta käydä tätä katsomassa.

Silmähomma...niin kuin sillä ei olisi ollut silmiä ollenkaan, pelkät tyhjät kuopat. Ruskeiksi kuihtuneet. (s. 23)

Pidän kovasti kirjan surun ja kauhun sekoittamasta tunnelmasta. Silti seassa on myös mukavaa maalaiskunnan nuorten elämän kuvausta (joku taisi verratakin Häräntappoaseeseen tätä.) Kirjan seksikohtaus saa myös kiitosta uskottavuudellaan ja suoralla kuvaustyylillään. 

Vaikka kauhu kulkeutuu kirjan juonen mukana kuin hiipien, muuttuu se loppua kohti hyvin vallitsevaksi ja keholliseksi kauhuksi. Loppukohtaus, jota ei voi hengästymättä lukea, tuo minulle hiukan mieleeni Stranger Things -sarjan tapahtumat. Minä olen enemmänkin psykologisen kauhun ystävä enkä erityisesti nauti graafisista raakuuksista. Pidin kuitenkin niin paljon kirjan yleisestä tunnelmasta, ettei lopun okkultistiset menot verenvuodatuksineen vieneet ihan kaikelta pohjaa. Kirja jää sellaiseen kohtaan, että jatkoa todennäköisesti voisi olla tulossa.

Kirjassa sivutaan myös rasismia Laurin kokemusten pohjalta. Laurin isä on alkujaan amerikkalainen ja tummaihoinen, ja Laurin ihonväri tulee lähinnä esille siinä vaiheessa, kun Nikon ystävä Joona möläyttää rasistisia kommenttejaan kyydissä olevasta Laurista. Muutama muukin arjen rasismikokemus tulee kirjassa esiin. Ne ovat mielestäni tarpeellinen muistutus siitä, että rasismia on olemassa. Meilläkin. 

Arvosanaksi annan 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Lastenkirjahylly

Siniset helmet

Satakunnan kansa

Kirjahilla

Turun sanomat

Savon sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Lujaverinen-trilogia

Perhosten aika: Emma Luoma

 Perhosten aika: Emma Luoma. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Kiehtova nuorille aikuisille suunnattu romaani elämän muuttavasta luonnonvitsauksesta, nuorten miesten ystävyydestä ja rakkaudesta kotikaupunkiin. Sen piti olla paras kesä ikinä, mutta sitten saapuivat toukat.

Karvaiset, vaaleanharmaat toukat valtaavat Kuopion talo kerrallaan, ja asukkaat häädetään pois tuholaiskäsittelyjen alta. Myös tatuointistudiossa työskentelevä Viima joutuu evakkomatkalle majapaikasta toiseen parhaan ystävänsä Oulan ja tyttökaverinsa Tuikun kanssa. Pian yösijaa on vaikea löytää edes sukulaisten luota menneisyyden salaisuuksien sulkiessa ovia.

Syksyn edetessä toukat kehittyvät perhosiksi, karanteenialue laajenee ja kaupungin asukkaille alkaa ilmaantua outoja oireita, jotka tuntuvat liittyvän vitsaukseen. Tutkijaryhmät käyvät kilpajuoksua aikaa vastaan löytääkseen parannuksen perhostautiin, ja sosiaalinen media yrittää pitää ihmiset jatkuvasti muuttuvan tilanteen tasalla. Lopulta Viiman ja Oulan on pakko ryhtyä epätoivoiseen taisteluun perhosia vastaan – kotikaupunkinsa ja läheistensä puolesta."(Myllylahti)

Oma arvio: 

Inhoatko tai kammoatko perhosia? Jos vastasit kyllä tai ehkä, ei tämä kirja ole välttämättä sinulle. Niin lähelle tunkevat perhoset, jotka saavat lähes sivuhenkilön osan  tässä Kuopioon sijoittuvassa nuorten aikuisten kirjassa, jossa on ilahduttavasti keskiössä nuorten miesten välinen ystävyys (ilman seksuaalisia jännitteitä.) Kirjan perhospandemia heijastuu pelottavasti tähän aikaan, kun erilaisin rajoituksin taistelemme koronaa vastaan. Jos siis kaipaat pakoa koronakurimuksesta, ei tämä kirja välttämättä myöskään auta siihen, sillä ainakin itse ajauduin hyvin usein vertailemaan kirjan tapahtumia nykyaikaan.

Viima ja Oula, kaverukset 4-ever, ovat olleet toistensa tukena vaikeina aikoina, joita aletaan tarinan edetessä avata: Viimalla on ollut ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja Oula on taas ollut aiemmin sairaalassa toipumassa auto-onnettomuudesta.. Viimalla on ollut sutinaa Oulan isosiskon Saagan kanssa, mutta Oula ei tiedä tästä, saati Viiman nykyinen tyttöystävä Tua, jota Viima kutsuu hellitellen Tuikuksi. (Okei, nyt jo tässä vaiheessa minun täytyy myöntää, että minua hermostuttaa ihan hirveästi kaikki nämä lempinimet, mitä kirjassa vilisee. On runkkaria, hellua, pupua (aargh), pimua, kamua, junnua, Vimpua, Willietä, Vilpuria, Vimpulaa, Oukkaa jne. )

Perhosia. Vitusti perhosia. Parvekkeella lepatti lauma harmaanmustia isosiipisiä kuvotuksia. Ne napsahtelivat ikkunaa vasten, törmäsivät siihen uudelleen ja uudelleen. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ei Suomessa ollut tällaisia perhosia. Eivät ne voineet olla todellisia. (s. 85)

Kun oudot perhoset toukkineen valtaavat Viiman kämpän, on hänen mentävä evakkoon Oulan ja tämän uuden tyttöystävän Adan luokse. Tuikku matkaa ystävänsä Rean luo, mutta pian selviää, että sielläkin on toukkia. Toukkien valtaamia kämppiä asetetaan karanteeniin ja kaikki luonnonkuituiset kankaat pitää käsitellä, jotta toukat kuolevat niistä. Kouluihin järjestetään hätämajoituksia ja osa yöpyy teltoissa ja matkailuautoissa. Jos löytää ihottumaa kaulaltaan tai irronneet perhosen siivet sängystään, on pulassa: nämä ällöt perhoset nimittäin pudottavat siipensä ja kiinnittyvät ihmisen tai eläimen nieluun munimaan. Vielä ei tiedetä, miten kantajalle käy toukkien kuoriuduttua. Mutta aika pian sekin selviää, lähinnä Rontti-nimisen kissan ansiosta, joka kuolee kouluun järjestetyssä hätämajoituksessa. Perhosten aiheuttama tauti nimetään Rontin taudiksi, ja yksi tautia tutkivista on juuri tämä Viiman ex-tyttis Saaga, joka käyttää koe-eläiminään sikoja.

Toivon, ettei kissan kohtalo voi tapahtua ihmisille. (s. 156)

Viimalla on onneksi vielä työnsä Inkinaattori-nimisessä tatuointiliikkeessä, jossa hän on ollut oppipoikana. Pomo Bossi ja työkaveri Jade tietävät Viiman mielenterveysongelma-taustat ja ovat hyvin ymmärtäväisiä hänelle. Kun hän eräänä päivänä näkee myös liikkeen lattialla toukkia, Viima päättää työpaikan menettämisen pelossa vaieta asiasta. Siitä hän joutuu myöhemmin kantamaan syyllisyyden taakkaa.

Kirjassa vuorottelee Viiman näkökulman lisäksi Gotsu just nyt -nimisen keskustelupalstan toukka-aiheiset jutustelut ja Saagan kirjoittamat Toukkatutkijan päiväkirjan sivut. Ne tuovat luontevasti tietoa toukkaepidemian vaiheista, sen aiheuttamasta Rontin taudista ja erilaisista karanteenitoimenpiteistä, joihin kaupungissa ryhdytään. Kun Tuikun ääni käheytyy ja Viima haistaa sieltä tutun, makean arsenikin tuoksun, joka lähtee perhosista,  ei jää epäselväksi, että myös hän on saanut perhosen kurkkuunsa. Ajatuskin kurkkuun telakoituneesta perhosesta inhottaa Viimaa, joka on aina pelännyt perhosia paniikkikohtauksiin asti, mutta rakkaus Tuikkuun voittaa. Minua hermostuttaa juuri se, miten huolettomasti Viima suutelee tyttöystäväänsä ja nukkuu tämän vieressä ilman suusuojaa, vaikka tietää perhosen majailevan tyttiksensä nielussa. 

Tuikku sätki kuin kuoleva hyönteinen. Hän oli perhonen, jolta oli revitty siivet, kipeä ja onneton. (s. 292)

Kirjan vahvuuksia on sen hyytävä tunnelma, minkä Luoma on onnistunut loihtimaan toukkien ilmestymisestä saakka. Päähenkilön kammo perhosiin välittyy myös lukijalle ja tuo inhon väreitä useaan kertaan. Ajatus perhosista munineen ja toukkineen ihmisen nielussa aiheuttaa kehokauhun väristyksiä lukukokemuksen aikana. Hyvin on siis onnistunut kirjailija tekemään tästä pandemiasta oikeasti uhkaavan tuntuisen. Lisäksi peukutan kovasti sitä, että kirjan keskeisiä henkilöitä ovat nuoret miehet, joiden ystävyys saa suuren siivun juonesta.

Voisiko Oula oikeasti pelastaa minut vielä kerran? Voisiko hän tehdä elämästäni elämisen arvoista, vaikka elämä ilman Tuikkua tuntui totaalisen väärältä? (s.360)

Kirjassa en kuitenkaan ihan kaikesta pitänyt. Nuo rasittavat lempinimet ja nimittelyt jo mainitsikin, ja myös henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuvat menneisyyden varjot jäivät minusta hieman liian pitkään tarinassa epäselviksi ja niitä purettiin liian epämääräisesti. Menneisyyden mysteerejä on mielestäni myös hieman liikaa, kun olisi voinut enemmän keskittyä olemassaolevaan pandemiaan ja sen aiheuttamiin pelkoihin. Tokihan menneisyyden haamut tuovat syvyyttä tarinaan, ja esimerkiksi Viiman mielenterveysongelmat on ihan hyvä ottaa käsittelyyn tarinan edetessä, etenkin kun hän tuppaa saamaan paniikkikohtauksia perhosten takia.

Keskeisistä henkilöhahmoista Viiman ja Saagan välinen jännite jää tavoittamattomaksi ja Oulan tyttöystävä Ada hyvin pintapuoliseksi. Puhumattakaan "puputtelevasta" Viiman tyttöystävästä Tuikusta, joka jostain syytä ottaa minua aivoon. Viiman lääkärinä työskentelevä isosisko Veera taas on järjen ääni ja lopulta suuri tuki ja turva Tuikun sairauden edetessä.

Perhosten aika tuo hieman mieleeni Tuomo Jäntin kauhuromaanin Verso, jossa ihmisen sisällä alkaa kasvaa nimenmukaisesti kasvinversoja, ja sisältää samantyylistä kehokauhua. Tässä kirjassa on hyvin omintakeinen idea, jollaiseen en ole tainnut aiemmin YA-kirjallisuudessa törmätä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Tuomo Jäntti: Verso

Anastasia-sarja: Ilkka Auer

Anastasia: Ilkka Auer. Haamu 2017.

Kansi: Broci

"Laukku täynnä kauhua: kirjoja, sarjiksia ja leffoja. Kristian on valmis pitkään kesälomaan! Isovanhempien luona on kaikki mitä lomalta kaipaa. Hyvää ruokaa, oma rauha ja seikkailuja Neuvostoliiton entisellä sotilastukikohta-alueella. Ja mikä parasta: sydänystävät Matias ja Elsa. Aika ihana Elsa. Mutta Kristian ei aavista, että kaikki mukaan pakattu kauhu kalpenee sen rinnalla, mihin hän itse on astumassa. Kylässä on tapahtunut outoja kuolemia ja katoamisia, joiden jäljille kolmikko pääsee. 

Kesä muuttuuu kammottavaksi painajaiseksi, kun vuosikymmeniä kylää piinannut pahuus on taas astumassa esiin. Tutut kylähullut käyttäytyvät entistä oudommin. Eläintenraatoja löytyy naulattuina sähköpylväisiin. Kumma kulkuri aiheuttaa pakokauhua. Onko murhaaja liikkeellä? Ja kuka on seuraava uhri? Elsa? Puna-armeijan räjäyttämä vanha kirous on kaivettu esiin. Sen lonkerot ulottuvat lähemmäksi, kuin kolmikko aavistaakaan. Kaiken keskellä tuntuu olevan tyttö nimeltään Anastasia. Kuka hän on? Saavatko ystävykset siihen vastausta? Vai ovatko he tienneet sen aina?"(Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=hgfSWNLzdoM
Kauhuversio:  https://www.youtube.com/watch?v=IVe_LA5UnTM

Ilmainen e-novelli Nimeni on Pjotr: http://www.haamukustannus.com/shop/ 
 

Oma arvio:

Nuorille  suunnattuja kauhukirjoja tehdään hävettävän vähän. Haamu-kustannus julkistaa tämän herkkupalan, Ilkka Auerin kirjoittaman kauhukirjan Anastasia, 8.-13. elokuuta järjestettävässä Worldcon -tapahtumassa. E-kirjana tämän teoksen voi saada kuitenkin jo nyt, ja lisäksi ilmainen e-novelli on ladattavissa Haamun sivuilla (katso yllä.)

Hän tunsi selkänahassaan, että häntä tarkkailtiin.

Hänen takanaan oli joku.

Älä katsi, ei siellä mitään ole! Jos sen teet, olet Paskahousu, Kristian Mäkinen. (s. 113)

Anastasia tykittää kauhua tasaisesti koko kirjan verran, niin ettei lukija pääse takuulla missään vaiheessa pitkästymään. Tarinan päähenkilö, Kristian rakastaa kauhuelokuvia, mutta ei olisi uskonut eikä toivonut elävänsä pian sellaisessa, kun hän joutuu keskelle kalmankesän kauhuja mummolassaan Friggesbyssä. Yhdessä ihastuksensa Elsan ja kaverinsa Matiaksen kanssa nuoret joutuvat pistämään rohkeutensa likoon selvittäessään, kuka on outo hiippari ihmisten pihoilla  ja mikä kylähulluja, kuten Kuunaamaa ja Raatoämmää, vaivaa. Nuoret kiertävät Talon kaukaa, sen jossa huhutaan tapahtuneen joskus kauheita.

Kuva: Pixabay

Kristianin kesä mummolassa tuo alkuun mieleen saman asetelman kuin Anna-Leena Härkösen esikoisteoksessa Häräntappoase: lomanalku maaseudulla (tosin Kristian on matkannut mummolaan ihan mielellään), mukava mummo, hiukan typerä kaveri Matias ja  rämäpäinen Elsa - sekä kaikennäkevät ja -tietävät kyläläiset. Siihen samankaltaisuus kuitenkin loppuu pian, sillä kauhuelementit tulevat mukaan tarinaan melko pian. 

Ilmassa oli tuolla hetkellä jotain sellaista, joka kylmäsi sisintä. Jotain, joka kohmetti kylkiluihin kietoutuneen kyykäärmeenkin tuntemusta entisestään.

Tunne meni ohi, mutta se oli silmänräpäyksen ajan ollut aivan totta.

Jotain on tapahtumassa! Jotain pirullista! (s. 54)

Auer viljelee paljon aistein havaittavia kauhuelementtejä: kuvottavia hajuja, kammottavia ääniä, metsässä vilahteleviä hahmoja. Myös intuitio kertoo usein, että jotain pahaa on tapahtumassa. Nopeat päänliikkeet, paikalleen jähmettyminen, nykivä liikkuminen ja ulospäintyöntyneet silmämunat ovat omiaan tekemään hahmoista painajaismaisia. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä mielin määrin verellä tai sisäelimillä. Mukaan on ujutettu jonkin verran kristinuskoon liittyviä kauhukliseitä, kuten kristinuskon symboleita ja pyhää öljyä paholaisen karkottamiseen. Kirotut talot ovat hyvin kammottavia, lemuavia, homeisia ja kolkkoja. Hyvin usein viitataan myös kauhuelokuviin ja niiden vastaaviin tapahtumiin, kuten Ringiin ja Blair Witch Projectiin.

Ei olisi ikinä uskonut, että kirjojen ja leffojen kauhut voisivat oikeasti joskus toteutua. (s. 169)

Vaikka Kristianin ja Elsan ihastumisesta vihjaillaan jo kirjan alussa, ei sille anneta oikeastaan huomiota sen kummemmin kuin silloin tällöin. Ehkä hyvä niin, että juoni keskittyy vain kylän kauhistuttaviin tapahtumiin ja romantiikka on jätetty toissijaiseksi. Matias on joukon ristiriitaisin hahmo, sillä hän tekee kaikkea jäynää kaikille ja tuntuu olevan rohkea tekosissaan, mutta silti hän on kolmikon pelokkain ja säikyin. Elsa ja Kristian vinoilevat hänelle siitä tuon tuostakin.

Friggesbyn kalmankesien  taustatarina on minusta hyvin loppuun asti kehitelty. Brocin taiteilemat kansikuvat ovat goottimaisen kauniit. Suosittelen tätä todellisen kauhun ystäville, niin nuorille kuin aikuisillekin. Uskoisin tämän uppoavan myös  nuoriin miehenalkuihin.

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

*******************

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

 Kalmankuu: Ilkka Auer. Haamu 2023 (Anastasia #2)

Kansi: Broci

"Elsa, Kristian ja Matias ovat viettäneet kaikkien aikojen kesän. Ihan niin kuin ennen, vanhoina hyvinä aikoina. Kauhuleffoja, uimista ja seikkailuja lähiseudulla. Kaikkien mieltä varjostavat kuitenkin edelliskesän synkät kokemukset ja huoli tulevasta syksystä, jolloin ystävysten tiet erkaantuvat.

Vuosi sitten Elsa ja Kristian taltuttivat seutua piinanneen pahan, mutta sillä oli hintansa. Molemmat näkevät lohduttomia painajaisia ja pelkäävät, että jotain kammottavaa on jälleen tapahtumassa. Matiastakin vaivaa outo levottomuus. Mielenkuohuja aiheuttaa myös Elsa, aika ihana Elsa. Syksyn myötä kotikaupunkiinsa palannut Kristian ei saa tyttöä mielestään.

Kun Matias katoaa ja edesmenneen Mulkku-Eeron tyhjästä kämpästä alkaa öisin kuulua Slayerin säveliä, Kristian ja Elsa tajuavat, että painajaiset ovat heräämässä henkiin. Kun Kalmankuu koittaa, ne ovat pahempia kuin koskaan ennen." (Haamu)

Kirjatraileri (varoitus: aiheuttaa kylmiä väreitä!)

Oma arvio:

No nyt on nuorten kauhua minun makuun - ja toivon mukaan myös nuorten lukijoiden makuun! Ainakin monet hyvät ainekset tuntuvat olevan kasassa tässä Ilkka Auerin uusimmassa. Kalmankuu on jatkoa vuonna 2017 ilmestyneelle kauhuromaanille Anastasia, jota minä olen ainakin vinkannut ahkeraan nuorille kauhun ystäville. Brocin taiteilema kammottava kansi kaasunaamarilla varustettuine sotilaineen on mielestäni myös hyvin vakuuttava. Ainoa asia, mikä arveluttaa, on kirjan pituus, sillä yli 300 sivua voi karkottaa monen nuoren lukijan. Minua se ei tietenkään karkota mihinkään.

Sen verran on aikaa siitä, kun luin Anastasian viimeksi, että jänskätti hiukan, pääsenkö Kalmankuun tapahtumiin mukaan. Ei huolta, sillä tämän voi mainiosti lukea, vaikkei olisi Anastasiaa lukenutkaan. Toki muutamat kohdat voi herättää kysymyksiä, mutta se ei pahasti haittaa.

"Helvetin portit syntyvät paikkoihin, joissa on sattunut kauheita asioita.---" (s. 23)

Kirja alkaa hiukan hämyisissä tunnelmissa, kun Friggesbyssä asuva Elsa vaeltelee tyhjilleen jääneessä Hjeltin talossa. Edellisessä osassa Elsaan asettunut Anastasian henki muistuttelee aika ajoin olemassaolostaan ja on saanut tytön vaaralliselle vaeltelulle suorastaan kummitusmaiseen taloon. Hän löytää sen kaapeista upeita vaatteita, jotka sopivat hänelle kuin valettu ja ovat omiaan muuttamaan hänen tyyliään naisellisempaan suuntaan. Talolla hän kohtaa myös oudon pikkutytön, haamun, joka sanoo olevansa nimeltään Sokea, joka varoittaa Elsaa tulevista kauhuista. (Tässä tuleekin jo ensimmäinen intertekstuaalinen viite kirjailijan aiempiin romaaneihin, tällä kertaa Kymnaasi-nimiseen kauhufantasiaromaaniin.) Elsan vierailut Hjeltin talolla alkavat kuitenkin saada kauhumaisia piirteitä, mutta näiden käyntien jälkeen Elsa uhkuu uutta naisellista voimaa.

Sitten hypätäänkin kesän loppuun, jolloin Kristian, Matias ja Elsa ovat taas tuttu näky Friggesbyn kylänraitilla. Kristian on ollut tuttuun tapaan kesälomalla mummolassa ja saanut taas viettää aikaa ihailemansa Elsan kanssa, joka on muuttunut viime kesästä jotenkin rohkeammaksi. Matias taas tuntuu muuttuneen huonompaan suuntaan: hän vaikuttaa vetäytyneemmältä ja kalja tuntuu maistuvan hänelle liiankin hyvin. Kolmikko viettää kuitenkin kesäänsä yhdessä tuttuun tapaan pelaillen, kauhuleffoja katsellen ja edellisen kesän kauhumuistoja kertailleen. Jokaisella on ollut takana vaikea talvi, sillä edellisen kesän kauhut ovat jääneet mieleen pysyvästi. 

"Mutta sano mun sanoneen, Elsa Stenlund... Sä oot kans yks hemmetin Punahilkka, joka vaan kerjää, että susi tulis ja nappais." (s. 45)

Kun kesä alkaa olla lopuillaan, Elsa saa idean: he tekevät vielä kaikkea viimeisen kerran, ja kuvaavat näistä sitten muistoja puhelimilleen. Ensimmäisenä kohteenaan heillä on Hylsyjärven lähellä olevat varastot, jotka ovat saaneet heille aina kauhunväreet jo pelkällä olemassaolollaan. Käynti neuvostoaikaisilla varastoilla ei ehkä kuitenkaan ole hyvä idea, sen nuoret saavat huomata. Kaikenlaista pahaa tuntuu yhä olevan valloillaan entisessä sotilastukikohdassa.

Kesä loppuu ja Kristian palaa kotiinsa. Friggesbyssä Elsa jatkaa oloaan ja eloaan kylässä, jossa tapahtuu yhä enemmän taas kummia ja pelottavia asioita. Sitten Matiaskin katoaa tielle tietymättömille. Elsa kaipaa Kristiania, jonka kanssa heillä oli muutama hyvin herkkä hetki kesän lopussa. Jotain tosi pahaa on tapahtumassa, ja se kaikki kiteytyy Kalmankuuksi kutsuttuna aikana. Onneksi Kristian palaa taas huudeille saatuaan sairaslomaa lukiosta. Löytävätkö he Matiaksen? Mikä on tuo pelätty Kärsämies, joka kuulostaa kaasunaamarinsa takana ihan Darth Vaderilta? Saavatko he sanottua, mitä tuntevat toisiaan kohtaan?

Ohikiitävä hetki oli kaikki. Se oli elämä, lapsuus, nuoruus, kesä.

Ja Kristian tunsi seisovansa kynnyksellä, jonka toiselle puolelle hän ei olisi halunnut astua. (s. 87)

Kalmankuu on hyytävä kauhukirja, jossa ei ole säästelty eikä hyssytelty nuorta lukijaa. Minua ainakin kauhistutti ajatuskin pimeästä ilmestyvästä Kärsämiehestä ja hänen joukkona marssivista zombisotilasjoukoistaan. Auer ei ole kuitenkaan mässäillyt liikaa kauhuelementeillä, kuten Anastasiassa, vaan nyt kirjan kauhu on rakennettu uskottavammin ja harkitummin. Kehokauhua on mukana jonkin verran, joten jos sellainen inhottaa, suosittelen skippaamaan kirjan. Kristianin ja Elsan välinen kihelmöinti tuo mukavaa kipinää kauhun keskelle, muttei vie liikaa tilaa. Nuorten kieli on uskottavaa, sillä kirosanoja ei ole siistitty miksikään muuksi kuin mitä ne ovat. Kiroilulle on runsaudestaan huolimatta mielestäni perustellut paikkansa ja aikansa.

"Päästäänkö me koskaan tästä paskasta eroon? Näistä helvetin painajaisista, peloista, ahdistuksesta, surusta?" (s. 182)

Ainoa asia, mistä en niin välittänyt, oli Elsaan asettunut Anastasian henki ja sen aiheuttamat vaikutukset Elsassa. Toki siinä on pointtinsa, että Elsa löytää oman seksuaalisuutensa, rohkeutensa ja naisellisuutensa tällaisen historiallisen hengen avulla, mutta tämän vuoksi esimerkiksi kirjan alku oli aika hankala päästä sisään - kuin pitkälle venytetty prologi. Lisäksi intertekstuaalisuus muihin nuortenkirjoihin ovat kiva lisä sellaiselle, joka on kirjailijan aiempaa tuotantoa lukenut, mutta minulle jää sellainen kuva, kuinka kirjailija ei malttaisi nyt millään päästää aiemmista luomistaan maailmoista ja henkilöistä irti, ja haluaa upottaa ne kaikkialle. Nämä viittaukset eivät oikein tuo lisäarvoa tarinalle ja jäävät irtonaisiksi - eivätkä mitenkään avaudu niille, jotka eivät ole aiemmin lukeneet kyseisiä kirjoja.

Tämä oli jotain muuta, isompaa ja paljon uhkaavamman oloista. Pimeyden armeija, joka huokui kutkuttavaa pahuutta. (s. 122)

Kalmankuu on oikeasti pelottavaa kauhua, jossa kauhun tunnelma on mukana heti alusta saakka, mutta kasvaa äärimmäisiin mittoihin tarinan edetessä. Tunnelmassa tuo paikoin samaa kuin Stranger Things -TV-sarjassa. Pienellä tiivistämisellä se olisi toki ollut vielä toimivampi kauhukirja (ja helpompi vinkattava.) Kyllä tämä on valehtelematta yksi toimivimmasta nuorten kauhukirjasta, mitä vähään aikaan on ilmestynyt. Toimii aikuisillekin!

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukutoukan luetut sivut

Samantyylistä luettavaa:

Sarvijumala: Magdalena Hai

Kirottu: Harri Istvan Mäki