Punainen piano: Josh Malerman

Punainen piano: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2017): Black Mad Wheel. Kansi: Mika Wist.

"Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli vuotta aiemmin hän ja hänen bändinsä, toisen maailmansodan kolmikymppisistä veteraaneista koostuva The Danes, sai Yhdysvaltain armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi aavikolta? Tai... mikä löysi heidät?" (Karisto)

Oma arvio:

Vaikutuin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Josh Malermanin Lintuhäkki-kirjan kauhutunnelmasta niin, että halusin ehdottomasti lukea tämän uusimmankin. 

"Tällä keikalla te ette soita musiikkia. Ette tuota lainkaan ääntä. Itse asiassa teidän tulee sen sijaan kuunnella erästä tiettyä ääntä." (s. 30)

Jo heti kirjan alkumetreillä siitä välittyy sen epämääräinen, selittämätön tunnelma. Minulle tulee hetkellisesti hieman samat fiilikset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiasta. Päähenkilö Philip Tonka alkaa heräillä Macy Mercy -nimisessä sairaalassa puolen vuoden koomastaan kirjaimellisesti pirstaleina. Hänessä ei tunnu olevan yhtään ehjää kohtaa, ja omituisen oloinen lääkäri puhuttelee tätä heti ihmetellen suuresti miehen selviytymistä. Miten mies voi ylipäänsä olla elossa? 

Onneksi sairaalassa, jossa ei tunnu olevan ketään muita potilaita, on ainakin yksi Philipiä miellyttävä ihminen, sairaanhoitaja Ellen, joka on uskollisesti hoitanut koomapotilasta ja odottanut tämän heräämistä enemmän kuin mitään muuta. Ellenin oma elämäkään ei ole ollut kovin ruusuista: hänen sodassa traumatisoitunut miehensä kävi päivä päivältä masentuneemmaksi ja sitten sattui vielä tapaturma, joka vei heidän 3-vuotiaan pojan hengen. Ehkä juuri siksi Ellen haluaa keskittää kaiken tarmonsa tuohon tohjona olevaan pianistiin, joka erehtyi lähtemään armeijan tehtäviin Afrikkaan selvittämään mystisen äänen arvoitusta.

Kirjassa joka toinen luku on takauma ajasta ennen Philipin onnettomuutta, joten lukija pääsee koko ajan lähemmäs arvoitusta, mitä Philipille oikein tapahtui. Miksi hän on kuin jyrän alle jäänyt, tuhanneksi palaksi pirstaloitunut? Missä ovat muut The Danes-bändin jäsenet, jotka olivat suorittamassa samaa tehtävää?  Ja kaikista tärkeintä, mikä on tuo kamalan äänen lähde?

Philip Tonka on kuuluisan The Danes-nimisen bändin pianisti ja on suorittanut palveluksensa sotilassoittokunnassa. Kun sitten armeijan edustaja Jonathan Mull lähestyy bändiä ja pyytää heitä kuuntelemaan Afrikan aavikolla nauhoitettua kummallista ääntä, joka on lamauttanut aseita, jopa ydinkärjenkin, miesten elämä muuttuu kerta heitolla. Heille luvataan niin muhkeaa rahallista palkkiota parin viikon aavikkotehtävästä, että heidän on pakko suostua. Vaikka itse ääni aiheuttaa heissä saman reaktion kuin kaikissa muissakin: se tunkeutuu luihin ja ytimiin, saa voimaan pahoin, aiheuttaa fyysistä kipua ja tajunnan hämärtymistä. Toisaalta ääni ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kutsuvan. Muusikkojen olisi siis selvitettävä, mistä tuo ääni tulee ja mikä sen aiheuttaa. Kovin lohdulliselta ei vaikuta se, että aiemmat yrittäjät ovat epäonnistuneet tehtävässään. Aavikolla he alkavat tajuta, mihin ovat päänsä pistäneet.

Nykyisyyttä kuvaavassa tarinalinjassa Ellen yrittää kaikin tavoin piristää toipuvaa Philipiä, jopa soittamalla pianolla The Danes -bändin hittibiisiä Be here. Yhtä asiaa Ellen ei vain tajua: miten mies voi toipua niin nopeaa? Mitä lääkettä hoitaja Francine hakee Philipille huoneesta, jonne muilla ei ole mitään asiaa? 

Kun vanki puhuu, hänen äänensä muuttuu kiinteäksi heidän välisessään pimeydessä.

"Se on hän", vanki sihisee. "Se on hän." (s. 251)

Kirjan alkutunnelma on juuri sopivan häilyvä ja kysymyksiä pursuava. Pidän hiipivän kauhun tunnelmasta ja siitä, miten riipiväksi ääni on kuvailtu, miten Tonkan muistaessa koomasta toivuttuaan asioita esiin pursuaa hyvin erikoisia muistikuvia, kuten vuohi ja punainen piano. Mutta. En pidä kirjan lopusta ja siitä, miten asiat selitetään liian auki. On toki paljon, mitä en edelleenkään ymmärtänyt, mutta loppu on tehty minusta liian...turvalliseksi.Toisaalta taas jäi tunne, että kirjailija oli yrittänyt kehitellä jotain suurempaa, joka nyt jäi totaalisesti välittymättä ainakin minulle. Kirjassa oli paljon symboliikkaa, kuten punainen väri, fraaseja, vuohi, piano, rumpu, mutta sitten lopussa tunnelma lässähti ja symbolit arkipäiväistettiin.  Kirjasta on myös aistittavissa laimeaksi jäänyttä pasifistista sanomaa.

Punaisesta pianosta on suunnitteilla myös elokuva, sehän oli arvattavissa. Mielenkiinnolla odotan, miten se on toteutettu, ja pidänkö leffasta enemmän kuin kirjasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer

Lintuhäkki: Josh Malerman

Lasilapset-trilogia: Kristina Ohlsson

Lasilapset: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2013): Glasbarnen. 

 "Vatsanpohjaa kutsuttavaa jännitystä ahmimisikäisille

Lasilapset, jännitystrilogian palkintoja rohmunnut avausosa, on älykkäistä dekkareistaan tunnetun Kristina Ohlssonin lastenkirjadebyytti. Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan..."(WSOY)

Linkki kirjatraileriin:  https://www.youtube.com/watch?v=v0N6YBg3uuo&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430507_lukun.pdf

Oma arvio: 

Tarkoitukseni oli lukea ja arvioida tämä kirja yhdessä kohderyhmään kuuluvan (pian 10-vuotias) tyttäreni kanssa, mutta hän ei ole nykyään kiinnostunut kuin hevoskirjoista, joten luin sitten tämän yksin. 

Ikkunaan koputettiin.

Kop, kop.

Voi ei.

Billie käpertyi peiton alle.

Ei nyt. Ei kun hän oli yksin. (s. 90)

Lasilapset tempaisee minut vaivattomasti matkaansa heti alkusivuilta lähtien. Alussa kuvataan päähenkilön, 12-vuotiaan Billien uudelle paikkakunnalle ja uuteen taloon muuttamisen vaikeutta. Hänen isänsä on menehtynyt aiemmin sairauteen, ja isän menettämisen suru on läsnä muuttohommissa. Kristianstadiin jää Simone-ystävä ja tuttu koti, mutta onneksi Billie saa luvan vielä jatkaa kesäloman jälkeen vanhassa koulussaan Åhusista käsin.

Kuva: Pixabay

Pidän kirjan selkeästä ja helppolukuisesta tyylistä, ja siitä, ettei Billie jää kuitenkaan liikaa surussaan vellomaan, vaan kirja etenee tapahtumapainotteisesti eteenpäin. Billien vanhoin huonekaluin kalustetussa uudessa kodissa alkaa tapahtua mystisiä, pelottaviakin asioita, jonka vuoksi tyttö alkaa tutkia asiaa tarkemmin. Ensimmäiseksi hän menee kirjastoon, mistä tietenkin ilahdun kovasti. Billie tutustuu Aladdin-nimiseen poikaan, joka on kirjassa järjen ääni - hän kyseenalaistaa talossa tapahtuvien asioiden yliluonnollisuutta melkein viimeiseen asti. Myös Simone auttaa tutkinnoissa, kun hän tulee välillä vieraisille ystävänsä luo.

Kuin varkain, jännittävien ja arkisten tapahtumien lomassa, kirjassa tulee esille myös sellainen teema, miten lapsi voi suhtautua äidin uuteen miespuoliseen ystävään, ehkä myös tulevaan kumppaniin,  isänsä kuoleman jälkeen. Billien kohdalla kaikki soljuu paikoilleen kuin itsestään, luonnollisella painollaan.

Lasilapset on jännittävä, muttei kuitenkaan liian pelottava kirja varhaisnuorille alakoululaisille. Kirjassa on ripaus kauhuelementtejä, jotka kuitenkin selittyvät osin luonnollisilla asioilla. Vai selittyvätkö sittenkään? Kirja sopii mainiosti sekä tytöille että pojille.

Annan arvosanaksi 4. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lasilapset muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kymmenes kirjain
Kirjojen keskellä
Lukeva peikko
Lastenkirjahylly

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

1. Kirjassa muutetaan


Hopeapoika: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2014): Silverpojken. Kansi: Sami Saramäki

"Koululaisten oma mysteerisarja

Olisiko sittenkin syytä uskoa kummituksiin? Herkullisen karmiva jatko-osa Kristina Ohlssonin jännärille Lasilapset. Tällä kertaa Billie, Aladdin ja Simona selvittävät salaperäisen pojan arvoitusta.

Aladdinin vanhempien vesitorniravintolasta katoilee ruokaa. Tornin liepeillä norkoilee outo poika, jolla on talvipakkasista huolimatta aina sortsit jalassaan. Kun Aladdin yrittää puhutella häntä, hän häipyy sanaakaan sanomatta, eikä lumihankeen jää jälkeäkään. Kuka poika oikein on? Kenties yksi Åhusiin hiljattain saapuneista pakolaisista? Vai voisiko hän olla Hopeapoika, joka yrittää löytää kadonneet kirkkohopeat, vaikka on ollut kuolleena jo sata vuotta? Aladdin, Billie ja Simona päättävät ratkaista mysteerin. (WSOY)

Oma arvio:

Luimme ja arvioimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Ruotsalaisen jännityskirjailija Kristina Ohlssonin varhaisnuorille suunnatun jännityssarjan toisessa osassa Hopeapoika on nyt pääosassa ruotsinturkkilainen Aladdin-poika, jonka perhe on joutunut talousvaikeuksiensa vuoksi myymään asuntoveneensä ja muuttamaan vanhaan vesitorniin, jossa heidän perheyrityksensä, ravintola nimeltä Tornin turkkilainen sijaitsee. Elämä vesitornissa kuulostaa kutkuttavalta ja jännältä, ja sitäkin se on kymmenvuotiaalle Aladdinille, mutta toisaalta häntä surettaa se, että hänen vanhempansa ovat suurimman osan ajasta ravintolan puolella työn touhussa. Jos he eivät ole töissä, he murehtivat rahahuolia, joita ei helpota yhtään se, että ravintolasta on alkanut kadota öisin ruokaa.

"Jos hän alkaa puhua Hopeapojasta, teidän täytyy luvata, ettette kuuntele häntä, sillä se juttu on silkkaa hölynpölyä." (s.99)

Aladdin ystävystyi edellisessä osassa Lasilapset kummitustalossa asuvaan Billieen, sekä hänen Kristianstadissa asuvaan ystävään Simoneen. Aladdin saa tukea yksinäisyyteensä ystäviltään, joiden kanssa hän alkaa pähkäillä kadonneiden ruokien arvoitusta. Aladdin näkee sattumalta ulkona mystisen pojan, jolla on talvisäässä vain sortsit jalassaan. Sama poika tuntuu ilmestyvän vain hänelle aika ajoin. Onko hän läheiseltä pakolaisveneeltä, joka puhututtaa Åhusilaisia, vai onko hän mystinen aave menneisyydestä. Aladdin näet kuulee, että vesitornin paikalla on ollut kauan sitten hopeapaja, jonka kirkolle tilaustyönä tehdyt hopeat joku ketale varasti. Hopeita ei ole löydetty tänäkään päivänä, ja niinpä Aladdin päättää ystävineen löytää hopeat ja pelastaa niiden avulla Tornin turkkilaisen kohtalon.  Muuten Aladdinin perhe saattaa muuttaa takaisin Turkkiin, ja sitä Aladdin ei missään nimessä halua. Hän on henkeen ja vereen ruotsalainen. Lapset saavat apua paikalliselta papilta, joka ohjee heidät erään iäkkään naisen, Elsan luo, joka tietää paljon kylän mysteereistä.

Hopeapoika ei ole niin kauhupainotteinen kirja kuin Lasilapset, mutta siinä on hyvin vetävä mysteeri taustalla. Minua aikuisena alkoi hiukan kyllästyttää Aladdinin vanhempien rahahuolien vatvominen, ja mietinkin, miten lapset sitä jaksaa lukea (tai kuunnella.) Tärkeä asia sinänsä, sillä rahavaikeuksia on varmasti suurimmalla osalla joskus ollut tai tulee olemaan, mutta ehkä vähempikin vatvominen olisi riittänyt. Aladdinin suru ja pelko asioista, joita hän ei oikein kykene ymmärtämään, on kuitenkin käsinkosketeltavan aitoa ja samaistuttavaa. Kirjan yleisilmapiiri on huolestuneisuuden sävyttämä,  joten kauhean iloista luettavaa hakevalle tämä ei ehkä sovi. Kirjassa sivutaan myös pakolaisuutta, kun suuri veneellinen pakolaisia odottaa turvapaikkapäätöstä Åhusin satamassa.

Poikani mielestä Hopeapoika on jännittävä, kiinnostava ja yllättäen hauska kirja, mutta välillä surullinenkin, sillä pakolaislapset surettivat häntä. Henkilöistä Hopeapoika on kiinnostavin ja mieleenpainuvin, sillä hän on kummitus (vai onko?) Kirjassa ei ole ollenkaan kuvitusta. Pojan mieleen jäi erityisesti kohtaus, jossa Aladdin ystävineen jäivät ravintolaan yöksi väijymään mahdollista ruokarosvoa. Hän ei oikein pitänyt Tornin turkkilaisessa työskentelevästä apulaisesta Matsista. Kirja on poikani makuun ehkä hiukan liian pitkä (224 sivua), ja hän suosittelee kirjaa 8-10-vuotiaille tytöille ja pojille. Kirjan kansi on erityisen hieno, mutta kirjan nimi on kuulemma hiukan outo.

Sarjan kolmas osa Kivienkelit ilmestyy suomeksi alkukeväällä 2019.

Poikani arvosana 4

Minun arvosanani 4-

Yhteisarvosana on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kivienkelit: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. (Lasilapset #3)

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Stenänglar. Kansi: Sami Saramäki.

"Kummitteleeko puutarhassa? 

Lasilapsista ja Hopeapojasta tutut Simona, Billie ja Aladdin ratkovat itsestään liikkuvien kivipatsaiden arvoitusta.

Pian on pääsiäinen, ja Simona odottaa pääsevänsä viikoksi isoäidin luo Åhusiin. Mutta jokin on vinossa, niin isoäidissä kuin hänen talossaankin. Isoäiti on väsynyt ja ajatuksissaan, ja Simona kuulee Huokausten huoneesta narahtelevia askeleita, vaikkei siellä ole ketään! Puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat vähän väliä paikkaa. Ja mistä ovat peräisin vanhojen kasettinauhojen salaperäiset äänet, jotka kehottavat Simonaa kiirehtimään, ennen kuin on liian myöhäistä? Kun kysymyksiä vain karttuu, Simona pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin avukseen mysteeriä ratkaisemaan." (WSOY)

Oma arvio:

Pidin kovasti Lasilapset-osasta, mutta petyin hiukan sarjan toiseen osaan Hopeapoika, jossa ei ollut mielestäni kauhuelementtejä niin kutkuttavasti kuin ensimmäisessä. Kivienkelit-kirjan takakansitekstissä, luvataan tämän olevan näistä kolmesta jännittävin. Luettuani kirjan olen samaa mieltä. Kivienkelit sisältää välillä hiuksianostattavan hyytäviä kohtauksia jopa näin aikuisnäkökulmasta.

Tällä kertaa tarinan pääosassa on Billien Kristianstadissa asuva ystävä Simona, jonka isoäiti asuu vanhassa hotellissa Åhusissa. Simona ei osaa aavistaakaan, millainen pääsiäisloma hänelle mummon luona tulee, kun hotellilla alkaa tapahtua kummia. Pihalla olevat kivipatsaat oudoksuttavat Simonaa, etenkin kun ne alkavat liikkua öisin eri asentoon ja lopulta jopa kaatuvat. Tekeekö joku kiusaa? Kun mummo antaa Simonalle viihdykkeeksi vanhan kasettinauhurin, Simonan niskakarvat nousevat pystyyn, kun hän kuulee outoja viestejä kaseteilta. Aladdin ja Billie eivät meinaa uskoa ystäväänsä. Pian hekin kuitenkin alkavat ihmetellä, kun patsaat ovat aina eri asennossa.

Simona pidätti hengitystään, kun hän painoi toistonappia.

Ensin kuulosti siltä kuin joku olisi huokaillut. Tai huohottanut. Ihan kuin tuo henkilö olisi juossut tosi pitkään. Tai ollut peloissaan. (s. 115)

Kirjassa käsitellään myös surua, sillä Simonan mummo joutuu sairaalaan tutkimuksiin kaaduttuaan pihalla, ja Simona saa kuulla ikäviä uutisia - mummo on sairastunut syöpään. Simonalla on yhtä aikaa huoli mummostaan ja talon oudoista tapahtumista. Onneksi ystävät ovat tukena.

Kirjassa juoni etenee hyvin soljuvasti eteenpäin ja tarjoaa mysteerejä ja kauhun värähdyksiä tyydyttävästi. Lasten kauhulle tyypillisesti asiat selittyvät lopussa loogisesti, mutta jotain jää kuitenkin sopivasti hämärän peittoon. Kuten muutkin sarjan osat, tämän voi lukea itsenäisenä osanakin. Kivienkelit sopii loistavasti noin 10-12-vuotiaille kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan;

34. A ghost story

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen

Äänihäkki: Arja & Emma Puikkonen. Kuvitus Paula Mela. Otava 2017. 

"Huikea, hienosti kuvitettu saturomaani lojaaliudesta ja oman äänensä löytämisestä. Kuusi kadonnutta poikaa ja vihreätukkainen tyttö, joka ryhtyy etsimään heitä.

Haidakun maassa liikkuminen kylästä kylään on kielletty. Uku lähtee luvatta matkaan löytääkseen kauan sitten jäljettömiin kadonneet veljensä. Matkaseuraksi liittyy Kaski, postipoika jolla ei ole ääntä mutta siivet kantapäissään.

Kaksikko kohtaa vanhan äänimestarin, joka on ammatikseen pyydystänyt joutsenten ääniä häkkiin. Onko mestarin tarina kuudesta Pirunpeltomeressä elävästä veljeksestä totta?
Onnistuuko Uku tapaamaan Haidakun kuningattaren ja suoriutumaan kolmesta tehtävästä, jotta veljet voisivat palata kotiin?" (Otava)

Oma arvio:

Aloimme lukea tätä yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa. Muutaman luvun jälkeen hänen mielenkiintonsa kirjaan lopahti, ja hän pyysi aina luettavaksi jotain muuta. Minua kihersi lukea tarinaa eteenpäin, sillä se tempaisi minut heti imuunsa, mutta tyttäreni ei halunnut enää lukea koko kirjaa, sillä hän ei ole kovin innostunut fantasiasta tällä hetkellä. Niinpä sain luvan ahmia kirjan omin päin loppuun. Ja minähän ahmin!

Lentäminen oli aluksi vierasta, uudet siivet toimivat kankeasti. Hitaasti ja kuin jotain hakien joutsenten parvi jatkoi matkaansa kylän yli. Nyt he huusivat kaikki yhdessä ja tällä kertaa niin surullisesti, että jokainen sen huudon kuultuaan nosti päänsä ja kääntyi hetkeksi sisäänpäin kurkistamaan  siihen kylmään mustaan veteen, joka ihmisen sisällä läikkyy. Jokainen kyläläinen muisti oman yksityisen surunsa. (s. 89)

Kirjan kerrontatyyli ja kieli on todella kaunis, välillä melkein runolliseen vivahtavaa. Tyyli sopii loistavasti kirjan satufantasiamaiseen tarinaan, muttei kuitenkaan vieraannuta lapsilukijoita liikaa. Tosin kovin pienille alakoululaisille tämä kirja voi olla vaikeasti ymmärrettävä, joten aloittelevalle lukijalle en tätä suosittelisi.

Minä rakastuin kirjan aiheeseen ja sen sadunomaisuuteen. Siihen, kuinka joutsenet, nuo ylväät ja komeasti töräyttelevät linnut, ovat saaneet kirjassa ison roolin ja siihen, miten viisitoistavuotias Uku lähtee uhmaamaan valtakunnan sääntöjä ja etsimään kuutta kadonnutta veljeään mystiseen Ruurin kaupunkiin, vaikka eri maiden välillä liikkuminen on tavallisilla kansalaisilla ehdottoman kiellettyä.

- Sinä olet seitsemäs lapsi. Sinulla on kuusi veljeä: Rummu, Vapper, Kopu, Kauto, Luik ja pieni Kiiu.(s. 25) 

Olen myös erityisen ihastunut kirjassa käytettyihin erisnimiin, jotka ovat sopivasti sadunomaisia, mutta suomalaiseen suuhun sopivia. Ruurin lapsikuningatar Pihlaka, postipoika Kaski ja hänen siskonsa Aro Heijastajatar, Haidakun kaupunki, Ruu Omamieli, opettaja Hyväneuvo... näitä nimiä voisi makustella suussaan ikuisuuden. Kirjassa käytetyt nimet tuntuvat pieneltä seikalta kokonaisuuden kannalta, mutta sitä ne eivät ole, vaan nimet parhaimmillaan lisäävät tarinaan sadunomaisuutta, vieraannuttavat todellisuudesta ja jäävät mieleen erikoisuudellaan. Myös erikoiset henkilöt ja heidän tehtävänsä tuovat lisää fantasiamaisuutta tarinaan. Henkilöhahmoihin olisi tosin voinut saada vielä hiukan lisää, esimerkiksi Ruu Omamieli jää melko etäiseksi, vaikka hänellä on tärkeä rooli tarinassa.

Kun Aro oli täyttänyt viisitoista, hänet oli nukutettu yrteillä. Kun hän heräsi, ei silmiä voinut enää sulkea. Hänen silmäluomensa oli ommeltu auki, jotta hän näkisi taivaskuvat aina ja voisi valvoa niiden heijastusta. Kun Kaski oli täyttänyt kaksitoista, oli häneltä viety ääni ja kantapäihin istutettu siivet. (s. 146-147)

Postipoika Kaskin ja Ukun välille syntyy syvä luottamus, ystävyys ja lopulta syvempiäkin tunteita. Postipojat on valittu jo pienenä hoitamaan tehtäväänsä kaupunkien välisinä lähettiläinä, ja hintana siitä heidän jalkoihin istutetaan pienet siivet matkaa jouduttamaan ja heidän äänensä otetaan pois. Kaski ja Uku kommunikoivat elekielellä, mutta saavat asiansa hyvin perille niinkin. Kun Uku saa kuningatar Pihlakalta määräyksen olla puhumatta, ovat Kaski ja Uku hetken samanarvoisessa tilanteessa.

Mikä on sitten tuo mystinen äänihäkki? Sen voin paljastaa, että se liittyy joutseniin, mutta lopun saat selvittää itse, sillä vaadin jokaista tarttumaan tähän tarinaan. Minulle tämä upposi paremmin kuin ikäryhmänsä edustajalle, joten suosittelen tätä vaativimpiin kertomuksiin tottuneille, fantasiaa ja satuja rakastavalle alakoululaiselle noin kymmenestä vuodesta eteenpäin sekä myös nuorille ja aikuisille, jotka eivät ota tätä maailmaa liian vakavasti. 

Kirja on yksi nuortenkirjojen Topelius-kirjallisuuspalkintoehdokkaista 2018.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjapolkuni 
Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Aika-arkku: Andri Snær Magnason

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. Tammi 2016.

"Se on kuin tinnitus. Mutta tarttuu. Lue omalla vastuullasi.

Ei tarvitse olla hullu kuullakseen kuiskausta. Se tarttuu valikoimatta, jos vain olet kuullut tai lukenut kuiskaavasta tytöstä.

Mitäpä siitä. Kuiskausta se vain on. Koko ajan. Taukoamatta. Myös nukkuessa. Joskus saattaa tuntea hengityksen. Aivan kuin perhonen lepattaisi korvalehteä vasten. Tai huulet olisivat niin lähellä, että ne välillä koskettaisivat. Se saa hieromaan korvalehteä, kunnes sitä alkaa kuumottaa, ehkä haavoille asti.

Työtoveri on kuollut oudolla tavalla ja jättänyt Antonille punaisen kansion, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt Iida-tytärtään vuosiin. Eikä kansiokaan paljon kerro, pelkkää huuhaata koko juttu. Vai onko? Ehkä joku kuiskaa vastauksen. Haluat tai et"

Oma arvio:

Olen saanut ensituntumani Marko Hautalaan Valkoiset varpaat -kauhukokoelman  kautta, jossa hänen kirjoittamansa novelli Varpaat sai kylmät kauhun väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Pitkään on ollut aie lukea lisää hänen tuotantoaan, ja nyt siihen tarjoutui loistava tilaisuus, kun häneltä ilmestyi nyt Kuiskaava tyttö.

Ihan ensimmäiseksi on pakko kehua Mika Tuomisen tekemää kantta, joka tuo pienen mielleyhtymän Uhrilampaat-romaaniin ja -elokuvaan, mutta on silti ihan oma, juuri tähän kirjaan täydellisesti sopiva luomuksensa.

 Helsinkiläinen psykiatri Anton  saa tietää kuolleesta työtoveristaan Unto Mäkilästä asioita, joiden takia hän joutuu keskelle pelottavaa, kuiskaavan tytön legendan ympärille kietoutunutta mysteeriä - ja joutuu myös siinä sivussa kohtaamaan menneisyytensä haamut. Hänen tyttärensä Iida taas toisaalla tulee tutustuneeksi väärään ihmiseen, Sanni Vuorioon, joka saa hänet oudosti otteeseensa. Anton haluaa pelastaa tyttärensä, johon hän ei ole ollut yhteyksissä sitten pikkulapsi-iän. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Vaasaan, jonne Anton lähtee etsimään tytärtään - ja missä hänen kuollut työtoverinsa työskenteli aiemmin.

Asetit tyttösi vaaraan.

Syyllisyys tuntui fyysisenä kipuna vatsassa. Jopa hurmoksen läpi.

Kuiskaava tyttö on kaikin puolin onnistunut kauhukirja. Se pitää minut heti alusta saakka otteessaan, sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapahtumat etenevät omalla painollaan paljastaen hiukan kerrallaan, muttei liikaa. Kirjasta henkii hyvin kaamea, psykologisen kauhumainen tunnelma. Marko Hietalan mutkaton ja eteenpäin vievä tyyli kirjoittaa miellyttää minua kovasti.

"Perhonen" Holmgren sanoi hitaasti, vaivalloisesti. Leukojen liike kirskui kuin ruosteiset sakset. "Tiedätkö miksi aina perhonen?"

---

"Perhonen ilmentää muutosta."

Kirjasta löytyy monia kauhulle tyypillisiä motiiveja, kuten nukke, yöperhoset, kuiskaavat äänet,  kulttimenot ja psykiatriset potilaat.

Nyt se vain katsoi tyhjyyteen laukun pimeydessä. Tavallinen typerä nukke. Rikkinäinen vanha lelu, täynnä verisiä sormenjälkiä. Ja sen sisällä joku toinen. Sekin lopullisesti rikki.

Mielikuva aiheutti äkkiä niin syvää kauhua, että Iida joutui ottamaan tukea pöydästä.

Kaiken taustalla on  paikallinen legenda 1800-luvulla eläneestä Nadja Forslin -nimisestä tytöstä, joka joutui nuorena kristillisen kastraatiokultin, skoptsien "valkaisemaksi". Siitä uskotaan syntyneen kuiskaavan tytön -kirouksen, joka tarttuu esimerkiksi sekavien kirjoitusten kautta ihmisestä toiseen (vrt The Ring-elokuva).

Kirjan lopussa auotaan monia solmuja ja kysymysmerkkejä. Kuiskaavan tytön mysteeri osin ratkeaa, mutta moni muu asia jää minulle arvoitukseksi. En ole ihan tyytyväinen lopussa tapahtuvaan juonenkäänteeseen, sillä se hiukan latisti tunnelmaa, mutta kirjan avoin lopetus on ihan mainio.

Aion ehdottomasti lukea myös  Marko Hautalan aiemman kauhuromaanin Kuokkamummo, josta olen lukenut paljon kehuvia arvioita.

Arvosanani tälle kirjalle 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kuiskaava tyttö muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Järjellä ja tunteella
Suomi lukee (Krista)
Kirjavinkit (Mikko Saari)
Luetut.Net
Nousu (Linda Rantanen)
Mielikuvakirja
Kuutar lukee
Kirjan vuoksi

Samantyylisiä kirjoja: 

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley
Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti
Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas.

Osallistun tällä kirjalla Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -kauhukirjahaasteeseen, ja olen nyt neljä kirjaa luettuani yhden kirjan päässä ihmisusi-arvonimestä.