Päivitys The Inheritance Games -sarjaan

Luin Jennifer Lynn Barnesin The Inheritance Games -sarjan toisen osan Hawthornen arvoitus. Klikkaa kuvaa päästäksesi arvioon. 

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

 Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta. Gummerus 2024

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ylenpalttiset kartanot ympäröivät keuhkopuita, joihin jokaisen Homo arboriksen on selviytyäkseen kiinnityttävä yöksi. Vain surkastuneet siivet muistuttavat heitä esivanhempien taivaisiin yltäneistä lennoista.

Vapautta janoava Katica on tottunut hurmaamaan seurapiiriläisiä huvikseen, mutta kiehtova taidemesenaatti Sera vangitsee hänen mielenkiintonsa.

Katican veli suunnittelee lentokonetta, jolla päästä takaisin taivaalle. Se ei seurapiirejä hallinnoivan tohtorimarkiisin aatteisiin sovi. Yhdellä teollaan Katica tuhoaa veljensä ja tohtorimarkiisin suunnitelmat. Alkaa koston kierre, jonka jälkeen maailma ei ole enää ennallaan." (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Siiri Enorannan nuortenkirjoista viisi (tästä linkistä voit katsoa aiemmat postaukseni) eikä yksikään niistä ole saanut minulta arvosanaa neljä huonompaa. Hänen kirjoitustyylinsä on erittäin nautittavaa luettavaa, kieli rikasta ja huolellista ja hänen luomansa fantasiamaailmat yhtä aikaa hämmästyttävän monipuolisia, mutta yhtä lailla niihin on helppo solahtaa sekaan selkeän tyylin ansiosta. Keuhkopuiden uni on ensimmäinen Enorannan aikuisille suunnattu romaani, jonka saan lukea. Häneltä on ilmestynyt aiemmin aikuisille Josir Jalatvan eriskummallinen elämä vuonna 2017.

Kirjassa eletään vuosia 1023-1025, jolloin päähenkilö Katica, koko nimeltään Kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius on 23-25-vuotias nuori nainen. Jälleen kerran hän on vannehameineen, peruukkeineen ja korsetteineen juhlissa vaikutusvaltaisen Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunion kartanossa, aivan heidän oman kotikartanonsa naapurissa. Juhlissa käy kova keskustelu tohtorimarkiisi Berenicen kehittelemästä, uudesta siirapista, jonka avulla homo arborikset voivat olla yhä pidempään erossa keuhkopuistaan. Tämä vapauttaisi heitä yhä enemmän muihin huvituksiin, ja ainoastaan öisin heidän olisi taas riisuttava itsensä alasti ja kavuttava kukin oman keuhkopuunsa hoteisiin näkemään yhdessä unia puunsa kanssa, ja saamaan uutta elinvoimaa puun mahlasta seuraavaa päivää varten. 

Katica tunsi kaikkien salongissa olevien katseet ihollaan. Jotkut tuijottivat avoimesti, toiset yrittivät olla vaivihkaisia. Edellisviikolla eräs rouva oli katican selän nähdessään oksentanut simpukankuorilla koristeltuun hedelmävatiin. (s. 40)

Katica ei ole siirappia kokeillut, eikä myöskään hänen juhlissa tapaamansa pyörätuolissa istuva taidemesenaatti Seraphina Varinius Valerius, josta on tuleva Katicalle hyvin tärkeä - varsinkin sitten, kun kukaan ei enää pidä Katicasta hänen tekojensa vuoksi. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pohditaan syitä siihen, miksi Katica seuraavaksi kohahduttaa juhlakansaa saapumalla paikalle siivet leikattuina. Näky kuvottaa muita siivellisiä. Miten Katica voi edes enää nukkua, koska hänen keuhkopuunsahan on täytynyt hylätä hänet siipien leikkaamisen jälkeen? Miten hän pysyy hengissä ilman puun ravinteita?

Katica oli pienestä asti oppinut, että juurtuneet olivat hurskaita, taikauskoisia ja typeriä. Totta kai emopuita tuli kunnioittaa, mutta juurtuneet palvoivat emopuuta epäterveellä kiihkolla ja omistautuivat sille järjettöminä. He pysyivät puussaan lähes jatkuvasti, vaikkei se olisi edes kutsunut. (s. 46)

Tottahan on se, että siivet ovat nykyään siinä määrin hyödyttömät, että kukaan ei enää kykene lentämään niillä. Ainoastaan paljon parjatut juurtuneet, jotka eivät enää kykene irrottautumaan pitkäksi aikaa sinetöidystä emopuusta, kuuleman mukaan osaisivat ehkä lentää. Katican pikkuveli Aingeru on kiinnostunut pakkomielteisesti lentokonesuunnittelusta ja hänellä onkin jonkinasteinen projekti hyvillä tulilla, kunnes Katica menee ja sotkee kaiken. Serakin on ollut aikoinaan ollut kiinnostunut lentämisestä, mutta jaksavatko homo arboriksen siivet kantaa, vaikka usko siihen olisi kuinka kova?

Mutta hän lentäisi, tänään hän lentäisi. (s. 201)

Kirjassa vuorotellaan nykyisen ja menneen välillä. Tapahtuu raakuuksia, jotka puistatuttavat, käydään Katican seurassa tuon paljon puhutun emopuun luona ja tavataan juurtuneita, kieroillaan ja keinotellaan korsettien ja puuteroitujen peruukkien valtaamassa yhteisössä. Katica tekee osin kostonhalussaan, osin oman itsekkään halun vuoksi teon, joka vaikuttaa koko lajin tulevaisuuteen. Saattaa hänellä olla motiivina myös yhteiskunnan pelastus, tiedä häntä. Hän suututtaa oman veljensä niin, ettei tämä kykene ehkä ikinä antamaan anteeksi sisarelleen. Mutta rakkaus Seraan pysyy.

---Katica, muistatko, kun ensimmäisen kerran sain kaislaliidokkini lentämään puuni latvasta sinun puusi latvaan? Tiedän, että muistat. Minä en osaa antaa anteeksi. Rakkaudella, Aingeru. (s. 224)

Keuhkopuiden uni on hämmästyttävä ja uniikki fantasiasatu aikuisille. Siinä on erityistä kiihkoa, tiettyä pahaenteisyyttä mutta myös kaunis ajatus täydellisestä yhteydestä luontoon. Siivekäs ihmislaji, jonka veri on mahlaa ja joka saa elinvoimansa omasta keuhkopuustaan, on kuvattu niin uskottavasti, että voisi olettaa tämän olevan kirja ihmislajin historiasta. Välillä kirjassa on hiukan puistattavia, kehollisia kohtia, joten pelkkää luontoyhteyttä, iloa ja auvoa ei tarina tuo. Kantava teema luontosuhteen lisäksi kirjassa on vapaus, jota tavoitellaan monenlaisin keinoin. Onko keuhkopuusta vapautuminen tie onneen?

Kirjan maailma ja tunnelma muistuttaa hiukan Enorannan vuonna 2020 ilmestynyttä nuortenkirjaa Kesämyrsky. Tämä on ihan kuin sen isosisko. Lentäminen on viime aikoina ollut kirjailijan kirjoissa toistuva elementti, kuten mainitsemani Kesämyrskyn lentureiden lisäksi vuonna 2022  Maailmantyttärissä, jossa esiintyi lentäviä feizhongeja. 

Viihdyin todella hyvin keuhkopuiden ympäröimissä kartanoissa, vannehameiden kahinassa ja mädänhajuisten keuhkopuiden hoteissa. On ilo lukea kirjaa, jossa sanat soljuvat eteenpäin kuin itsestään, jossa tunnelma nappaa armottomasti mukaansa ja joka saa minut vuoroin hämmästelemään, ihastelemaan, hiukan järkyttymäänkin. Enpä ihmettelisi, jos tämä kirja olisi Finlandia-palkintoehdokkaana ensi vuonna.

Erikoismaininta vielä Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle, erittäin kauniille kannelle!

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Kirjavinkit (Mikko)

Jorman lukunurkka

Siniset Helmet

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä: 

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama

Joka ketun jälkiä seuraa: Sinikka Koyama. Basam Books 2024 (Joka kurjen laulua kuuntelee #2)

Kansi: Sinikka Koyama

"18-vuotias Nene kärsii unettomuudesta ja painajaisista, eikä koulunkäyntikään suju ongelmitta. Väsymys ja paha olo purkautuvat ikävällä tavalla, kun Nene alkaa kiusata luokkakaveriaan Emmaa. Epäonniset sattumat lukitsevat Nenen koulun alla kulkeviin käytäviin, joita oppilaat kutsuvat ”katakombeiksi”.

Maanalaiset käytävät johtavat satumaiseen metsään, jossa Nene kohtaa valkoisen ketun. Huima seikkailu vie aina muinaiseen Japaniin asti, jossa kilpailevat klaanit ovat ajautuneet sodan partaalle ja nuori Hikaru yrittää selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Hikaru päätyy kauniin, mutta julman hovimiehen palvelukseen ja joutuu myös kohtaamaan menneisyytensä varjot. On tullut aika riisua naamiot, joiden takaa paljastuu hyvin toisenlaiset kasvot.

Joka ketun jälkiä seuraa on itsenäinen jatko-osa Sinikka Koyaman esikoisteokselle Joka kurjen laulua kuuntelee. Koyama käsittelee elämän suuria ja ajankohtaisia kysymyksiä taiturillisen tarinankerronnan keinoin, samaistuttavasti ja koskettavasti." (Basam Books)

Oma arvio:

Oli iloinen yllätys, kun Sinikka Koyama kysyi minulta kesällä, haluaisinko hänen keväällä ilmestyneestä kirjastaan arvostelukappaleen. Olin nimittäin keväällä pyytänyt kustantajalta kirjaa arvosteltavaksi, mutta heiltä en olisi saanut kuin sähköisen version, josta kieltäydyin kohteliaasti. Lainasin sitten kirjan kirjastosta, mutta en ehtinyt sitä koskaan lukemaan, kun arvostelukappaleet vievät yleensä lukuaikani kokonaan. Vielä enemmän yllätyin, kun sain paketissa signeeratun kirjan lisäksi kauniin kirjanmerkin ja kirjan kansikuvan mukaisen postikortin. 

Joka ketun jälkiä seuraa on käytännössä ihan oma, itsenäinen teos, vaikka se kytkeytyykin Koyaman vuonna 2022 ilmestyneeseen Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjaan. Kytkös on kuitenkin niin pieni, että tämän kirjan lukemisen voi huoletta aloittaa, vaikkei olisi lukenut edellistä teosta. Olen esitellyt sen Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaari-tapahtumassa keväällä 2023, mutta blogipostaus kirjasta on jäänyt tekemättä. Tässä kuitenkin tiivistys siitä:

********************************************************************************

Kansi: Sinikka Koyama

Sinikka Koyaman Joka kurjen laulua kuuntelee (Basam Books, 2022)  vie meidät Aasiaan, muinaiseen Japaniin. 19-vuotias Sofia nukahtaa bussiin ja herää oudolla päätepysäkillä, jossa törmää vanhaan ystäväänsä Nanaan. Tämä vie Sofian mystiseen Villa Ruusuun, kartanoon, jossa kaikki on jotenkin pysähtynyttä, vanhahtavaa ja unenomaista. Kartanosta löytämäänsä mystistä kirjaa luettuaan Sofia vajoaa uneen ja pääsee seuraamaan Kuivuneen joen laaksossa asuvan Mei-tytön tarinaa. Mei päätyy viettämään aikaansa Prinssin kanssa naimisiin menneen serkkunsa luo, prinssi Nobunarin hoviin, jossa juonittelulta ei voi välttyä. Kirjassa vuorotellaan pysähtyneen Villa Ruusun tapahtumien ja Mein tarinan välillä ja tarinan loppu hämmentää totisesti.

******************************************************************************

Nadia Ainova eli ystävien kesken Nene ei ole kiinnostunut lukio-opiskelusta. Häntä ei myöskään kiinnosta oman uusperheen jäsenet, isäpuoli Johannes, hänen mukanaan tulleet kaksoset Milo ja Noa, joita Nene kutsuu lähinnä riiviöiksi, saati uusin tulokas, pallopää ja kiljukaula, oikealta nimeltään Joonas, joka itkee kaiket yöt ja tekee Nenen lähes hulluksi. Eipä silti, hän ei muutenkaan saa nukuttua öisin, tai jos nukahtaa, näkee tosi kummallisia unia. Isosisko Nanan muisto häilyy talossa tämän kuoleman jälkeen. 

Muistin taas sen oudon painajaisunen. Sen, jossa mä olin oikeasti luullut olevani hereillä ja kuvitellut näkeväni huoneessani synkän, puistattavan hahmon. Se uni oli ollut jotain aivan uutta. Se oli tuntunut niin todelliselta, että mä olin lamaantunut täysin liikuntakyvyttömäksi. Jos pallopää ei olisi alkanut itkeä silloin, niin mä en olisi varmaan herännyt ollenkaan. (s. 25)

Nene purkaakin surkeaa oloaan koulussa suhtautumalla välinpitämättömästi opiskeluun ja ilkeästi muihin ihmisiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluvat Fanni ja Rebekka myötäilevät ilkeilevää Neneä, jonka kiusaamisen suurimmaksi kohteeksi on joutunut possupenaalia kantava Emma-niminen tyttö, jota possuttelee Nenen johdolla koko luokka. Alex on silminnähden ihastunut Neneen, mutta Nene ei tyydy lirkuttelemaan hänellekään, vaan on oma töksäyttelevä itsensä.

Nene elää kummallisten unien ja yhä hankalammaksi menevän arjen ristitulessa. Eräiden epäonnisten ja riidantäyteisten bileiden seurauksena hän tulee aiheuttaneeksi perheelleen jotakin kamalaa, jonka seurauksia hänen on paettava. Koulun kellarin käytältä juontaa tie pimeisiin katakombimaisiin käytäviin, jonne Nene pakenee ahdistustaan ja perheensä suuttumusta. Yhtäkkiä hän löytääkin itsensä ihan jostakin muualta, metsästä, jossa valkoinen kettu lähestyy häntä. 

Toinen tarinalinja seuraa nuorta Hikarua, joka asuu muinaisessa Japanissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Hänen mökkipahasensa pihalla on pieniä viljelyksiä, ja metsästä ja joesta löytyy muut vatsan täytteet. Seuranaan Hikarulla on nuori Kenshin, jonka tämä pelasti pahasti päihderiippuvaisena kylän kujilta. Kenshin tulee ja menee omia menojaan, mutta on sentään Hikarulle yksi ainoa tuki ja turva. Hänellä kun ei ole enää ketään. Köyhyyden sanelema, mutta seesteinen elämä häiriintyy, kun Hikaru tulee ilmoittautuneeksi Mustanpellon perheen puolesta palvelemaan Kitasogan Iehira nimistä herraa. Kukaan ei osaa arvata, mitä salaisuutta Hikaru kantaa. 

Kurjat olot työleirillä ja sekavat unet, joissa seikkailee valkoinen kettu, syövät Hikarun voimia. Onnekseen Hikaru pääsee karuista peltotöistä yllättäin hienon, kauniin ja ylvään herra Shirakamin palvelukseen, saa ylleen kauniit vaatteet ja helpommat tehtävät. Oudon vetovoimainen Shirakami kutsuu Hikarun ketunpoikasekseen ja vaikka käyttäytyy välillä hyvin julmasti ja välinpitämättömästi muita kohtaan, tuntuu ymmärtävän Hikarua. Muu palvelusväki taas tuntuu olevan kateellinen erityisasemassa olevalle Hikarulle ja tekee monenlaista kiusaa hänelle. Välillä Hikarun mieleen hiipii Kenshin ja hänen hyvinvointinsa. Hikarulle selviää tarinan edetessä myös hänen alkuperänsä, sukunsa salaisuudet ja kuka hän oikeasti onkaan.

"Te muut voitte mennä, mutta sinä jäät. pieni ketunpoikaseni..." (s. 172)

Joka ketun jälkiä seuraa käsittelee alkuosassaan hyvin raadollisesti koulukiusaamista ja tuo esiin lähinnä kiusaajan/kiusaajien näkökulman. Nenen elämä siskon kuoleman jälkeen on ollut rankkaa, ja uusperheeseen sopeutuminen erittäin vaikeaa. Äiti on toivoton, sillä hän ei saa täysi-ikäiseltä tyttäreltään minkäänlaista apua ja ymmärrystä pienten lasten hoitoon. Kaikki kulminoituu kamalaan onnettomuuteen, joka saa Nenen ajattelemaan asiat uusiksi. Vai tapahtuuko sittenkään? Kirjassa seikkaillaan samaan tapaan kuin Joka kurjen laulua kuuntelee -kirjassa unen ja valveen sekoittamassa todellisuudessa, niin että lukijakin välillä hämmentyy, mikä tapahtui oikeasti ja mikä ei.

Alkuosan nykyhetkeen perustuva tarinalinja olisi ehkä kaivannut hiukan tiivistystä, sillä se alkoi tuntua hiukan pitkäveteiseltä ja venytetyltä. Muinaisen Japanin tapahtumat olivat kirjan kiehtovin osuus, vaikka siinäkin olisi ehkä välillä voinut jouduttaa ja tiivistää kerrontaa. Kirjassa on paljon symboleita, jotka yhdistävät henkilöitä, tapahtumia, unen ja valveen  ja nykyisen ja menneen tapahtumia toisiinsa: valkoinen kettu, metsämaisema, lyhty metsässä, possupenaali jne. Hiukan minulle jäi epäselväksi ensimmäinen siirtymä nykyisen ja menneen (Japanin) välillä, sillä yhtäkkiä vain vaihtui Nenen näkökulma edellisestä luvusta seuraavan luvun Hikarun näkökulmaan, ja jouduinkin selaamaan sivuja takaisinpäin, kun en ensin tajunnut, että nyt tässä vaihtuikin henkilö kokonaan. Lopussa alkoi kuitenkin selvitä paremmin, miten mikäkin liittyi mihinkin. 

Lämpimät kädet kiertyivät ympärilleni ja minun käteni kiertyivät hänen ympärilleen. Tuli meidän välillämme oli syttynyt jälleen, ja sen vastustaminen oli minulle mahdotonta.

Vielä tämän kerran, lupasin itselleni ja sitten lakkasin ajattelemasta. (s. 289)

Kirjan maailma on minusta kiehtova ja pitää otteessaan. Mukaan tulee hieman romantiikkaakin, mutta se ei valtaa liikaa alaa. Romanttiset kohtaukset ovat päähenkilöiden iästä huolimatta hyvin kilttiä kamaa, joten tätä voi huoletta suositella nuoremmillekin kuin new adult -ikäisille lukijoille. Henkilöhahmot ovat sopivan erilaisia, mystisimmäksi hahmoksi jää herra Shirakami, josta minulle jäi hiukan outo fiilis, vaikka tarkoitus oli ehkä toinen. Nenen hahmo on alussa tarkoituksellakin provosoivan ilkeä, mutta henkistä kasvua tapahtuu ja asiat järjestyvät. Kirjan loppu on oikein tyydyttävä ja jättää hyvän mielen, vaikka alku on melkoisen ahdistava ja ärsytystäkin aiheuttava. Hyvä kirja käykin läpi monenlaisen tunneskaalan lukijassaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjafile

Siniset Helmet

Samantyylistä:

Elina Pitkäkangas: Sang

Anne-Maija Aalto: Korento

Miekkasieppari-trilogia: Cassandra Clare

Miekkasieppari: Cassandra Clare. Suomentanut Johanna Vainikainen. Otava 2024 (Miekkasieppari #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Sword Catcher. Kansi: Susan Turner

"Bestseller-kirjailijan odotettu, eeppinen fantasiasarja salaliitoista ja valtapeleistä alkaa.

Kel on määrätty oppimaan miekkasiepparin, kruununprinssin kaksoisolennon ammatti. Hän ja prinssi ovat kuin veljet, mutta Kel tietää, että hänen kohtalonaan on kuolla prinssin puolesta. Lin taas on yksi harvoista, joilla on vielä maagisia kykyjä, ja hänen on käskystä hoidettava sairaita voimillaan.

Salamurhayritys johtaa Kelin ja Linin Castellanen kaupungin alamaailman vaaralliseen verkkoon. Ylimystöllä ja rikollisilla on samat päämäärät: vauraus, valta ja hedonistiset ilot. Kel ja Lin pääsevät salatun tiedon jäljille – mutta onko tiedonjano riittävä syy suistaa koko valtakunta kaaokseen?" (Otava)

Oma arvio:

Viime kesän tuskailin Sarah J. Maasin tuhatsivuisen fantasian parissa ja vannotin, etten ota enää koskaan kesälukemistooni yli 400-sivuisia teoksia. Noh, kun kuulin, että suosikkiromantasiakirjailijaltani Cassandra Clarelta ilmestyy kesällä aikuisempaan makuun suunnattu Miekkasieppari, oli minun se kuitenkin otettava kirjapinooni. Eihän siinä sitäpaitsi ole kuin reilut 600 sivua, eli ei paljon mitään. Melko kauan minä tätäkin lueskelin ja ehdin siinä sivussa saada muutaman lyhyemmän kirjan finaaliin, mutta lopulta minun sinnikkyyteni palkittiin. 

(Olen selittänyt tämän ennenkin: kyse lukutahmeudessani ei ole siitä, etteikö kirja olisi hyvä ja mukaansatempaava, vaan siitä, että keski-ikäisen aivotoimintani ei vain kykene niin soljuvasti käsittelemään fantasiaa hienoine maailmoineen, jotta lukaisin sellaisen teoksen yhtä nopeaa kuin jonkin kevyemmän esim viihderomaanin. Minä tarvin näille enemmän aikaa ja vähemmän arjen kaaosta.)

Kel on pieni poika orpokodissa, kun eräänä päivänä kuninkaan legaatti Jolivet tulee noutamaan poikaa tapaamaan kuninkaallisia. Miksi ihmeessä kuninkaalliset olisivat kiinnostuneita tavallisesta orpopojasta? Heillä onkin Kelille tarjolla hyvin erityinen tehtävä: koska Kel muistuttaa ulkonäöltään hyvin paljon nuorta prinssi Conoria, hänestä tehdään tämän miekkasieppari. Se tarkoittaa sitä, että Kel voi tarvittaessa esiintyä prinssinä tilaisuuksissa, jotka ovat kuninkaalliselle liian vaarallisia. Hänen tulee opetella puhumaan kuin prinssi, pukeutua kuin prinssi, liikkua kuin prinssi, jotta hän menee täydestä. Kuninkaallisen ashkarineuvonantajan tuoma amuletti kaulassaan hän muuntautuu taikuuden avulla prinssin kanssa täysin samannäköisesti myös kasvonpiirteiltään. Muille uskotellaan hänen olevan Conorin serkku. Tarjous on houkutteleva: siitä, että Kel antaa koko elämänsä Conorille, hän pääsee pois orpokodista ja saa elää koko elämänsä yltäkylläisyydessä kuninkaanlinnassa.

Hänet oli opetettu pysymään hievahtamatta Conorin ja nuolen, Conorin ja miekan, Conorin ja tikarinterän välissä. Hän oli oppinut olemaan kavahtamatta terävän metallin kosketusta silloinkaan, kun se leikkasi hänen ihoaan. (s. 111)

Lin Caster on nuori tyttö, joka harjoittelee ashkarilääkäriksi Castellanen kylässä. Sitä ei katsota lainkaan hyvällä, sillä ei ole tavallista, että nainen toimii moisessa tehtävässä. Linin isoisä on aina onneksi tukenut Linin valitsemaa polkua, mutta ei kuninkaallisten neuvonantajana ehdi olemaan mukana hänen elämässään niin paljon, kuin tämä kaipaisi. Linin lääkärintyötä haittaa myös se, ettei häntä naisena päästetä käsiksi lääketieteellisiin kirjoihin. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt pelastaa rakkaan ystävänsä Mariamin, joka kärsii mystisestä sairaudesta. Hän on valmis vaikka käyttämään taikuutta. Ashkarit ovat kylässä vieroksuttuja, mutta heidän lääkärinpalveluksiaan kyllä arvostetaan. Siksipä jopa kuninkaallisilla on luotettu ashkari hovissaan. 

Nuoriksi miehiksi vartuttuaan Kel ja Conor asuvat yhä samassa huoneessa ja ovat erottamattomat kuin veljekset. He viettävät melko railakasta elämää, johon kuuluu päihteitä ja ostettua naisseuraa. Conoria painostetaan jo kovasti avioitumaan, mutta häntä ei sitoutuminen ja tarjotut ehdokkaat juuri kiinnosta. Nuorukaisten lapsuudenystävä Antonetta on suunnitellut, äitinsä avustuksella, avioituvansa Conorin kanssa lähinnä käytännön syistä, mutta Conor ei näe Antonettaa tulevana kumppaninaan. Kel muistelee aikoja, jolloin hän antoi leikkikaverilleen Antonetalle ihastuksissaan heinäsormuksen, mutta nyt nuoreksi naiseksi varttunut Antonetta tuntuu olevan hänen ulottumattomissaan. Niinpä hän aina vain palaa Sillan syliin, joka työskentelee heidän suosikkihuvittelupaikassaan Caravelissa. Rakkautta se ei ole, kiintymystä ehkä, mutta enimmäkseen huvittelua ja nautintoa.

Tämä on se, Kel ajatteli. Salaisuus joka saattaa maksaa minun henkeni. (s. 297)

Kelin, Conorin ja Linin tiet kohtaavat, kun Kel joutuu erehdyksessä pimeällä kujalla pelätyn rikollispomon Prosper Beckin kiipijöiden pahoinpitelemäksi, ja Linin isoisän mukaan hänen tyttärentyttärensä on paras ashkarilääkäri pelastamaan henkitoreissaan olevan Kelin. Conor on vaikuttunut tuon naisen taidoista ja tarjoaa palkkiotaan, jonka tuo ylpeä ja nenäkäs ashkarineito torjuu. Prinssi suivaantuu moisesta käytöksestä ja kieltää Linin koskaan enää astuvan palatsiin. Hänen on kuitenkin pakko pyörtää päätöksensä, kun on myöhemmin itse apua vailla jouduttuaan isänsä, ailahtelevaisen kuningas Marcuksen ruoskimaksi. Linin hoitaessa tuskaista prinssiä he avautuvat  toisilleen ja huomaavat, ettei kumpikaan ole niin paha, miltä näyttää. Ehkä prinssi voisi jotenkin auttaa Liniä?

"Siitä hetkestä, kun tapasin sinut, et ole halunnut minulta yhtään mitään. Sinä olet itse kaikki, mitä tarvitset, sinulla on jo kaikkea." Prinssi kumarsi päätään; hänen hengityksensä liikautti Linin hiuksia. Viinin ja kukkien tuoksu. "Katsot minua kuin minulla ei olisi sinuun minkäänlaista valtaa." (s. 488)

Miekkasieppari on oikein kiehtova fantasiasarjan aloitus. Pidän sen ideasta, kuninkaallisiin juonitteluihin sijoittuvasta maailmasta ja henkilöistä. Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei tämä ollutkaan niin romantiikkapainotteinen kuin Claren aiemmat teokset. Taikuuttakin mukana on vain ripauksen verran, vaikka sitä puolta kirjailija on suosinut tosi paljon fantasioissaan. Jos siis odottaa samanlaista menoa, mitä kirjailijan Varjojen kaupungit - ja Varjometsästäjät -sarjoissa on totuttu lukemaan, tulee yllättymään. Toki tässäkin on tunnistettavissa Claren hyvin yksityiskohtainen tyyli maailmanrakennuksessa ja henkilökuvauksissa sekä luontevasti etenevät dialogit henkilöhahmojen välillä. 

Minä olen prinssin kilpi. Olen hänen särkymätön haarniskansa. Vuodan verta, jottei hän vuotaisi. Kärsin jottei hän koskaan kärsisi. Kuolen jottei hän koskaan kuolisi. (s. 559)

Yllätyin kovasti siitä, ettei minua haitannut ollenkaan romantiikan vähyys kirjassa. Rakastan toki Claren aiempia mahtipontisia romantasioita, mutta Miekkasieppari toimi oikein loistavasti ilmankin jatkuvaa romantiikan räiskettä. Kel, Conor ja Lin ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joiden vaiheista haluan ehdottomasti lukea lisää. Kelin uskollisuus Conorille, mutta toisaalta hänen omat päätöksensä suostua epämääräisten tahojen hommiin tuovat vastapainoa. Linin sinnikkyys pelastaa rakas ystävänsä ja kehittyä lääkärinä ympäristön asenteista huolimatta tuovat raikasta naisenergiaa kirjaan. Ja sitten Conor, hiukan hukassa oleva, rikkinäinen prinssi, joka kohtaa viimein sellaisen tunteen, jota ei pysty hallitsemaan. Upea kolmikko, joiden elämään haluan vielä kuulua seuraavien osien verran.

Olisiko kirja voinut olla kuitenkin hiukan tiiviimpi? Sitä jäin miettimään. Olin kirjaa lukiessani luulossa, että kyseessä olisi yksittäinen teos, mutta loppua kohti aloin tajuta, että tämähän saa jatkoa vielä. Ja totta, The Ragpicker King ilmestyy alkukielellä maaliskuussa 2025, joten ehkäpä saan ensi kesäksi taas luettavaksi lisää paksua, mutta kiehtovaa fantasiaa.

Annan arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Crescent city -sarja: Sarah J. Maas

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Nousu: Nicholas Binge

 Nousu: Nicholas Binge. Suomentanut Laura Kataja. Bazar 2024

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ascension. Kansi: Harper Collins Publishers / Jussi Jääskeläinen

"Nicholas Bingen kauhutrilleri Nousu vie kohtalokkaalle retkelle mystisen, keskeltä valtamerta nousseen vuoren huipulle.

Valtava, lumen peittämä vuori on ilmestynyt tyhjästä keskelle Tyyntä valtamerta. Kukaan ei löydä vuoren olemassaololle selitystä, joten salaperäinen järjestö palkkaa fyysikko Harold Tunmoren selvittämään vuoren mysteerin.

Harold tiimeineen ei pysty kuvittelemaankaan, mitä kaikkea he kohtaavat vuoren huippua kohti kiivetessään. Mitä korkeammalle tiimi kapuaa, sitä vähemmän asiat vaikuttavat luonnollisilta. Aika kulkee epätavallisesti, minuutit muuttuvat tunneiksi ja tunnit päiviksi. Tiimin jäsenet alkavat menettää muistonsa ja vainoharhaisuus leviää heidän joukossaan.

Vaaroista huolimatta ryhmä kokee kummallista paloa saavuttaa vuoren huippu. Sitä kohti edetessään Harold joutuu kuitenkin pohtimaan, odottaako perillä ihmiskunnan mahtavin tieteellinen löytö vai hänen oma tuhonsa? Nicholas Bingen Nousu kaappaa mukaansa kauhistuttavalle matkalle kohti salaperäisen vuoren huippua ja iskee tajuntaan kuin hakku jäiseen kiviseinämään." (Bazar)

Lukunäyte

Oma arvio:

Viihdekirjapainotteisen kesän jälkeen on ihana tarttua välillä ehtaan scifiin. Tai oikeastaan kauhunsekaiseen ja jännärimäisesti etenevään scifiin. Nicholas Bingen Nousu kiinnitti heti huomioni, sillä tykkään juuri tällaisista genrekummallisuuksista. Kirja oli vuoden 2023 Goodreads Choice Awards -äänestyksessä vuoden parhaan scifikirjan kategoriassa.

Benjamin Dunmoren erikoislaatuinen veli on kadonnut mystisesti 29 vuotta sitten. Harold Dunmore oli hyvin arvostettu tutkija, suoranainen nero, ja hänen erikoinen, nepsy-piirteinen käyttäytymisensä ei jäänyt keneltäkään huomaamatta hänen lapsuudessaan. Ben ja hänen siskonsa Poppy eivät koskaan tunteneet kunnolla veljeään, joka lähti nuorena opiskelemaan lääkäriksi, mutta lopetti työnsä lääkärinä ja matkusteli ympäri maailmaa tutkimassa milloin mitäkin kiinnostavaa. Hämmästyksekseen Benin teini-ikäinen tytär Harriet, joka oli Haroldille tärkeä, sai kolme hyvin kummallista kirjettä sedältään tämän katoamisen jälkeen. Mikään kirjeissä ei tuntunut käyvän järkeen.

Sitten Ben kuulee eräältä ystävältään, että Harold olisikin elossa. Hän oli nähnyt ihan samannäköisen miehen eräässä psykiatrisessa sairaalassa. Ben ällistyy tosissaan, sillä he olivat jo luopuneet toivosta, että Haroldia koskaan löytyisi. Ja totta tosiaan, St. Brigitin sairaalasta löytyy tuttu henkilö, jonka katse on kuitenkin oudon tyhjä, ja joka höpisee jotain outoa muurahaisista. Ben ehtii käydä veljensä luona muutamia kertoja todistamassa tämän pelottavia psykoottisia kohtauksia, ennen kuin surulliset uutiset kantautuvat Benin korviin: Harold on riistänyt hengen itseltään. Benin nappama nahkasalkku sisältää joukon kirjeitä, jotka on yllättäin kaikki osoitettu Harrietille. Niistä puuttuu nuo kolme kirjettä, jotka on lähetetty Benin tytölle aiemmin. 

Sen kutsuminen vain vuoreksi olisi vääryys. Se on vuoren muotoinen ja hahmoinen, nousee vallitsevana meren ylle ja kohoaa pilvetöntä sinistä taivasta kohti. Se näyttää olevan kalliota, samojen geologisten työntö- ja vetovoimien muodostama, jotka luovat kaikki vuoret planeetallamme. 

Mutta sen koko! Voi Luoja, Hattie, koko! (s. 62)

Haroldin kirjeiden kautta koetaan kaikki se hämmennys ja kauhu, mitä hän on kokenut ennen psykiatriselle osastolle joutumista. Miten hänet kutsutaan yllättäin salaiseen tapaamiseen miehen kanssa, joka osaa jostain syystä ennustaa tulevia tapahtumia. Ja miten tämä lopulta sekoaa ja ampuu itsensä. Järkyttynyt Harold saa kuulla mystisestä vuorenjärkäleestä, joka on ilmestynyt yhtäkkiä, kuin tyhjästä, keskelle valtamerta. Ja miten ensimmäisestä retkikunnasta palasi elävänä vain kaksi ihmistä heidän yritettyään kiivetä ylös tuota vuorta. Haroldia ei kiinnosta lähteä uhraamaan henkeään moisen vuoren vuoksi, mutta kun hän saa kuulla, että toinen hengissä olevista on hänen ex-vaimonsa Naoko, hänen on pakko lähteä.

Perusleirissä Haroldille jo alkaa valjeta, miten isosta projektista on kyse. Mukaan uuteen retkikuntaan lähtee kokenut vuorikiipeilijä, joukko eri alojen huippututkijoita ja aseistettuja sotilaita. Mihin ihmeeseen aseita tarvitaan tyhjällä vuorella? Miksi Naoko alkaa kirkua nähdessään ex-rakkaansa? Miksi tuntuu, ettei seurueelle kerrota läheskään kaikkea?

Kirjeissä Harold raportoi heidän etenemistään ylöspäin, kuvailee tuntemuksiaan ja tapahtumia seurueen jäsenten kesken. Välillä hän palaa menneisyyteen ja muistelee aikaa, kun hän tapasi Naokon, kuinka he rakastuivat ja alkoivat sijaisvanhemmiksi eräälle pikkuiselle pojalle. Jotain kipeää ja arkaa liittyy Naokon ja Haroldin suhteen päättymiseen, eikä hän ole valmis sitä heti kirjeissään paljastamaan.

Tämä vuori - se hylkää kielen. Tekee sen kyvyttömäksi. Kaikki mitä jää jäljelle on täydellinen epäusko, ja lähes uskonnollinen kunnioitus. (s. 94)

Vuorella niin aikakäsitys kuin ihmisten käytös alkaa muuttua, mitä ylemmäksi he pääsevät. Konflikteja tulee ja monia asioita alkaa paljastua. Haroldin kirjeistäkin voi päätellä, että hän ei ala pysyä loppua kohti ajankulusta kärryillä ja päiväykset alkavat heitellä miten sattuu. Mitä ihmettä tuolla vuorella tapahtuu? Olin jatkuvasti hämmennyksen vallassa ja odotin uusia johtolankoja siitä, miksi he ylipäätään olivat tuolla vuorella. 

Mutta silti jokin käski minun liikkua. Ja sillä hetkellä tajusin jotakin ihanaa. Koko alun kömpelö paniikki oli mennyt ja jäljellä oli vain sokeuteni ja pelkoni, ymmärrys tuli kuin isku palleaan.

Halusin elää. (s. 156)

Nousu piti minua kyllä otteessaan hyvin tehokkaasti - kirjaimellisesti koko nousun ajan. Pidän kovasti aikaulottuvuuksilla leikittelevästä scifistä ja tässä sitä puolta on sopivassa määrin. Ihmisten muuttuva käytös ja pelottava uhkan tuntu toi kirjaan sopivan kauhumaisen tunnelman. Toisaalta jännityksen seassa on myös monenlaista pohdintaa elämästä, uskonnoista ja ylipäänsä siitä, mitä me ihmiset olemme täällä maapallolla. Olemmeko me joillekin kuin muurahaisia, jotka voi tuosta noin vain liiskata kengän alle? Loppua kohti odotin kuumeisesti, pääsisivätkö tyypit huipulle asti ja mitä siellä odottaisi. Olin ehkä hivenen pettynyt loppuratkaisuun, sillä se tuntui ehkä turhan ilmeiseltä ja helpolta vastaukselta. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikki kiteytyi noiden kirjeiden kautta lopuksi Benin loppusanoihin, jotka loivat hämmentävän illuusion siitä, että kirja olikin ollut autofiktiota.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia

Josh Malerman: Punainen piano