"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta."
Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä.
Joka vuosi John Pentecost palaa
juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat
pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin.
Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo
hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.
Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)
Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)
Oma arvio:
Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.
Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.
Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja. Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)
Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.
Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.
Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)
Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.
John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.
Arvosanani 4,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
En löytänyt muita bloggauksia
Samantyylistä luettavaa:
Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley
Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:
metsä
Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.
Arvosanani 4,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
En löytänyt muita bloggauksia
Samantyylistä luettavaa:
Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley
Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:
metsä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti