Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024
"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)
Oma arvio:
Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.
Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.
Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.
Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)
Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa?
Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)
Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.
"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)
Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.
Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää.
Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa.
Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)
Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?
Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.
Annan arvosanaksi tälle 4-
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
--
Samantyylistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti