"Sukellusta harrastava Tiira rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta.
Hänen suurin haaveensa on päästä lukion päätyttyä vapaaehtoistyöhön
mertensuojeluprojektiin Filippiineillä, ja sen jälkeen kouluttautua
meribiologiksi voidakseen tehdä jotakin konkreettista maailman merien
hyväksi. Unelman ylle kohoaa kuitenkin uhkaava varjo: kaksi viivaa
raskaustestissä. Tiira tietää heti, mitä on tehtävä - mutta kaikki hänen
ympärillään eivät ole samaa mieltä." (Karisto)
Oma arvio:
Anu Holopainen on rohjennut kirjoittaa nuortenkirjan aiheesta, joka varmasti herättää ajatuksia. Kun kirjan keskiössä on abortti, ei voi lukija välttyä omien moraalisten arvojensa miettimiseltä, etenkään kun kirjan keskeiset henkilöt vuorottelevat minäkertojina, ja tuovat näin ollen jokainen omanlaisensa näkemyksen asiaan. Kenen puolelle sinä asetut?
Mulla on suunnitelmat valmiina, eikä niihin kuulu synnärit eikä supparit eikä epparit eikä tissittely eikä vaippailu. (s. 34)
Kirjan päähenkilö, raskaudestaan kauhuissaan oleva Tiira, ei koe vatsassaan olevaa solurypästä vielä elolliseksi olennoksi, eikä usko kokevansa minkäänlaisia tunnontuskia keskeyttäessään raskautensa. Tiiran ystävä Olivia, jolle äitiys on ollut pitkään haave, kokee epäreiluksi sen, että Tiira saisi kokea äitiyden, muttei halua. Tiiran äiti taas pitää tytärtään hirviönä, joka surmaa oman syntymättömän lapsensa ilman tunnontuskia. Tiiran siskolla Lilillä on itsellään kaksi lasta, mutta hän silti ymmärtää Tiiran valinnan täysin - tai juuri siksi. Henri on se, jonka kanssa raskaus sai alkunsa, ja joka ei oikein tiedä miten suhtautua, varsinkaan sen jälkeen, kun Tiiran äiti soittaa hänelle ja sekoittaa hänen päänsä. Sitten pitäisi vielä lukijana muodostaa oma kanta tähän asiaan. Se ei ole helppoa. Tämä yllättää minut itsenikin.
- Miten mikään voi olla tärkeämpää kuin oma lapsi? Anteeksi kun oon tyhmä, mutta mä en vaan tajua. Enkä itse asiassa haluakaan tajuta. (s.131)
Minun on kamalan hankala pitää Tiirasta, saati samaistua häneen. Johtuuko tämä nyt sitten erilaisesta moraalikäsityksestämme? Ymmärrän toki sen, että Tiira ei ole vielä kypsä aikuinen, ja hänen tilanteensa on hyvin hankala ja tukala. Vaikka yritän ymmärtää hänen asemaansa ja ajatella itseäni 18-vuotiaana samanlaisessa tilanteessa, huomaan välillä Tiiran äidin ja Olivian näkemyksissä hyviä pointteja ja mietiskelen asiaa paljonkin. Voiko ajatella noin, että lapsi pilaa tarkkaan harkitut suunnitelmat, tässä tapauksessa Tiiran vapaaehtoistyön mertensuojeluprojektissa, vai voisiko ajatella, että lapsi toisi hänelle mukanaan jotain ihan erilaista, mutta paljon parempaa? Voiko 18-vuotiaana olla täysin varma, ettei ikinä, koskaan, missään tilanteessa halua saada lapsia? Moinen ehdottomuus kuuluu nuoruuteen, tosin joillakin se jatkuu koko elämän. Ihmisen elämässä on kuitenkin monenlaisia vaiheita, jolloin mielipiteet voivat muuttua tilanteen mukaan, ja myös lapsettomiksi vannoutuneet haluavatkin myöhemmin äidiksi.
Kirja pistää miettimään, onko äitiys sisäänrakennettu ominaisuus, joka joko on tai ei ole ihmisessä, vai voiko sitä kaikki oppia tai kehittää? Vaikka ei 18-vuotiaana kokisi itseään äidilliseksi, tarkoittaako se, ettei olisi sitä koskaan? Täytyykö olla äidillinen sillä hetkellä, kun tulee raskaaksi? Onko alkio vain pelkkä solurypäs, kuten Tiira ajattelee, vai onko siinä jo ajatus ihmisestä, ja onko se siis jo ihminen, jonka pitäisi saada syntyä?
Kirja pistää miettimään, onko äitiys sisäänrakennettu ominaisuus, joka joko on tai ei ole ihmisessä, vai voiko sitä kaikki oppia tai kehittää? Vaikka ei 18-vuotiaana kokisi itseään äidilliseksi, tarkoittaako se, ettei olisi sitä koskaan? Täytyykö olla äidillinen sillä hetkellä, kun tulee raskaaksi? Onko alkio vain pelkkä solurypäs, kuten Tiira ajattelee, vai onko siinä jo ajatus ihmisestä, ja onko se siis jo ihminen, jonka pitäisi saada syntyä?
Miten voin vakuuttaa?
Miten osaan kertoa oikein?
Miten saan kuulemaan, ymmärtämään?
Miten voin olla varma
että hän on varma
ettei hän kadu
koskaan
ettei hän vain uhmaa
vaan todella tietää?
Ja jos hän joskus katuu
miten voin kestää
hänen surunsa? (s. 41-42)
Tiiran äidin sanojen julmuus on ehkä viety piirun verran yli, mutta toisaalta hänen surunsa ja tuskansa tyttärensä päätöksestä on käsinkosketeltavaa. Se kätkeytyy juuri tuon kaiken vihapurkauksen taakse. Totta kai hän haluaisi saada lapsenlapsen, ja ajatus siitä, ettei Tiira halua suoda hänelle sitä, loukkaa. Tyttären moraalikäsitys on hänelle vieras, ja hän on takuuvarma siitä, että tytär tulee vielä katumaan päätöstään. Millaiseksi ihmiseksi hän on kasvattanut hänet, jos hän ei katuisi aborttiaan? Häntä pelottaa, että Tiira tekee kaiken vain uhmatakseen äitiään, ettei hän ole miettinyt asiaa kunnolla loppuun ja tulee kokemaan abortin jälkeen kovan surun, romahduksen. Miten äiti voi sitten olla tukena? Tiiran isosisko on Tiiran tukipylväs: hän ei moralisoi, hän ymmärtää, hän tukee siskonsa päätöstä, ja sanoo, että tekisi itsekin samoin, jos olisi Tiiran tilanteessa. Vaikka hän on itsekin äiti, häntä ei kauhistuta Tiiran aborttipäätös. Tiiran isä ei ota kovin syvällisesti asiaan kantaa, mutta tokaisee vain, että Tiira tekee niinkuin itse parhaiten haluaa.
En halua
en halua
En
vain
HALUA!
EN! (s.76)
Kirja on kerronnaltaa melko suoraviivainen matka kohti Tiiran aborttia. Tiiran lääkkeellisen raskaudenkeskeytyksen vaiheet kuvaillaan hyvin tarkasti, ja myös siitä aiheutuvat kivut ja tuska on niin intensiivisesti kuvattuja, että lukijalle käy selväksi, ettei asia hoidu vain nielemällä pari tablettia. Kivutta ei selviä, päätti miten päin vaan. Pidän siitä, miten kirjan lukuja täydentää pienet runonpätkät eri osapuolien tuntemuksista. Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, joten aiheen käsittely ei jää yksipuoliseksi, vaan pistää lukijan miettimään oman puolensa. Puolta ei ole toki pakko valita, vaan se voi olla yhdistelmä eri näkemyksiä.
Arvosanani 3+
Tämän kirjan olen ostanut omakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti