Lasilapset-trilogia: Kristina Ohlsson

Lasilapset: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2013): Glasbarnen. 

 "Vatsanpohjaa kutsuttavaa jännitystä ahmimisikäisille

Lasilapset, jännitystrilogian palkintoja rohmunnut avausosa, on älykkäistä dekkareistaan tunnetun Kristina Ohlssonin lastenkirjadebyytti. Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan..."(WSOY)

Linkki kirjatraileriin:  https://www.youtube.com/watch?v=v0N6YBg3uuo&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430507_lukun.pdf

Oma arvio: 

Tarkoitukseni oli lukea ja arvioida tämä kirja yhdessä kohderyhmään kuuluvan (pian 10-vuotias) tyttäreni kanssa, mutta hän ei ole nykyään kiinnostunut kuin hevoskirjoista, joten luin sitten tämän yksin. 

Ikkunaan koputettiin.

Kop, kop.

Voi ei.

Billie käpertyi peiton alle.

Ei nyt. Ei kun hän oli yksin. (s. 90)

Lasilapset tempaisee minut vaivattomasti matkaansa heti alkusivuilta lähtien. Alussa kuvataan päähenkilön, 12-vuotiaan Billien uudelle paikkakunnalle ja uuteen taloon muuttamisen vaikeutta. Hänen isänsä on menehtynyt aiemmin sairauteen, ja isän menettämisen suru on läsnä muuttohommissa. Kristianstadiin jää Simone-ystävä ja tuttu koti, mutta onneksi Billie saa luvan vielä jatkaa kesäloman jälkeen vanhassa koulussaan Åhusista käsin.

Kuva: Pixabay

Pidän kirjan selkeästä ja helppolukuisesta tyylistä, ja siitä, ettei Billie jää kuitenkaan liikaa surussaan vellomaan, vaan kirja etenee tapahtumapainotteisesti eteenpäin. Billien vanhoin huonekaluin kalustetussa uudessa kodissa alkaa tapahtua mystisiä, pelottaviakin asioita, jonka vuoksi tyttö alkaa tutkia asiaa tarkemmin. Ensimmäiseksi hän menee kirjastoon, mistä tietenkin ilahdun kovasti. Billie tutustuu Aladdin-nimiseen poikaan, joka on kirjassa järjen ääni - hän kyseenalaistaa talossa tapahtuvien asioiden yliluonnollisuutta melkein viimeiseen asti. Myös Simone auttaa tutkinnoissa, kun hän tulee välillä vieraisille ystävänsä luo.

Kuin varkain, jännittävien ja arkisten tapahtumien lomassa, kirjassa tulee esille myös sellainen teema, miten lapsi voi suhtautua äidin uuteen miespuoliseen ystävään, ehkä myös tulevaan kumppaniin,  isänsä kuoleman jälkeen. Billien kohdalla kaikki soljuu paikoilleen kuin itsestään, luonnollisella painollaan.

Lasilapset on jännittävä, muttei kuitenkaan liian pelottava kirja varhaisnuorille alakoululaisille. Kirjassa on ripaus kauhuelementtejä, jotka kuitenkin selittyvät osin luonnollisilla asioilla. Vai selittyvätkö sittenkään? Kirja sopii mainiosti sekä tytöille että pojille.

Annan arvosanaksi 4. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lasilapset muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Kymmenes kirjain
Kirjojen keskellä
Lukeva peikko
Lastenkirjahylly

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

1. Kirjassa muutetaan


Hopeapoika: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2018. (Lasilapset #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2014): Silverpojken. Kansi: Sami Saramäki

"Koululaisten oma mysteerisarja

Olisiko sittenkin syytä uskoa kummituksiin? Herkullisen karmiva jatko-osa Kristina Ohlssonin jännärille Lasilapset. Tällä kertaa Billie, Aladdin ja Simona selvittävät salaperäisen pojan arvoitusta.

Aladdinin vanhempien vesitorniravintolasta katoilee ruokaa. Tornin liepeillä norkoilee outo poika, jolla on talvipakkasista huolimatta aina sortsit jalassaan. Kun Aladdin yrittää puhutella häntä, hän häipyy sanaakaan sanomatta, eikä lumihankeen jää jälkeäkään. Kuka poika oikein on? Kenties yksi Åhusiin hiljattain saapuneista pakolaisista? Vai voisiko hän olla Hopeapoika, joka yrittää löytää kadonneet kirkkohopeat, vaikka on ollut kuolleena jo sata vuotta? Aladdin, Billie ja Simona päättävät ratkaista mysteerin. (WSOY)

Oma arvio:

Luimme ja arvioimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Ruotsalaisen jännityskirjailija Kristina Ohlssonin varhaisnuorille suunnatun jännityssarjan toisessa osassa Hopeapoika on nyt pääosassa ruotsinturkkilainen Aladdin-poika, jonka perhe on joutunut talousvaikeuksiensa vuoksi myymään asuntoveneensä ja muuttamaan vanhaan vesitorniin, jossa heidän perheyrityksensä, ravintola nimeltä Tornin turkkilainen sijaitsee. Elämä vesitornissa kuulostaa kutkuttavalta ja jännältä, ja sitäkin se on kymmenvuotiaalle Aladdinille, mutta toisaalta häntä surettaa se, että hänen vanhempansa ovat suurimman osan ajasta ravintolan puolella työn touhussa. Jos he eivät ole töissä, he murehtivat rahahuolia, joita ei helpota yhtään se, että ravintolasta on alkanut kadota öisin ruokaa.

"Jos hän alkaa puhua Hopeapojasta, teidän täytyy luvata, ettette kuuntele häntä, sillä se juttu on silkkaa hölynpölyä." (s.99)

Aladdin ystävystyi edellisessä osassa Lasilapset kummitustalossa asuvaan Billieen, sekä hänen Kristianstadissa asuvaan ystävään Simoneen. Aladdin saa tukea yksinäisyyteensä ystäviltään, joiden kanssa hän alkaa pähkäillä kadonneiden ruokien arvoitusta. Aladdin näkee sattumalta ulkona mystisen pojan, jolla on talvisäässä vain sortsit jalassaan. Sama poika tuntuu ilmestyvän vain hänelle aika ajoin. Onko hän läheiseltä pakolaisveneeltä, joka puhututtaa Åhusilaisia, vai onko hän mystinen aave menneisyydestä. Aladdin näet kuulee, että vesitornin paikalla on ollut kauan sitten hopeapaja, jonka kirkolle tilaustyönä tehdyt hopeat joku ketale varasti. Hopeita ei ole löydetty tänäkään päivänä, ja niinpä Aladdin päättää ystävineen löytää hopeat ja pelastaa niiden avulla Tornin turkkilaisen kohtalon.  Muuten Aladdinin perhe saattaa muuttaa takaisin Turkkiin, ja sitä Aladdin ei missään nimessä halua. Hän on henkeen ja vereen ruotsalainen. Lapset saavat apua paikalliselta papilta, joka ohjee heidät erään iäkkään naisen, Elsan luo, joka tietää paljon kylän mysteereistä.

Hopeapoika ei ole niin kauhupainotteinen kirja kuin Lasilapset, mutta siinä on hyvin vetävä mysteeri taustalla. Minua aikuisena alkoi hiukan kyllästyttää Aladdinin vanhempien rahahuolien vatvominen, ja mietinkin, miten lapset sitä jaksaa lukea (tai kuunnella.) Tärkeä asia sinänsä, sillä rahavaikeuksia on varmasti suurimmalla osalla joskus ollut tai tulee olemaan, mutta ehkä vähempikin vatvominen olisi riittänyt. Aladdinin suru ja pelko asioista, joita hän ei oikein kykene ymmärtämään, on kuitenkin käsinkosketeltavan aitoa ja samaistuttavaa. Kirjan yleisilmapiiri on huolestuneisuuden sävyttämä,  joten kauhean iloista luettavaa hakevalle tämä ei ehkä sovi. Kirjassa sivutaan myös pakolaisuutta, kun suuri veneellinen pakolaisia odottaa turvapaikkapäätöstä Åhusin satamassa.

Poikani mielestä Hopeapoika on jännittävä, kiinnostava ja yllättäen hauska kirja, mutta välillä surullinenkin, sillä pakolaislapset surettivat häntä. Henkilöistä Hopeapoika on kiinnostavin ja mieleenpainuvin, sillä hän on kummitus (vai onko?) Kirjassa ei ole ollenkaan kuvitusta. Pojan mieleen jäi erityisesti kohtaus, jossa Aladdin ystävineen jäivät ravintolaan yöksi väijymään mahdollista ruokarosvoa. Hän ei oikein pitänyt Tornin turkkilaisessa työskentelevästä apulaisesta Matsista. Kirja on poikani makuun ehkä hiukan liian pitkä (224 sivua), ja hän suosittelee kirjaa 8-10-vuotiaille tytöille ja pojille. Kirjan kansi on erityisen hieno, mutta kirjan nimi on kuulemma hiukan outo.

Sarjan kolmas osa Kivienkelit ilmestyy suomeksi alkukeväällä 2019.

Poikani arvosana 4

Minun arvosanani 4-

Yhteisarvosana on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Kivienkelit: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. (Lasilapset #3)

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Stenänglar. Kansi: Sami Saramäki.

"Kummitteleeko puutarhassa? 

Lasilapsista ja Hopeapojasta tutut Simona, Billie ja Aladdin ratkovat itsestään liikkuvien kivipatsaiden arvoitusta.

Pian on pääsiäinen, ja Simona odottaa pääsevänsä viikoksi isoäidin luo Åhusiin. Mutta jokin on vinossa, niin isoäidissä kuin hänen talossaankin. Isoäiti on väsynyt ja ajatuksissaan, ja Simona kuulee Huokausten huoneesta narahtelevia askeleita, vaikkei siellä ole ketään! Puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat vähän väliä paikkaa. Ja mistä ovat peräisin vanhojen kasettinauhojen salaperäiset äänet, jotka kehottavat Simonaa kiirehtimään, ennen kuin on liian myöhäistä? Kun kysymyksiä vain karttuu, Simona pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin avukseen mysteeriä ratkaisemaan." (WSOY)

Oma arvio:

Pidin kovasti Lasilapset-osasta, mutta petyin hiukan sarjan toiseen osaan Hopeapoika, jossa ei ollut mielestäni kauhuelementtejä niin kutkuttavasti kuin ensimmäisessä. Kivienkelit-kirjan takakansitekstissä, luvataan tämän olevan näistä kolmesta jännittävin. Luettuani kirjan olen samaa mieltä. Kivienkelit sisältää välillä hiuksianostattavan hyytäviä kohtauksia jopa näin aikuisnäkökulmasta.

Tällä kertaa tarinan pääosassa on Billien Kristianstadissa asuva ystävä Simona, jonka isoäiti asuu vanhassa hotellissa Åhusissa. Simona ei osaa aavistaakaan, millainen pääsiäisloma hänelle mummon luona tulee, kun hotellilla alkaa tapahtua kummia. Pihalla olevat kivipatsaat oudoksuttavat Simonaa, etenkin kun ne alkavat liikkua öisin eri asentoon ja lopulta jopa kaatuvat. Tekeekö joku kiusaa? Kun mummo antaa Simonalle viihdykkeeksi vanhan kasettinauhurin, Simonan niskakarvat nousevat pystyyn, kun hän kuulee outoja viestejä kaseteilta. Aladdin ja Billie eivät meinaa uskoa ystäväänsä. Pian hekin kuitenkin alkavat ihmetellä, kun patsaat ovat aina eri asennossa.

Simona pidätti hengitystään, kun hän painoi toistonappia.

Ensin kuulosti siltä kuin joku olisi huokaillut. Tai huohottanut. Ihan kuin tuo henkilö olisi juossut tosi pitkään. Tai ollut peloissaan. (s. 115)

Kirjassa käsitellään myös surua, sillä Simonan mummo joutuu sairaalaan tutkimuksiin kaaduttuaan pihalla, ja Simona saa kuulla ikäviä uutisia - mummo on sairastunut syöpään. Simonalla on yhtä aikaa huoli mummostaan ja talon oudoista tapahtumista. Onneksi ystävät ovat tukena.

Kirjassa juoni etenee hyvin soljuvasti eteenpäin ja tarjoaa mysteerejä ja kauhun värähdyksiä tyydyttävästi. Lasten kauhulle tyypillisesti asiat selittyvät lopussa loogisesti, mutta jotain jää kuitenkin sopivasti hämärän peittoon. Kuten muutkin sarjan osat, tämän voi lukea itsenäisenä osanakin. Kivienkelit sopii loistavasti noin 10-12-vuotiaille kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani on 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan;

34. A ghost story