Synninkantajat: Pauliina Rauhala

Synninkantajat: Pauliina Rauhala. Gummerus 2018.
 

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuva: Shutterstock

"1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki ja sen varrella Kylä, jossa eletään kirjaimellisesti ajan ja ikuisuuden rannalla: Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä.

Taisto puhelee päivisin puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin hän rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat.

Aliisa muistaa uskosta toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa hoitokokoukset. Hänen tyttärensä Auroora kamppailee rajan ylittävän rakkauden kanssa.

Aaron on sekä mummin että papan silmäterä. Hänen hartain rukouksensa on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin. Aaron kirjoittaa Tärkeiden Asioiden Vihkoon salaisuuksia ja rakentaa omaa Arkkiaan.

Synninkantajat on vahvasti kaunokirjallinen ja psykologisesti uskottava romaani sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkauden monista merkityksistä. Se kurkottaa yhden suvun tarinasta yleisinhimilliseen ja hakee rinnastuksia myös historiasta ja nykypäivästä." (Gummerus)

Lukunäyte:  file:///C:/Users/adelh/AppData/Local/Temp/Synninkantajat_lukunayte.pdf

Oma arvio:

Teen poikkeuksen ja otan tällä kertaa blogiini arvioitavaksi kirjan, joka poikkeaa niin aiheeltaan kuin tyyliltään täysin blogini yleisestä linjasta. Valotan hieman nyt syitä, miksi loikkaan pois mukavuusalueeltani: Olen saattanut muutaman kerran mainita, että Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi niistä kirjoista, joka on vaikuttanut minuun vahvasti. Samaistuin sen päähenkilöön, nuoreen äitiin Viljaan, vaikka meidän lähtökohdat, elämäntilanne ja ajatusmaailma on ihan erilaiset. Rauhala osasi kuvailla äidin ajatuksia ja tuskaa niin vakuuttavasti, että tunsin sen kaiken nahoissani.  Vaikken minä olekaan äitinä kokenut Viljan lailla romahdusta, hänen tunteensa tulivat ihoni alle. Ehkäpä useat pienten lasten äidit kuitenkin elävät jatkuvaa romahdusuhkan aikaa.  Rakastuin myös Rauhalan kauniiseen tapaan käsitellä suomen kieltä, hänen tekstityyliinsä.

Sanottakoon vain, että lestadiolaisuus on jollain tapaa aina mietityttänyt ja kiehtonut minua: olen halukas ymmärtämään tuon liikkeen periaatteitä, joka on aina minusta tuntunut niin rajoittavalta, ahdistavalta ja ikään kuin jäänteeltä jostain menneisyydestä. Olen elänyt lapsuuteni pohjoispohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa lestadiolaisia oli ja on edelleen melko paljon. Tarinoita ja kokemuksia minulla riittäisi aiheesta vielä vaikka kuinka paljon, osa hyviä ja osa huonoja, mutta se ei nyt ole tämän postauksen tarkoitus.

Aloittaessani Synninkantajien lukemista ajatuksissani oli toki valehtelematta tuo Taivaslaulu-romaanin jättämä muisto. Hyvin pian sain huomata, että se olisi kuitenkin karistettava pois harteiltani ja aloitettava tämän kirjan lukeminen puhtain mielin, ilman ennakko-odotuksia - muuten ei tulisi mitään. Tämä kirja ja sen tarina nimittäin alkaa hyvin eri tavalla ja se on lukijalleen heti haastavampi. Minulta kesti, ennen kuin pääsin kunnolla tarinan sisään. Saatoin myös hiukan karsastaa kahden kirjan keskeisen henkilön, Taisto-nimisen vanhan miehen ja hänen lapsenlapsensa Aaronin hyvin hartaan uskonnollista, vanhoillislestadiolaista ajatusmaailmaa. Kalastusta, lintuja ja puutarhanhoitoa rakastavan Taiston seurassa kulkeminen aiheutti minulle hyvin voimakkaita puistatuksia, sillä minulla ei tuntunut olevan yhtään mitään samaistumispintaa häneen. Ei pienintäkään. Ihminen, jonka ajatuksissa kulkee koko ajan Jumalan läsnäolo ja synnit, jonka arkea rytmittää Siionin virret ja joka siirtää näitä myös herkälle ja vastaanottavaiselle lapselle, Aaronille, saa niskakarvani pystyyn. Onhan Taistossa myös muutakin, kuten suuri rakkaus luontoon ja ylpeys Aaronista. Vaimoaan Eevaa hän rakastaa, mutta luontoa ja Jumalaa ehkä hiukan enemmän.

Kiveä vasten painautuneena käsitän ikävän, Auroorankin hulluuden, mutta samalla suren, kun suunta on väärä, Jumalasta poispäin. Turhuuteen, epätoivoon ja kuolemaan sellainen voi vain johtaa, siksi oma halu on erotettava Jumalan tahdosta ja rajattava oikein. (TAISTO, s. 113)

Taisto on tunnettu lestadiolaisten puhujamies, joka joutuu olemaan valppeillaan myös lähipiirinsä suhteen. Oma tytär, Aliisa, on jatkuvasti lestadiolaisten hoitokokousten puheenaiheena, sillä hän ei muun muassa suostu lopettamaan kirkkokuorossa laulamista. Lisäksi Aliisan tytär Auroora on ihastunut epäuskoiseen poikaan, Juhaniin. Hoitokokouksissa ruoditaan niin e-liikkeessä käymistä, kuin television katselua (myös koulutelevisio lasketaan), "vääräuskoisten" eli eriseurausten kanssa hengailua ja epäuskoisen papin saarnan kuuntelua, kososlaisuutta, metsästysseuraan kuulumista, kirkkokuoron, -konsertin tai kansalaisopiston piirissä toimimisesta, maatalousseuraan kuulumisesta ja SMP:n kannatuksesta. Myöskään fiktiivisen kirjallisuuden lukeminen ei ole suotavaa. Muutamia termejä jää minulle hyvin hämärän peittoon: mitä tarkoittavat hempeä henki, itsensä kuivaaminen (sitäkö?), vikova henki, ulkokullaisuuden henki, kuiva henki? Jonkinlainen selittävä sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva.

Tämä mittää Jumalan työtä oo, mies murahti ovelta matalalla äänellä, senku ihmisiä kiusaatte. (s. 70)

Hoitokokouksista tiedän etukäteen sen verran, mitä olen lukenut Hurtigin ja Leppäsen kirjoittamasta, tositapahtumiin pohjautuvasta teoksesta Maijan tarina. Synninkantajat kuvaa juuri  samaa 1970-luvun ahdistavinta hoitokokousten aikaa. Hoitokokoukset ovat henkistä painostusta, suoranaista väkivaltaa. Jos parannuksen tarpeessa oleva henkilö ei saavu paikalle, häntä varten järjestetään uusi kokous. Puhujamies vainoaa synnintekijää omaan kotiin saakka,  kuten tässä tapauksessa tekee Taisto Aliisalle, ja muistuttaa synneistä ja hoitokokouksissa käymisen tärkeydestä. Jos ei suostu tekemään parannusta ja pyytämään syntejään anteeksi kaikkien hoitokokouksessa olevien kuullen ja nähden, päätetään henkilö lopulta erottaa ryhmästä eli "jätetään sidottuun tilaan". Silloin muut eivät enää saa enää tervehtiä eikä sääliä tätä ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma tytär, äiti tai mummo. Tällainen aiheuttaa tuskaa jokaiselle osapuolelle. Kirjassa hoitokokoukset ovat aidon näköisiä pöytäkirjoja, jotka pohjautuvat oikeisiin pöytäkirjoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin. Muuten hoitokokoukset käydään läpi kerran Aliisan ja Aaronin näkökulmasta.

Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (AARON, s. 288)

Kirjassa on yhteensä viisi näkökulmaa: Taiston, Aliisan, Aurooran ja Aaronin, ja kaiken taustalla on vielä yksi kertojaääni, jonka kertomat luvut on nimetty matkakertomuksiksi. Hän on perheenisä, opettaja, joka kirjoittaa Aliisan, Aurooran, Taiston ja Aaronin tarinaa. Matkakertomuksissa kuvataan kirjailijan tiedonkeruuta käsikirjoitustaan varten fantasiamaisina välähdyksinä, joissa hän siirtyy milloin Itkumuurille, milloin Amissiyhteisön joukkoon.  Koen  lopussa  kovin suuren yllätyksen, mihin tämä kertojana toimiva mies liittyy, ja josta minulla ei kyllä ollut etukäteen vihiäkään.

Kuva: Pixabay

Olisin ehkä kaivannut vielä Aaronin äidin ja Aliisan tyttären Raakelin näkökulmaa, mutta ehkä on hyvä niin, ettei näkökulmia tule yhteen kirjaan liikaa. Puolisot jäävät tässä tarinassa taustalle: Raakelin miehestä Matista ei saada irti kuin välähdyksiä, ja hänet on kuvailtu hyvin jähmeäksi ja vankkumattomaksi persoonaksi. Aliisan edesmennyt mies Jalmari oli epäuskovainen, ja siitäkin Aliisa on saanut kuulla kunniansa. Myös Aurooran suuri ihastus Juhani jää hyvin nopeaksi leimahdukseksi kirjan tarinassa, ja minulle jää hänestä hyvin ikävä kaiku. Taiston vaimosta Eevasta ei myöskään saa juuri mitään irti, hän vain on. Kaikki muut neljästä näkökulmahenkilöistä ovat minämuotoisia kertojia, paitsi Aliisa.

Pelkään, että nyt ollaan rakentamassa kultaista patsasta, jonka nimi on seurakuntajumala. Kristus on jäämässä sivuhenkilöksi. (ALIISA, s. 221)

Pidän tietenkin eniten oman tiensä kulkijasta, Aliisasta, joka yhteisön paineesta huolimatta jatkaa kirkkokuorossa käyntiään eikä puutu Aurooran rakkausasioihin Taiston painostuksesta huolimatta. Ikävä kyllä Juhani katoaa kuitenkin kuvioista, ja minulle jää hämärän peittoon, mikä hänen ja Aurooran välille oikein tuli. Olisi ollut mielenkiintoista lukea heidän tarinansa lohdullisemmassa valossa. Nyt Auroorasta jää minulle hiukan hämmentynyt mielikuva, onneton, epätoivoinen ja jotenkin ponneton. Lopussa hän kuitenkin yllättää vahvuudellaan ja vankkumattomuudellaan tukiessaan äitiään muiden hyljätessä hänet.

 Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Sen nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi.

Siitä synnistä ovat joutuneet melkein kaikki mummot ja äidit tekemään parannusta öisin. Se on tavallisesti naistentauti. Jakaantumisen vuoksi mummokin joutui Saatanan omaksi. Hän ei pystynyt jättämään epäuskoisia ystäviä. Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä. (AARON, s. 277)

Kouluikäisen Aaronin ajatukset tuntuvat minusta välillä liian aikuismaisilta, minkä kertojaääni

itsekin myöntää. Aaron ihailee pappaansa sumeilematta ja haluaa isona samanlaiseksi kuin hän. Poika toisteleekin pappansa opettamia Raamatunpätkiä ja laulaa pappansa iloksi Siionin virsiä. Syntien pelko on kuitenkin usein liikaa noin pienelle ja herkälle mielelle. Ihmisen anatomian opetus koulussa saa pienen pojan suunniltaan ja karkaamaan koulusta kesken päivän. Itseäni kylmää ajatus siitä, että noin pienille ihmisille syötetään ajatuksia synnistä ja pahoista hengistä. Lapsen päähän kun on helppo syöttää valmiiksi pureskeltuja ajatuksia.

Synninkantajat on erittäin moniulotteinen teos. Mietin, että onko hiukan liikaakin. Kirjan lukeminen on hyvin vaativaa niin monen näkökulmahenkilön ja varsinaisen minäkertojan vaiheita seuratessa, ja kieli on toki edelleen Rauhalan tyyliin kaunista, mutta välillä minun makuuni liiankin proosallista, vieraannuttavaa. (Tämä voi kyllä johtua ihan vain siitä, että olen lukenut näin kaunokirjallista tekstiä hyvin vähän viime vuosina.) Lukuisat lintu- ja kukkametaforat ja -kuvailut myös alkavat välillä turruttaa. Olen myös sen verran pöhelö, etten millään tajua matkakertomuksissa esiintyvän kettuhahmon syvempää merkitystä. Ehkä se vaatisi minulta vielä toisen lukukerran ajatuksen kanssa. Raskaasti uskonnon sävyttämää tekstiä minun on hankala lukea, sillä minulle tulee automaattisesti torjunta päälle, enkä ole silloin kovin vastaanottavaisin mielin ja avoimin sydämin uppoutumassa tarinaan. Pidän kuitenkin kirjan tarinasta, henkilöiden kaarista ja siitä, mihin kaikki kulminoituu: ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta. Kannattaa vain kuunnella omaa sydäntään.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Rakkaudesta kirjoihin 
Kirjojen kauneudesta
Kirjapolkuni
Kirjoihin kadonnut
Kirjabrunssi


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi