Minä vastaan marraskuu: Laura Suomela. Karisto 2021
"Uusi elämä omassa kämpässä ‒ uhka vai mahdollisuus? Valloittava nuortenromaani Emmin ekasta opiskelijasyksystä.
17-vuotias Emmi ei aio tuhlata enää hetkeäkään sen suremiseen, että
poikaystävä jätti ilman varoitusta ja särki hänen sydämensä. Mutta
kammottava marraskuu lähestyy, pimeys yltyy. Emmi lojuu illat yksin
opiskelijakämpässään ja kaipaa uusia ystäviä. Miten opiskelijoita
vilisevä kerrostalo voi olla kuin ruumishuone? Missä yhteiset bileet ja
hauska opiskelijaelämä?
Emmi päättää antaa vuoden synkimmälle ajalle mahdollisuuden ja
aloittaa ”Minä vastaan marraskuu” -projektin. Nyt kylvetään ympärille
iloa ja valoa! Onneksi isosisko Sanni on ideassa mukana, samoin naapurin
jätkä, Kuronen."
(Karisto)
Oma arvio:
Laura Suomela on kirjoittanut huumorilla höystettyjä, realistisia ja sopivan ohkaisia nuortenkirjoja, jollaisille on kova tarve muun muassa paksujen fantasiakirjojen ohella. Olen lukenut häneltä aiemman romaanin Ilmatilaloukkaus (2020), ja pidin sen perinteisestä nuortenkirjatyylistä. Vuonna 2018 ilmestynyttä Silmänkääntötemppua en sen sijaan ole vielä ehtinyt lukea. Lisäksi Suomelan kynästä ovat WSOY:n julkaisemat Säpinät-sarjan kolme osaa, jotka ovat alakouluikäisten seikkailuvoittoisia kirjoja sekä häneltä on tulossa helppolukuinen kirja Säbähamsterit ja Talttahammasliiga suosittuun Lukupalat-sarjaan.
Minä vastaan marraskuu kertoo nimensä mukaisesti taistelusta vuoden pimeimmän ajankohdan ankeutta vastaan. Kirjan päähenkilö Emmi on muuttanut vasta uuteen kaupunkiin, Tampereelle opiskelemaan. Alussa kaikki oli tuntunut olevan mainiosti, sillä olihan Emmillä ihana poikaystävä samassa kaupungissa. Sillä hän oli uskaltanutkin lähteä kotiseudultaan Loimaalta. Isosisko Sanni opiskelee Jyväskylässä, ja siskon kanssa viestittely myös helpotti sopeutumista uuteen kaupunkiin. Mutta sitten oli tapahtunut se pahin: Miro jätti hänet, koska haluasi palata yhteen exänsä kanssa! Nyt lähestyvä marraskuu tuntuu Emmistä entistä synkemmältä ja pimeämmältä, ja yksinäisyys alkaa vaania häntä kaupungissa, jossa hänellä ei juuri ole ollut muuta kuin Miro, lähihoitajaopinnot ja ihana työharjoittelupaikka päiväkodissa.
Emmi päättää, ettei anna marraskuun nujertaa itseään! Kerrostalossa, jossa hän asuu, kaikki pysyvät omissa asunnoissaan eikä yhteisöllisyys kukoista. Mitä jos Emmi saisi ihmiset yhdessä taistelemaan kaamosta vastaan? Emmi kiinnittää tunnustelevan runon rappukäytävään, mutta saa siihen vain pöljiä kommentteja. Kun sisko tulee vierailulle piristämään erosta toipuvaa Emmiä, päättävät he leipoa naapureille pikkuleipiä. Niistäkin osa löytyy myöhemmin biojäteastiasta. Emmin jatkuvasta säheltämisestä on se hyöty, että he tulevat tutustuneeksi erääseen Kuroseen, joka asuu samassa talossa: pikkuleipiä jakaessaan avaimet jäävät kämppään ja tyttöjen on pakko kysyä naapurilta puhelinta lainaa.
- Kiitos vielä, kun autoit. Mihin mä joutuisinkaan ilman noin hyvää naapuria?
- Perikatoon, Kuronen sanoo ja poistuu. (s. 134)
Emmi tutustuu naapurin Kuroseen sattumuksien kautta paremmin ja tämä innostuu Emmin ideasta järjestää alakerran kellarihuonetta parempaan kuntoon. Siellähän voisi järjestää juhlat! Emmi rupeaa tuumasta toimeen, saa lahjoituksena huoneeseen huonekaluja ja pyytää Kurosta ostamaan kuoharit, koska Emmillä ei vielä riitä siihen ikä. Emmi jakaa kutsut, leipoo, käyttää vähäiset opiskelijarahansa tarjottaviin ja saa valmisteltua kivat tarjoilut juhliin. Sitten koittaa juhlapäivä, mutta Emmi ei osaakaan arvata, miten hän onnistuu taas koheltamaan tämänkin asian.
Käsilaukku unohtuu sovituskoppiin, lähetän törkyviestin mummille (koska ennakoiva tekstinsyöttö), kassalla lompakon väliin eksynyt tamponi vierii liukuhihnaa pitkin kassatyöntekijän syliin, kuljen ympäri kaupunkia farkkujen vetoketju levällään ja ihmettelen, miksi kaikki hymyilevät jotenkin jännästi. Lista on loputon. (s. 37)
Emmin taipumus sählätä tekee hänestä hyvin sympaattisen persoonan. Hänen hyväntahtoisuus on herttaista, mutta jatkuva myötähäpeä kulkee mukana, kun asiat eivät sitten menekään aina ihan niin putkeen. Esikuvakseen Emmi on ottanut satukirjoistaan ihailemansa hahmon Peppi Pitkätossun, joka tykkää myös tehdä asiat omalla tavallaan. Emmi tulee tutustuneeksi marraskuu-projektinsa aikana Kurosen lisäksi yläkerran häkkivarastossa punkanneeseen Maijaan, joka on paennut luteita vilisevästä kämpästään. Ystävällinen Emmi majoittaa Maijan omaan asuntoonsa, kunnes Maija saa uuden vuokra-asunnon. Kirjan lopussa Emmi löytää kohtalotoverinsa: Veetille on käynyt samat kuin Emmille, eli hän on jättänyt avaimensa kämppään ja pyytää Emmin puhelinta lainaa. Emmin marraskuu-projekti onnistuu siis loppujen lopuksi alun tahmeudesta huolimatta hyvin.
Ja oon mä sitäkin miettiny, et ei kandee koko ajan metsästää jotain huippuhetkiä, ku elämä on suureks kuitenki perusarkee. Mun tavote on jatkossa ottaa ilo irti ihan tavallisista päivistä ja ylipäätään huomata ne hyvät jutut, jotka tosi helposti menee vaan ohi. (s. 181)
Emmi ei ole aina sähläri, sillä hän on parhaimmillaan lasten kanssa päiväkodissa, jossa on työharjoittelussa. Kiitokset ja kannustukset harjoittelupaikasta auttavat Emmiä jaksamaan. Kirjassa sivutaan myös lapsuudenkodin merkitystä, sillä Emmi ja Sanni ottavat yllättävän raskaasti sen, että vanhemmat päättävät myydä heidän lapsuudenkotinsa ja muuttaa Turkuun. Vaikka molemmat tytöt ovat onnellisia lennettyään pesästä uusiin kaupunkeihin, lapsuudenkodilla on suuri merkitys. Pitää olla tuttu paikka, minne palata.
-Mää en olis uskonu, että tytöt tekee näin hel-ve-tin ison ongelman tästä muutosta, kun heitä ei ole täällä kiinnostanut olla enää moneen vuoteen --- (s. 122)
Pidän kirjan arkisuusesta ja samaistuttavuudesta, vaikka välillä Emmin sähläys tosiaankin herättää hilpeyden sijaan suurta myötähäpeää. Kirja sivuaa hienosti ihmisten yksinäisyyttä, sillä ei varmasti ole tuulesta temmattua, että kokonainen kerrostalollinen ihmisiä voi elää täysin toisistaan tietämättöminä omissa poteroissaan, kun pienellä yhteisöllisyydellä voisi saada ihmeitä aikaan. Emmi on oikea nykyajan Peppi Pitkätossu, joka panee tuulemaan ja päättää piristää itsensä lisäksi koko talollista ihmisiä. Koheltamisen keskellä on kaunis ajatus siitä, että yhdessä voidaan selättää vuoden inhotuin ja pimein kuukausi.
Muutamassa kohdassa minä takerruin kirjan kieleen, joka tuntui korvaani falskilta. Käyttävätkö seitsemäntoistavuotiaat itsestään sanaa meikämandoliini? Kirjan kieli on tosiaankin hyvin konstailemattoman arkista, tuntuen välillä jopa tönköltä, mutta se tekee toisaalta kirjasta hyvin helppolukuisen semmoiselle lukijalle, joka ei kaipaa kovin kuvailevaa ja korulauseista tekstiä.
Arvosanani 3,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:
Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti