"Tyttäret olivat syntiä.
Koskettava kasvutarina Ainosta, joka pyristelee irti uskonnollisesta yhteisöstä.
Aino pukeutuu maanläheisiin väreihin ja
peittää pitkät, letitetyt hiuksensa huivilla. Hän on 17-vuotias, eikä
ole koskaan pitänyt ketään poikaa edes kädestä, mutta on jo suostunut
Armon kosintaan. He kuuluvat molemmat seurakuntaan, jossa ketään ei
jätetä yksin ja kaikkeen on selkeä vastaus. Vaikka Armon kiinnostus
hivelee itsetuntoa, Ainoa kauhistuttaa ennalta määrätty elämänpolku – ja
yhtäkkiä hän ei ole varma enää mistään. Kestääkö usko asioiden
kyseenalaistamista vai sortuuko kaikki? Askel vapauteen on samaan aikaan
kaikkein houkuttavin ja pelottavin. "(WSOY)
Oma arvio:
Olen odottanut tämän Essi Ihosen esikoiskirjan ilmestymistä siitä asti, kun näin sen keväällä kirjakatalogissa. Vihdoinkin on julkaistu nuorille suunnattu kirja, jossa on teemana uskonnollinen yhteisö. Kuten olen aiemmin hehkuttanut, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on yksi parhaimmista lukemistani romaaneista, eikä hänen seuraava teoksensa Synninkantajat ole myöskään hassumpi. Aihe kiinnostaa minua suuresti, vaikkei minulla ole siitä juuri omakohtaista kokemusta. Tai ehkä juuri siksi se kiehtookin.
Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun on vaikea mahtua.
Maailma oli niiden takana. Pelkäsin elämäni karkaavan liian kauaksi, jos en itse pyristelisi irti. (s. 11)
Ainoa taivas kertoo Ainon tarinan selkeällä, kauniilla tyylillä ja lineaarisessa aikajärjestyksessä ilman sen kummempia kirjallisia kikkailuja. Ainon ja hänen sisarensa Suvin välillä on syvä sisarussuhde, joka on murtumassa, kun Suvi astuu pian avioliittoon Larin kanssa. Aino jännittää Suvin puolesta hääyötä, josta hänellä on aavistus, muttei juuri mitään tietoa. Suvikin tuntuu olevan kihelmöivän hermostunut tulevasta, ja juuri se hääyö tuntuu olevan pahin jännityksen aiheuttaja, ei itse häärituaali.
Yksi sana ja Suvi lakkasi olemasta sama ihminen, joka oli nukkunut samassa kerroksessa kerroksessa kanssani. Peitin silmäni käsillä ja katsoin kengänkärkiäni. Kuinka kauan kuluisi aikaa, kun minä seisoisin samassa kohdassa, jossa Suvi nyt? (s.48)
Ainon vanhemmilla tuntuu olevan kiire saada myös nuorimmainen tytär pian naimisiin. Kapiokirstu odottaa valmiina ja sinne valitaan sopivat vuodevaatteet odottamaan tulevaa elämää vaimona ja lasten, mielellään useiden, äitinä. Kannattaako Ainon panostaa viimeiseen lukiovuoteen, kun hän ei tule koskaan menemään yliopistoon? Ainon vanhemmat, pelottavan patriarkaalinen isä ja alistunut, myötäilevä äiti ovat sopineet Armon perheen kanssa, että Armo voisi olla Ainon tuleva aviomies - poika on toki osoittanut itse olevansa Ainosta kiinnostunut, mutta Aino ei ole vielä varma. Ainosta tämä kaikki tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, jännittävältä, kihelmöivältä, uudelta. Aino saa Armon perheeltä syntymäpäivälahjaksi kirsikkakuvioisen huivin, jota seuroissa käyttämällä hän tavallaan julkisesti tulee hyväksyneeksi asian.
Ainon isä on surullinen tapaus, joka piiskaa itseään siitä, ettei Jumala ole siunannut hänelle kuin kolme lasta. Hänen arkeaan rytmittävät Kirjan (=Raamatun) lukeminen ja siitä liikuttuminen. Kumisaappaat ovat isälle tärkeä symboli: hän on ostanut jo kumisaappaat valmiiksi vävylleen, ihan kuten hänen isänsä osti miniälleen. Ja ihan kuten hän on ostanut ne kaikille lapsilleen symboloimaan koskemattomuutta.
Se mies oli minun isäni. Minun rankaisijani, hän, joka tulisi aina muistuttamaan, mitä kaikkea olin tehnyt väärin. (s. 118)
Tarina seuraa Ainon pohdiskelua tulevasta avioliitosta Armon kanssa, äitiydestä ja vaimona elämisestä samalla, kun hän yrittää valmistautua viimeiseen lukiovuoteensa. Tytön seksuaalisuus on heräämässä uteliaisuutena ja hämmentävinä tunteina, mutta siihen se jää. Kesäleirillä hän tutustuu Iinaan, jonka äiti on tullut ulkopuolelta, eli ei ole syntyjään esikoislestadiolaisesta liikkeestä. Tämä tuntuu Ainosta jännältä, sillä Iinan äiti käy töissä ja pukeutuu hameen sijasta housuihin. Ainon perheessäkin on vaiettu häpeä, seurakunnasta eronnut isoveli Valo, joka on mennyt naimisiin ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Heillä on vain yksi lapsi Frans, ja Leeni kertoo Ainolle, että hänkin voisi puhua ehkäisystä Armolle, jos lasten tekeminen mietityttää vielä liikaa. Leeni tulee kertoneeksi myös Ainolle, mitä hääyönä tapahtuu, eikä Aino ole varma, olisiko hän halunnut tietää.
Ainoa, joka päättäisi mitä vartalolleni tapahtuisi, olisin minä itse. Se oli kaunis ajatus, idylli, josta en halunnut luopua. Samalla se soti kaikkea vastaan, mihin olin oppinut. Sitä arkea, mihin minun oli palattava. (s.80)
Ainoa taivas on hyvin mukavalukuinen ja mukaansatempaava kasvutarina, jossa päähenkilön kypsyminen on selvästi havaittavissa. On ilahduttavaa, kun aluksi niin arka ja myötäilevä Aino alkaa löytää rohkeuden itsestään. Ainon isoveli Valo vaimoineen on ihana tukipylväs ja pelastus Ainolle, ilman heitä hän ei välttämättä olisi niin rohkea. Suvi-sisko on hieman eri maata, eikä hän voisi tehdä niin isoa loikkaa kuin pikkusisarensa. Armo taas - hän on täysin Ainon isän johdateltavissa, mutta hänestä kyllä huokuu aito kiinnostus Ainoa kohtaan. Hänellä kuitenkin menee puurot ja vellit sekaisin, koska hän ei osaa ajatella asioita loppuun itse.
Olin alussa hieman hämmentynyt kirjan ajankuvasta, sillä ihmettelin seuroissa käytettäviä huiveja. Tietääkseni kun vanhoillislestadiolaisilla ei seuroissa mitään huiveja pidetä, saati vaatimattomia vaatteita. Mietin, sijoittuvatko kirjan tapahtumat jonnekin 1950-1960-luvulle. Vasta kun otin hieman asioista selvää, tajusin, että kirjassa on kyse eri suuntauksesta, eli esikoislestadiolaisuudesta, jossa huivia ja pitkiä hameita käytetään tänäkin päivänä seuroissa. Laitankin postaukseni loppuun pienen tietopläjäyksen tästä suuntauksesta.
Kirja sopii selkeän tekstinsä ja helppolukuisuutensa takia luettavaksi myös sellaisille nuorille, joilla on hankaluuksia tarttua kirjaan. Ainon tarina on lohdullinen, vaikka olisin ehkä toivonut vielä radikaalimpaa irrottautumista ja ehkä jotain suurta käännekohtaa, jossa pimennossa pidetty tyttö olisi löytänyt seksuaalisuutensa ja puhjennut kukkaan. Se olisi kyllä ehkä vaatinut enemmän kasvutilaa, ainakin toisen kirjan verran. Kirjan vahvana teemana on naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, sillä Ainoa mietityttää ja pelottaa juuri se, onko hän vielä valmis äidiksi, tai onko koskaan. Uskaltaako hän ottaa puheeksi ehkäisyn Armon kanssa?
Arvosanani 4,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Samantyylistä luettavaa:
Synninkantajat: Pauliina Rauhala
Lisään tämän Naistenviikon lukuhaasteeseen.
Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:
Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä.
Tietoa esikoislestadiolaisuudesta:
Esikoislestadiolaisuuden suuntaus on syntynyt lestadiolaisuuden suurissa hajaannuksissa, 1900-luvun vaihteessa ja on lestadiolaisuuden suunnista toiseksi suurin maailmassa (vuonna 2012 heitä oli noin 24 000). Esikoislestadiolaisuuteen kuuluu painotus esikoisten seurakuntaan, Lapin vanhimmat, kriittinen suhtautuminen kirkkoon ja pappeuteen sekä yksinkertaisen elämän korostus. Näin ollen esikoislestadiolaiset naiset eivät käytä koruja eivätkä meikkiä ja peittävät päänsä seuroissa huivilla. Miehet taas eivät käytä solmiota. Esikoislestadiolaisten pukeutumiskoodia ja käytännön elämänohjeiden noudattamista kutsutaan liikkeen sisällä "kristityn esikuvaksi". Populaarikulttuuria vieroksutaan, televisiota paheksutaan ja täysraittius kuuluu asiaan. Vastaan otetaan kaikki lapset, jotka syntyy. Se, joka ei näitä suosituksia noudata, saa osakseen nuhtelua ja kehotuksia parannukseen. Esikoislestadiolaisilla on myös käytössä synninpäästö. (Jouko Talonen: Iustitia 14. Lestadiolaisuuden hajaannukset 2001. Suomen teologinen instituutti.)
Kirsin kirjanurkka
Samantyylistä luettavaa:
Synninkantajat: Pauliina Rauhala
Lisään tämän Naistenviikon lukuhaasteeseen.
Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:
Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä.
Tietoa esikoislestadiolaisuudesta:
Esikoislestadiolaisuuden suuntaus on syntynyt lestadiolaisuuden suurissa hajaannuksissa, 1900-luvun vaihteessa ja on lestadiolaisuuden suunnista toiseksi suurin maailmassa (vuonna 2012 heitä oli noin 24 000). Esikoislestadiolaisuuteen kuuluu painotus esikoisten seurakuntaan, Lapin vanhimmat, kriittinen suhtautuminen kirkkoon ja pappeuteen sekä yksinkertaisen elämän korostus. Näin ollen esikoislestadiolaiset naiset eivät käytä koruja eivätkä meikkiä ja peittävät päänsä seuroissa huivilla. Miehet taas eivät käytä solmiota. Esikoislestadiolaisten pukeutumiskoodia ja käytännön elämänohjeiden noudattamista kutsutaan liikkeen sisällä "kristityn esikuvaksi". Populaarikulttuuria vieroksutaan, televisiota paheksutaan ja täysraittius kuuluu asiaan. Vastaan otetaan kaikki lapset, jotka syntyy. Se, joka ei näitä suosituksia noudata, saa osakseen nuhtelua ja kehotuksia parannukseen. Esikoislestadiolaisilla on myös käytössä synninpäästö. (Jouko Talonen: Iustitia 14. Lestadiolaisuuden hajaannukset 2001. Suomen teologinen instituutti.)
8 kommenttia:
Kiitos arvostelusta. Tämä oli ensimmäinen minkä luin ja hui! että jännitti. Hymy huulilla kuitenkin luin koko tekstin, ja mikä onnen tunne onkaan, kun ne ajatukset, mitkä halusin kertoa ovat välittyneet kirjan sivuille ja sitä kautta lukijalle.
Upea tunne lukea, että olet odottanut kirjaani. Tämä on yksi niistä asioista, mitkä tekevät esikoiskirjailijasta erityisen onnellisen ja tehdystä työstä arvoisensa.
Kiitos vielä kerran!
Hei Essi,
kiitos sinulle kirjastasi! Tällaisia tarvitaan :) On hyvin jännittävää, kun itse kirjailija lukee arvioni, joten olen hyvin mielissäni, että sinulle jäi tästä hyvä fiilis.
En oo lukenu kyseistä kirjaa, mut tän tekstin perusteella todellakin kaikki fakta esikoislestadiolaisuudesta on ihan huuhaata. Lienee Essi elänyt omassa vankilassaan. Kannattais olla varovainen julkisuuden kaipuussaan. T.Esikoislestadiolainen
Hei Anonyymi,
suosittelen todellakin lukemaan kirjan, niin saanet paremman kuvan. En osaa ottaa kantaa, onko esikoislestadiolaisuuteen liittyvät faktat kunnossa, koska aihealue on minulle täysin vieras, mutta toisaalta muistuttelen, että kyseessä on fiktiivinen teos, ei omaelämäkerrallinen, ja kirjailijalla on aina vapaudet liiotella ja kärjistää luodessaan tarinaa.
En usko Ihosen kirjoittaneen kirjaa julkisuuden kaipuussaan, vaan kirjoittamisen ilosta. Hänellä on ollut päässään tarina, jonka hän on halunnut jakaa muiden kanssa.
Mukavaa joulun odotusta ja kiitos kommentistasi!
Nuortenkirjallisuutta, joka tempaisi täysillä myös eläkeläisen mukaansa. Koskettavaa ja kaunista tekstiä. Onneksi Ainolla oli veljen perhe tukena.
Yllätyin kovasti, luen paljon, mutta tämä kirja pysähdytti.
Tuntuu uskomattomalta, että kirjailija kertoo tälläisiä täysin tuulesta temmattuja juttuja. Esikoislestadiolaiset eivät todellakaa elä tuolla tavalla kuin kirja antaa ymmärtää.
Hei Anonyymi kommentoija,
olisin kiinnostunut tietämään, mitkä asiat mielestäsi olivat mielestäsi virheellisiä kuvauksia esikoislestadiolaisuudesta? Minulla kun ei ole mitään tietämystä aiheesta, ja olen jo saanut parikin kommenttia, etteivät esikoislestadiolaiskuvaukset pidä paikkaansa.
En ole kumpikaan noista anonyymeista, mutta olen itsekin esikoislestadiolaisesta perheestä, enkä minäkään kyllä kirjan esikoislestadiolaisuutta tunnista. Eikä siinä mitään, saahan sitä kirjoittaa mitä haluaa ja lukija uskoa siitä mitä uskoo, mutta vähän se häiritsee, kun tästä teoksesta jää varmaan monille nyt tietynlainen kuva esikoislestadiolaisuudesta.
Esimerkiksi hameita/mekkoja käytetään paljon ja vanhemmilla naisilla ne ovat yleensä pohjepitkistä nilkkapitkiin. Nuoremmilla yleensä polvipitkistä maahan asti ulottuviin. Mutta, vaikka seuroissa ja juhlissa melkein kaikki naiset käyttävätkin hametta/mekkoa, on aivan tavallista, että arkena käytetään housuja. Jopa mummoikäiset. Lisäksi värejä käytetään, kuka enemmän, kuka vähemmän. Toki vaatteet ovat yleensä enemmän arkiseksi kuin juhlavaatteiksi miellettyjä (esim. puolihame ja paitapusero tai trikoomekko, eikä iltapuku tai paljettimekko).
Samoin monet naiset käyvät töissä. Tietenkään moni ei mene töihin, jos on monta pikkulasta, mutta olen tuntenut sellaisiakin äitejä, jotka ovat ison perheen keskelläkin tehneet töitä ja/tai opiskelleet.
Kirjan kuvailemaa vanhempien järjestämää avioliittoa en ole itse nähnyt, enkä edes kuullut tapahtuneen.
Lisäksi, vaikka jokainen tietysti kokeekin asiat tavallaan, en osaa nähdä naisia alistetuiksi esikoislestadiolaisissa perheissä yleensä. Aivan varmasti on sellaisiakin perheitä, joissa niin on ja tiedänkin sellaisia tapauksia, mutta tiedän sellaisia myös muista kuin el perheistä. Monissa perheissä äiti ja vaimo on hyvinkin arvostettu ja sanelee kaapin paikan. Se on kyllä totta, että sukupuoliroolit ovat hyvin vahvoja, mutta, varsinkaan nykyään, eivät täysin kangistuneita.
Voi olla, että oli muutakin, mutta tuossa nyt muutama itselleni mieleen tullut. Ne voivat vaikuttaa pikkuseikoilta, mutta muuttavat kirjan miljöötä minulle tunnistamattoman suuntaan, vaikka satunnaiselle lukijalle jäävätkin nyt kuvaksi esikoislestadiolaisuudesta.
Se, kuinka eri asiat kokee, on tietenkin henkilökohtaista. Jollekin samat asiat voivat olla ahdistavia ja taas toisille eivät. Sitä oli ehkä vähän yritetty tässä kirjassakin tuoda esille Iinan tyytyväisyydessä vs. Ainon ahdistuneisuuteen. Mutta valitettavasti pinnalle jäi enemmän vahvat Ainot lähtevät vs. heikot Suvit jäävät, niin kuin yleensäkin tämän tyyppisessä kirjallisuudessa, mikä on harmi, koska se ei todellakaan ole koko totuus.
Lähetä kommentti