Päivitys Varjometsästäjät-sarjaan

Luin Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogian päätösosan Pimeyden kuningatar. Tästä klikkaamalla pääset blogiarviooni tästä ja aiemmista osista.

Tosi raskas reissu: Jenni Hendriks ja Ted Caplan

Tosi raskas reissu: Jenni Hendriks ja Ted Caplan. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Unpregnant. Kansi: Laura Breiling (kuva), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Hysteerisen hauska roadtrip-tarina ystävyyden voimasta

Veronica Clarke ei ole koskaan halunnut saada hylättyä kokeesta tai testistä – ennen kuin pitelee kädessään muovista tikkua, jonka näyttöön on piirtynyt kaksi viivaa. Käy ilmi, että kondomit eivät estä raskautta, jos poikaystävä on tökkinyt niihin neulalla reikiä.

Raskaus täytyy saada keskeytettyä heti alkuunsa, mutta lähin laillinen aborttiklinikka on kolmen osavaltion päässä. Veronican mieleen tulee vain yksi ihminen, jonka ei usko tuomitsevan häntä: lukion syrjäytynein ja sarkastisin olento, Bailey Butler.

Tien päällä edessä on kavalkadi varastettuja autoja, panttilainaamo, hullu ex-poikaystävä, frettejä ja limusiinikuski nimeltä Bob. Ja edessä on myös tyttöjen välienselvittely, jossa Veronica saa tajuta, että vika ei aina ole muissa ihmisissä."(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510441237_lukun.pdf

Oma arvio:

Mitä saadaan, kun sekoitetaan elokuvat Thelma ja Louise, Juno sekä kirjat  Sydänhengitystä (Anu Holopainen) ja Hölmö hullu rakkaus (Kirsikka Saari) ripauksella johngreenimaista hölmöilyä? Saadaan juonenkäänteiltään vauhdikas ja höpsö kirja, jossa taustalla on kuitenkin vakava asia, 17-vuotiaan nuoren naisen raskaus ja päätös tehdä abortti.

Tosi raskas reissu onnistuu kaikella huumorillaan ja tempoilevalla vauhdikkuudellaan häivyttämään vakavan aborttiteeman kaiken kohelluksen ja huumorin taakse. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Pitäisikö abortista kertovan kirjan olla sitten riipaisevan pohtiva, täynnä tuskaa, surua ja mielenmyllerrystä? Voiko aborttikirja olla hassu, hauska ja menevä? Voisiko abortti olla sivuasia kaiken muun seikkailun ja draaman keskellä, toimenpide, joka on kuitenkin yhtä lailla harkittu, järjellä ja tunteella perusteltu päätös? Varsinkin, kun päähenkilö ei ole tullut raskaaksi omaa huolimattomuuttaan, vaan sekoboltsin poikaystävänsä juonimisen tuloksena. Kortsuihin reikiä pistelevä poikaystävä tuntuu absurdilta, ja yhä hullummaksi meno käy, mitä pidemmälle tarina etenee.

*Sisältää juonipaljastuksia*

Kaikki alkaa koulun vessan kopista, jossa koulun priimus, raivostuttavan täydellinen Veronica jännittää raskaustestinsä tulosta, kunnes ote tikusta lipeää ja testi päätyy kopin ulkopuolella olevan tytön käsiin. Tyttö on koulun hyljeksityin tapaus, outolintu nimeltä Bailey, joka on myös ollut joskus Veronican ystävä, kunnes heidän statustensa erilaisuus veivät heidät eri piireihin. Veronica anelee Baileytä olemaan hiiskumatta testin tuloksesta, sillä hän ei halua menettää koulun priimuksen asemaa.

Veronicalla on myös täydellisten ystävien, Emilyn, Kayleen ja Jocelynin, lisäksi täydellinen poikaystävä, Kevin. Tyttö ei voi uskoa onneaan, kun on saanut moisen komistuksen itselleen. Mutta miten hän voi kertoa Kevinille, että hän on raskaana? Raskaudenkeskeytys on ainoa vaihtoehto ensi vuonna yliopisto-opinnot aloittavalle Veronicalle, mutta Columbiassa siihen tarvitaan huoltajan lupa.

Lähin paikka, missä abortin voi tehdä ilman huoltajaa, on yli yhdeksänsadan mailin päässä Albequerquessa. Miten ihmeessä Veronica pääsisi sinne kenenkään tietämättä? Täydellisille ystävilleen hän ei voi kertoa, saati perheelleen. Veronican on kerättävä rohkeutensa ja kerrottava Kevinille. Veronican yllätykseksi  Kevin kertoo arvanneensa tyttöystävänsä raskauden -  ja Veronican järkytykseksi  tunnustaa pistelleensä kondomeihin reikiä, jotta he saisivat vauvan, voisivat mennä naimisiin eikä Veronican tarvitsisi lähteä Brownin yliopistoon opiskelemaan. Kuten arvata saattaa, Veronica vastaa kosintaan kiitos ei ja jättää kauhistuneena kieroutuneen poikaystävänsä nuolemaan näppejään. Kevin ei saa siis missään nimessä tietää abortista!

Yhtäkkiä ainut, jonka Veronica kehtaa pyytää aborttimatkansa seuraksi, on oman auton omistava Bailey. Tämä voisi olla tarpeeksi kreisi lähteäkseen road tripille halki Amerikan, mutta miten Veronica saa lahjottua ex-ystävänsä matkaan? Vastaus on helppo: Bailey suostuu lähtemään, jos he käyvät tutustumassa UFO-kaupunki Roswelliin. Bailey hihkuu sarkastisesti, että he ovat nyt aborttiystäviä. Tarvitaan enää harhauttamistoimenpiteet, jotta kukaan ei ihmettele, missä Veronica viipyy aborttireissunsa ajan. Veronican on ollut aie lähteä ystäviensä kanssa perinteiselle pänttäysviikonlopulle Kayleen perheen mökille, mutta hän kertookin ystävilleen haluavansa viettää romanttisen viikonlopun Kevinin kanssa.. Näin  kotiväki luulee Veronican olevan mökillä, ja ystävät taas Kevinin seurassa. Matka voi alkaa.

Käännyin kohti panttilainaamon rouvaa, joka tähtäsi Keviniä 12 kaliiperin haulikolla. Naisen silmät olivat tyynet, ja hänen kätensä olivat tappavan vakaat.

"Mitä?Minä..."

"Saatoitko. Tämän tytön. Tahallasi raskaaksi? nainen toisti.

Kevin nielaisi. "En, rouva! Olin juovuksissa!"

Nainen kallisti vastaukseksi asetta. "Painu helvettiin täältä." (s. 70)

Baileyn ja Veronican matka on täynnä kommelluksia, jänniä tilanteita ja hervotonta räkätystä. Kovin erilaiset nuoret naiset hitsautuvat matkan aikana yhteen ja tasoittavat toistensa särmiä. Veronica oppii ottamaan rennosti ja luistamaan säännöistä, Bailey tarpeen tullen vähän rauhoittumaan - tai no, siinä on vielä harjoiteltavaa. Milloin ystävykset juoksevat pakoon vahtikoiria, milloin ovat strippiklubilla ja milloin pakenevat heitä seuraavaa Keviniä, joka tuntuu olevan vialla päästään. Lopulta he joutuvat vielä maanisten abortinvastustajien kynsiin. Matka etenee sykäyksittäin, mutta loppua kohti ongelmia tuntuu kasautuvan tielle enemmän. Ehtiikö Veronica ajoissa aborttiklinikalle? Entä mitä tapahtuu Veronican ja Baileyn ystävyydelle, kun he palaavat kouluun? Pystyykö Veronica viimeinkin irrottautumaan totutusta roolista?

Mutta minä en tuntenut mitään. En syyllisyyttä. En heräämisen hetkeä. En kyyneltentäyteistä katumusta. Olin tehnyt päätökseni jo kauan ennen tänne saapumistamme. Nuo kyltit olivat pelkkiä sanoja. (s. 206)

Kirjan henkilöt jäävät melko ohuiksi, etenkin päähenkilö Veronica, joka on varsinkin aluksi todella rasittavan  itsekäs, ennakkoluuloinen jäykistelijä. Baileystä taas on tehty mitään ajattelematon tuuliviiri, joka sortuu helposti häntä ihailevan stripparitanssijan pauloihin, koska ei ole koskaan vielä saanut suudella tyttöä. Hänenkin kipukohtansa alkavat kuitenkin löytyä kovan ja räiskyvän kuorensa alta. Veronican ystävät on kuvattu aivottomiksi kanoiksi, jotka himoitsevat avoimesti ystävänsä poikaystävää ja iskevät tähän välittömästi kiinni parin erottua. Myös Kevin on melkoinen karikatyyri läheisriippuvaisesta poikaystävästä, joka ei halua tyttöystävänsä menevät eri yliopistoon ja ryhtyy sen takia äärimmäisiin tekoihin. Onneksi hän tulee loppua kohti hiukan järkiinsä. Paras henkilöhahmo kirjassa on tyttöjen vuokraama limusiinikuski Bob, joka hyvää hyvyyttään kuskaa Veronicaa edestakaisin ja suostuu saattajaksi aborttiklinikalle.

*juonipaljastukset loppuvat*

Tosi raskas reissu on kirja menevään makuun. Kirjassa ei ole takuulla tylsiä hetkiä, eikä se sorru paasaamaan eikä valistamaan. Asiat vain tapahtuvat. Vahvoina teemoina on erilaisuuden sietäminen, ystävyys ja naisen itsemääräämisoikeus. Kirjan juoni on hyvin elokuvamainen, ja kirjan kirjoittajat ovatkin molemmat työskennelleet elokuva- ja TV-sarjakäsikirjoittajana. Kirjasta onkin tekeillä elokuva HBO:lle.

"Se on oikea valinta minulle." (s. 218)

Kaikesta sekoilusta huolimatta (tai juuri siksi) pidin kirjaa oikein viihdyttävänä ja mukavalukuisena.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

Armonvuosi: Kim Liggett

Armonvuosi: Kim Liggett. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Grace Year. Kansi: Kerri Resnick (suunnittelu), Hsiao Ron Cheng (kuvitus), Galyna Gryshchenko/Shutterstock.com (kukat)

"Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään."(Karisto)

Oma arvio:

Vannoutuneena YA-dystopiafanina en voinut kuin hihkaista ilosta, kun huomasin Armonvuoden Kariston kevään uutuusluettelossa. Olen kuullut hyttysen ininää siitä, että dystopiat olisi jo niin nähty. No eikä ole! Suuremmanpuoleisesta fantasiaähkystä kärsineenä otan innosta puhkuen luettavakseni tämän kauniin pinkkikuorisen kirjan, jonka alkulehdillä on lupaavasti sitaatit sekä Margaret Atwoodin Orjattaresi että William Goldingin Kärpästen herrasta -kirjasta.

Armonvuosi alkaa lupaavasti. Heti alussa kerrotaan pelonsekaisesti armonvuodesta, joka on eräänlainen aikuistumisriitti 16-vuotiaille naisenaluille. Kukaan kirjan yhteiskunnassa ei tiedä tarkkaan, mitä tuon vuoden aikana tapahtuu, sillä siitä puhuminen on kiellettyä. Vain se tiedetään, että nuoret naiset ovat tuon vuoden jälkeen menettäneet taikavoimansa ja voivat palata kylään joko vaimoiksi tai erilaisiin työtehtäviin. Osa karkotetaan kylän laitamaille kurjuuteen ja köyhyyteen. Armonvuodesta palaavat naiset ovat rähjäisiä, laihoja ja lannistettuja, mutta tämän jälkeen he eivät enää ole uhaksi kylän miehille. Enää he eivät voi käyttää taikavoimiaan.

Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat toki pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki.(s. 17)

Kirjan päähenkilö on Tierney, joka ajattelee eri tavalla kuin muut kylän tytöt. Hän ei missään nimessä halua ennen armonvuottaan huntua keneltäkään eli joutua armonvuotensa jälkeen kenenkään vaimoksi. Eipä hänellä ole siihen mahdollisuuksiakaan, sillä kylässä on vain 12 naimakelpoista miestä kolmeakymmentäkolmea naista kohden. Tierneyn parhaan ystävän, Michaelin, uskotaan luovuttavan huntunsa kauniille ja ylimieliselle Kierstenille, mutta Tierney ei välitä tästä, sillä hän haluaa mieluummin työläiseksi kuin vaimoksi. Ja Michael on vain ystävä. Tierneyn äiti ja siskot eivät ymmärrä hänen ajatuksiaan, kun taas isä yrittää puolustaa tytärtään. 

Kylässä on myös erityisen kiellettyä nähdä unta, ja jos siitä jää kiinni, saa kovan rangaistuksen. Tierney on nähnyt jo pitkään unta tytöstä, joka johdattaa Tierneyn salaiselle metsäaukiolle. Perheenjäsenet kuitenkin pitävät yhtä eivätkä ilmianna häntä unistaan. Ruumiillisia, julkisia häpeärangaistuksia jaellaan kylässä tuon tuosta monista muistakin rikkeistä. Julkiset piiskaamiset, ruumiinjäsenten silpominen ja kylästä karkottaminen ovat tyypillisiä rangaistuksia. Ja kärsijöitä ovat naiset, kaiken pahan alku ja juuri. Kylällä kohistaan myös keskuudessa olevasta vallantavoittelijasta, joka uhmaa kylän sääntöjä. Mitäpä olisi dystopia ilman kapinallisia.

Armonvuosi alkaa aina syksystä, jolloin edelliset nuoret naiset palaavat (he, jotka ovat vielä elossa) koettelemuksestaan ja uudet naisenalut lähtevät sekalaisin tunnelmin omaan koitokseensa, hiukset säännönmukaisesti letitettyinä punaisilla lettinauhoilla, kuohittujen vartijoiden saattelemana. Osa lähtee armonvuoteen leuka pystyssä, osa pelosta jäykkänä, osa innosta kihisten. Kukaan ei tiedä, mitä odottaa, mutta jotain yhtä aikaa kauheaa ja ihanaa sen täytyy olla. Matka leiripaikalle on pitkä ja vaarallinen, sillä metsissä naisia vaanii saalistajiksi kutsutut, brutaalit miehet, joiden huhutaan paloittelevan kiinni saamansa naiset ja myyvän heidän osansa pullotettuina. Armonvuoden naisten ruumiinosilla kun kerrotaan olevan parantavia ja vahvistavia ominaisuuksia. Kannattaa siis pysyä polulla ja myöhemmin armonvuoden rituaalipaikaksi tarkoitetulla aidatulla alueella.

"En minä sinua pelkää", hän vastaa ja katselee huuliani. "Pelkään tunnetta, jonka saat minussa aikaan." (s. 243)

En aio kertoa kirjan juonesta tämän pidemmälle. Itse koin nimittäin kirjaa lukiessa kiehtovimpana sen, etten tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi oli edessä. Nuorten naisten armonvuosikoettelemukset ovat sekoitus Nälkäpeliä, Orjattaresia, Maze Runneria ja Kärpästen herraa. Meno yltyy häikäilemättömäksi, raa'aksi, josta eniten eri lailla ajatteleva Tierney joutuu kärsimään. Mukaan on saatu ujutettua (mielestäni tarpeeton ja päälleliimattu) romanssikin, mutta ennalta-arvaamattomat paljastukset ja juonenkäänteet ovat ehdottomasti tämän kirjan juttu.

Tiedän silti, mitä näin. Tiedän, mitä tunsin.

Muut kutsuvat sitä taikavoimaksi.

Minä kutsun sitä hulluudeksi.

Mutta yksi on varma.

Täällä ei tunneta armoa. (s. 153)

Kirjan loppu on minulle hienoinen pettymys. Se kyllä tarjoaa YA-kirjamaisen lupauksen toivosta, mutta minä odotin jotain suureellisempaa paljastusta loppuun. Muutenkin juoni tarjosi kyllä ylläreitä joka kulman käänteessä, mutta monet asiat jäivät vaivaamaan ja selittämättä. Kuten aiemmin mainitsin, romanssikuvio oli minusta tarpeeton. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, ettei tarinaa ole venytetty trilogiaksi, vaan melko moniulotteinen dystopinen maailma on saatu melko hyvin ahdettua tähän yhteen kirjaan. Siis jos tämä jää ainoaksi.

Taikavoimia meiltä ei ehkä löydy, mutta voimattomia emme ole. (s. 331)

Kirjan pääteemana on kiinnittää huomiota naiseksi kasvavien nuorten tyttöjen miehiltä osakseen saamaan häiritsevään huomioon, joka ei yleensä ole positiivista, vaikka se on semmoiseksikin yritetty vääntää. Armonvuoteensa valmistuvat nuoret naiset saavat kylällä ennen hunnutusseremoniaa peräänsä himokkaita katseita niin nuorilta kuin vanhemmilta miehiltä. Ei ole väliä, onko mies naimisissa tai pappi. Punaisella lettinauhalla letitetyt naiset tuntuvat olevan vapaata riistaa nämä muutamat päivät, ennen kuin heidät lähetetään kadottamaan taikavoimansa. Ja tuolla leirillä naiset ovat itse toistensa pahimpia vihollisia. 

Olen käpertynyt kosteaan maahan, mutta en saa unta. En ymmärrä, kuinka kukaan voisi nukkua. Huuto on hirvittävää. Huhut tietävät kertoa, että saalistajat pyrkivät nylkiessään pitämään meidät elossa mahdollisimman pitkään, sillä kärsimys lisää taikavoiman tehoa, mutta nyt jopa vartijat vaikuttavat hieman levottomilta. On kuin saalistajat tahtoisivat meidän kuulevan jokaisen huudon, jokaisen viillon; he tahtovat meidän tietävän, mikä meitä odottaa. (s. 82)

Armonvuosi on erittäin viihdyttävä ja raikas lisä YA-dystopiagenreen, vaikka välillä lukiessa tuli mietittyä, että tämä(kin) tapahtuma on jo aiemmin luettu ja keksitty.  Olisin kaivannut hiukan lisää omaperäisyyttä kirjan maailmaan.  Tierneystä on kaavailtu selkeästi uutta Katnissia tai Offrediä, omapäistä ja uhmakasta sankaritarta, joka raivaa esteet tieltään ja haluaa uskoa muutokseen, vaikka se onkin tehty vaikeaksi,  Tierney kun joutuu systemaattisen kiusaamisen, eristämisen ja vallankäytön uhriksi. Loppuratkaisussa on selvä viesti: ihan kaikkea ei saa kerralla muutettua, mutta yhdessä vaikeuksista selvitään ja ehkä asiat muuttuvat pikku hiljaa, armonvuosi armonvuodelta. Avoimeksi jäänyt loppu vihjailee mahdollisesta jatko-osasta, ja kirjailija itse ei ihan suoralta kädeltä teilaa tätä ajatusta Goodreadsissa.

Näin kirjaa lukiessani tämän elokuvana, ja pikaisella googlettelullahan selvisikin, että Universal on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tuleman pitää!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins 
Maze Runner -trilogia: James Dashner
Orjattaresi ja Testamentit: Margaret Atwood

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with a pink cover

Kuunnousu: Sarah Crossan

Kuunnousu: Sarah Crossan. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2020

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): Moonrise. Kansi: Hilla Semeri.

"Koskettava romaani veljeyden voimasta mahdottoman edessä.

Seitsemäntoistavuotias Joe ei ole nähnyt veljeään kymmeneen vuoteen. Ei Ed varsinaisesti häipynyt. Se oli rajumpi juttu. Ed on telkien takana ja odottaa kuolemantuomiota. Nyt Edin teloituspäivämäärä on määrätty, ja aika käy vähiin. Joe tahtoo viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Viis siitä, mitä muut ajattelevat, ja riippumatta siitä oliko Ed syyllinen siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Onko sillä loppujen lopuksi edes väliä?"(S&S)

Oma arvio:

ÄÄÄÄÄÄÄ. En kestä! Minua tuskin koskaan kirja saa kyynelehtimään, vaikka joskus nieleskelen liikutuksen palaa kurkussani. Sarah Crossan on näköjään saanut minun kyynelkanavani murtumaan näillä koskettavilla, puhuttelevilla ja sydäntäsärkevillä säeromaaneillaan, joista tämä on minulle jo neljäs.  Luin kirjan viimeiset luvut sumuverhon läpi, vaikka kirjan alkuvaiheilla en lämmennyt heti tarinalle ja olin skeptinen. Yksi lause kirjan loppuvaiheilla oli liikaa.

Mieleni on tahmea:

siellä ei liiku mitään.

Mitä minä voin sanoa tähän?

Miten mikään sana voisi lohduttaa? (s. 300)

Kuunnousu alkaa kohtauksella, jossa seitsemänvuotias Joe sattuu vastaamaan perheen puhelimeen, kun kauan kadoksissa ollut isoveli Ed soittaa kertoakseen olevansa vaikeuksissa. Teksasin poliisi on ottanut hänet kiinni epäiltynä poliisin murhasta, eikä Ed ole omasta mielestään syyllinen. Tätä hän haluaa painottaa pikkuveljelleen, joka on aina pitänyt isoveljeä sankarinaan. Teksasissa moisesta rikoksesta saa kuolemantuomion. 

Ihmisen teloittaminen

maksaa noin neljä miljoonaa dollaria.

Kahdeksan kertaa enemmän

kuin elinkautinen vankeus.

Ei se ketään hetkauta:

tappaminen on joka helvetin sentin arvoista. (s. 151)

Joen perheen on jatkettava elämäänsä epätietoisuudessa. Alkoholiongelmainen äiti häipyy jossain vaiheessa ja jättää Joen ja Angela-siskon Karen-tädin huollettavaksi. Karen ei halua kuullakaan Edistä, ja väittää tämän ansainneen rangaistuksensa. Niinpä tämä hermostuu, kun kymmenen vuoden kuluttua Ed ottaa ja häipyy omin päin Texasiin, sillä Ed on viimein saanut teloituspäivämäärän, joka on noin kuukauden kuluttua. Joe haluaa olla paikalla isoveljensä viimeiset ajat ja joutuu jättämään väliin yleisurheiluleirin ystävänsä Reedin kanssa.

"Ilman lakimiestä sillä ei ole mitään mahiksia", Angela väitti.

"Se ei ole meidän vika", Karen-täti kivahti.

"Se on mun veli!"

"Kelvoton veli." (s. 39)

Säeromaani seuraa Joen selviytymistä Teksasin Wakelingissa, josta hän saa vuokrattua nuhjuisen, ötököitä kuhisevan kämpän ja hommattua itselleen työn ruokalähettinä, joka voi tosin alkaa vasta sitten, kun hän saa korjattua Bob's Diner -nimisen baarin pihalla lojuvan auton. Auton korjaus tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kahvilanpitäjä Sue kantaa säälistä auringon kärventämälle pojalle ruokaa. Samalla Joe tutustuu kahvilassa työskentelevään Nelliin.

---ymmärrän että huolimatta siitä

missä olen ja miksi,

minun täytyy esittää rauhallista, 

täytyy esittää ettei Edin luona käyminen

tunnu siltä kuin joku

tarraisi kiinni,

kiskoisi sisälmyksiä ulos

paljain käsin.

Pitäisi ehkä vihellellä.

Tulisiko siitä kaikille parempi olo? (s. 90)

Joen vierailut pahamaineiselle Farmille, joksi Edin vankilaa kutsutaan, ovat täynnä tunteita. Aluksi ne ovat hämmentäviä, vaivaannuttavia, epämukavia, ahdistaviakin. Sitten Joe alkaa löytää itsestään vihan ja halveksunnan tunteita itse vankilaa ja sen työntekijöitä kohtaan. Kaiken takana taitaa olla kuitenkin suurta surua, hämmennystä ja pelkoa. Ensimmäiset kohtaamiset veljen kanssa ovat kankeita, mutta pikku hiljaa veljet alkavat olla toisilleen rehellisiä. Kun Joe kysyy veljeltään tärkeän kysymyksen, Ed suuttuu pikkuveljelleen ja hetkeen Joe ei käy vierailulla. Edillä ei ole kuitenkaan varaa olla kauaa vihainen, koska teloituspäivä lähenee.

Ei näissä uutisissa ole mitään juhlimista:
Nämä ovat vain huonoja uutisia jotka on käännetty

nurin päin,

huonoja uutisia jotka on naamioitu ja koristeltu

niin että ne säihkyvät kuin palkinto. (s. 76)

Ed uskoo, että hänet vielä armahdetaan ennen 18. elokuuta, jolloin teloituksen on määrä tapahtua. Oikeusavustaja Al Mitchell tekee parhaansa, mutta anomus toisensa jälkeen evätään. Joe ei uskalla toivoa mitään, mutta ei halua lannistaa Ediä. Sisimmässään Joe valmistautuu kuitenkin luopumaan uudelleen isoveljestään, josta hän ripottelee lukijalle muistoja kirjan edetessä. Joella on turhan monta asiaa huolemaan. Mistä hän saa rahaa Texasissa elämiseen, kun autoa ei olekaan niin helppo korjata? Tuleeko isosisko Angela koskaan Texasiin? Voisiko Karen-täti viimeinkin heltyä ja tulla katsomaan siskonpoikaansa? Voisiko Teksasin kuvernööri armahtaa Edin?

"En yleensä tunnusta että mulla on veli", kerron.

"Kun tapaan uusia ihmisiä,

teeskentelen ettei Ediä ole olemassa,

etten joutuisi selittämään. 

Ja nyt näyttää siltä että kohta sitä ei ole olemassa.

Joten joo.

Se on pahinta." (s. 220-221)

Kuunnousu ei ehkä heti alussa herättänyt minussa suuria tunteita, mutta tarinan edetessä pakahduttava suru ryöpsähti kirjan sivuilta ja kuten jo alussa sanoin, lopun luin kyynelverhon läpi. Kirjassa on niin paljon sydäntä raastavaa surua, että sitä on hankala kestää: se, miten alkoholisti-äiti ei ole koskaan hyväksynyt Ediä sellaisena kuin on, miten Joe on joutunut sekä isoveljensä ja äitinsä jättämäksi, miten Ed joutuu kärsimään kaikista kamalimman rangaistuksen syyttä, miten voimattomia Ediä auttavat ihmiset ovat Teksasin järkkymättömän oikeusjärjestelmän edessä. 

Katson kuuta,

joka on pyöreä ja kaurapuuron värinen.

"Kuunnousu oli kaunis koko kuukauden", kerron 

Edille.

"Tämän taivaan alla on kaunista." (s. 358)

Vielä kirjan kannesta sen verran, että olisin pitänyt enemmän Bloomsburyn tummasävyisestä alkuperäiskannesta, joka kielii myös enemmän kirjan olevan YA-kirjallisuutta, kun taas Hilla Semerin suunnittelema kansi ei mielestäni ole kovin nuoria aikuisia lukijoita houkutteleva. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Samantyylistä luettavaa:

Sadie: Courtney Summers
Dear Martin: Nic Stone
Yksi: Sarah Crossan

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

Päivitys Throne of Glass -sarjaan

Luin Sarah J. Maasin Throne of Glass - sarjan viidennen osan Taistelun myrskyt, josta tehtyä arviota pääset lukemaan kuvaa klikkaamalla.

The Weight of Water: Sarah Crossan

The Weight of Water: Sarah Crossan. Bloomsbury 2012. Ei suomennettu.

"Sometimes I want to tear off my clothes
And show them I'm the same
Underneath –
Maybe better.

Life is lonely for Kasienka. She misses her old home in Poland, her mother's heart is breaking, and at her new English school friends are scarce. But when someone new swims into her life, Kasienka learns that there is more than one way to stay afloat.

This stunning novel from multi-award-winning author Sarah Crossan explores how to pick up the pieces when everything you know is turned on its head and you have to start all over again. "(Bloomsbury)

Lukunäyte: https://issuu.com/bloomsburypublishing/docs/binder1_a418721aae34a6

Oma arvio:

Olen taas löytänyt yhden lempikirjailijan lisää! Sarah Crossan on onnistunut koskettamaan syvälle sydämeeni jo kolmella säeromaanilla, joista Yksi ja Kuunnousu (postaus tulossa myöhemmin!) on suomennettu, ja Toffeen luin alkukielellä englanniksi. Nyt ahmaisin Crossanin esikoisteoksen The Weight of water, joka on suunnattu varhaisnuorille lukijoille.

Kirjan alussa pian 13 täyttävä Kasienka ja hänen äitinsä raahaavat raskaita kassejaan lentokentällä. He ovat muuttamassa Puolasta  Lontooseen, koska äiti haluaa löytää isän. Isän, joka eräänä päivänä otti ja lähti ja muutti Englantiin. Isoäiti yrittää puhua äidille järkeä, etteivät he lähtisi, sillä isä ei välttämättä halua tulla löydetyksi. Äiti ei kuitenkaan anna periksi, ja niin Kasienkasta ja äidistä tulee maahanmuuttajia, jotka joutuvat asumaan nuhjuisessa kämpässä ja opettelemaan uuden kielen.

Kasienkalle on erityisen raskasta joutua kuudennelle luokalle 11-vuotiaiden kanssa vain sen takia, että hänen englanninkielensä on heikkoa. Muissa aineissa Kasienka loistaa. Onneksi opettaja myöhemmin tajuaa tämän ja Kasienka siirretään seitsemännelle luokalle. Aluksi luokan suosikkityttö Clair ja hänen ystävänsä tuntuvat ottavan Kasienkan mukaan porukkaan, mutta pian Kasienka saa huomata, ettei näin olekaan. Hänellä on liian lyhyt ja kihara tukka, väärät vaatteet, vääränlainen reppu... Hän joutuu Clairin silmätikuksi ja jokapäiväisen kiusaamisen uhriksi. Hän ei kelpaa, vaikka saa suoristusraudan ja kasvattaa hiuksensa pidemmäksi.

They are hunting, 

circling me to prevent my escape.

They yap and snuffle, 

Jostle to be close to to Clair,

Covering their mouths

To stifle laughter.

I am a fox surrounded by beagles.

They will eat me alive and spit out the fat.

I am their prey and there is nothing

I can do to stop them pouncing. (s. 79)

Onneksi Kasienkalla on uiminen. Hän muistaa, miten teki isänsä ylpeäksi uidessaan lujempaa kuin kukaan muu. Nyt hänen uintivauhtinsa tekee vaikutuksen erääseen poikaan, Williamiin, joka ei muutenkaan saa silmiään irti Kasienkasta. Pian he ystävystyvät, ja pian heillä on jotain vähän enemmänkin. Vaikka ensimmäinen suudelma on suorananainen katastrofi, koska Kasienka aukaisee suunsa ihan liian isolle. Tämä kohtaus saa minut hihittelemään.

He knows 

I can save

Myself.

And this makes me glow

And love him even more. (s. 172)

Kasienkan äidillä on pakkomielle löytää miehensä. Illat kuluvat pimpotellessa ihmisten ovikelloja, ja Kasienkaa hävettää ja turhauttaa. Naapurissa asuva, Keniasta muuttanut Kanoro yrittää myös vihjailla, kannattaisiko jo luovuttaa. Kanorosta tuleekin Kasienkan ja äidin ystävä, tuki ja turva, vertaistuki. Hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta ei saa Lontoosta lääkärin töitä.

I am so angry that

My stomach is a stone

I wish I could throw at Tata. (s. 140)

The Weight of Water on hieno esikoisteos, joka yhtä aikaa koskettaa ja huvittaa. Kirjassa on isoja teemoja, kuten maahanmuutto, perheen hajoaminen, äiti-tytär-suhde, erilaisuus, koulukiusaaminen ja ensirakkaus. Crossanin säeromaanit ovat ehdottomasti parhaimmillaan alkukielellä. En voinut olla rakastamatta Kasienkan tarinaa, joka tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, kuin sen olisi oikeasti kirjoittanut 13-vuotias  tyttö. Kirjasta kuvastuu Kasienkan pettymys isää kohtaan, häpeä ja epätoivo äitiä kohtaan ja epävarmuus oman itsensä kanssa vieraassa kulttuurissa. Mutta uima-altaassa hän loistaa, ja William tykkää hänestä. Mutta löytävätkö Kasienka ja äiti isää koskaan?

Arvosanani 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

The Books, the art and me

Mundie kids

The Book blog

A dream of books

Payton's book thoughts

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

45. Esikoiskirja