Englanninkielinen alkuteos ( 2017): Moonrise. Kansi: Hilla Semeri.
"Koskettava romaani veljeyden voimasta mahdottoman edessä.
Seitsemäntoistavuotias Joe ei ole nähnyt veljeään
kymmeneen vuoteen. Ei Ed varsinaisesti häipynyt. Se oli rajumpi juttu.
Ed on telkien takana ja odottaa kuolemantuomiota. Nyt Edin
teloituspäivämäärä on määrätty, ja aika käy vähiin. Joe tahtoo viettää
viimeiset viikot veljensä kanssa. Viis siitä, mitä muut ajattelevat, ja
riippumatta siitä oliko Ed syyllinen siihen rikokseen, josta hänet
tuomittiin. Onko sillä loppujen lopuksi edes väliä?"(S&S)
Oma arvio:
ÄÄÄÄÄÄÄ. En kestä! Minua tuskin koskaan kirja saa kyynelehtimään, vaikka joskus nieleskelen liikutuksen palaa kurkussani. Sarah Crossan on näköjään saanut minun kyynelkanavani murtumaan näillä koskettavilla, puhuttelevilla ja sydäntäsärkevillä säeromaaneillaan, joista tämä on minulle jo neljäs. Luin kirjan viimeiset luvut sumuverhon läpi, vaikka kirjan alkuvaiheilla en lämmennyt heti tarinalle ja olin skeptinen. Yksi lause kirjan loppuvaiheilla oli liikaa.
Mieleni on tahmea:
siellä ei liiku mitään.
Mitä minä voin sanoa tähän?
Miten mikään sana voisi lohduttaa? (s. 300)
Kuunnousu alkaa kohtauksella, jossa seitsemänvuotias Joe sattuu vastaamaan perheen puhelimeen, kun kauan kadoksissa ollut isoveli Ed soittaa kertoakseen olevansa vaikeuksissa. Teksasin poliisi on ottanut hänet kiinni epäiltynä poliisin murhasta, eikä Ed ole omasta mielestään syyllinen. Tätä hän haluaa painottaa pikkuveljelleen, joka on aina pitänyt isoveljeä sankarinaan. Teksasissa moisesta rikoksesta saa kuolemantuomion.
Ihmisen teloittaminen
maksaa noin neljä miljoonaa dollaria.
Kahdeksan kertaa enemmän
kuin elinkautinen vankeus.
Ei se ketään hetkauta:
tappaminen on joka helvetin sentin arvoista. (s. 151)
Joen perheen on jatkettava elämäänsä epätietoisuudessa. Alkoholiongelmainen äiti häipyy jossain vaiheessa ja jättää Joen ja Angela-siskon Karen-tädin huollettavaksi. Karen ei halua kuullakaan Edistä, ja väittää tämän ansainneen rangaistuksensa. Niinpä tämä hermostuu, kun kymmenen vuoden kuluttua Ed ottaa ja häipyy omin päin Texasiin, sillä Ed on viimein saanut teloituspäivämäärän, joka on noin kuukauden kuluttua. Joe haluaa olla paikalla isoveljensä viimeiset ajat ja joutuu jättämään väliin yleisurheiluleirin ystävänsä Reedin kanssa.
"Ilman lakimiestä sillä ei ole mitään mahiksia", Angela väitti.
"Se ei ole meidän vika", Karen-täti kivahti.
"Se on mun veli!"
"Kelvoton veli." (s. 39)
Säeromaani seuraa Joen selviytymistä Teksasin Wakelingissa, josta hän saa vuokrattua nuhjuisen, ötököitä kuhisevan kämpän ja hommattua itselleen työn ruokalähettinä, joka voi tosin alkaa vasta sitten, kun hän saa korjattua Bob's Diner -nimisen baarin pihalla lojuvan auton. Auton korjaus tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kahvilanpitäjä Sue kantaa säälistä auringon kärventämälle pojalle ruokaa. Samalla Joe tutustuu kahvilassa työskentelevään Nelliin.
---ymmärrän että huolimatta siitä
missä olen ja miksi,
minun täytyy esittää rauhallista,
täytyy esittää ettei Edin luona käyminen
tunnu siltä kuin joku
tarraisi kiinni,
kiskoisi sisälmyksiä ulos
paljain käsin.
Pitäisi ehkä vihellellä.
Tulisiko siitä kaikille parempi olo? (s. 90)
Joen vierailut pahamaineiselle Farmille, joksi Edin vankilaa kutsutaan, ovat täynnä tunteita. Aluksi ne ovat hämmentäviä, vaivaannuttavia, epämukavia, ahdistaviakin. Sitten Joe alkaa löytää itsestään vihan ja halveksunnan tunteita itse vankilaa ja sen työntekijöitä kohtaan. Kaiken takana taitaa olla kuitenkin suurta surua, hämmennystä ja pelkoa. Ensimmäiset kohtaamiset veljen kanssa ovat kankeita, mutta pikku hiljaa veljet alkavat olla toisilleen rehellisiä. Kun Joe kysyy veljeltään tärkeän kysymyksen, Ed suuttuu pikkuveljelleen ja hetkeen Joe ei käy vierailulla. Edillä ei ole kuitenkaan varaa olla kauaa vihainen, koska teloituspäivä lähenee.
Ei näissä uutisissa ole mitään juhlimista:
Nämä ovat vain huonoja uutisia jotka on käännetty
Nämä ovat vain huonoja uutisia jotka on käännetty
nurin päin,
huonoja uutisia jotka on naamioitu ja koristeltu
niin että ne säihkyvät kuin palkinto. (s. 76)
Ed uskoo, että hänet vielä armahdetaan ennen 18. elokuuta, jolloin teloituksen on määrä tapahtua. Oikeusavustaja Al Mitchell tekee parhaansa, mutta anomus toisensa jälkeen evätään. Joe ei uskalla toivoa mitään, mutta ei halua lannistaa Ediä. Sisimmässään Joe valmistautuu kuitenkin luopumaan uudelleen isoveljestään, josta hän ripottelee lukijalle muistoja kirjan edetessä. Joella on turhan monta asiaa huolemaan. Mistä hän saa rahaa Texasissa elämiseen, kun autoa ei olekaan niin helppo korjata? Tuleeko isosisko Angela koskaan Texasiin? Voisiko Karen-täti viimeinkin heltyä ja tulla katsomaan siskonpoikaansa? Voisiko Teksasin kuvernööri armahtaa Edin?
"En yleensä tunnusta että mulla on veli", kerron.
"Kun tapaan uusia ihmisiä,
teeskentelen ettei Ediä ole olemassa,
etten joutuisi selittämään.
Ja nyt näyttää siltä että kohta sitä ei ole olemassa.
Joten joo.
Se on pahinta." (s. 220-221)
Kuunnousu ei ehkä heti alussa herättänyt minussa suuria tunteita, mutta tarinan edetessä pakahduttava suru ryöpsähti kirjan sivuilta ja kuten jo alussa sanoin, lopun luin kyynelverhon läpi. Kirjassa on niin paljon sydäntä raastavaa surua, että sitä on hankala kestää: se, miten alkoholisti-äiti ei ole koskaan hyväksynyt Ediä sellaisena kuin on, miten Joe on joutunut sekä isoveljensä ja äitinsä jättämäksi, miten Ed joutuu kärsimään kaikista kamalimman rangaistuksen syyttä, miten voimattomia Ediä auttavat ihmiset ovat Teksasin järkkymättömän oikeusjärjestelmän edessä.
Katson kuuta,
joka on pyöreä ja kaurapuuron värinen.
"Kuunnousu oli kaunis koko kuukauden", kerron
Edille.
"Tämän taivaan alla on kaunista." (s. 358)
Vielä kirjan kannesta sen verran, että olisin pitänyt enemmän Bloomsburyn tummasävyisestä alkuperäiskannesta, joka kielii myös enemmän kirjan olevan YA-kirjallisuutta, kun taas Hilla Semerin suunnittelema kansi ei mielestäni ole kovin nuoria aikuisia lukijoita houkutteleva.
Arvosanani 5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
En löytänyt muita bloggauksia.
Samantyylistä luettavaa:
Muissa blogeissa:
En löytänyt muita bloggauksia.
Samantyylistä luettavaa:
Sadie: Courtney Summers
Dear Martin: Nic Stone
Yksi: Sarah Crossan
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
Tämä on lukulistalla. Hyvältä kuulostaa. Luin edellisen säeromaanin ja itkin kuin Niagara.
VastaaPoistaPidin tästä kyllä paljon. Ensimmäinen säeromaani, jonka olen lukenut. Ja voi sitä kyynelten määrää!
VastaaPoistaTämä on kyllä tehokas itkettäjä. Suosittelen lukemaan myös Crossanin teoksen Yksi ja jos enkku ei oo ongelma, myös Toffee on huippu!
Poista