maanantai 30. elokuuta 2021

Päivitys Dodo-sarjaan

 Luin J.S. Meresmaan säeromaanin Khimaira, joka on itsenäinen jatko-osa Dodo-säeromaanille. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni molemmista teoksista.



torstai 26. elokuuta 2021

Again again: E. Lockhart

 Again again: E. Lockhart. Delacorte Press 2020.

 Kansi: Jeff Östberg

"This twisty novel from the New York Times bestselling author of We Were Liars and Genuine Fraud asks: What if there were infinite universes and infinite ways to fall in love?

If you could live your life again, what would you do differently?

After a near-fatal family catastrophe and an unexpected romantic upheaval, Adelaide Buchwald finds herself catapulted into a summer of wild possibility, during which she will fall in and out of love a thousand times–while finally confronting the secrets she keeps, her ideas about love, and the weird grandiosity of the human mind.

A raw, funny story that will surprise you over and over, Again Again gives us an indelible heroine grappling with the terrible and wonderful problem of loving other people."(Delacorte Press)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kuuntelin tässä taannoin ihan sattumalta E. Lockhartin äänikirjan We were liars ja mykistyin täysin, kuinka hienosti kirjoitettu se oli.  Kirjasta oli hankala sanoa, oliko se jännäri, mysteeri, rakkausromaani vai nimenomaan kaikkea sitä yhdistettynä erittäin kauniin pohdiskelevalla kerronnalla, jota oli kuin unenomaista kuunnella äänikirjana. Nythän kyseisestä kirjasta julkaistaan ihan näillä näppäimillä suomennos Me olimme valehtelijoita, jonka olen jo tilannut omaan kirjahyllyyni.

Jotain tätä samaa mystistä, surumielistä tunnelmaa pitää sisällään myös tämä kirja, jossa on hauskasti leikitelty rinnakkaismaailmoilla. Varsinainen aikamatkailukirja tämä ei ole, mutta totuttua rakennetta rikkoo vaihtoehtoiset tarinalinjat, joita saattaa olla tapauksesta riippuen yksi tai jopa viisi. Nämä on erotettu varsinaisesta tarinalinjasta lihavoidulla fontilla. Idea vaihtoehtoisista universumeista, joissa sama asia tapahtuu eri lailla, tuo mieleeni yhden lempi-YA-kirjani, Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää.

To Adelaide, the boy was a promise. He promised her that

happiness could still exist, 

could still be hers.(s. 12)

Adelaide Buchwald ulkoiluttaa kesätöikseen lukionsa opettajien koiria, kun hän törmää heti kirjan alussa todella söpöön poikaan. Tämä ulkoiluttaa Sunny Kaspian-Leen B-Day-nimistä koiraa, opettajan, joka on määrännyt Adelaiden tekemään kesätehtävän päästäkseen kurssista läpi. Jack ja Adelaide tutustuvat ja Adelaide insta-rakastuu silmittömästi hassusti kävelevään tummahiuksiseen komistukseen. Adelaide on päättänyt nimittäin unohtaa surunsa: surun siitä, että hänen pikkuveljensä on huumeaddikti ja että Mikey Double L. jätti hänet kesän alussa ja väitti, etteivät he kumpikaan olleet koskaan toisiinsa rakastuneita. 

This kiss will

make him change his mind. It'll

make him feel

what I know he used to feel. (s. 82)

Itse asiassa Adelaide tietää Jackin entuudestaan. He ovat tavanneet pari vuotta sitten bileissä, jossa Jack on antanut tytölle runon. Jack ei kuitenkaan muista tapahtunutta, sillä hänellä on tapana jaella runojaan paperilapuilla monille ihmisille. Adelaide haluaisi kuitenkin uskoa olevansa todella erityinen. Hänellä on yhä runo lompakossaan.

Cerulean dress and

wide eyes, like a lion.

A raging wave of disobedient hair.

She contains

contradictions. (s.11)

Välillä Adelaide ei kuule Jackista viikkoihin, välillä he taas tapaavat milloin missäkin, suutelevat pari kertaa ja käyvät muun muassa uimassa yhdessä. Silti Jack tuntuu etäiseltä. Adelaiden ystävä ja entinen kämppis Stacey varoittelee häntä ja väittää tämän rakastavan yhä Mikeytä. Aikaa on kulunut niin vähän. Mikey sotkee Adelaiden ajatuksia viestittämällä tälle. 

SHALL WE PRETEND I

AM NOT A NARCOTICS

ADDICT?

 

SHALL WE PRETEND

YOU ARE NOT

WORRIED I WILL

CORRUPT THE

WHOLESOME MEMBERS

OF YOUR SPORTY

TEAM? (s. 167)

Adelaiden suurin varjo pään päällä on kuitenkin hänen toipuva addiktiveljensä Toby. Hänen huumeriippuvuutensa ja sen vaikutus koko perheeseen on rikkonut hänet. Kirjassa kuvataan hyvin koskettavasti niitä tunteita, joita Adelaide on käynyt läpi siitä saakka, kun hänen veljensä jäi huumekoukkuun, kuinka hän joutui vieroitukseen, kuinka hänen perheensä piti jakautua kahtia sen takia, kuinka hän pettyi Tobyn retkahduksiin ja kuinka satuttavaa oli huomata oman veljensä olevan kuin ontto kuori, jota ei enää kiinnostanut samat asiat ja joka ei vastannut Adelaiden kirjeisiin. Adelaide löysi myös kerran veljensä kylppäristä tuupertuneena yliannostukseen, mutta tässä universumissa ensiapu saapui ajoissa paikalle ja Toby jäi henkiin. Jossain toisessa universumissa Toby ei selvinnyt.Sisarusten viestittelyt ovat liikuttavaa luettavaa.

People befriend me because 

they think I'm

happy. I'm not even sure why they think I'm

happy, but they do. I get distracted, and

I laugh, and

I turn something on in myself that makes me, maybe, fun

to be with.

Ans I'm just - I want you to know up front that I'm 

false advertising. (s. 97)

Adelaide onkin tottunut peittämään surunsa ja esittämään kaikille onnellista, ihastuttavaa persoonaa. Sellaiseksi Mikeykin luuli häntä, sillä Adelaide ei koskaan kertonut tälle Tobysta. Hän ei myöskään kerro kenellekään opiskeluvaikeuksistaan ja siitä, että jos hän reputtaa Sunny Kaspian-Leen kurssin, hän ei välttämättä pääse jatkamaan seniorivuoden lukio-opintojaan Alabasterin sisäoppilaitoksessa, vaan joutuisi palaamaan Baltimoreen äidin ja Tobyn luokse julkiseen kouluun. Jackille Adelaide on päättänyt olla valehtelematta.

That sentence was on repeat in her skull: My little brother is an addict. (s. 113)

Again again on yllättävä, kaihoisa ja koskettava. Juuri kun luulen, että asiat ovat menneet, niin kuin ne nyt kerrotaan menevän, kirja tarjoaa vielä yhden vaihtoehtoisen universumin ja tapahtumat vierivät ihan eri suuntaan. Pidän kovasti Lockhartin tyylistä kirjoittaa, mutta pelkään hänen kirjojen menettävän jotakin käännöksissä. Siispä minua hiukan jännittää, millainen lukukokemus Me olimme valehtelijoita on tulee olemaan (sain juuri korvanappiini tiedon, että kirjapaketti on tulossa minulle lähipäivinä!). Minua myös kovasti kiinnostaa hänen 2017 vuonna valmistunut  YA-jännäri Genuine Fraud, josta oli vuosia sitten aie tehdä elokuvasovituskin, mutta hanke jäi ilmeisesti toteutumatta.

EllaBella came over and flopped on the ground. I love you, Adelaide.

Rabbit asked, Would you throw a stick for me?

So Adelaide threw a stick. 

Pretzel asked, Could I have a dog treat. (s. 117)

Koiraystäville tämä kirja on myös varmasti mieluinen. Adelaide rakastaa hoitokoiriaan ja välillä hän kuvittelee koirien puheita heidän eleiden perusteella.  Minä en välitä koirista, mutta Adelaiden koirarakkaus on ihan mukava lisä tarinaan.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

Sparklyprettybriiiight

Kirstyes

 A Book Wanderer

 

Samantyylistä luettavaa:

Kuin viimeistä päivää: Lauren Oliver

We were liars: E. Lockhart 

 

Lisään kirjan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteen kohtaan:

Kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi 


sunnuntai 22. elokuuta 2021

Tokion prinsessa -sarja: Emiko Jean

 Tokion prinsessa: Emiko Jean. Suomentanut Susanna Sjöman. Otava 2021 (Tokion prinsessa #1)

Englanninkielinen alkuteos: Tokyo Ever After. Kansi: ?

"Tavalliset eurooppalaiset prinsessat on niin nähty ― tehkää tilaa prinsessa Izumi ”Izzy” Tanakalle!

Izumi on vähän tavallista hauskempi kalifornialainen 18-vuotias tyttö. Kun selviää, että hänen kauan kadoksissa ollut isänsä on Japanin tuleva keisari, ei viimeinen vuosi high schoolissa menekään suunnitelmien mukaan. Izumi matkaa Japaniin totuttelemaan prinsessan rooliin. Opittavaa on paljon: kieli, kulttuuri, komean henkivartija Akion mielenliikkeet…


Ainutlaatuinen, syötävän suloinen romanttinen komedia."(Otava)

Oma arvio:

No siis WAU! Tämä kirja meinasi mennä minulta täysin ohi, sillä se ei saanut kustantajan luettelosta tilaa kuin pienen palstan verran, enkä aluksi meinannut huomata koko kirjaa. Tähän tartuttuani ajattelin, että tämä taitaa olla melkoinen välipalahömppä, toki tervetullut sellainen. Mutta ehei, ei tämä mikään hömppä ole. Tämä on aivan ihastuttava kirja!

Kuka tunnustaa olevansa Bodyguard-leffan vannoutunut fani? MINÄMINÄMINÄ! Tokion prinsessassa Bodyguard kohtaa Amerikan kuninkaalliset. En voi vastustaa tarinoita, joissa henkivartijan ja vartioitavan välille syttyy romanssi. Vastaavaa on ollut muutamassa muussakin lukemassani YA-kirjassa, esimerkkinä mainittakoon Claudia Grayn A Thousand pieces of you, jossa rinnakkaismaailmoissa seilaavan Margueritan ja hänen kuninkaallisen vartijansa Paul Markovin välille syttyy suhde, kuten käy myös Katherine McGeen Amerikan kuninkaalliset -duologiassa, jossa prinsessa Beatrice on rakastunut henkivartijaansa Connoriin. Myös Sally Greenin Savuvarkaat-fantasiatrilogian ensimmäisen osan alkuasetelmassa  prinsessa Catherinen ja hänen henkivartijansa Ambrosen välillä kipinöi. En voi sille mitään, että minusta tuollainen kielletty rakkaus, vartija-vartioitava, on erityisen ihana. (En ole varmaankaan ainut.)

(Toivottavasti kukaan ei pahastunut, kun jo tässä alkuhehkutuksessa kerron yhden oleellisimmista juonenkäänteistä. Mutta olettaisin, että on itsestään selvää, miten käy, kun nuorelle kauniille naiselle annetaan vartijaksi superkomea, vain häntä parisen vuotta vanhempi henkivartija.)

Kirjan päähenkilö, viimeistä lukiovuottaan Mount Shastan lukiossa opiskeleva Izumi eli ystäviensä kesken Izzy ei ole koskaan saanut tietää, kuka hänen oikea isänsä on. Vahingossa hän kuitenkin löytää eräästä äidin kirjasta japanilaisen miehen kirjoittaman, intiimin runon, ja hänen ystävänsä Noora löytää myöhemmin tietoja runon kirjoittaneesta Makoto-nimisestä miehestä. Tieto mahdollisesta isästä on kuitenkin hyvin hämmentävää, sillä Makotonomiya Toshihito ei ole mikä tahansa miekkonen, vaan Japanin keisarillisen perheen kruununprinssi. Kuvan nähtyään Izumi on täysin varma: tuo mies on hänen isänsä. He ovat aivan samannäköiset.

Izumin äiti on tietysti alkuun shokissa, kun tytär mainitsee löytäneensä isänsä. Siitä toivuttuaan äiti auttaa tytärtään ottamaan yhteyttä isäänsä. Alussa mitään vastausta ei kuulu, mutta sitten eräänä päivänä Izumin kotipiha on täynnä paparazzeja ja Japanin suurlähettiläs odottaa häntä mukanaan kutsu Izumille matkustaa kuninkaalliseen palatsiin vierailulle. Häkeltynyt Izumi pakkaa kamppeensa ja lähtee viimeinkin tapaamaan isäänsä ja etsimään omia juuriaan. Matka Japaniin ja japanilaisuuteen voi alkaa.

Mitä olin oikein kuvitellut? Että ryntäisimme syleilemään toisiamme? Että yhteinen DNA:mme toimisi magneetin tavoin ja vetäisi meitä yhteen? Hän ei ole mikään sodasta kotiutuva isä. Minä en ole lapsi, joka on kärsimättömänä odottanut hänen paluutaan. Suhdettamme eivät rikasta yhteiset muistot. (s. 81)

Vaikka isän ja tyttären ensikohtaaminen ei mene ihan nappiin, Izumi yrittää kotiutua keisarillisen perheen joukkoon. Alussa hänellä on paljon opeteltavaa kuninkaallisista tavoista ja siitä, miten tarkan syynin alla hän onkaan. Kaiken huipuksi hänelle on annettu maailman jöröin, joskin myös komein, henkivartija Akio, jolle Izumi aiheuttaa närää venyttämällä sovittuja aikatauluja. Izumi haluaa kuitenkin alkuärsytyksen jälkeen löytää Akiosta lempeämmänkin puolen ja tekee kaikkensa, jotta saisi tämän rennommaksi. Alussa se on kuitenkin hankalaa, koska Akio tuntuu olevan järkkymättömän sitoutunut työhönsä ja tuntuu vihaavan Izumia, epäsovinnaista prinsessaa. Vaikka eihän hän oikeasti Izumia vihaa.

"Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että viehätysvoima ei ole parhaita valttejasi?"

Hänen kärsivällisyytensä alkaa olla lopussa. "Viehätysvoimalla ei suojella kuninkaallisten henkeä." (s. 108)

Romanssikuvion lisäksi kirjassa kuvataan Izumin tutustumista japanilaiseen kulttuuriin ja tietenkin isäänsä, joka tuntuu kuitenkin aidosti, joskin kömpelöllä tavalla olevan kiinnostunut tyttärestään. Izumi tekee tietenkin melkosia virheitä, kun niin japanin kieli, kulttuuri ja keisarilliset tavat ovat vielä hakusessa. Onneksi hänellä on tukenaan hovineito Mariko ja kotimaahan jääneet ystävät Hansani, Glory ja Noora, joiden kanssa Izumi viestittelee ahkerasti. Lisäksi hänen pikkuserkkunsa Yoshi ottaa hänet siipiensä suojaan ja muun muassa tutustuttaa (Akion harmiksi) tytön Tokion yöelämään. 

"Tiedän ihan tarkalleen, mitä meidän kannattaa tehdä tunnelman kohottamiseksi."

"No mitä meidän kannattaisi tehdä?" Toistan kaikuna.

"Laulaa." Yoshi taputtaa minua selkään. "Ja mehän laulamme."(s. 134)

Paratiisissa on aina myös käärmeitä. Izumin riesana ovat hänen serkkunsa, kuninkaalliset prinsessakaksoset Akiko ja Noriko, jotka tuntuvat olevan niin täydellisiä - ja tietävät sen. He tekevät Izumin olon perheessä mahdollisimman epämukavaksi ja erilaiseksi. Eräs Izumin suurimmista mokista tapahtuu eräissä juhlissa juurikin näiden kaksosten takia, eikä Izumi saa selitettyä asiaa harmistuneelle isälleen, joka lähettää ikävän episodin jälkeen sattuvasti tyttärensä hetkeksi Kiotoon tutustumaan maalaiselämään. Kiotossa kuitenkin tytön sydän alkaa sykkyiä Japanille täysillä, mutta myös eräälle komealle henkivartijalle, joka tekee tytölle täyden tunnustuksen tähtitaivaan alla.

"Nyt kun pääsimme alkuun menneisyyden syntien tunnustamisessa, niin minun täytyy paljastaa, että saavuttuani Tokioon tartuin ensimmäisenä kansioosi ja mustasin hampaat kuvastasi." (s. 220)

Mutta löytääkö ikänsä vierasmaalaisena Amerikassa kasvanut Izumi kotinsa Japanista, vai jääkö hän sielläkin vieraaksi ja erilaiseksi? Voiko hänen ja Akion suhteesta tulla koskaan mitään? Hyväksyykö hänen isänsä Izumin puutteineen kaikkineen? Rakastaako isä yhä äitiä, kun kasvattaa yhä tämän lempikukkia, orkideoita kasvihuoneessaan?

---Kaikki oli kuin kaunista unta. Mutta kuten kaikkien unien, sen oli päätyttävä joskus.---(s. 116)

Luin tämän kirjan ahmimalla ja suorastaan harmistuin, kun tajusin, että joudun nyt jättämään jäähyväiset Izumille. Onnekseni huomasin, että Tokion prinsessa saa jatko-osan Tokyo dreaming arviolta vuoden 2022 toukokuussa! Jos suomennosta ei ala kuulua, taidan tilata enkunkielisen teoksen malttamattomana itselleni, niin innoissaan odotan jatkoa.

Enkä voi olla ajattelematta, kuinka ihana leffa tästä tulisi. Ai että!

Annan miinuksen arvosanaan vain siitä syystä, että olisin toivonut, että jännitettä Akion ja Izumin välillä olisi voinut pitää himpun verran kauemmin. Ymmärrän kyllä, että 300-sivuisessa kirjassa tapahtumien on edettävä, mutta silti olisi Akio voinut pysytellä jörönä hieman kauemmin eikä oksentaa ulos mr. darcymaista rakkaudentunnustusta liian aikaisin. Hih.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjavuosi

Lisään kirjan  Popsugar-haasteen kohtaan:

A book with a family tree

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Enemies to lovers tai lovers to enemies


Tokion prinsessa - Suuria unelmia: Emiko Jean. Suomentanut Susanna Sjöman. Otava 2022 (Tokion prinsessa #2)

Englanninkielinen alkuteos: Tokyo Dreaming. Kansi: ?


"Lempiprinsessanne Izumi Tanaka on täällä taas! Riemastuttavan romanttinen jatko-osa YA-hitille Tokion prinsessa.

Kun Izumi sai tietää isänsä olevan Japanin kruununprinssi, hän muuttui lukiolaisesta prinsessaksi yhdessä yössä. Nyt se on jo vanha juttu, ja hän elää keisarillisessa palatsissa unelmaelämää haisevan koiransa Tamagotchin kanssa. Lisäksi hänen vanhempansa ovat rakastuneet uudelleen. Kuninkaalliset hääkellot soivat! Paitsi että hovi ei hyväksy kihlausta äidin ja Izumin rahvaaseen taustaan vedoten. Izumi tekee kaikkensa saattaakseen isän ja äidin alttarille. Hän päättää muuttua täysin moitteettomaksi prinsessaksi, vaikka se saattaa vaarantaa hänen omat unelmansa ja rakkautensa." (Otava)

Oma arvio:

Tokion prinsessan jatko-osa on ollut yksi odotetuimmista kirjoistani tälle kevättä/kesää. Rakastuin niin kovasti ensimmäiseen osaan, että odotukseni olivat kovin korkealla tämän jatko-osan suhteen. 

Izumi totuttelee nyt elämään prinsessaelämää Japanin keisarin hovissa, kaiken kansan huomion kohteena ja henkivartijoiden, hovineitojen ja neuvonantajien ympäröimänä. Onneksi hänen äitinsä on nyt myös hänen tukena ja turvanaan, kun ensimmäisessä osassa hän ja Izumin isä, Japanin keisarillinen prinssi tunnustivat rakkautensa, joka ei ollut koskaan päässyt sammumaan. Ja sitten on tietysti ihana, komea Akio, Izumin entinen henkivartija, joka kuitenkin valitettavasti on pian lähdössä suorittamaan lentäjäopintojaan. Nyt paineet kohdistuvat Izumin tuleviin opiskeluihin, ja heti kirjan alussa hän onkin tutustumiskäynnillä Tokion yliopistossa, jossa myös hänen isänsä on aikoinaan opiskellut. Izumi vain ei oikein tiedä, mitä hän haluaisi tehdä.

Izumin iloksi ja onneksi isä ilmoittaa kosivansa äitiä. Izumi auttaa mielellään isää romanttisissa kosintamenoissa. Valitettavasti keisarillinen hovi ei pidä Izumin äitiä tarpeeksi hyvänä kumppanina prinssilleen, etenkin kun heidän tyttärensäkään ei ole vielä päättänyt opiskelupaikkaansa ja seurustelee entisen, pahaisen henkivartijan kanssa. Tämän hän kuulee vähän niin kuin vahingossa. Sitten Akio vielä pudottaa pommin Izumin niskaan ja sanoo, ettei heidän ole enää järkevää olla yhdessä. 

Poissa silmistä, poissa mielestä. Enää en katso taakseni, suunta eteenpäin. (s. 86)

Silloin Izumi päättää tehdä kaikkensa, jotta hänen äitinsä ja isänsä saisivat onnen: hän aikoo pyrkiä Tokion yliopistoon opiskelemaan biologiaa äitinsä iloksi. Izumille palkataan sparraajaksi Eriku-niminen poika, joka hurmaa Izumin välittömästi iloisuudellaan ja elämänilollaan. Aivan kuin päinvastainen persoona verrattuna vakavaan Akioon. Tämä oppilas-opettaja-kombo tulee heti loistavasti toimeen, ja yhdessä he päättävät tehdä vielä enemmän saadakseen hovin hyväksymään Izumin vanhempien liiton: he päättävät esittää seurustelevansa. Eriku nimittäin on erittäin arvostetun perheen vesa, joten kelpaisi varmasti niin hovin kuin mediankin mielestä Izumin kumppaniksi.

"Toivoisin, että iltapäivälehdillä olisi muuta kirjoitettavaa minusta kuin kompasteluni tai kehnot kouluarvosanani. Sinä voisit olla hyvä harhauttaja. Myönteinen harhautus" (s. 118)

No niin, nyt seuraa sitten jälleen valeseurustelu-troopin mukaista, kliseistä toimintaa, sillä ei tarvitse olla kovinkaan välkky arvatakseen, miten siinä sitten käy, kun esitetään seurustelevaa paria. Jossain vaiheessa tulee se välähdys, että "herranen aika, minähän vähän niinku oikeesti tykkään tuosta tyypistä ja haluan suudella häntä." Ikävä kyllä tämä Izumin ja Erikun romanssi ei oikein ottanut minusta tuulta alleen eikä herättänyt minussa oikein mitään. Harmi, sillä ensimmäisen osan romanttiset kuviot Akion ja Izumin välillä oli minusta oikein taidokkaasti rakennettu. (Tosin olen viimeksi lukenut Heartstoppereita, joiden jälkeen kaikki muu voi tuntua laimealta...) 

Yhdestä asiasta olen varma: jaettu sydän ei voi olla onnellinen. (s. 258)

Izumin on luovuttava omista toiveistaan ja haaveistaan äitinsä ja isänsä onnen takia. Lopulta hän kuitenkin huomaa, ettei se ole kenenkään etu. Kaiken huipuksi Akio ei välttämättä olekaan unohtanut häntä noin vain, vaan Izumi joutuu kovan valinnan eteen: iloinen, varakas ja eläväinen Eriku vai vakava, vähävaraisempi ja arvaamaton Akio. Kummankohan hän valitsee, vai valitseeko ketään? Hmm... Ystävyys Mount Shastassa asuvien Nooran, Gloryn ja Hansanin kanssa on hankalaa etäisyyden takia. Nooran Japaninvierailun aikana ystävykset tulevat myös huomaamaan, miten erilaista julkisuuden valokeilassa elävän prinsessa Izumin elämä on verrattuna tavalliseen nuoren naisen elämään. 

Helvetistä löytyy aika monta asiaa, joihin suostuisin ennemmin kuin Akikon ja Norikon seuranpitoon. (s. 79)

Kirjan parasta antia on kissa-hiiri-leikki Izumin ja hänen Hohto-kaksosiksi nimeämien serkkujen, Akikon ja Norikon kanssa, joka pikku hiljaa lämpenee ystävyydeksi, kunhan vain jokainen luopuu ennakkoajatuksistaan ja asenteistaan. Vaikka Izumi alkaa jo pikku hiljaa sulautua elämään hovissa, äidillä on paljon vaikeampaa. Kestääkö äidin kantti kaiken häähömpötyksen keskellä, kun tuntuu, ettei hänellä ole enää minkäänlaista sananvaltaa?

"Ainoa asia, mihin voisin sinussa pettyä, on se, että kieltäisit oman itsesi, sen, joka todella olet." (s. 280)

Tokion prinsessa - suuria unelmia ei yltänyt ihan niin korkealle minun rankingissa kuin ensimmäinen osa. Osin syynä on romantiikkaosioiden mitäänsanomattomuus. Akion ja Izumin ero tuntui jotenkin tekaistulta, samoin Erikun kuvioihin tulo ja hätäinen kolmiodraama. Olen myös melko kyllästynyt siihen, että näitä omista toiveistaan vanhempien mieliksi luopuvia nuoria (tyttöjä) on ollut YA:ssa minusta viime aikoina turhan paljon. Ilmeisesti nyt on menossa jokin "seuraa omia unelmiasi"-kampanja. 

Japanitietoutta kuitenkin ripotellaan kivasti tarinan lomassa, ja se ja prinsessaelämän kuvaus vaatevalintoineen on kirjan mielenkiintoisinta antia. Vielä yksi asia: miten ihmeessä minulta on päässyt lipsahtamaan ohi eka osaa lukiessa Akion keksimä kamala lempinimi, jota hän Izumista käyttää? Miksi kukaan kutsuisi ketään Retiisiksi?

Viihdyttävä ja ihan kiva, hauskakin, mutta en tiedä, oliko tämä jatko-osa kauhean tarpeellinen.

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan






 



maanantai 16. elokuuta 2021

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)

 Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) Art House 2021

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Likainen tusina tarjoilee kirjon räyhäköitä novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi kuuma satuseikkailu, historiaa, spefiä ja dekkaria, ja seikkaileepa eräässä novellissa myös Seppo Räty.

Kahtatoista novellia kietoo väljästi yhteen likaisuus: se voi tarkoittaa mitä vain likaisesta tunteesta fyysiseen likaan tai rohkeaan aihevalintaan.

Kirja on koostettu toisen asteen opiskelijoita ajatellen, ja novellit sopivatkin erinomaisesti opetukseen. Niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita (mukana on muun muassa säenovelli ja fragmentaarinen novelli) sekä esimerkiksi kirjoittamismetodeja. Valikoimassa on huomioitu eritasoiset lukijat; joukossa on esimerkiksi selkokielinen western-novelli.

Likaisessa tusinassa ovat mukana Tapani Bagge, Anu Holopainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Emmi Itäranta, Siri Kolu, Kirsti Kuronen, Sirpa Kähkönen, Matti Laine, Reidar Palmgren, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjailija ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Heidän aiemmin toimittamansa novellikokoelma Tusina on Lukuklaani-hankkeen ansiosta laajasti käytössä yläkouluissa. (Art House

Oheismateriaali

Oma arvio:

En ole lukenut vuonna 2019 ilmestynyttä Tusinaa, vaikka se on pyörinyt töissäni kirjastossa käsissäni useaan otteeseen, varsinkin aina kun yläkoululaiset ovat tulleet kyselemään novelleja. Tämä uusi kokoelma, Likainen tusina, näyttää koostuvan nyt eri kirjoittajien novelleista kuin pinkkikantinen edeltäjänsä, ja lisäksi mukaan on liitetty teemaksi "likaisuus." Nuorten novelleille on aina kysyntää, jos minulta kysytään, sillä erilaiset lukemisen vaikeudet nostavat yhä enemmän kynnystä nuorella tarttua kokopitkään romaaniin, kun taas novelli on helpompi lähestymistapa kirjallisuuteen. Hyvin rakennettu novelli toimii mainiosti oppimateriaalina. Molempiin tämän sarjan kokoelmiin, niin Tusinaan kuin Likaiseen tusinaan on saatavilla kustantajan sivuilta valmiit oheismateriaalit yläkoulun ja toisen asteen opettajien käyttöön. Tosin tätä jälkimmäistä painotetaan oheismateriaaleissa olevan suunnattu erityisesti toisen asteen opiskelijoille.

Isä kolisee huoneeseen. Se kompastuu maton reunaan tai kadotettuihin unelmiinsa ja lyö päänsä lattiaan.

-Mitä siellä tapahtuu? Raninen huolestuu.

- Isä kaatu lattialle. Siltä tulee verta päästä.

- Sun pitää varmaan soittaa ambulanssi. (Seppo Räty, s.32)

Pidän kovasti siitä, miten erimuotoisia novelleja tähän kokoelmaan on koottu. Mukana on perinteisten novellien lisäksi kaksi säeromaania ja yksi näytelmäkäsikirjoitus. Mukana kirjoittajaköörissä on nuortenkirjailijoiden lisäksi muutamia aiemmin aikuisille kirjoittaneita, kuten Sirpa Kähkönen ja Reidar Palmgren. Emmi Itäranta on taiteillut kiehtovan, postapokalyptishenkisen näytelmän, Tapani Bagen säeromaani on western-henkinen seikkailu, Salla Simukka laittaa uusiksi klassikkosadun Pieni merenneito ja Sirpa Kähkönen tarkastelee nuoren naisen kuukautisten alkua  historiallisesta näkökulmasta. Novellikokoelmien ihanuus piileekin siinä, että yleensä niissä on aina jokaiselle jotakin.

Omia suosikkejani ovat seuraavat:

Anu Holopaisen Souls on erittäin onnistunut dystopinen kuvaus tekoälyistä ja heidän tietoisuudestaan. Novellissa tekoäly herää nuoren Eevi-tytön huoneessa hämmentyneenä siitä, missä hän on. Hänellä on aavistus, ettei hän ole avattarensa mukaan nuori salskea mies nimeltä Artti, vaan keski-ikäinen, mutta hän ei pääse ajatuksissaan sen pidemmälle. Kun Artti saa kutsun bittimaailmaan, jossa muut tekoälyt oleskelevat silloin, kun eivät seurustele omistajiensa kanssa, hänen epäilyksensä alkavat pikku hiljaa herätä. Miten jollakin tekoälyllä voi olla muistoja? Ovatko he sittenkään niin tekemällä tehtyjä kuin heidän uskotellaan olevan?

- Mutta miksi mä en tiedä olevani tekoäly? jatkan. - Jos mun tunteet on pelkkää koodia, miksi olen ihan paskana tästä? (Souls: s. 104)

Reidar Palmgrenin Lahjakas poika on nerokas novelli siitä, miten perheen ainoa poika on älykkäämpi kuin vanhemmat osaavat arvatakaan. Pojan tarkkaavaisuus ja järjestelmällinen muisti on avuksi hänelle, kun hänen on päihitettävä koulun pahin räyhähenki, Harri, joka tykkää ottaa heikommat uhreikseen. Poika laatii täydellisen suunnitelman, jolla kiusaaja saa opetuksen, mutta joka ei mustamaalaa tätä sen enempää. 

Harrin yllä leijui kiukkuinen pilvi. Hänen luonnollinen, ennakoitava tapansa käyttäytyä alkoi toteuttaa itseään, ja naama, ryhti ja askeleet suorastaan huusivat: Nyt vituttaa. haluan purkaa sen johonkin. Johonkin pienempääni. (Lahjakas poika, s. 140)

Kirsti Kurosen säenovelli Kademieli kertoo ystävyydestä, sen muuttumisesta ja etenkin kateudesta, joka voi tulla ystävyyden tielle. Joskus sitä voi kadehtia hyvin kummallisia asioita, kuten ystävän äidin kuolemaa.

Entä sinä, olitko oikeasti kateellinen Liisalle

hänen äitinsä kuolemasta?

En, en tietenkään! (Kademieli, s.131)

Mielestäni osa novelleista on sisällöltään melko vaikeita harjaantumattomalle lukijalle, kuten Siri Kolun Minä olen Solitaire (joka meni minultakin hiukan yli hilseen) tai Vilja-Tuulia Huotarisen Ääni hiljaisuudessa. Onneksi kokoelma kuitenkin tarjoaa myös niitä helpommin ymmärrettäviä ja myös muodoltaan selkeitä novelleja. Ainoa, jonka jätin lukematta, oli Baggen Billy the Kidin ensimmäinen kerta, koska western ei vain nyt iskenyt ollenkaan minun pirtaani.

Vaikka novellikokoelma on käsittelyt monipuolisesti teemaa "likaisuus", tarjoaa monipuolisesti kaikentasoisia novelleja ja on ehdottoman hyvälaatuinen kokonaisuutena, odotin ehkä hiukan enemmän. Ehkä kokoelmassa oli kuitenkin liikaa niitä "perinteisiä" nuortennovelleja, kun olisi voitu mennä enemmän YA-genreä mukaileviin novelleihin, joissa olisi enemmän tunnetta ja rentoutta. Ihmettelen myös sitä, että jos tämän kokoelman painotus on toisen asteen opiskelijoissa (ks. oheismateriaali), miksi aika monessa novellissa päähenkilöt ovat yläkoululaisia? Luulisi tuntuvat silloin melko lapsellisilta useat näistä.

Annan arvosanaksi kokoelmalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen 

 



tiistai 3. elokuuta 2021

Vuosikirja: Holly Bourne

 Vuosikirja: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2021

Englanninkielinen alkuteos: The Yearbook

"Draamat, traumat, juorut – on tullut aika paljastaa kaikki!

Koulun lehden toimittaja Paige on tottunut elämään tekaistuiden tarinoiden kanssa. Koulun suosituin tyttö Grace on kertakaikkisen ihana ihminen (valetta!). Laura varastaa toisten poikaystäviä (valetta!). Hänen oma perheensä on ihan täydellinen (valetta!).

Nyt Grace seurapiireineen on koonnut high school -aikojensa ”parhaat” hetket Paigelle, jotta tämä voisi julkaista ne tuiki tärkeässä Vuosikirjassa. Nämä tarinat eivät ole pelkästään tekaistuja. Ne ovat ehtaa myrkkyä.

Paige on kuitenkin saanut tarpeekseen kaikesta valehtelusta. Apunaan Elijah, ainoa poika joka pystyy ymmärtämään häntä, hän aikoo viimein paljastaa totuuden" (Gummerus
 
Oma arvio:

En ikinä voi olla hämmästelemättä sitä, miten Holly Bourne oikein tekee tämän minulle? Vaikka tämän hänen uusimman kirjan alussa olin hiukan epäileväinen, että onko tämä nyt niin hyvä kuin aiemmat (ja rima alkaa olla jo kooorkealla), niin jossain vaiheessa sivut kääntyilevät viuhuen, sydämeni pomppailee taas ja varpaani kipristelevät siitä kaikesta ihanasta, mitä kirjan uskomattoman sympaattiset päähenkilöt, Elijah ja Paige, kokevat yhdessä. Ja kyllä vain, tunnen myös jotain kummaa karvastelua silmänurkissani, kun Paige avaa lukijalle perheensä sisäistä pelkoa ja surua, jota hänen narsistinen isänsä aiheuttaa.

Vuosikirja kertoo 11.-luokkalaisesta Paigesta (vastaa noin meidän lukion tokaluokkaa), hiljaisesta, tapettiin sulautuvasta tytöstä, jonka mielipaikka on koulun kirjasto. Paige toimittaa koulun lehteä, ja hänen epäonnekseen kolme koulun suosituinta tyttöä pölähtää eräänä päivänä heidän palaveriinsa aikeinaan uudistaa perinteistä vuosikirjaa. He haluavat vuosikirjan sivuilla muistuttaa kaikkien pienistä, "hassuista" mokista vuosien aikana. Olivatpa ne kuinka kipeitä ja ahdistavia. Paige yrittää hiljaisesti viestittää lempiopettajalleen Gordonille, ettei tämä voi olla hyvä idea, mutta tyttökolmikko on kietonut hänetkin pikkusormensa ympärille.

Paigella on muutakin murehdittavaa, kuin typerä vuosikirja. Hänen perheessään on virtahepo olohuoneessa. Hyvin pian lukijalle välittyy se kauhun tasapaino, mitä heidän ailahtelevainen isänsä pitää yllä. Paige kuulostelee joka kerta, kun isä tulee kotiin, millä tuulella hän on. Jos hänellä on hyvä päivä, hän on ihana, rakastettava isä, joka hemmottelee vaimoaan ja on yhtä rakkautta koko mies. Mutta täydellinenkin päivä voi hetkessä muuttua kauheaksi, jos isän mieli järkkyy. Yksi pieni virhe, ja hänestä tulee omaa monologiaan pitävä, muita syyttävä ja vähättelevä hirviö. Paige ei halua kuitenkaan puhua kenellekään isästä eikä perheensä tilanteesta yleensä. Äiti taas on ylivarovainen, pyytelee ihan liian paljon anteeksi ja myötäilee miestään niin hyvin kuin osaa. Kunnes tekee taas jonkun pienen virheen...

Tiesin kyllä, että minuun sattuisi, mutta yllätyin aina siitä, kuinka kovasti. Pidin kasvoni ilmeettöminä, yritin esittää kuollutta, estää häntä peruuttamasta uudelleen päälleni ja saattamasta homman loppuun. (s. 118)

Paigen veljeä Adamia isä palvoo, ylistää ja kehuu. Adam on aloittanut yliopisto-opinnot Bristolissa, ja pojan lomia odotetaan kuin kuuta nousevaa. Paige muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi isälleen silloin, kun täydellinen Adam on kotona. Mutta erään loman aikana Adam käyttäytyykin hyvin oudosti: hän ei tunnu palvovan isänsä jokaista sanaa, on jopa sarkastinen, ja tuntuu viettävän aikaansa mieluummin muualla kuin kotonaan. Paige on järkyttynyt: miten Adam saattaa! Ja nyt isä syyttäisi äitiä ja Paigea tästäkin, sillä hän saa käännettyä kaikki heidän syykseen.

Laitoimme täydellisen perheen naamarit kasvoillemme ja hymyilimme onnellisina niin kuin olisimme joulumainoksen koe-esityksessä, sellaisen jossa sataa aina lunta ja kaikki halailevat toisiaan paperihatut päässä. (s. 143)

Paige on löytänyt lohtua kuitenkin sanoista, joita hän on löytänyt koulun  kirjaston kirjojen marginaaleista. Paige on itsekin jättänyt "olen olemassa"-merkkinsä useaan kirjaan, ja nyt tuntuu, että joku toinenkin tykkää kirjoittaa ajatuksiaan punakynällä kirjoihin. (Hyi hyi, kirjastotäti minussa kavahtaa tätä, mutta yritän rentoutua...) Paigen on pakko tavata tuo ihminen, joka hyvin pian antaa merkkejä siitä, että olisi poika. 

Hän on täällä. Hän käy tätä koulua. Olen varmaan ohittanut hänet käytävällä monta kertaa. Hän kirjoitti saman kuin minä. Olen olemassa. (s. 76)

Poika paljastuu Elijah Jonesiksi, todella erikoislaatuiseksi 12.-luokkalaiseksi. Hänet tunnetaan hyvin omalaatuisesta pukeutumistyylistään. Hän on myös tajuttoman hyvännäköinen, eikä Paige voi tajuta, että tuollainen poika on kiinnostunut viettämään aikaa hänen seurassaan. Eka tapaaminen venyy pitkäksi ja sama menoo jatkuu. Paige alkaa vapautua ja Elijah on häikäistynyt, miten paljon hienoa sanottavaa tällä hiljaiseksi luullulla tytöllä on. Pikku hiljaa Paige alkaa saada rohkeutta puhua ääneen myös muille kuin Elijahille, joka kannustaa tyttöä olemaan rehellinen itselleen ja muille ja puhumaan vain totta. Paige tulee kuitenkin huomaamaan, ettei totuuden puhuminen ole aina helppoa, ja siitä voi koitua ongelmia.

Paige ja Elijah ovat niin ihastuttavan symppis pari (kuten kaikki Bournen luomat henkilöhahmot tähän mennessä tuppaavat olemaan), että minulle tuli oikein surku kirjan loputtua. Olisin niin mieluusti vielä lukenut heistä ja heidän suhteensa kehittymisestä. Paigella on Elijahin lisäksi myös toinen ihana ihminen elämässään, nimittäin hänen erikoisena pidetty sinkkutätinsä Polly, joka asuu kissojen kanssa ja on kaiken lisäksi lesbo (tämä on tietenkin isälle lottovoitto, kun hän pääseen naljailun makuun.) Polly seuraa sivusta heidän perheen tulehtunutta tunnelmaa, mutta odottaa, kunnes Paige itse pyytää apua häneltä. Kun perheen tilanne tulehtuu entisestään, Polly keplottelee Paigen luokseen ensin viikonlopuiksi, ja lopulta pidemmäksi aikaa. 

Pidän siitä, ettei kaikkea selitetä loppuun eikä etenkään hyväksi, vaan perhetilanne jää  epätäydellisesti auki. Silti lukijalle jätetään toiveikas olo, jossa Paige saa sittenkin tehtyä itsensä jollain tapaa näkyväksi. Elijah on hänen tukenaan ja kannustaa tyttöä tekemään oikeat ratkaisut vuosikirjan suhteen, joka tuntuu olevan vain yksi uusi kiusaamisalusta suositulle tyttökolmikolle. Joutuvatpa Elijah ja Paigekin hetkeksi ilkeiden juorujen kohteeksi, mutta Elijahin huikean asenteen ansiosta he saavat sen käännettyä edukseen.

Hän otti minut takkinsa sisään, ja tunsin hänen tuoksunsa ja lämpönsä ja hänen koko elijahiutensa, ja sydämeni aivasti taas. Suljin silmäni työntääkseni tunteen pois. Tässä hetkessä oli kyse minusta - ei kenestäkään muusta. (s. 248-249)

Eli niin taas kävi, että rakastuin tähän kirjaan, vaikka aluksi minulla oli käynnistysvaikeuksia. Tässä kirjassa on niin paljon kaikkea: tämä on kirja kaikille niille hiljaisille tytöille ja pojille, joilla on paljon ajatuksia ja sanottavaa, mutta ei rohkeutta sanoa sitä ääneen. Tämä on myös kirja pelossa eläville: henkinen väkivalta voi olla tuhoisampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä pitkään jatkunut sellainen tuhoaa uhrin itsetunnon melko tehokkaasti. Tämä on kirja on hyvä esimerkki siitä, miten yksi hyvä ihminen voi pelastaa. Paige on onnekas, kun hänellä on Polly-täti ja hän tapaa samanhenkisen ikätoverin, josta saa ystävän ja tukipilarin. Kirja opettaa myös sen, että kaikki asiat eivät kuitenkaan ratkea haluamallaan tavalla, sillä muiden ihmisten ajatuksia ei aina voi tietää eikä niihin vaikuttaa. Silloin täytyy tukeutua niihin, jotka kokee luotettaviksi.

Arvosanani on 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

kaikki Holly Bournen kirjat  

Heittäydy jos uskallat: Estelle Maskame

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haaste saa ruksin kohtaan:

Kirja, jonka hahmon kanssa lähtisit treffeille