Dear Martin: Nic Stone

Dear Martin: Nic Stone. Crown Books 2017. Ei suomennettu.

Kansi: Nigel Livingstone (kuva), Angela Carlino (suunnittelu)

"Justyce McAllister is a good kid, an honor student, and always there to help a friend—but none of that matters to the police officer who just put him in handcuffs. Despite leaving his rough neighborhood behind, he can’t escape the scorn of his former peers or the ridicule of his new classmates.

Justyce looks to the teachings of Dr. Martin Luther King Jr. for answers. But do they hold up anymore? He starts a journal to Dr. King to find out.

Then comes the day Justyce goes driving with his best friend, Manny, windows rolled down, music turned up—way up, sparking the fury of a white off-duty cop beside them. Words fly. Shots are fired. Justyce and Manny are caught in the crosshairs. In the media fallout, it’s Justyce who is under attack."(Crown Books)

Oma arvio:

Tykästyin kovasti Nic Stonen tänä keväänä (2019) suomennettuun, suorasukaiseen YA-kirjaan Kolme on parillinen luku, joten ilahduin kovasti huomatessani tämän suomentamattoman kirjan kirjastomme kokoelmissa.

Dear Martin muistuttaa aihepiiriltään hyvin paljon Angie Thomasin järisyttävän vaikuttavaa kirjaa Viha jonka kylvät, eli keskiössä on afrikan(ja aasian)amerikkalaisten nuorten kokemuksia epäreiluista ennakkoasenteista ja kohtelusta heidän ihonväriinsä liittyen -  niin koulutovereilta kuin viranomaisilta. Karvaimmin tämän saa kokea kirjan päähenkilö, seniorivuottaan opiskeleva nuorimies Justyce McAllister, tuttavallisemmin Jus, joka pidätetään ilman perusteita epäiltynä tyttöystävänsä Melon raiskausyrityksestä, vaikka tämä yrittää vain saada kännisen tyttöystävänsä ulos autosta. Jus selviää säikähdyksellä, mutta tuo tapahtuma jättää ikuisen arven kunnollisen ja tunnollisen, Yaleen hyväksytyn pojan sieluun. Jus alkaa kirjoittaa kirjeitä Martin Luther King Juniorille ja pohtia niissä kaikkia epäkohtia, joita afrikanamerikkalaiset joutuvat edelleen kohtaamaan arjessaan.

"Don't you say shit to me, you son of a bitch. I knew your punk ass was up to no good when I saw you walking down the road with that goddamn hood on." (s. 8)

Jusilla on aasianamerikkalainen ystävä Emmanuel eli Manny, joka hengailee Justycen inhoamien tyyppien kanssa. Näiden tyyppien läppä on enimmäkseen rasistista ja mautonta. Siksipä Justyceä riepoo se, että hänen ystävänsä on ikään kuin myynyt sielunsa eikä välitä. Etenkin typeriä mielipiteitään laukova Jared käy Jusin hermoille, ja tämän pukeutuminen KKK-klaanin jäseneksi halloweeninä ylittää mauttomuusrajat. Manny ei taas voi tajuta, miksei Jus vain voi ottaa rennosti.

Jus on ollut pitkään on-off-suhteessa puoleksi tummaihoisen, erittäin kuuman Melon kanssa, joka kuitenkin riepottelee poikaa miten sattuu. Jusin ystävä ja koulukaveri Sarah-Jane eli SJ alkaa kuitenkin kiehtoa poikaa ihan erilaisella tavalla. Asiassa on vain yksi iso mutta: SJ on valkoinen, eikä Jusin äiti voisi ikinä hyväksyä sitä, että hänen poikansa toisi kotiin valkoisen tytön.

Kirjan suurin kliimaksi tapahtuu Justycen ja Mannyn autokruisailulla, kun poikien äänekkääseen räpinsoittoon hermostunut, ei virantoimituksessa ollut poliisi ampuu Mannyn. Tämän jälkeen Jusin on enää vaikea uskoa mihinkään, eikä hän hetkeen voi enää kirjoittaa kirjeitään Martinille. Hän on menettänyt rakkaan ystävänsä tapahtumaketjun takia, joka alkoi siitä, kun poliisi pidätti hänet Melon ahdistelusta epäiltynä - sama poliisi nimittäin joutuu myöhemmin Mannyn serkun Quanin ampumaksi (tai näin epäillään), ja sattuu olemaan Mannyn ampuneen poliisin entinen työpari. Onko Jusin jatkettava vihan kierrettä vai annettava olla? Hän joutuu kamppailemaan monenlaisten moraalikysymysten äärellä.

It's like I'm trying to climb a mountain, but I've got one fool trying to shove me down so I won't be on this level, and another fool tugging at my leg, trying to pull me to the ground refuses to leave. (s.66)

Dear Martin on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättelevä kirja, joka kuuluu ehdottomasti lukea Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan rinnalla. Valkoihoinen, länsimaalainen lukija tuntee kirjaa lukiessaan itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi, mutta se on varmasti tarkoituskin ja hyväksi opiksi lukijalle. Justyce on symppis päähenkilö ja hänen kokemuksiinsa on helppo samaistua kulttuurierosta huolimatta.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kourtni reads
Booked J
Edel's Book, beauty, Life Blog
Novel Ink
ASunnySpot


Samantyylistä luettavaa:

Kolme on parillinen luku: Nic Stone
Viha jonka kylvät: Angie Thomas
Runoilija X: Elisabeth Acevedo

Ruksin Kirjankansibingosta kohdan:

Mies

Ya-lukuhaasteesta ruksin kohdan:

Rodullistettu kirjailija

Maailman parhaan kaverin päiväkirja - Kirjoittanut Rowley Jefferson: Jeff Kinney

Maailman parhaan kaverin päiväkirja - Kirjoittanut Rowley Jefferson: Jeff Kinney. Suomentanut Marja Helanen. WSOY 2019

Englanninkielinen alkuteos (2018): Diary of an Awesome Friendly Kid

"Neropatti Rowleyn silmin

Supersuosioon noussut Neropatti-sarja laajenee odottamattomalla tavalla: ääneen pääsee nyt Gregin paras ystävä Rowley!

Greg Heffley on tarinoinut nuoruusvuosistaan jo kolmentoista Neropatin päiväkirjan verran. Nyt on korkea aika tutustua myös hänen parhaan kaverinsa Rowley Jeffersonin näkökulmaan. Maailman parhaan kaverin päiväkirjassa Rowley ryhtyy Gregin elämäkerturiksi – mutta päätyykin kertomaan enemmän itsestään kuin ystävästään.

Maailman parhaan kaverin päiväkirjassa on yli 350 piirroskuvaa. Ikärajat ylittävää huumoria kaikille Neropatin ystäville! (WSOY)"

Oma arvio:

Olemme lukeneet 9-vuotiaan poikani kanssa koko Jeff Kinneyn hervottoman  13-osaisen Neropatin päiväkirja -sarjan läpi, muutaman kirjan niistä useaankin otteeseen. Nämä päiväkirjamaiset, tikku-ukkomaisesti kuvitetut ja hersyvää, välillä kyseenalaistakin huumoria sisältävät kirjat vievät mukanaan ja ovat saaneet kirjoja kaihtavat teinipojatkin lukemaan satunnaisten hörähtelyjen saattelemana. 

Jotkut aikuiset ja etenkin kirjallisuudesta perehtyneet saattavat hiukan paheksua näitä kirjoja, eikä näitä juuri suositella vinkattavaksikaan, sillä kirjat tuntuvat olevan jotakin välttämätöntä pahaa, josta pitää siirtyä kohti "oikeita" lasten- ja nuortenkirjoja. Kielikään ei kirjoissa ole ihan oikeaoppista ja puhdasta, ja kirjan päähenkilön Gregin jatkuva kiusanteko etenkin kaveriaan Rowleytä kohtaan ei ole aina kovin nuorille lukijoille moraalisesti esikuvallista. Silti, minä ja poikani rakastamme näitä! Ja niin rakastavat monet muutkin, sillä nämä taitavat olla Harry Pottereiden ohella kirjaston kysytyimpiä ja nopeimmin loppuunkulutettuja nuortenkirjoja.

Maailman parhaan kaverin päiväkirja ei jatka varsinaisesti Neropatin päiväkirja -sarjaa, vaan on lisäosa siihen. Kuten nimikin kertoo, nyt pääosassa on Greg Heffleyn paras kaveri Rowley, joka päättää hänkin alkaa pitää päiväkirjaa. Mutta kun Greg saa kuulla tästä, hän syyttää Rowleytä matkimisesta, ja niinpä aina niin helposti periksi antava ja (ärsyttävän) mukautuva Rowley päättää kirjoitta kaikista hänen ja Grefin yhteisistä sattumuksista ja ristiriidoista. Eli käytännöllisesti katsoen nyt lukijalle selviää, miten manipuloiva, rasittava ja kiusaava "ystävä" Greg oikeastaan Rowleylle on. Minä saatoin ehkä jopa hiukan hiiltyä tämän kirjan luettuamme, kun sain Rowleyn näkökulman asiaan. Minulla ei ollutkaan enää niin hauskaa kuin aiemmin höröttäessäni Gregin edesottamuksille. Kirja tuntuu olevan pelkästään kooste Gregin kiusaamistarinoita, joita hölmön hyväntahtoinen Rowley erehtyy luulemaan ystävyydeksi. Alan samaistua Rowleyn vanhempiin, jotka useaan otteeseen kieltävät Rowleytä leikkimästä Gregin kanssa. 

Sanoin Gregille että nyt taisi nuljahtaa nilkka mutta häntä kiinnosti paljon enemmän se kivi kuin minun vammani. (s. 32)

Kerrottakoon vielä, että koska kyseessä on Rowleyn päiväkirja, piirrosjälki eroaa hiukan Neropatin päiväkirjan tyylistä: Rowleyn pää ei ole neliö vaan soikio ja Greg kuten muutkin henkilöt näyttävät hiukan erilaisesta. Tämä meinasi alkuun olla pettymys pojalleni, mutta hän toipui tästä nopeaa. Kun juttelin kirjan luettuamme pojalleni siitä, kiusaako Greg hänen mielestään Rowleytä liikaa, tämä totesi, että vaikka Gregin monet jutut on aika ilkeitä, ne ovat hänestä hauskoja, koska hän ei ajattele niiden olevan totta, eivätkä hahmot ole oikeita ihmisiä. Poikani on hyvin fiksu! Nielen siis ärtymykseni ja totean vain, että kirjaa kannattaa lukea vain sellaisen lapsen kanssa, joka osaa erottaa faktan ja fiktion toisistaan. Varhaisnuorillehan (9+) nämä kirjat onkin suunnattu, eli ei ehkä kannata ihan eskari-ikäisestä vielä aloittaa.

Poikani mielestä Greg on kirjan paras hahmo, eli Rowley ei nyt valitettavasti noussut kirjan päähahmoksi hänen mielestään. Hassuin tapahtuma on se, kun Rowley putoaa herhiläispesään Tevin Larkinin synttäreillä. Tämä Tevin Larkin onkin kirjassa poikani inhokkihahmo. Välillä poikaani surettaa Rowley, etenkin silloin, kun Greg ei anna tämän päntätä rauhassa kokeisiin vaan häiritsee koko ajan. Myös esimerkiksi Gregin keksimä palkintojärjestelmä Rowleylle on kuulemma tosi epäreilu, koska niissä "reilun jäbän palkinnoissa" ei ollut mitään järkeä. Poikani toivoisi, että tulisi vielä toinen Rowleyn oma kirja, jossa Greg pakottaisi Rowleyn kiipeämään puuhun ja sahaisi sitten puun poikki (moraalijupinoilleni sain saman selityksen kuin aiemmin mainitsin: eivät ne ole oikeita ihmisiä.) Kirjaa hän suosittelee kaiken ikäisille, ehkä kuitenkin enemmän pojille kuin tytöille. 

Neropatin päiväkirja -sarja jatkuu iloksemme syksyllä 2019 14. osalla.

Poikani arvosana kirjalle 5, minun arvosanani 3,5

Yhteensä 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Juha)

Samantyylistä luettavaa:

Onks noloo? Leirikoulussa: Ronja Salmi


Rastitan Kirjankansibingosta kohdan:

Hauska kansi

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

14. Sarjakuvaromaani

Naistenviikko kirjablogeissa ~ Rouva C: Minna Rytisalo

Rouva C: Minna Rytisalo. Gummerus 2018.

Kansi: Jenni Noponen (Soutworth & Hawesen, the Metropolitan Museum of Art ja Alex Malikov, Shutterstock)

" 'Ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajattelee, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.'

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta." (Gummerus)

Oma arvio:

Oikein hyvää naistenviikkoa! Osallistun tällä bloggauksella Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin jokavuosittaiseen Naistenviikkohaasteeseen, sillä mikäpä voisi olla osuvampi kirja tähän haasteeseen kuin Rouva C: kaunista kieltä kirjoittavan Minna Rytisalon fiktiivinen teos kaikkien aikojen naisasianaisesta, Minna Canthista.

Hän oli pohtinut, että sellaista ei ole kuin ihminen. On miehiä ja sitten tyttöjä ja naisia, ja näiden kahden maailmat eivät koskaan kohtaa, ja jos niin käy, valta on aina miehellä, valta ja väkivallan uhka. (s. 102)

Olen taas hiukan myöhässä, sillä Rouva C julkaistiin jo viime syksyn (2018) alussa ja siitä on jo kohistu ja blogattu tuutin täydeltä viime vuoden ajan. Olen aikonut lukea kirjan siitä asti, kun näin viime keväänä sen syksyn uutuusluetteloissa, mutta aikatauluni ja miljoonat muut kirjat ajoivat ylitse ja ohitse tämän aikeeni. Ostin kirjan itselleni tänä keväänä palkinnoksi jostakin, en nyt muista mistä. Ja nyt, viimein, kesälomaviikkoseni alkaessa, nappasin tämän kirjan kirjahyllyäni koristamasta ja otin luettavakseni. Ihmettelen kovasti, miksi annoin tämän helmen roikkua niin kauan to-read-listallani.

Kuten jo takakansitekstistä ja lukuisista bloggauksista voi päätellä, kirja on Minna ja Ferdinand Canthin rakkaustarina. Rytisalo on kokeillut mennä tämän kovasti naisten oikeuksista taistelleen naisen nahkoihin ja kuvitella, millaista hänen elämänsä on ollut nuorena opettajaseminaarin opiskelijana, myöhemmin Ferdinandin vaimona, suurperheen äitinä ja aikaansa nähden mullistavia ajatuksia täynnä olevana naisena. Lopputulos vaikuttaa uskottavalta ja ihmeellisen herkältä ja puhuttelevalta.

---ja nyt, nyt, hetkinen, jääatomit sulivat vedeksi lämmön voimasta, pieni hetkinen, seis, mitä ihmettä nyt tapahtui, sillä tämä kaikki oli uutta ja tämä hetki olisi pitänyt pysäyttää. (s. 112)

Pidän kovasti siitä, miten tämä kirja ei ole pelkkä selonteko Minnan saavutuksista, sillä niistä on saatavilla tietokirjallisuutta, vaan inhimillinen, lämmin ja haikea kertomus nuoren naisen elämästä ja sen sattumuksista kohti seitsemän lapsen äidin elämää - ja myöhemmin kirjallisista saavutuksistaan tunnettua naista. Rytisalon kaunis kieli lumosi minut jo kuunnellessani äänikirjana hänen esikoisteoksensa Lempi, ja nyt makustelin mielelläni Rouva C:n kauniita lauseita ja hengästyttäviä sanarimpsuja. Vaikka kieli on tyyliteltyä, se ei etäännytä lukijaa liikaa, vaan kuljettaa kauniisti tarinan mukana.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. (s. 254)

Ferdinand Canthin ja Minna Johnsonin rakkaustarina on kuvattu kauniiksi ja kiihkeäksi. Ferdinand on sinnikäs ihailija, joka ei jätä nuorta Minnaa rauhaan, vaan päättää saada tämän vaimokseen. Hän tukee myöhemmin vaimoaan, joka kärsii välillä masennusjaksoista, välillä taas riehaantuu lähes maaniseksi jonkin uuden asiansa äärellä. Minna kipuilee välillä omien ajatustensa kanssa -  tai lähinnä sen kanssa, miten saisi kaikki muutkin tajuamaan niiden tärkeyden. Hän haluaa, että tyttäretkin saavat hyvän koulutuksen, että he saavat oppia talousasioihin, terveyteen ja kodinhoitoon liittyen. Minnan opiskeluaikainen ystävä Flora (joka on täysin fiktiivinen hahmo) edustaa sitä naistyyppiä, jonka mielestä naisen ei kuulu sotkeutua miesten asioihin, kuten talousasioihin. Minna ei voi olla tukahduttamatta sanojaan ystävänsä seurassa, minkä vuoksi heidän välinsä viilenevät viilenemistään.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä ja turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? (s. 227)

Minna saa tukea mieheltään, joka yhä vuosienkin jälkeen palvoo ja rakastaa tätä, mutta tärkeä tuki on myös taloudenhoitaja Riika. Lopuksi tämä huolehtii lähes täysin Minnan seitsemännestä lapsesta, jota hän ei halua lähelleenkään, koska on masentunut Ferdinandin poismenosta. Kirjan loppu on liikuttavan lohdullinen. 

Minua hieman epäilyttää tarinassa Ferdinandin hyveellisyys ja pyyteetön rakkaus vaimoaan kohtaan. Fiktiivisessä tarinassa se toki menee läpi, mutta jos pitäisi kuvitella se aikaansa sidottun faktana, se tuntuu hyvin epäuskottavalta. Käsittääkseni Minnan kirjallinen ura on lähtenyt kunnolla käyntiin vasta lehtori Canthin kuoleman jälkeen, niinkuin kirjan tarinassakin on kuvailtu, ja syynä siihen voisi hyvinkin olla, ettei Ferdinand ihan aina ole ollut tukemassa vaimonsa kirjoitelmia. Tiedä häntä, en ole lukenut Minna Canthista kirjotettuja faktoja, vaan tämä perustuu vain minun omiin päätelmiini. Mutta kuten tiedämme, Rouva C on enimmäkseen fiktiota, ja siinä lajissa Rytisalo on onnistunut luomaan  sykähdyttävän ahmittavan ja mielenkiintoisen tarinan.

Minna Rytisalo kertoi teoksestaan Rouva C Oulun kaupunginkirjaston Kirjastosatoa-tapahtumassa, josta tein bloggauksen.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirsin Book Club 
Luettua elämää 
Kirja vieköön!
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Kaunis vaate

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Popsugar-haaste saa merkinnän kohtaan:
 
36. A novel based on a true story
 

Osasto 23: Eva Frantz

Osasto 23: Eva Frantz. Suomentanut Anu Koivunen. S&S 2019

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Hallonbacken. Kansi: Anders Carpelan

"Piinaavan jännittävä kauhutarina

 

Autiolla maaseudulla, Vadelmarinteen keuhkoparantolassa, hoidetaan köyhiä kaupunkilaislapsia. Raikkaan ulkoilman uskotaan olevan hyödyksi yskiville lapsille. Stinalle laitos on pikemminkin kuin kartano, mutta hän kaipaa kotiin viiden siskonsa luo, ahtaan makuuhuoneen kerrossänkyyn.

Salaperäinen potilas Ruben auttaa Stinaa sopeutumaan, ja yhdessä he vaeltavat öisin parantolan tyhjillä käytävillä.

Ruben kertoo myös oudosta tulipalosta itäsiivessä. Stina havaitsee, että osastolla on käynnissä jotakin merkillistä lääkärien käytös alkaa kummastuttaa. Pian Stina ymmärtää, että hän on itsekin suuressa vaarassa. 

Osasto 23 on palkitun dekkaristin ensimmäinen lastenromaani. Se palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla 2019. Aiemmin Eva Frantzilta on ilmestynyt suomeksi Anna Glad -rikosromaanisarjan kaksi osaa, Sininen huvila (2017) ja Kahdeksas neito (2018), joka voitti Vuoden Johtolanka -palkinnon 2019. (S&S)

Oma arvio:

Tämä Eva Frantzin varhaisnuorille suunnattu, 139-sivuinen jännityskirja Osasto 23 on mukavan jännittävä välipala paksumpien järkälekirjojen välissä. Kirjan kansi ja takakansiteksti lupailee kauhumaista tunnelmaa, mutta kirjan yleissävy on enemmänkin surumielinen, toki myös pahaenteinen ja lopussa kauhumainenkin.

Toisinaan näen unta, että pystyn juoksemaan vähääkään väsymättä vaikka kuinka nopeasti ja pitkälle. Mutta sitten herään aina ja olen sama heikko Stiina, joka hädin tuskin pystyy kävelemään hengästymättä. (s.123)

Kirjan päähenkilö Stiina on herttainen tyttö (olisikohan noin 11-vuotias, en hoksannut ainakaan tarkkaa ikää missään mainittavan), joka on sairastunut tuberkuloosiin ja on jo sinut ajatuksen kanssa, että tulisi kuolemaan pian. Hän hämmästyykin, kun hänet lähetetään yleensä rikkaille lapsille tarkoitettuun keuhkoparantolaan, Vadelmarinteelle, jossa hän saa oikein hyvää kohtelua. Tosin jotkut hoitajat ovat hiukan pelottavia, kuten kylmäkiskoinen sisar Emerentia. Lisäksi tuntuu, ettei parantolassa ole juuri muita lapsipotilaita. Stiina saa kuitenkin uuden ystävän, kun osastolla 23 asusteleva Ruben tulee häntä aina salaa tapaamaan. Mutta sitten Stiina saa kuulla, että osasto 23 on palanut aiemmin, eikä siellä siis asusta ketään. Pelottava, valkosilmäinen vanhus pelottelee Stiinaa ulkona, ja muutenkin parantolassa on paljon omituisuuksia. Kauheuksia on luvassa kirjan loppuvaiheilla, kun asiat alkavat paljastua Stiinalle.

Kuu paistoi sisään ikkunasta, valo osui suoraan kasvoihin, mutta en kääntänyt päätäni. Sama se, koska en kuitenkaan saisi nukuttua. Minusta tuntui, että tämä saattoi olla viimeinen yöni elossa, enkä halunnut tuhlata sitä nukkumiseen. (s. 108)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vanhaan aikaan, ja se näkyy ihanasti Stiinan ajatuksissa, kirjan sanavalinnoissa (automobiili jne.) ja hoitohenkilökunnan kolmannen persoonan puhutteluissa. Stiina kaipaa perhettään, mutta ei saa vastakaikua kirjeilleen. Lopulta hän ajattelee, että ehkä onkin hyvä niin, että hän kuolee sairauteensa. Eihän häntä kukaan edes kaipaa. Kirjassa onkin haikea ja surullinen sävy, koska Stiinan kuoleman mahdollisuus on koko ajan läsnä. Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Stiina saa lohtua rakkaimmasta esineestään, Robinson Crusoe -kirjastaan, jonka sai isoveljeltään Ollilta. Hän myös ajattelee rakkaita sisaruksiaan paljon ja tämä lämmittää hänen mieltään.

On kai ihan hyvä, että he tottuvat poissaolooni, koska sellaista se sitten on kun olen kuollut. (s. 14)

Suosittelen kirjaa noin 10-12-vuotiaille jännityksen ja kauhun ystäville.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Anun ihmeelliset matkat


Samantyylistä luettavaa:

Satu Mattila-Laine: Parantola

Ruksaan kirjankansibingosta kohdan: 

Kirja

Päivitys Pojille, joita joskus rakastin -trilogiaan

Luin Jenny Hanin Pojille, joita joskus rakastin -trilogian toisen osan P.S. I Still love you. Kuvaa klikkaamalle pääset lukemaan ajatuksiani tästä ja aiemmasta osasta.

Loppu: Mats Strandberg

Loppu: Mats Strandberg. Suomentanut Sirje Niitepõld. Like 2019

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Slutet

"Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä? 

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat."(Like)

Oma arvio: 

Kauhukirjailijana tunnettu (Risteily, Hoivakoti) ruotsalainen Mats Strandberg on kirjoittanut ilokseni taas nuortenkirjan. Pidin kovasti hänen nuorille suunnatusta Engelsfors-fantasiasarjasta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa. Olen lukenut myös toisen hänen kauhukirjoistaan, Risteilyn, jossa pidin kovasti hänen monipuolisista ihmissuhdekuvauksistaan.

Loppu on nimensä mukaisesti tarina siitä, mitä tehdä, kun tietää lopun häämöttävän nurkan takana. Foxworthiksi nimetty komeetta on lähestymässä maata, eikä maailmanloppua voida enää estää. Ihmisille on annettu tarkka päivämäärä, milloin tämä kauheus tapahtuu: loppuun on aikaa 4 viikkoa ja 5 päivää, ja luvut etenevät kirjassa päivä kerrallaan.

Se on jossain tuolla. (s. 6)

Meneekö koko maailma sekasortoon tiedosta, vai elävätkö ihmiset normaalia elämäänsä loppuun saakka? Sekä että. Lääkärit jatkavat työtään ja lapset pakotetaan kouluun. Kuitenkin loppuun valmistaudutaan vääjäämättä: raha menettää merkityksensä ja suunnitellaan suurta viimeistä maailmanluokan konserttia. Syntyy myös vastarintaliikkeitä, jotka eivät usko maailmanloppuun. Uusia uskonnollisia lahkoja perustetaan, kuten Totuuden kirkko. Osa kirjoittaa omia kokemuksiaan muistiin TellUs-sovellukseen, jonka on tarkoitus tallentaa viimeisten ihmisten tekstejä satelliitteihin.

Jos millään ei ole väliä, kaikesta tulee merkityksetöntä. (s. 384)

Kirjan päähenkilö ja toinen näkökulmahenkilöistä on 17-vuotias Simon, joka on suunnitellut viettävänsä viimeiset hetkensä ihanan tyttöystävänsä Tildan kanssa. Tilda alkaa käyttäytyä kuitenkin kummallisesti ja kaiken huipuksi jättää Simonin. Simon ei meinaa päästä yli Tildasta, joka ärsyyntyy pojan kyttäämisestä. Hän haluaa elää loppuelämänsä täysillä ja on alkanut käyttää huumeita. Yllättäin Tilda löydetään kuolleena kadulta erään suuren jalkapallotapahtuman jälkeen, ja Simonia aletaan syyttää tytön surmaamisesta. Simon saa viimein tukea Tildan entiseltä bestikseltä Lucindalta, joka syöpään sairastettuaan on katkaissut välinsä kaikkiin ikätovereihinsa. Lucinda on myös toinen näkökulmahenkilöistä - hänen näkemyksensä tulevat esille hänen TellUs-kirjoitusten muodossa. Yhdessä nuoret lähtevät selvittämään sitä, mitä Tildalle tapahtui. He saavat esimerkiksi kuulla, että Tildan isä Klas on liittynyt Totuuden kirkkoon.

Simon on asunut viime ajat yhdessä äitinsä Judetten kanssa, mutta hänen toinen äitinsä Stina muuttaa takaisin kotiin asumuserosta huolimatta, jotta he saavat viettää viime hetkensä yhdessä. Äitejä ärsyttää se, ettei Simon tunnu viihtyvän kotona, vaan on aina jossain muualla. He kuitenkin tukevat poikaansa täysillä, kun Tilda-tapaus tulee julki. Kaikki Simonin kaveripiiristä eivät ole niinkään lojaaleja, vaan osa jopa alkaa uskoa tosissaan Simonin murhanneet Tildan. Ainoa ystävistä, joka uskoo Simonin syyttömyyteen, on Johannes, joka tulee tunnustamaan Simonille uskomattoman asian ja muuttaa Tukholmaan. Simonilla ei ole oikein enää ketään muuta kuin Lucinda ja äidit.

"Itse asiassa ihmiset ei halua puhua kuolemasta niin paljon kuin voisi kuvitella. Me puhutaan enemmänkin elämästä, ja siitä, miten näille viimeisille viikoille löytäisi merkityksen."(s. 170)

Olisin kaivannut kirjasta enemmän dystopiahenkistä, kun nyt asteroidi on vain taustalla häilyvä uhka itse ihmissuhdekiemuroiden ja murhamysteerin selvittelyn taustalla. En genrettäisi kirjaa ehkä ollenkaan dystopiaksi. Pidän kuitenkin kovasti kirjan henkilöistä ja etenkin Simonin ja Lucindan näkökulmien dynamiikasta. Maailmanlopulla olisi voinut kuitenkin mässäillä enemmänkin. Intertekstuaaliset viittaukset katastrofielokuvaan Armageddon ja animaatioelokuvaan/lastenkirjaan Muumipeikko ja pyrstötähti ovat hauska lisä. Osittain kirjan  tarina on turhan tylsä ja pitkäveteinen ja liika kristillisyys lopussa ei myöskään saa minua puolelleen, vaikka se osin selittyy sillä, että Stina on ammatiltaan pappi ja pitää viimeisen jumalanpalveluksen.

Kirjassa on kuitenkin yksi hyvä pääpointti, josta pidän erityisesti: se, miten merkityksettömiä me loppujen lopuksi ollaan koko universumissa. Miten kannattaisi elää koko ajan tätä päivää kuin viimeistään, koska joku päivä loppu voi tulla äkimpää kuin arvaatkaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjalija (ei Suomi)