Päivitys Caraval-trilogiaan

Luin Stephanie Garberin Caraval-trilogian viimeisen osan Finale. Kuvaa klikkaamalla pääset blogiarviooni kaikista osista.

Kirjapöllö huhuili (haahuili) Helsingin kirjamessuilla

Kuva: @Messukeskus

Suuri päivä koitti pienelle pohjoispohjanmaalaiselle kirjabloggaajalle, joka junalla puksutteli lokakuun sateisena perjantaina suureen kaupunkiin  kirjamessuhulinoita ihmettelemään. Monta vuotta hän oli jo harkinnut messuille lähtöä, mutta parina aiempana vuonna nuorten aikuisten kirjallisuustapahtuma Hel-YA oli vienyt voiton. Tänä vuonna kyseistä tapahtumaa ei järjestettykään, ja muutenkin tämä bloggaaja oli tehnyt päätöksen lähteä nyt vuorostaan suurimmasta suurimpaan kirjallisuustapahtumaan. Yhden päivän messuilu vaati kuitenkin kaksi hotelliyötä, kaksi tuhottoman pitkää junamatkaa (kiitos VR:n, jonka juna myöhästyi menomatkalla kaksi ja puoli tuntia!) ja tuhottomasti energiaa ja hermoja. Bloggaaja välittää Kiitokset Messukeskukselle bloggaajapassista ja ylimääräisistä lipuista, joista toisella matkaseuralainen eli bloggaajan äiti,  ja toisella onnekas Instagram-arvonnan voittaja, pääsivät kirjamessuilemaan. Kiitokset saa myös Holiday Inn Expo ihanista yöunista, loistavasta palvelusta, makoisasta aamupalasta ja siitä, että bloggaaja äitinsa kanssa pääsi Messukeskukseen hipsimään kivasti sisäkautta.

Bloggauksessa käytetyt kuvat ovat joko bloggaajan omia tai Messukeskuksen kuvapankista lainattuja.

Note to self: älä laadi aikatauluja!

Koska olimme matkustaneet matkaseuralaiseni eli äitini kanssa Oulusta Helsingin Pasilaan jo perjantaina, pääsimme aloittamaan lauantain kirjamessuilut heti aamulla kymmenen aikaan. Kun olin hakenut bloggaajapassini pressitiloista, suuntasimme suoraan keskelle messuhallin hulinaa. Voi sitä kirjojen ja ihmisten määrää! (Vaikka ihmisiä ei ollut vielä aamukymmeneltä niin paljoa, kuin niitä myöhemmin päivän edetessä tulisi olemaan.) Vaikka olen introverttiluonteinen ihminen, en pelkää väkijoukkoja ja olen yleensä kuin kala vedessä isoissa ihmismassoissa. On ihanaa, kun ympärillä on paljon kirjoja rakastavia ihmisiä!

Kuva: Heidi Petrov

 

Kuva: Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov

Olin tehnyt suuria suunnitelmia etukäteen, missä kaikissa esityksissä aikoisin käydä. Messupäivän jälkeen sain todeta, että niistä noin kymmenen prosenttia toteutui. Se valtava hulina, ja se tosiseikka, että ihmisen täytyy myös syödä ja pysähtyä ihmettelemään välillä, sekoittivat suunnitelmani täysin, joten oikeastaan ainoa kokonaan katsottu esitys oli Venla Pystysen kirjoittaman elämäkerrallisen Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään -kirjan  päähenkilön, Linda-Maria Roineen haastattelu, joka oli Kallio-lavalla.

Kuva: Heidi Petrov

Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tämä ainoakseni jäänyt spektaakkeli oli juuri tämä, sillä Kallion ilmaisutaitolukiolaiset vetivät homman todella taitavasti. Linda-Maria Roine puhui asiaa esimerkiksi siitä, mitä voitaisiin tehdä koulukiusaamisen lopettamiseksi ja miten voitaisiin lisätä tietoisuutta naisiin kohdistuvasta kotiväkivallasta -  sillä sitä oikeasti tapahtuu, etenkin tietyissä piireissä. Olen lukenut kirjan Mercedes Bentso - ei koira muttei miestään, ja minua syvästi järkytti lukea, mitä kaikkea nuori Linda-Maria on joutunut kokemaan.

Kuva: Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov

Rentoa jutustelua kirjailijoiden kanssa

Osallistuin puolen päivän paikkeilla Schildts & Söderströms -kustantamon järjestämään bloggaritilaisuuteen, jossa olivat mukana kanssamme keskustelemassa Kerro, kerro -romaanin julkaissut Annastiina Storm, Muistokirjoitus-romaanin julkaissut Anja Portin sekä Munametsä-romaanin julkaissut Olga Kokko. Harmikseni Ulla Donner, jolta on viimeksi ilmestynyt sarjakuvateos Sontaa, ei päässytkään paikalle. Sain tilaisuudesta hienon Märta Tikkanen -kirjakassin sekä pyytämäni arvostelukappaleet teoksista Munametsä ja Sontaa.

Kuva; Heidi Petrov

Keskustelimme markkinointipäällikkö Johanna Forssin johdattelemana muun muassa siitä, tietävätkö bloggaajat mitä kaikkea kustannustoimittajan työhön kuuluu, sillä usein blogiarvioissa moititaan kirjan huonoa kustannustoimittamista. Tosihan on se, ettemme me voi tietää kaikkia niitä vaiheita ja prosesseja, mitä kirja on ennen julkaisua käynyt jo läpi. Yleensä se, mihin blogistit tarttuvat, ovat kömpelöt lauserakenteet tai suoranaiset kirjoitusvirheet, tai tiivistämisen tarve kirjassa. Bloggaajat saivat esittää omia kysymyksiä ja tilaisuus oli mukavan rento. Nappasin vielä omaan Munametsä-kirjaani signeerauksen Olga Kokolta ja sain kaupan päälle hauskan Munametsä-tarran.

Kuva: Heidi Petrov

Lisää haahuilua, outlet-shoppailua ja viininmaistelua

Bloggaritilaisuuden jälkeen kiertelin epämääräisesti messuilla, keräsin kassillisen alekirjoja Booky.fi:n outletista ja ostin muutakin mukavaa tuliaista lapsilleni. Tässä vaiheessa kaipasimme äitini kanssa pientä taukoa hulinasta, joten hipsimme hetkeksi hotellihuoneeseen lepuuttamaan jalkojamme. Ajattelimme tähdätä seuraavaksi Esplanadi-lavalle kuuntelemaan ja katselemaan Vesa-Matti Loiria, mutta emmepä arvanneet, kuinka paljon väkeä siellä jo olikaan, koska menossa oli vielä Sofi Oksasen haastattelu. Harmi, ettei screenille voitu heijastaa kuvaa lavan tapahtumista, sillä emmepä juuri nähneet Jari Tervosta ja Veskusta kuin pikku vilauksen aina jostain kolosesta. Emme jaksaneet jäädä kuuntelemaan tilaisuutta enempää, vaan päätimme vielä seikkalla hetkisen Viini&ruokamessujen puolella ennen toista bloggaritilaisuuttani.

Nappasin ohimennen kuvan Tulisiipi-romaaniaan esittelevästä J.P. Koskisesta, joka on yksi lempi-sometyypeistäni.

Kuva: Heidi Petrov

Viini&ruokamessuilla oli sen verran kova kakofonia, että teki mieli peruuttaa heti takaisin kirjamessujen puolelle. Jonotimme kuitenkin uskollisesti viinilasijonossa, maistelimme muutamat punaviinit ja sen jälkeen jonotimme uudelleen viinilasipanttijonossa. Kammottavan vaivalloista, sanon minä! Siinä hälinässä emme oikein ehtineet tutkailla kojuja sen kummemmin, eli hyvin hätäiseksi jäi tämä vierailumme "toisella puolella."

Kuva: Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov

Teoksen bloggaritilaisuus

Olin ilmoittautunut vielä toiseen kustantamon bloggaritilaisuuteen, ja tällä kertaa minut toivotettiin tervetulleeksi skumppalasin kera Teos-kustantamon tilaisuuteen, jossa olivat mukana seuraavat kirjailijat: Riikka Pelo (Kaikki elävä), Mikko Rimminen (Jos se näyttää siltä), Maija Muinonen (Sexdeathbabies), J.P. Laitinen (Lume) sekä Marianna Stolblow (Surua se tyttö kantaa.) Tiedotuspäällikkö Hannele Jyrkkä ja kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen haastattelivat mielenkiintoisesti vuoron perään kirjailijoita, ja lopuksi jäi vielä aikaa muutamalle bloggaajan kysymykselle. Muinosen Sexdeathbabies-kirjan sinistä fonttia muun muassa ihmeteltiin ja mietittiin myös sitä, voisiko kirjasta tulla koskaan äänikirjaversiota. Koska olen tällainen hömelö, joka ei jaksa ikinä tehdä muistiinpanoja, en muista enää sen kummemmin, mitä kaikkea tilaisuudessa juteltiin. Kuvatkin unohtui räpsäistä, mutta suuresta uteliaisuudesta nappasin mukaani Maija Muinosen teoksen Sexdeathbabies. Saa nähdä, onko kirja liian vaikea minulle, mutta kaikkea pitää uskaltaa kokeilla.

Kuva; Heidi Petrov

Kuva: Heidi Petrov

Illalla kokoonnuimme bloggaajien kanssa yhteiselle illalliselle Mall of Triplassa sijaisevaan Musiikkimuseo Famen ravintolaan, jossa oli kyllä aivan täydellistä ruokaa ja palvelukin pelasi. Jutustelimme niitä näitä messutunnelmista ja vähän bloggaamisestakin. Oli mukava tavata aiemmin pelkästään somesta tutuksi tulleita bloggaajakollegoita.

Mitä jäi käteen? 

Olo oli lauantai-iltana jo melkoisen nuutunut ja väsynyt. Jäi tunne, etten ollut ehtinyt tehdä oikein mitään, mitä olin suunnitellut. Nyt kun kuitenkin kirjoitin tätä raporttia, huomasin, että olenhan kokenut kuitenkin yhtä ja toista. Jos lähden uudelleen messuille, täytyy kuitenkin varata ehdottomasti messuilla kiertelyyn kaksi päivää, sillä nyt tuntui, ettei shoppailulle ja epämääräiselle kiertelylle ollut kovin aikaa. Tokihan bloggaajatilaisuudet veivät aika paljon tilaa ohjelmastani, sillä molemmat kestivät kuitenkin tunnin verran. Voisi olla järkevämpi, että kävisikin vain yhdessä blogitilaisuudessa, niin aikaa jäisi enemmän haahuilulle ja haastattelujen seuraamiselle.

Toisaalta, sain shoppailtua kirjoja juuri sen minkä tarvitsinkin, enkä oikeastaan aikonutkaan tehdä vuoden kirjahankintoja messuilta, sillä suurimman osan lukemastani lainaan kirjastosta, tilaan nettikirjakaupoista tai saan arvostelukappaleina. Yleinen kirjallisuuspöhinä oli se, mitä messuilta hain, ja sitähän riitti.

Booky.fi:n outletista keräsin kassillisen kirjoja itselleni, tyttärelleni ja pojalleni. Paras löytö oli mielestäni Lars Wilderängin Tähtikirkas, Stephenie Meyerin Houkutus sarjakuvaversio sekä Kirsti Kurosen säeromaani Paha Puuska. Kuva: Heidi Petrov

Helsingin Science Fiction -seuraa tuin ostamalla avainnauhan bloggarikortilleni sekä pari hauskaa pinssiä. Kuva: Heidi Petrov

Ensi vuonna ajattelin matkustaa vuorostaan Turun kirjamessuille, joka on myös kuulemma helpommin hallittavissa oleva tapahtuma. En nyt sano, etten koskaan enää lähtisi Helsingin kirjamessuillekaan, mutta vaihtelu virkistää (eikä budjetti kestä reissailla joka vuosi kaikilla messuilla sentään.)

Kirjamessuilla 2019 yleisö- ja myyntiryntäys

Messukeskuksen tiedotteen mukaan Helsingin kirjamessuilla vieraili neljän päivän aikana jopa 92 000 ihmistä, mikä tekee seitsemän prosentin korotuksen viime vuoden kävijämääriin. Kustantajien mukaan myynti kasvoi jopa neljänneksellä, ja minua erityisesti ilahduttaa tieto, että lasten- ja nuortenkirjoja ostettiin myös enemmän. Äänikirjojen suosio näkyi myös myynneissä. Kirjamessujen yleisössä näkyi tosi paljon nuoria, ja ohjelmaa heille kyllä olikin oikein mukavasti. Kallio-lava taisi olla suurin hitti.

Kuva: @Messukeskus

Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmi kertookin tyytyväisenä, että parin vuoden aikana tehty panostus lapsille ja nuorille sopivaan ohjelmaan alkaa nyt näkyä tuloksissa, eli lapsiperheiden määrä messuvieraina on lisääntynyt. Ensi vuonna onkin jo vuorossa juhlamessut Helsingin kirjamessujen täyttäessä 20 vuotta.

Kuva: @Messukeskus

Kiitän oikein kovasti Messukeskusta bloggaajapassista ja Teos- ja S&S-kustantamoja kivoista bloggaritilaisuuksista, joihin koin olevani tervetullut. Messut olivat mielestäni oikein hyvin järjestetyt ja tulen mielelläni joskus uudestaankin. Kirjojen lukeminen näyttää olevan yhä suosiossa, ja ilahduttavaa on myös se, että kirjoja yhä enenevässä määrin ostetaan, sillä juuri sen ansiosta kirjailijat kirjoittavat ja kustantajat julkaisevat meille lisää ihanaa luettavaa.

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Kymnaasi - Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer. Haamu 2019.

Kansi: Ilkka Auer

"Sofia on orpo, onneton ja yksin. Oudot sattumukset johdattavat hänet metsän keskellä sijaitsevaan salaperäiseen sisäoppilaitokseen. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille on paikka, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät.

Sofia tutustuu Kymnaasin kiehtovaan historiaan ja sen erikoislaatuisiin asukkaisiin, Muusaan, Sointuun, Avelineen ja kiehtovaan Lydiaan. Sofia löytää Kymnaasista kodin ja paikkansa maailmassa, joka on paljon mystisempi kuin voisi kuvitellakaan.

Kun pimeät voimat uhkaavat Kymnaasia, Sofia tajuaa, että hän voi menettää kaiken. Ja siihen hän ei enää suostu. Mutta onko Sofia valmis kohtaamaan pahuuden silmästä silmään?" (Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=JXksgjecEsI

Oma arvio:


Ilkka Auer on vakuuttanut minut kirja kirjan jälkeen loistavana nuorten kauhukirjailijana. Olen lukenut hänen aiemmat Haamu-kustantamon julkaisemat kauhukirjat Anastasian ja Domowikin, ja nyt tartuin siis erittäin innokkaana tähän uutukaiseen, jonka pitkä, joskin kaunis nimi ei houkuttele toistelemaan jatkuvasti. Olkoon se siis tässä bloggauksessa pelkästään Kymnaasi. Kirjan kansikuva, joka on Auerin itsensä taiteilema, on houkuttelevan maaginen, joskaan ei niin kauhumainen. Kauhua, mutta myös fantasiaa, on kuitenkin luvassa koko 303:n sivun verran, sen voin luvata!

Kymnaasi antoi minulle uuden mahdollisuuden, niin kuin meille kaikille. (s. 100)

Kirjan alussa Sofia kärsii elostaan kamalassa sijaisperheessä, jossa hän joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja arvottomuuden tunteessa. Niinpä hän on päättänyt tehdä kamalan teon ja päättää päivänsä oman käden kautta. Hyisestä vedestä hänet kuitenkin tempaistaan rannalle ja pelastetaan autoon, joka vie hänet hyvin ihmeelliseen paikkaan, Kymnaasiin. Ystävällinen johtajatar Aveline ottaa Sofian vastaan ja mukava Muusa-tyttö opastaa hienotunteisesti Kymnaasin tavoille. Läheskään kaikkea Sofia ei saa alussa tietää, sillä tuohon ihmeelliseen orpokodin, tyttökoulun ja turvakodin sekoitelmaan liittyy hyvin paljon kummallisuuksia, joita on vaikea ihmislapsen sulattaa kerralla.

 Sofian edessä seisoo noin kolmen- tai neljäntoista ikäinen tyttö, joka oli pukeutunut märkää ihoa vasten liimautuneeseen, nilkkoihin saakka ulottuvaan likaisenvalkoiseen, pitsisomisteiseen mekkoon. Paikka paikoin pitsisomisteet ja mekko olivat repeilleet, ja siellä täällä näkyi tahroja. Tytön iho oli liidunvalkoinen, ja vaikka hänen harmaanvalkeat, miltei lattiaan ulottuvat litimärät hiuksensa kehystivät kasvoja aavemaisina ja karkeina kuin hevosen häntä hänen kasvojaan, hän oli omalla tavallaan sievä. (s. 143)

Kolmikerroksinen (+ kellari) Kymnaasi on jo itse rakennuksena hyvin hämmästyttävä. Luen suu auki hämmästyksestä kaikkia rakennukseen liittyviä kuvailuja. (Kuvailujen lisäksi rakennuksen hahmottamista auttaa kirjan sisäkannella olevat tarkat kartat.) Kiehtovin on pelätty kellarikerros, jonka Sofia saa pian vastuualueekseen: hänen on esimerkiksi käytävä käynnistämässä tarvittessa sammunut dynamo. Kellaritiloissa asuu kammoksuttu Sokea, mustatukkainen tyttö, joka osoittautuu kuitenkin ihan kivaksi. Pelottavaan länsisiipeen ei ole suotavaa mennä, koska siellä sijaitsee palaneen kirjaston hiillokset. Siellä kuitenkin työskentelee kaikkien muiden tuskan itselleen ottava Sijaiskärsijä, joka yrittää kirjansitomossa pelastaa palaneita kirjoja.

Kymnaasi sijaitsee elämän ja kuoleman välimaastossa, Rajalla, ja tavallisten ihmisten sanotaan siellä olevan Pinnalla. Kymnaasiin ei voi löytää, jos ei tiedä, missä sinne johtava portti on. Muusa tutustuttaa Sofian Kymnaasin ympärillä oleviin muihinkin portteihin, jotka on nimetty tunteiden mukaan: Rakkaus, Ihme, Hurmio, Pelko. Kustakin portista astuminen vie kulkijan kyseisen tunteen valtaan, ja kustakin portista voi myös päästä sisälle Kymnaasin alueelle omanlaisiaan otuksia. Kymnaasilaisten tärkeimpiä tehtäviä onkin vahtia portteja, ettei niistä pääse sisälle ei-toivottuja olentoja. 

 Pienokaisissa oli jotain perin kummallista, mutta Sofian oli mahdotonta sanoa mitä. He olivat kauniita ja ihania ja aivan erilaisia kuin ketkään muut Sofian koskaan tapaamat tuon ikäiset. Lydian kosketus, ääni ja katse humisivat vielä Sofian mielessä viimeisen tytön esittäytyessä. (s. 86)

Sofia tulee erityisen tutuksi Lydia-nimisen Pienokaisen kanssa, joka on myös Räyhähenki. Tätä on vaikea uskoa katsoessa kuvankaunista tyttöä. Todellisuudessa Lydia, kuten muut Pienokaisiksi kutsutut kauniit lapset, ovat tavalla tai toisella kuolleita. Lydia rakastuu Sofiaan heti alussa, ja kulkee tämän kyljessä kuin takiainen. Tytöt tuntevat voimakkaasti toistensa läheisyydessä, nukkuvat usein vierekkäin ja ovat toistensa apuna. Muuten tyttöjen rakkaus jää minulle hieman hämmentäväksi, sillä kirjassa ei kuvata juurikaan siihen kuuluvan muuta fyysistä kuin kädestä pitäminen tai vierekkäin nukkuminen. Ehkei sen ole tarkoitus olla niinkään romanttista rakkautta, vaan sisarellista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka kuitenkin pakahduttaa huumallaan ja voimallaan.


Kymnaasissa on oltu viime ajat erityisen peloissaan, sillä kammottava Punainen mies yrittää päästä alueelle ja tuhota kaiken. Hän on erityisesti Sofian jäljillä, ja tarinan edetessä selviää, miksi. Kauhistuttava hirmumyrsky on lähestymässä Kymnaasia, ja asukkaiden on oltava erityisen valppaina.

Te olette kestäneet asioita, joita suurin osa ihmisistä ei olisi kestänyt, ja te olette henkisesti paljon tavallista vahvempia  ja tunteellisempia. Siksi ja vain siksi teistä voi kasvattaa sellaisia, jotka auttavat muita ja vaikuttavat salassa maailman menoon. (s. 156)

Kymnaasin maailma on uskomattoman kiehtova ja kammottava. Se on yhtäaikaa taianomainen satumaailma peuroineen, lampineen, unikivineen ja tunneportteineen, mutta samalla myös kauhunsekainen polttavine Kytijöineen, järkyttävine Matosormineen ja uhkaavine Lasaretteineen. Tunteet ovat kirjassa hyvin vallitsevia, ja myös loppuratkaisuun liittyy yksi tärkeimmistä tunteista. Pidän tästä kirjasta oikein kovasti, muun muassa koska pystyin tarkkojen kuvailujen ansiosta sukeltamaan hyvin helposti kirjan maailmaan ja viihdyin siellä.

Suosittelen tätä huikeaa, tiivistunnelmaista kirjaa noin 13-15-vuotiaille kauhun ja fantasian ystäville, etenkin Potter- ja Morrigan-faneille. Kirjassa on sen verran kammottavaa kauhua ja lopussa kuolemaakin, etten alle yläkouluikäisille tätä vinkkaisi kuitenkaan.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 


Kirjahullun päiväkirja 
Pirja&Kirja

Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor-sarja: Jessica Townsend
Harry Potter -sarja: J.K. Rowling
Anastasia: Ilkka Auer 
Domowik: Ilkka Auer

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Veren ja luun lapset -sarja: Tomi Adeyemi

Veren ja luun lapset: Tomi Adeyemi. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2019. (Veren ja luun lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2018): Children of Blood and Bone. 

 Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.

”He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”

Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.

Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään. (Otava)

Oma arvio:

Olen kuullut paljon tästä kirjasta, ennen kuin suomentamisesta on saatu vihiäkään. Kirjan on sanottu tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen. Etninen kansikuva antaa viitteitä siihen, että kirjan henkilöhahmot poikkeavat YA-kirjojen stereotypiasta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvittteelliseen Orïshan valtakuntaan, jossa valkotukkaiset divînit, rumemmalta nimeltään matoset, ovat alempaa kastia valtaväestön silmissä. Divînien joukosta erottuvilla majeilla on ollut aiemmin erityiskykyjä, jotka ovat kadonneet magian hävitessä maailmasta. Tässä kadotuksessa kirjan päähenkilö, kuolonnäkijä-maji Zélie on menettänyt äitinsä ja näkee tästä yhä painajaisia. Onneksi hänellä on isoveli Tzain sekä Baba, josta Zèlien on veljensä kanssa huolehdittava, sillä tämä alkaa olla vanhuudenhöperö. Mama Agba on Zélien äitihahmo, ja hän myös kouluttaa nuoria divînejä taistelemaan. Heidän elämänsä on jatkuvaa raatamista kuningaskunnan hyväksi, ja ankarat verotukset syöksevät kyliä perikatoon.

Muserran sisimmässäni syttyneen kipinän ennen kuin se kasvaa toivoksi. Jos magia on palannut, aivan kaikki muuttuu. (s. 91)

Toisaalla kuninkaanlinnassa prinsessa Amari joutuu todistamaan rakkaan palvelijattarensa Bintan surmaa, sillä kuningas on saanut käsiinsä magian palauttavan käärön ja testaa tätä Bintalla, joka on siis divîni hänkin. Kun kuningas näkee palvelijattaren hehkun kääröä pitäessä, hän surmauttaa naisen oitis. Binta on ollut Amarille rakas ystävä ja luotettu, joten prinsessa järkyttyy näkemästään, hiipii salaa isänsä huoneeseen, varastaa mystisen käärön ja pakenee kuninkaanlinnasta. Kylällä hän törmää kalanmyyntiretkellään olleeseen Zélieen ja rukoilee tätä auttamaan  kylästä pakenemisessa. 

Amarin veli Inan lähetetään siskonsa perään. Isänsä käskystä nuori mies polttaa koko Zélien kotikylän, ja ihmisiä menehtyy. Zélie, Binta ja Tzain lähtevät käärö mukanaan etsimään Pyhää temppeliä, jossa Zélie voisi tehdä magian palauttamiseen tarvittavan rituaalin. Matka temppelille ei ole tietenkään mutkaton, ja nuoret joutuvat monenlaisiin seikkailuihin, jotta he löytävät rituaaliin tarvittavat esineet ja pääsevät perille. Ehkä kummallisin koettelemus näistä on jättiläismäisellä vesitaisteluareenalla käytävä verinen sotalaivataistelu, jonka palkintona on Babalúayén reliikki, aurinkokivi, joka antaa kuolemattomuuden ja on ratkaiseva rituaalin onnistumisessa.  Zélie oppii taikakäärön avulla käyttämään voimiaan ja valjastamaan kuolleet apuun laivanupotustaistelussa.

Kiepun vesivirrassa, kun viereinen alus uppoaa. Ruumiita ja laudankappaleita paiskautuu pohjaan, ja vesi värjäytyy punaiseksi. Verinen ruumis on vajotessaan vähällä osua minuun. (s. 257)

Kirjassa on tietenkin YA-lle ominaiseen tapaan parikin romanttista sivujuonnetta. Tzainin ja prinsessa Amarin välit ovat lämpimät jo matkan alusta asti, mikä aluksi ärsyttää Zélietä. Zélien mielessä taas on nuorukainen, johon hän alussa pääsee tutustumaan vain unimaisemiensa kautta. Tämä nuori mies on divîni, joka on kolmikon perässä, nimittäin Amarin veli Inan. Kukaan muu kuin Zélie ei tiedä Inanin olevan divîni. Inanin on määrä tappaa siskonsa ja samalla muut seurueen jäsenet. Tehtävän epäonnistuttua hän joutuukin pelastamaan Zélien täpärästi kuolemalta ja lyöttäytymään tytön liittolaiseksi. Samalla heidän tunteensa toisiaan kohtaan pääsevät pikku hiljaa roihuamaan. Näiden nuorten välillä on yhteys, joka ei ole tavanomainen, sillä Inan pääsee kirjaimellisesti sisään Zélien muistoihin ja oppii näin tuntemaan tämän nuoren naisen tavallista nopeammin. Lisäksi unimaailmassa he voivat tehdä mitä he haluavat, vaikka olisivat toisistaan erossa.

Näen sen. Maailman, jonka minun isäni loi.

 Tuskan, joka hänen on pakko kantaa.

"Mama!"

Zèlie kirkuu. Hänen äänensä ei kuulosta enää ihmisen ääneltä. (s. 301)

Fantasiatarinoille tyypillisesti kirjassa on myös mystisiä eläinhahmoja, kuten panttenaareja ja leijonaareja, jollaisella myös nämä nuoret seikkailijat ratsastavat. Leijonaari Nailah on yhtäaikaa lemmikki ja myös apu taisteluissa, sillä tämä suojelee aina isäntäväkeään.

Kirjan vahvaksi teemaksi nousee taistelu eriarvoisuutta ja rasismia vastaan. Tämän kirjailija itsekin allekirjoittaa jälkikirjoituksessaan, jossa hän viittaa Yhdysvalloissa sattuneisiin poliisien rasistisiin tekoihin.

Puhuttelevuudestaan ja erilaisuudestaan huolimatta en ihan täysin rakastunut kirjaan, ja alussa koin tarinan melko tylsäksikin. Tasalaatuista fantasiaviihdettä Veren ja luun lapset tarjoaa sitä kaipaaville, mutta minä en kokenut isoja tunnekuohuja kirjaa lukiessa, enkä jäänyt juuri kaipaamaan jatkoa tarinalle.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas
Savuvarkaat: Sally Green

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirja listalta TOP 100 YA books

Sekasin: Jani Pösö ja Teemu Nikki

Sekasin: Jani Pösö ja Teemu Nikki. Otava 2019.

Kansi: Kerttu Jaatinen

"Räjähdysmäisen suosion saavuttaneen, palkitun nuortensarjan käsikirjoitukset nyt kirjana! Mukana ennen julkaisematonta materiaalia.

17-vuotiaan Papillonin elämä on suistumassa raiteiltaan arvaamattoman, päihderiippuvaisen isän vanavedessä. Satakieli kärsii sairaanhoitajakoulussa luokkakaverin kiusaamisesta, kunnes romahtaa. Masentunut Hyde on sulkeutunut asuntoonsa ja yrittää itsemurhaa. Lumikki ei yhtenä päivänä saa enää jalkojaan liikkeelle.

Nuoret kohtaavat psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Siellä he törmäävät mielenterveyspotilaan toisinaan karuun arkeen, mutta löytävät myös lämpöä ja yllättävää toveruutta." (Otava)

Oma arvio:

Viime viikolla (10.10.) vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Samalla postilaatikostani tupsahti tämä teemaan sopiva nuortenkirja Sekasin, joka on tehty samannimisen TV-sarjan pohjalta. Toinen kirjoittajista, Teemu Nikki, on ohjaaja ja elokuvantekijä, Jani Pösö taas on tuottaja ja käsikirjoittaja ammatiltaan. He ovat yhdessä niinikään käsikirjoittaneet TV-sarjan.  Kirjan kansikuvassa on sarjasta tutut näyttelijät, eli Anssi Niemi (Hyde), Elias Westerberg (Papillon), Anna Böhm (Lumikki) sekä Eveliina Hotti (Satakieli).

15-osaista Sekasin-sarjaa on esitetty Ylellä vuonna 2016, ja jaksot ovat yhä katsottavissa Yle Areenassa. Uusi kausi alkaa 2.11.2019, mutta Yle Areenassa ne ovat jo katsottavissa! Minulle tämä oli iloinen yllätys, sillä olen täysin hullaantunut tähän sarjaan.

Sekasin muistuttaa ehkä viime vuoden aikana julkaistuja SKAM-sarjan kirjaversioita, eli kirja on jotain romaanin ja käsikirjoituksen välimaastosta. Peruskerrontaa kirjassa on vähän kerrallaan, ja käsikirjoitusmaiset vuoropuhelut valtaavat suurimman osan tarinankulusta. Näin sarjan katsoneelle kirja on lähinnä kertausta sarjan tapahtumiin, mutta valitettavasti juuri mitään lisää en siihen saanut. Vaikea sanoa, miten näiden nuorten tarina avautuu kirjan välityksellä sellaiselle, joka ei ole koskaan sarjaa katsonut. Kirja on kuitenkin rakenteensa ansiosta todella helppo- ja nopealukuinen, itsekin luin tämän yhden päivän aikana välipalaksi.

Jumalaut! Hullut tanssii. Do the mental! (s.140)

Kirjan pääosissa on neljä nuorta, joita yhdistää suljettu osasto: Hyde, Papillon ja Satakieli joutuvat kukin omista syistään osastolle, ja Lumikki on alkuun osaston siivooja. Myöhemmin hänestäkin tulee potilas. Nämä nuoret sanailevat mutkattomaan tyyliin elostaan ja olostaan suljetulla: Papillon suunnittelee pakomatkaa takaisin isänsä luo, Hyde taistelee lääkkeistä johtuvan kestoerektion kourissa ja Satakieli neuloo lapasia ja kuuntelee Walkmaneilla punkkia. Lumikki tarkkailee näitä nuoria, mutta kärsii itsekin ylisuorittavasta elämäntyylistään ja taipumuksesta satuttaa itseään viiltelemällä. 

Satakielen kauhuksi hänen koulukiusaajansa Laura saa harjoittelupaikan osastolta, eikä hoitohenkilökunta usko Satakieltä, sillä Laura kiistää tuntevansa tuota tyttöä. Myös osaston hoitaja Kasper on isossa roolissa tarinan kannalta, eikä hänenkään elämä ole ihan mallillaan.

Hyde

No niin. Mulle ei sovi sitten yksikään psyykenlääke. Ne toimii mulle niinku joku superviagra.

Satakieli

Sweet.

Papillon

Ai mitä, stondis ei auta masennukseen vai?

Hyde

 Auttaa, mutta mun valtava lerssi saattaisi masentaa sua.

Satakieli

Minulla olisi teille yksi pieni pyyntö.Voitteko puhua lisää teidän peniksistä. Tai vaihtoehtoisesti voitte myös näyttää kuvaa - not. (s. 62)

Pidän kirjan suorasukaisuudesta ja henkilöhahmojen mustasta huumorista. Lempihahmoni on maanis-depressiivinen Hyde, joka ilkeilee osaston johtajalle tupeesta ja tilailee maniassaan osastolle maaleja. Satakielelle ominainen 'Sweet'-kommentti ei oikein pääse edukseen kirjassa, samatenkaan Papillonin Hattumiehen pelko. Lukijalle selviää melko pian, mitä pojan pelkäämä Hattumies edustaa, mutta Papillonilla kestää hieman kauemmin tajuta tämä.

Nuoret keksivät mennä musiikkiterapiaan, missä he saavat toteuttaa itseään omintakeisella musiikillaan. Näin syntyy myös oma biisi Sekasin, joka kuullaan TV-sarjassa. 

Kun Lumikki, Satakieli, Papillon ja Hyde kävelevät pois musiikkiterapiasta hoitajan saattamana, on tunnelma täysin erilainen kuin sinne mennessä.

Kukaan ei laahusta. Kaikki kävelevät rinta rottingilla kuin rokkitähdet. Nyt ei olla enää potilaita, nyt ollaan Mick Jaggereita, tosin 50-vuotta nuorempia. (s. 185)

Sekasin esittelee hauskan ja viihdyttävän traagisella tavalla erilaisia nuorten mielenterveysongelmia , kuten paniikkihäiriötä, maanis-depressiivisyyttä, skitsofreniaa, psykoottista masennusta ja pakko-oireista suorittamista. Henkilöiden kokemukset pohjautuvat tositarinoihin. Olisi toki ollut mukava päästä kirjan avulla hiukan syvemmälle henkilöhahmojen elämään, mutta kovin pintaraapaisuksi tämä jäi. Erityiskiitos siitä, ettei tarinaan ole kuitenkaan tupattu väkisillä mitään romanssia henkilöhahmojen välille.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Are we all lemmings & snowflakes: Holly Bourne
Kilpikonnan kuorella: John Green
Yksi täydellinen päivä: Jennifer Niven
Oonko ihan normaali?: Holly Bourne
...Ja onnellista uutta vuotta: Holly Bourne

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi

Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio (teksti), Sanna Pelliccioni (kuvitus) ja Maami Snellman (teksti.) Lasten keskus & Kirjapaja 2019.

 Kansi: Sanna Pelliccioni

"Tiedätkö sen tunteen, että leijut maanpinnan yläpuolella onnen heliumin kannattelemana ja tajuat, että kaikki on ihan hullun hyvin. Sä vaan kuplit ja susta tuntuu, että kaikki on mahdollista, tiedät sä sen?

Salasana: Rakkaus on pieniä rakkauskertomuksia nuorille. Niille jotka kaipaavat rakkautta, niille, jotka eivät usko rakkauteen, niille jotka uskaltavat rakastaa vain kaukaa, niille, jotka ovat rakastuneet väärään ihmiseen, niille joiden sydän on ensimmäistä kertaa murskana, niille joiden elämään ensirakkaus tuli ryminällä, niille jotka leijuvat juuri nyt rakkauden pumpulipilvessä, niille, jotka eivät usko rakkauteen ja niille, jotka ovat saaneet maistaa mustasukkaisuuden myrkkyä. Niille, jotka luulevat, ettei heitä voi kukaan rakastaa.

Kirpaisevan ihanat ja elämänmakuiset novellit, tekstiviestit, chättitekstit, kirjeet, runot ja päiväkirjamerkinnät ravisuttavat ja kihelmöivät. Taitavan tekijäryhmän tekstit osuvat suoraan nuoren iholle ja sydämen syövereihin kirjassa, josta jokainen löytää sanan, lauseen, sivun juuri itselleen. Rakkaus kantaa, yllättää, loppuu, alkaa, kestää." (Kirjapaja/ Lasten keskus)

Oma arvio:

Kolmikko Nuotio-Pelliccioni-Snellman on tullut tunnetuksi erilaisista sanataiteeseen kannustavista lastenkirjoistaan: Maami mustikka (Bazar) on suunnattu 4-8-vuotiaille, Karhu ja kaverit (Bazar) 8-11-vuotiaille ja nyt viimein on tullut myös nuorille suunnattu sanataidetehtäviä sisältävä tarinakokoelma Salasana: rakkaus. 

Samassa se katsoo mua, katsoo pitkään suoraan silmiin. Vatsassa nipistää. (s. 18)

Kirjassa on monipuolisesti erilaisia parin-kolmen sivun mittaisia tarinoita ihastumisesta, rakastumisesta, seukkaamisesta, treffeistä, ensisuudelmasta, sateenkaarirakkaudesta, pettymyksestä, mustasukkaisuudesta, kaukorakkaudesta... Mukaan on saatu mahtavan laaja skaala erilaisia tarinoita nuoresta rakkaudesta ja siihen kuuluvista lieveilmiöistä. Kutakin tarinaa seuraa sivun mittainen ystäväkirjatyylinen esittely kirjoittajasta sekä muutamia tehtäviä liittyen tekstiin. 

Mä tein itselleni listan asioista, jotka auttaa unohtamaan. Siinä on kymmenen asiaa. (Tehtäviä: s.55) 

Pidän kovasti kirjan päiväkirjamaisista tarinoista, jotka palauttavat väkisinkin mieleen oman teini-iän ihastumiset ja niihin liittyvät epävarmuuden tunteet. Sanna Pelliccionin kuvitukset ovat mainioita ja rakastan erityisesti kansikuvaa. Suosittelisin tätä noin 12-15-vuotiaille.

Sinä sulatat minut sata kertaa päivässä, se supisi korvaani. (s. 47)

Suosikkini näistä tarinoista on Ensisuudelma ja Me sovimme toisillemme.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: 

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman 

Runosunnuntai osa 10 ~ Merikki: Kirsti Kuronen

Merikki: Kirsti Kuronen. Karisto 2019.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ruusu muutti B-rappuun, kun Meri oli viisi. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat surusiskot. Ruusun kanssa Meri on soutanut kumiveneellä myrskyyn, nähnyt verikuun, piirtänyt vihkot täyteen mustia sydämiä, tehnyt loputtomasti lettejä ja kuvannut joka ikisen letin vlogiin. Nyt he ovat 14-vuotiaita, ja kesäloman alkaessa Ruusu lähtee kuukaudeksi saaristoon. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Ruusu viihtyy yhtäkkiä eri porukoissa, ja Meriä aletaan nähdä paikoissa, joissa hän ei todellakaan ole ollut. Kuka sotkee Merin elämää?

Herkkä säeromaani kertoo ystävyyden kolhuista, eri suuntiin kasvamisesta ja oman voiman löytämisestä."(Karisto)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa pääsin taas tekemään Runosunnuntai-postauksen, nyt järjestyksessään kymmenennen. Merikki onkin jo toinen Kirsti Kurosen säeromaani, josta postaan. Varsinaisesti säeromaani ei ole runo, mutta ei kuitenkaan tavanomainen romaanikaan, vaan siltä väliltä. 

Ruusu on/oli minun ihana surukaveri, 

mutta nyt ihana surukaveri

väittää että valehtelen (s.12)

Meri kuvailee surullisen kauniisti ystävyyttään, joka on alkanut ajautua kummallisille urille seiskan ja kasin välisen kesäloman aikana. Meri ja Ruusu ovat tunteneet toisensa lähes aina: kaikki alkoi Barbie-leikeistä kerrostalon pihalla, jatkui tyttöjen yhteisillä lettiaiheisilla Youtube-videoilla ja alkoi hiipua Ruusun saaristoloman jälkeen. Ruusu väittää Meriä valehtelijaksi, sillä on nähnyt tämän leffassa, vaikkei Meri tunnusta olleensa siellä. Merikin on ihmeissään: mitä ihmettä Ruusu höpöttää. Ja miksi Ruusu onkin yhtäkkiä aina Venlan kanssa, ja miksei hän haluakaan enää tehdä lettivideoita, ja miksi hän yhtäkkiä sanookin Meriä tylsäksi?

Ollaan aina yhdessä, ollaan me

kunnes elämä tai kuolema meidät erottaa

Tuliko Ruusulle elämä tässä kohdassa? (s. 68)

Rakastan Kurosen sanallista leikittelyä. Erityinen herkkupala on kirjan nimi ja siihen liittyvä leikittely, kun Meri kuvailee ystävyyden hajoamista:

Minä olen Meri,

Sinä olet Ruusu,

me ollaan me.

Nyt vähän rikki

me ollaan rikki

me          rikki.

merikkimerikki

merikkimerikki (s.28) 

Kirjassa on Merin lisäksi toinen minäkertoja, tyttö, joka on perheensä kanssa muuttanut uuteen kaupunkiin. Tyttö on kyllästynyt elämäänsä ja vihaa uutta paikkakuntaa, joka on hänen mielestään tylsä ja onneton paikka asua. Lopussa selviää tytön yhteys Meriin ja saadaan aikaan uusi, hassu nimileikki tyttöjen nimistä.

Merin ja Ruusun ystävyys ja sen rakoilu on kuvattu juuri niin tuskaisena kokemuksena, kuin se voi olla. Vaikka Meri on kirjan kertoja, minun on lukijana helpompi asettua Ruusun asemaan, sillä hänen kommenteistaan ja kirjan Barbie-leikkitakaumista Meristä saa melko ikävän vaikutelman: hänen on aina pitänyt päästä pätemään kaikissa leikeissä, myös lettivideoissa, hänen on hankala ottaa mitään rennosti, vaan hän on melkoisen kontrollifriikki ja ylisuorittaja. Ruusu kyllästyy tähän ja vaihtaa "helpompaan" kaveriin. Tämä kaikki kuulostaa hyvin julmalta, mutta lukija osaa asettua myös Ruusun asemaan ja hyväksyä sen, että hänellä on oikeus vetäytyä ja aloittaa uusi ystävyys. Joskus vain ystävyys käy liian hankalaksi, eikä siihen neuvottelut auta. Ruusu ei halua aina synkistellä, se on enemmän Merin juttu. Surukavereita ei enää ole.

Tämä sopii mainiosti helppolukuiseksi vaihtoehdoksi noin 12-15-vuotiaille.  Kunniamaininnan annan vielä Sanna-Reeta Meilahden taiteilemalle, lettiaiheiselle kannelle.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia  

Muita säeromaaneja:

Pönttö: Kirsti Kuronen
Runoilija X: Elisabeth Acevedo
Yksi: Sarah Crossan