Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. 

 

Mopoautolla mun prinssini saapuu: Tuula Kallioniemi

 Mopoautolla mun prinssini saapuu: Tuula Kallioniemi. Otava 2021

Kansi: Päivi Puustinen

"Rakkaus on kuin kutina, joka ei lähde raapimalla! Hulvaton romaani 16-vuotiaiden kesälomakuvioista.

Sekopäinen kesä. Riipovien tunteiden kesä. Ella alkaa tapailla Tonia, joka on saanut hänen polvensa notkahtamaan jo seiskalla. Ellan molemmat bestikset Pilvi ja Iiris säheltävät tahoillaan, samoin pikkuveli Veeti. Ihan puskista äiti esittelee jonkun Martin, vaikka on ikäloppu yksinhuoltaja. Kaiken huipuksi Ella kuulee vahingossa kipeän perhesalaisuuden.

Ella rakastaa piirtämistä kuten Toni, joka aikoo kuvataiteilijaksi. Mummon antama taiteilijaelämäkerta herättää Ellankin taiteilijahaaveet – ainakin hetkeksi. Mutta kaikki ei suju piirustusten mukaan. Miksei elämä voi olla kuin elokuva!"(Otava)

Oma arvio: 

Olipas mukavaa lukea välillä tämmöinen mukavan keveä, romanttinen ja höpsö nuortenkirja. Mitä muutakaan voisi olla kirja, jonka nimi on niin hulvaton kuin Mopoautolla mun prinssini saapuu. Lisäksi kirjan kaunis, raikas väriläiskäinen kansi, joka on Päivi Puustisen käsialaa, suorastaan kutsuu tarttumaan. Tämä kirja on kiva piristys kaikkien näiden mielenterveysteemaisten kirjojen välissä, joita minulla on tullut viime aikoina luettua. Tuula Kallioniemi on kirjoittanut paljon muitakin ohuehkoja nuortenkirjoja (mm. Pako, Risteys, Villi viikko, Verkot ja Kaksoisolennot), joihin saattaisi nuorilla olla pienempi kynnys tarttua. Tämä uusin on nyt kuitenkin selkeästi suunnattu vanhemmille kuin aiemmat, jotka ovat olleet enemmälti varhaisteinikamaa. 

Mitä on tapahtumassa? mietin kuumissani.

Olipa mitä tahansa, en halunnut sen loppuvan. (s. 88)

Kirjan päähenkilö on helposti samaistuttava, yläkoulun viimeisen vuoden jälkeistä kesää viettävä Ella, joka on hiukan epävarma omista taiteilijan kyvyistään ja vetovoimastaan erästä rastatukkaista Tonia kohtaan. Tonista Ella on haaveillut pitkään: heillä on yhteinen intohimo taiteeseen. Ella haaveileekin taiteilijan urasta, mutta kokee itsensä mangan piirtäjänä epävarmaksi. Lukija kokee heti Ellan kanssa bridgetjonesmaisen hauskoja hetkiä, kun jätskikioskille Tonia katsomaan tullut tyttö sotkeentuu äidiltä lainaamaansa hameeseen ja pyöräilee jätskikioskin seinään pahki. Ellaa vain riepoo se, että hänen ystävänsä Iiris taitaa olla jo kietonut Tonin pauloihinsa. Vai onko sittenkään?

Ei mun sisällä asunut pientä eikä isoa taiteilijaa. Ei revenneen punaisen mekon eikä iskän kauluspaidan ja solmion alla. Mitä mä oikein sekoilin. (S. 58)

Tässä hauskasti ja lennokkaasti etenevässä kirjassa sattuu ja tapahtuu paljon, mutta lukijan mieli pysyy kepeänä. Ella on hauska persoona, joka värjää hiuksensa lilaksi, pukeutuu isävainaan puvuntakkiin ja krakaan, kokeilee somepaastoa ja vähän puhepaastoakin eikä aina osaa sanoa niitä sanoja, mitä pitäisi. Ella ihailee Tonia, kaikkea mitä hän sanoo eikä osaa oikein ilmaista, mitä hän itse tahtoo ja mistä hän pitää, koska on niin epävarma. Ellan jääkiekkoa harrastava Veeti-pikkuveli on yhtä aikaa siunaus ja kirous siskolleen; hämmennystä aiheuttaa se, että Veeti ja Ellan ystävä Pilvi alkavat seurustella. Miten siihen muka voisi suhtautua? Mutta kun Ellan ja Tonin juttu sittenkin etenee seurusteluksi, he voivat viettää aikaa myös nelistään.

Me kaaduttiin mun sängylle.

Kaikki oli ihan liian pelottavaa. (s. 66)

Tokihan tässäkin tarinassa on synkkiäkin teemoja mukana, mutta ne eivät tukahduta lukijaansa. Ellan isä on kuollut tämän ollessa pieni, eikä äiti suostu puhumaan asiasta. Lisäksi äiti alkaa tapailla rasittavaa Marttia. Ellaa vaivaa eräs asia tosi paljon, josta hän ei voi puhua äidille, joten hän menee mummon luokse yökylään. Mummolle Ella kertoo kaiken, lähentyy tämän kanssa ja saa kuulla hämmentävän salaisuuden isästään. Mummo rohkaisee myös Ellaa toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, onhan tämä itsekin ollut lahjakas taiteilija. Ella saa siis lopulta roiman annoksen itsevarmuutta, kunhan löytyy oikean rohkaisijan elämäänsä.

Kai minun olisi pitänyt halata sitä. Kai minun olisi pitänyt pystyä sanomaan, että se oli maailman paras mutsi. Sanoisen sen heti, kun osasin. Varmaan jo huomenna... (s. 129)

Mopoautolla mun prinssini saapuu on minusta ihanan herttainen, hauska ja vetävä kirja. Uskoisin, että tämä voisi olla seuraava yläkouluvinkkausten hitti jo senkin takia, että sivuja ei ole paljon (142 sivua) sekä romantiikan ja huumorin suhde kirjassa on toimiva. Tykkäsin tästä, tämä sai mut hyvälle mielelle. (Vaikkakaan tässä ei mun pettymyksekseni ajettu mopoautolla metriäkään.)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Pese hampaat ennen kuin pussaat: Satu Kivinen

Myrrys: Anniina Mikama

 Myrrys: Anniina Mikama. WSOY 2021

Kansi: Riikka Turkulainen, iStockphoto

"Mestarillisen kertojan uusi seikkailu!

Myrrys on vanhaa suomen kieltä ja tarkoittaa tietäjää. Taikuri ja taskuvaras -trilogian tekijän vetävä historiallinen seikkailuromaani, jossa on mukana ripaus muinaista magiaa.

15-vuotias orpo Niilo elää kovissa oloissa Kivihalmeen talon kasvattina. Hän ei muista omaa menneisyyttään, mutta siihen liittyy jotakin, mistä ei puhuta. Kun talossa tarvitaan tietäjän apua, ottaa mahtava myrrys palkkioksi avustaan Niilon rengikseen ja päättää perehdyttää hänet parantamisen ja tuonpuoleisen taikuuden saloihin. Elämä korpimetsän armoilla kasvattaa Niilosta vahvan ja rohkean ja hän löytää omat voimansa. Monien seikkailujen ja käänteiden kautta vaietut salaisuudet paljastuvat ja Niilo nousee vastustamaan heitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä."(WSOY)

Lukunäyte 

Oma arvio:

Pidin tosi paljon Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -esikoistrilogiasta, joten lisäsin ehdottomasti hänen tänä syksynä ilmestyvän nuortenkirjan lukulistalleni, kun näin sellaisen olevan tulossa. Tiesin ja aavistelin kyllä jo ennakkoon, että Myrrys tulisi olemaan hyvin erilainen kuin kirjailijan aiempi trilogia. 

Myrrys tuo hyvin vahvasti mieleen vuonna 2019 ilmestyneen Meri Luttisen romaanin Myrskynsilmä, jossa seikkaillaan myös historiallisessa Suomessa ja tuodaan tarinan myötä lukijalle tietoa suomalaisesta kansanuskosta ja -perinteistä. Myrrys ei ole kuitenkaan niin juonivetoinen eikä fantasiaelementtejä juurikaan ole. Kirjan miljöönä on suurimmassa roolissa suomalainen metsä kaikessa monimuotoisuudessaan, kun taas Myrskynsilmässä oleskeltiin paljon myös kylissä.

Kirjan päähenkilö Niilo on 14-vuotias kun eräällä metsästysretkellä karhu hyökkää hänen kasvattiperheensä pojan, Akselin kimppuun. Niilo pelastuu karhun raivolta, sillä metsä ottaa hänet suojiinsa, metsänpeittoon.  Ilkeä ja pahansisuinen Akseli syyttää myöhemmin Niiloa siitä, että yllytti karhun puraisemaan Akselia, vaikka hän itse ei kunnioittanut metsää eikä kontiota. Niinpä Niilo joutuu taas kokemaan kohtuuttoman rangaistuksen  perheessä, jossa hänestä ei ole oikein koskaan välitetty. Kun Akselin purema ei tunnu parantuvan, lähetetään nuori Niilo hakemaan viimeisenä keinona pelättyä myrrysmiestä Martinia hoitamaan Niiloa. Perheen isäntä, Juhani, ei arvosta myrrysmiehen kykyjä, mutta hän ei keksi enää muutakaan. Niinpä Niilo joutuu pelko kurkussaan vaaralliselle ja pitkälle matkalle hakemaan tuota pelättyä tietäjää.

Isokokoinen, erakkona metsätöllissään asuva Martin ei ehkä olekaan niin paha kuin Niilo pelkäsi. Ainakin hän antaa pojalle yösijan ja tarpeeksi ruokaa syödäkseen. Kun myöhemmin Kivihalmeella tämä huomaa, kuinka huonosti Niiloa siellä kohdellaan, hän ovelana vaatiikin poikaa työmiehekseen palkaksi Akselin parantamisesta. Niilo on aluksi kauhuissaan, sillä hän vielä arastelee Martinia, mutta lähtee kuitenkin mukaan - eihän hän muutakaan voi, sillä Juhani uskoo tehneensä voitokkaat kaupat. Eihän Niilosta ollut heille kuin harmia!

Minulla ei ole mitään annettavaa sinulle, tiedä se. Mutta en aio myöskään pyytää sinulta mitään, ainoastaan toveruutesi. Ja jos sinä jonakin päivänä päätät lähteä pois - mikä lienee väistämätöntä - se on oma asiasi. (s. 107)

Kirja perehdyttää lukijan Niilon ja Martinin elämää seuratessa moniin suomalaisiin kansanperinteisiin, parantamiseen ja hieman henkimaailman asioihinkin, kun Martin johdattaa Niilon noitarummun avulla tuonpuoleiseen tapaamaan kuollutta äitiä. Niilo oppii Martinilta paljon parantamiseen liittyviä asioita, mutta mieltä varjostaa Kivihalmeen isäntä, joka tuntuu olevan yhä katkera Niilolle ja alkaa vaatia tätä takaisin rengikseen. Niilo saa myös selville salaisuuden, joka liittyy hänen juuriinsa ja siihen hetkeen, kun hänen äitinsä toi hänet Kivihalmeen portaille tuupertuen itse hengiltä nälkiintymisen takia.

Myrrys on upeasti kirjoitettu historiallinen, 1800-luvun seikkailutarina sellaisista pitäville nuorille lukijoille. Se kunnoittaa suomalaista metsää ihastuttavalla tavalla ja Niilo ja Martin kunnoittavat metsää, metsäneläimiä ja sen henkiä siellä kulkiessaan. Heidän syvenevä ystävyytensä on myös sydäntälämmittävää luettavaa.  Muutamat kirjan kohtaukset ovat melko julmia, minkä vuoksi suosittelisin kirjaa vasta 6-luokkalaisista eteenpäin. Kustantajan ikäsuositus onkin 12+, eli aika samoilla linjoilla minun ajatusteni kanssa. 

 Hän ei nähnyt minua vain kerjäläisenä ja taakkana, ajatteli Niilo. Hän näki minut ihmisolentona, josta voisi vielä tulla jotakin, jos vain saisin mahdollisuuden. (s. 357)

Olisin kaivannut kirjaan hieman enemmän juonellisuutta, sillä koin välillä tarinan yksitoikkoiseksi. Hieno lisä on Mikaman itsensä keksimät loitsut sekä aidot kansanperinteestämme kumpuavat arvoitukset ja sanonnat tarinan lomassa. Niilo on samaistuttava, rauhallinen ja vähään tyytyväinen henkilöhahmo, joka ei ole oikein tottunut ottamaan hyvää vastaan, mutta pikku hiljaa saa itseluottamusta kohdatessaan hyviä ihmisiä. Pientä romanssinpoikastakin on ilmassa. Suurena romantiikan ystävänä olisin toki suonut sille enemmänkin tilaa tarinassa, mutta ehkä hyvä näin. Jääköhän tämä vain yksittäiseksi teokseksi, vai onko kirjalle tulossa jatkoa? Olisi mukava lukea lisää nuoren Niilon vaiheista.

Vaikka Myrrys on hyvin erilainen kuin Taikuri ja taskuvaras, aika samantyyppinen tematiikka molemmissa on: on orpo nuori, joka pääsee "mestarin" suojatiksi, oppii uusia taitoja ja paljon itsestään ja saa itseluottamusta. Siinä mielessä löydän yhtymäkohtia molemmista.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Myrskynsilmä: Meri Luttinen 

Maresin voima: Maria Turtschaninoff 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

3. Historiallinen romaani

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas

 Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas. Oppian 2021

"Tuhkataivas on ajankohtainen nuortenkirja, joka kertoo suljetulle osastolle päätyvästä 16-vuotiaasta Evelinasta. Kati-Annika Ansaksen esikoisromaani on kasvutarina, jossa päähenkilö oppii, että elämä on arvokasta, eikä kuolema ole tavoittelemisen arvoinen asia.

Kirjassa käsitellään sosiaalista mediaa, mielenterveyttä, groomingia, ystävyyttä sekä rakkautta koskettavasti ja kaunistelematta."(Oppian)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Viime aikoina mielenterveys on ollut aika usein nuortenkirjojen teemana, ja otinkin mielelläni Tuhkataivaan arvostelukappaleen vastaan, kun kirjailija sitä minulle tarjosi. 

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Evelina on saapunut äitinsä saattamana ambulanssilla suljetulle osastolle. Alussa ei kerrota tarkemmin eikä selitellä sitä, mitkä tapahtumat ajoivat heidät tähän, muuta kuin että lääkärin lähetteessä on psykoosiepäily. Evelinan äiti on epävarma ja tulee katumapäälle, kun tajuaa, kuinka tiukasti kontrolloituun hoitoon hänen tyttärensä joutuu. Lukija ei voi vielä tietää sitä, kuinka vakava tilanne hänet ajoi pyytämään apua tyttärelleen. Lääkäri on kuitenkin vankkumaton päätöksessään; Evelinan on jäätävä tarkkailtavaksi.

Suljin silmäni. En kunnolla enää muistanut, mitä kaikkea oli tapahtunut. Jälkeenpäin oli aina vaikea palauttaa mieleensä niitä hetkiä, kun oli viiltänyt. Kuvat olivat unenomaisia, sekavia, ja koko ilta repaleinen kuin iankaikkisen vanha kankaan pala, joka oli niin ohut ja hauras, että pelkkä koskettaminen sai sen hajoamaan. (s. 87)

Tästä lähtien seurataan Evelinan sopeutumista suljetulle, jossa ylityöllistetyt ja väsähtäneet hoitajat kyttäävät syömishäiriöitä sairastavien potilaiden annoksia ja sitä, että ne tulevat syödyksi. Evelina on tottunut satuttamaan itseään viiltelemällä ahdistuksen käytyä suureksi, mutta osastolla on lähes mahdoton saada mitään terävää käsiinsä. Itsetuhoiset potilaat ovat kuitenkin yllättävän kekseliäitä; aina välillä löytyy jostakin terotin tai CD-levy. Toisella on ahmimisongelma, ja toinen taas ei saa palaakaan nielemättä ilman kyyneleitä silmissään. Evelinan ongelmat tuntuvat olevan eettisiä: hän on vakaasti päättänyt olla vegaani, mutta osastolla ei tunnuta ottavan vakavasti hänen ruokavaliotaan vaan kytätään vain syömättömyyttä. Mihinkään lakiin ei taida olla kirjattu, että vegaanin on saatava vegaaniruokaa? Toisaalta Evelina on verhonnut syömisongelmansa vegaaniuden ja gluteenittomuuden verhon taakse.

Mikä Evelinaa sitten ahdistaa niin paljon, ettei hän saa syödyksi ja haluaa viillellä päänsisäisen kivun pois? Hänellä on salaisuus, josta hän ei ole puhunut kenellekään. Tuo salaisuus on aikuinen mies nimeltä Juri, joka on ahdistellut tyttöä jo jonkin aikaa uhkaavilla viesteillään, joissa hän vaatii Eveliinaa lähettämään hänelle tuhmia kuvia ja videoita, tai muuten tämä uhkaa näyttää Evelinan äidille hänen aiemmin lähettämänsä kuvat. Kaikki alkoi tavallisella viestittelyllä, kuten kenen tahansa pojan kanssa, mutta eihän Evelina voinut arvata olevansa tekemissä groomaajan kanssa. Häntä hävettää, pelottaa, ahdistaa ja turhauttaa yhtä aikaa se, miten hän saattoi olla niin helposti huijattavissa. Hän ei voisi ikinä kertoa kenellekään!

Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti. (s. 70)

Evelinaa surettaa myös se, ettei hänen isänsä tunnu välittävän hänestä. Isän ja äidin erosta on jo vuosia, mutta Evelinasta tuntuu, ettei hänen äitinsä ole toipunut tästä vieläkään. Miten isä saattoi jättää heidät ja perustaa uuden perheen, josta tuntuu välittävän nyt paljon enemmän...

- Mun Suomi-Eve-sanakirjasta taitaa puuttua kokonaan onnen määritelmä. (s. 145)

Evelina ei ole Jukan ja Saaran biologinen lapsi. Lukuisat pettymykset ja tuskallinen keskenmeno jättivät jäljen heidän parisuhteeseensa, ja kun vuosien odottelun jälkeen he saivat viimein Evelinan käsivarsilleen, oli avioliitto jo melko särkynyt. Vaikka Tuhkataivas on nuortenkirja, siinä on tuotu hienosti mukaan myös Saara-äidin näkökulmaa ja tuntemuksia siitä neuvottomuudesta, kun oma lapsi oireilee psyykkisesti. Saara käy läpi itsesyytökset, raivon, epätoivon, masennuksen. Jukan käytös hänen kuultua Evelinasta on raivostuttavaa kenen tahansa mielestä. 

- Tota, saanko mä kysyä, että miten täältä pääsee nopeiten pois? Tämä on ihan kamala paikka.

- Teeskentelemällä. Mä en ainakaan ole tullut tänne parantumaan. (s. 85)

Evelina tutustuu osastolla ollessaan vakavasta ahmimishäiriöstä kärsivään tyttöön, Bellaan, jonka tämä heti tunnistaa somesta tutuksi GuzzleGirliksi. Muut osaston tyypit jäävät vieraammaksi: kaljupäinen tyttö huorittelee Evelinaa joka ikinen päivä ruokalassa, sinitukkainen tyttö, Rafael eli Raksu yrittää syödä väen vängällä ja puhelias Tarmo ilmaisee ääneen ihastustaan Evelinaan tuon tuostakin. Hoitajista Annukka tulee tutuimmaksi. Hän ilmaisee oman inhimillisyytensä tuskastelemalla välillä sellaisia asioita ääneen potilaiden kuullen, mitä ei ihan ehkä varmaan saisi tai kannattaisi. Hän tuntuu olevan loppuun ajettu. Kirjailija arvatenkin haluaa ottaa jollain tavalla kantaa hoitajien henkilöstötilanteeseen Annukan henkilöhahmon kautta, on villi arvaukseni.

Tuhkataivas on hyvin valaiseva ja realistisen oloinen kuvaus suljetusta osastosta ja nuoren tuntemuksista siellä. Evelina ja Saara-äiti tulivat tuntemuksineen hyvin lähelle lukijaa, kun taas muut henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Olisin kaivannut mukaan ehkä vielä Jukka-isän näkökantaa sekä tuonut esille vielä enemmän Raksun ja Evelinan lähentymistä, joka jäi nyt harmillisesti ihan loppumetreille. Tarmon roolia tarinassa hiukan myös ihmettelen, sillä alussa hän tulee hyvin esille, esittäytyy Evelinalle tämän saapuessa osastolle, mutta sitten hän jää sivuun koko tarinassa muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. Ymmärrän toki, että Bellan ja Evelinan ystävystymiselle on haluttu antaa tarinassa enemmän tilaa. Jotenkin vain hänen ensiesiintymisensä kirjassa antoi ymmärtää hänen olevan mukana tarinassa enemmänkin.

Myös sosiaalinen media on ajan mukaisesti isossa osassa tarinaa; siitähän koko Juri-jupakkakin on saanut alkunsa. Evelina on julkaissut käyttäjänimellä Kookosvesi viiltelyvideoita, ja samalla päässyt mukaan yhteisöön, jossa muut psyykkisesti oireilevat nuoret jakavat ja ihannoivat omia oireilujaan. Sitä kautta myös Juri löysi Evelinan.

Saanko pliis alastonkuvan, mä haluaisin

katsella sua, nähdä sut ihan kokonaan? (s.91)

Evelinan viha äitiään kohtaan on hyvin voimakasta, vaikka sen kuitenkin ymmärtää, mistä se kumpuaa. Minusta on hyvä ratkaisu, että myös Saara pääsee tässä kirjassa ääneen, mutta ei kuitenkaan valtaa liikaa alaa. Tämä on kuitenkin Evelinan tarina. Kirja ei kuohuttanut minua tunnetasolla niin paljon kuin olisin toivonut, mutta luin sen kuitenkin mielenkiinnolla. Enemmän olisin nauttinut, jos kirjasta ei olisi paistanut paikoin alleviivailut läpi. Ansas kirjoittaa hyvin selkeästi ja konstailemattomasti. En välttämättä suosittelisi kirjaa  psyykkisistä oireista kärsiville nuorille mahdollisten triggereiden takia, mutta kaikille, jotka ovat kiinnostuneet mielenterveysteemaisista romaaneista, tämä on valaiseva lukupaketti.  Evelinan tarina antaa kaikessa karmeudessaan toivoa ja aihe on todella tärkeä.

Arvosanani on 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kirjailijalle ja kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Sekasin: Jani Pösö ja Teemu Nikki 

Lasienkeli: Marja Aho 

Are we all lemmings & snowflakes: Holly Bourne