Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2020

Englanninkielinen alkuteos (2012): The Age of Miracles. Kansi: Satu Kontinen

"Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.

Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa

Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.(Bazar)"

Lukunäyte: https://www.bazarkustannus.fi/wp-content/uploads/2020/07/9789525637915_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Miten suhtautuisit, jos saisit kuulla maapallon pyörimisliikkeen alkaneen hidastua ja että se tulisi hidastumaan päivä päivältä enemmän? Herättäisikö se sinussa pakokauhua vai ottaisitko asian tyynesti vastaan? Alussa voisi ajatella, että mitäs haittaa siitä on, kun päivänvalon aika pitenee muutaman minuutin, samoin kuin pimeä aika. Mutta mitäs sitten, kun on kulunut viikkoja, kuukausia, kellonajat eivät enää voi näyttää suuntaa arjen sujumiselle, linnut alkavat reagoida oudosti, kasvit alkavat kärsiä pitkistä pimeistä jaksoista ja toisaalta pitkistä paahteisista päivistä, painovoima alkaa voimistua ja jotkut ihmiset alkavat sairastua niin sanottuun painovoimatautiin.

Ihmeiden aika kertoo tapahtumista alkaen maan pyörimisen hidastumisen havaitsemisesta ja loppuen siihen, kun tarinan kertoja, Julia, on jo nuori aikuinen. Kirja käy kuitenkin pääsääntöisesti läpi reilun vuoden mittaisen ajanjakson 11-vuotiaan, lopussa 12-vuotiaan, Julian elämästä ja hänen havainnoistaan muuttuvassa maailmassa. Julia on juuri lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, ja joutuu käymään muutoksen läpi kaiken kaaoksen keskellä. Vuodessa ehtii tapahtua paljon: Julia kokee ensirakkauden, menettää ystävän, saa isänsä kiinni aviorikoksesta, näkee äitinsä kärsivän sairauden kourissa, kadottaa isoisänsä ja näkee ympäröivän luonnon kuolevan pikku hiljaa.

Kuviteltavaksi mahdoton oli kuviteltu, uskomaton uskottu. Nyt minusta tuntui, että kaikkialla vaani vaaroja. Joka rakosessa tuntui piilevän uhkaa. (s. 34)

Kun päivien pidentymistä aletaan mitata muutamissa minuuteissa, sitten tunneissa, todetaan kellonaikojen mukaan elämisen olevan mahdotonta. Joka päivä koulu alkaa hieman eri aikaan, jotta se osuisi päivänvalon aikaan. Mutta kun vuorokaudet alkavat venyä yhä enemmän, päätetään ottaa 24-tuntinen vuorokausisysteemi eli perinteiset kellonajat taas käyttöön riippumatta siitä, osuuko valveillaolon aika pimeään vai valoisaan aikaan. Sopeutuminen on vaikeaa, eivätkä kaikki suostu noudattamaan kellonaikoja, vaan haluavat jatkaa aurinkoajassa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät nämä tosiaikalaisiksi itseään kutsuvat voi enää elää normaalin elämänmenon tahtiin, käydä töissä tai koulussa, he saattavat valvoa kun muut nukkuivat,  ja heidän yöunensa ja valveillaoloaikansa venyvät pidemmiksi kuin kelloaikalaisilla. Tosiaikalaisia aletaan myös hyljeksiä ja pitää omituisina. Osa muuttaa pois siirtokuntiin, kuten keskellä aavikkoa sijaitsevaan Cirkadiaan, jossa tosiaikalaiset elävät omaa elämäänsä.

On vaikea uskoa, että tässä maassa on ollut aika - eikä kovin kauan sitten - jolloin joka vuosi painettiin paksuja almanakkoja ja niissä lueteltiin muiden asiatietojen ohella joka ainoan auringonnousun ja joka ainoan auringonlaskun tarkka kellonaika vuodeksi eteenpäin. Minusta tuntuu, että menetimme muutakin, kun niiden selkeä rytmi katosi: menetimme jonkinlaisen yhteisen ja yleisen uskon siihen, että tiettyihin asioihin saattoi luottaa. (s. 113-114)

Julia tarkkailee muutoksia niin ihmisissä kuin luonnossakin. Viljelykasvit alkavat kärsiä, joten viljelyksiä aletaan kattaa kasvihuoneisiin ja keinovalosta tulee auringon korvike pimeille jaksoille. Nurmikot vaihdetaan tekonurmiksi niiden kuihtuessa pitkien valoisien jaksojen aikana. Unilääkkeitä ja pimennysverhoja myydään mielettömiä määriä. Julian entinen pianonsoitonopettaja Sylvia päättää luopua omalta osaltaan kellonajoista, ja Julia tarkkailee tätä yhä riutuneemmalta näyttävää naapuria isältä saamallaan kaukoputkella. Julia tulee nähneeksi myös jotain pöyristyttävää tapahtuvan Sylvian kodissa, josta hän kertoo myöhemmin poikaystävälleen Sethille.

Niin, muuttuvan maailman tapahtumat tekevät Juliasta hyvin yksinäisen. Paras ystävä Hanna muuttaa perheineen katastrofin alussa muiden mormonien tavoin Utahiin, ja palattuaan lyöttäytyykin yksiin toisen mormonitytön, Traceyn, kanssa. Naapurin Gabby alkaa käyttäytyä omituisesti, ja karkaa myöhemmin pojan perässä Cirkadiaan, joten tästäkään ei ole Julialle seuraa. Michaela kutsuu Julian yökylään vain äitinsä pakottamana. Julian äiti on vuoroin hysteerinen, vuoroin sairas painovoimataudissaan, isän aika kuluu työssään sairaalassa (tai sitten jossain muualla) ja skeittaava Seth Moreno ei tunnu alkuun noteeraavan Juliaa kuin satunnaisesti. Varmuusvarastoja koonnut isoisä katoaa mystisesti Julian 12-vuotissyntymäpäivänä. Futistreenit ei enää nappaa Juliaa, pallokin käy yhä raskaammaksi potkia, mutta isä on sitä mieltä, ettei treenejä jätetä väliin. Onneksi ajan myötä  kiinnostus luonnossa tapahtuviin muutoksiin yhdistää Sethin ja Julian, he ystävystyvät ja ihastuvat toisiinsa.

"Saattepa nähdä", sanoi Josh. "Kun jonain päivänä menette ruokakauppaan, kaikki hyllyt onkin tyhjiä." (s. 205)

Kirja on miellyttävän sujuvalukuinen, Julian kertoma raportti siitä, miten asiat etenevät ja muuttuvat. Tunnelmaltaan se on yhtä aikaa lohdullinen ja hyytävä. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi, mutta tapahtumat pysyvät yllättävän tasaisina. Kertoja-Julia ei hysterisoi, vaikka kertoo avoimesti peloistaan, mutta myös toteaa tasaiseen tyyliinsä kaiken tapahtuneen, tarkkailee ja havainnoi ympäristöään.  Tuo vuosi on hänelle todellakin muutosten vuosi.

Ihmeiden aika sopii mainiosti luettavaksi tähän ajankohtaan, kun koronavirus on aiheuttanut monenlaista sekasortoa yhteiskunnassamme. Samalla on pieni pelko olemassa, että ilmastonmuutos tuo tullessaan lisää muutosta, kaaosta ja turvattomuutta. Dystopiakuvauksissaan kirja on erittäin onnistunut ja ne lomittuvat luontevasti kehyskertomukseen. Kirjan kieli on kaunista ja huoletonta lukea. Myös Satu Kontisen taiteilema, häkellyttävän kaunis kansikuva saa minulta kiitoksensa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

28. Tulevaisuudesta kertova kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by or about a journalist

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne

Syitä itkeä julkisesti: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Places I've Cried in Public. Kansi: Jan Pielecki @Usborne Publishing

"Se näytti rakkaudelta.
Se tuntui rakkaudelta.
Mutta tämä ei ole rakkaustarina.

Amelie tutisee keskellä yötä vanhalla penkillä, siellä missä kaikki alkoi, ja yrittää tajuta mitä oikein tapahtui.

Kaikki alkoi Amelien uuden koulun kykyjenetsintäkilpailuista, joissa hän valloitti lauluntekijätaidoillaan niin yleisön kuin rock-bändin hurmurisolistin, Reesen. Aluksi kaikki meni kuin lauluissa. Mutta kuuluuko rakkauden todella sattua niin lujaa?

Pyyhkiäkseen kyyneleensä ja päästäkseen eteenpäin Amelie käy läpi heidän tarinaansa niiden paikkojen kautta, joissa hän päätyi itkemään julkisesti."(Gummerus)

Oma arvio:

Blogiani lukeneille ei liene salaisuus se, että olen tähän mennessä pitänyt kaikista lukemistani Holly Bournen YA-kirjoista. Hänellä on niin omintakeinen, pistämättömän rehellisen pureva tyyli kirjoittaa, ja kaikki hänen tarinansa ovat menneet tavalla tai toisella ihoni alle. Viime vuonna pyörittelin työpaikallani kirjastossa käsissäni tämän kirjan englanninkielistä alkuteosta Places I've Cried in Public, mutta päätin malttaa ja odotella suomennosta. (Erityiskiitokset ajallaan tulleesta arvostelukappaleesta vielä Gummerukselle, jonka kanssa yhteistyö on aina toiminut.)

Sen jälkeen kun tapasin sinut olen oppinut, että on olemassa valtava runsaudensarvi erilaisia kyyneleitä, joita toisen voi saada itkemään: surun kyyneleet, tunteiden aiheuttaman uupumuksen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat vihasta jota ei uskalla päästää ulos, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä miten epäreilulta jokin tuntuu, Mitä helvettiä nyt oikein tapahtuu -kyyneleet, oma itsensä häpeämisen kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat turhautumisesta kun tietää että paremmaltakin voisi tuntua,  toivottomuuden kyyneleet, kyyneleet jotka aiheutuvat siitä että on huolissaan siitä kuinka paljon itkee...Lista jatkuu. (s. 181)

Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Amelie, joka on erityisen herkkä. Hän itkee usein ja paljon, ja etenkin viime aikoina hän on itkenyt paljon, sillä hän yrittää toipua ikävistä kokemuksistaan. Alussa hän (ja lukija) luulee, että suru johtuu sydänsuruista, johon liittyy ensin Alfie-, sitten Reese-niminen poika, mutta tarinan edetessä käy ilmi, että Amelien surun aiheuttaa paljon kipeämmät ja monisyisemmät asiat.

"Entä jos et jaksa odottaa minua niin pitkään?"

"Tiedät että jaksan." (s. 27)

Amelie vaeltelee muistelemassa, missä eri paikoissa hän on itkenyt julkisesti: puistonpenkillä, juna-asemalla, musiikinluokassa... Samalla hän alkaa kertoa, mistä kaikki alkoi. Kirja kulkee siis kahdessa ajassa, jotka on erotettu sekaannusten välttämiseksi eri fonteilla. (Muutaman kerran menen kuitenkin hieman sekaisin ajassa.) Kaikki alkaa siitä, kun Amelien perheen on muutettava isän työn takia Sheffieldistä, Pohjois-Englannista lähemmäs Lontoota. Amelien on aloitettava täysin uutena oppilaana uudessa koulussa, mikä on ujolle tytölle kauhistus. Kaikki hänen ystävänsä ja rakas poikaystävä Alfie jäivät Sheffieldiin. Onneksi Amelien luokanvalvoja Alistair on hauska ja rento tapaus, musiikinopettaja rouva Clarke näkee heti Amelien kyvyt laulajana ja rempseä Hannah kavereineen ottaa tytön siipiensä suojiin. Tulossa oleva koulun talenttikilpailu kiehtoo Amelieta, ja hän päättää rohkaistua esittämään omia laulujaan siellä. Amelie on nimittäin kirjoittanut jo pitkään pöytälaatikkoon omia biisejä.

Amelie saa esityksestään mainetta ja kunniaa, ja kaiken lisäksi paikallisen bändin solisti Reese, joka käyttää hauskaa lierihattua, iskee silmänsä Amelieen. Yhtäkkiä Amelie unohtaa Alfielle antamansa lupauksen, että he odottaisivat toisiaan ja tapaisivat kahden vuoden päästä Manchesterin yliopistossa, ja myös Hannahin varoitukset Reesestä. Pian Amelien maailman täyttää Reese ja laulaminen. Talenttiesitys poikii Amelielle keikan, sitten toisenkin, eikä Amelie hurmoksessaan huomaa, miten oudosti Reese käyttäytyy. Reese harrastaa suurieleisiä yllätyksiä, jotka saavat hänet näyttäytymään toivottoman ihanana poikaystävänä, mutta toisaalta tämän käytös laittaa hälytyskellot soimaan kaikkien muiden paitsi Amelien päässä. Tätä on oikea rakkaus, Amelie ajattelee. Se on sitä, kun järki sumenee, kaikki muu menettää merkityksensä, henki salpautuu, sydän hakkaa, välillä tekee ihan kipeää. Alfien kanssa oli niin tasaista ja turvallista, mutta se ei ollut niin kiihkeää kuin Reesen kanssa.

Ei ole mitään humalluttavampaa kuin nähdä paras versio itsestään jonkun ihailevien silmien linssistä. Se on voimaannuttavaa ja juovuttavaa, ja kuinka upealta tuntuikaan kylpeä Reesen säteilemässä hehkussa. Pystyin käytännössä paistattelemaan siinä päivää. (s. 79)

Lukija aavistelee tietenkin koko ajan, ettei Reesen ja Amelien rakkaus ole niin satumaista kuin voisi alussa ajatella. Amelie sulkee korvansa ja mielensä pahoilta aavistuksilta ja varoituksilta, mutta jälkiviisaana alkaa käydä kaikkia ikäviä varoitusmerkkejä läpi terapiassa, johon hän viimein hakeutuu. Terapeuttinsa kanssa jutellessaan Amelie pohtii sitä, millaiselta rakkauden pitäisi tuntua. Täytyykö sen aina viedä järjen mennessään, vai onko tuttu ja turvallinen, tasainen ja ystävyydestä syntynyt rakkaus sittenkin sitä oikeaa rakkautta?

Ehkä rakkaus - tosirakkaus - on leppoisaa. Ehkä se on hitaasti kypsyvä muhennos, joka vain kypsyy liedellä ja saa hautua niin kauan, että maku vain syvenee ja syvenee. Ehkä se on suosikkikappale, jota soitetaan tosi hiljaiselle, mutta se ei haittaa, koska osaa sanat ja melodian niin hyvin, että voi laulaa sitä päässään. (s. 311)

Syitä itkeä julkisesti on yhtä aikaa anti-rakkaustarina ja rakkaustarina. Se osoittaa sen, millaista rakkaus EI ole ja millaisia tekoja rakkauteen EI kuulu. Samalla täytetään myös ne tunnusmerkit, jotka kuuluvat rakkauteen. Kipeiden kokemusten kautta Amelie huomaa todellisen rakkauden ja narsistisen vallankäytön eron. Kirjan tarina on myös ikään kuin vastaisku YA-kirjoissa yleisille instarakkauksille, jotka toki kuuluvat nuoren elämään, mutta jotka yleensä päättyvät yhtä nopeaa kuin alkavatkin - niin kirjoissa kuin tosielämässäkin. Bourne osaa kirjoittaa niin kauniita ja tosia sanoja rakkaudesta, että en voi kuin hiljaa hymistä ja nyökytellä lukiessani.

Vaisto on sitä, kun tuntee jonkun katseen selässään, tai se inhottava kouraisu, kun jokin on vialla, vaikka muut yrittävät vakuuttaa, että kaikki on hyvin. (s. 161) 

Kirjassa käsitellään myös muita teemoja, kuten erityisherkkyyttä, introverttiyttä ja esiintymisjännitystä. Vaikka Amelie on ujo, hän haluaa esittää laulujaan yleisölle, vaikka hän jännittää niin paljon, että oksentaa ennen keikkaa. Varsinkin, jos ujous liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, onkin eri asia nousta lavalle esiintymään ihmisten eteen, kuin keskustella pienessä ihmisjoukossa. Kaikki ne sosiaaliset säännöt, itsetarkkailu jne. vievät energiaa. (Saatan puhua myös hiukan omasta kokemuksestani.)

"Et sinä ole ujo. Sinä lauloit juuri täydelle salille."

"Joo, mutta melkein kuolin siihen." (s. 143)

Elin mukana Amelien surussa, ahdistuksessa, tunnekuohuissa ja oivalluksissa. En voi olla rakastamatta tätä kirjaa, niin kuin olen rakastanut muitakin Bournen kirjoja tähän mennessä. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

The Girl Who Fell: S.M. Parker

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo

Ester & Isak: Jessica Schiefauer

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

Lukitut: Salla Simukka

Lukitut: Salla Simukka. Tammi 2020

Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto

" 'Meitä oli viisikymmentä.Tämä on meidän tarinamme.'

Hätkähdyttävä YA-romaani maailmasta, jossa nuoret joutuvat vankilaan rikoksista, jotka heidän on laskettu tulevaisuudessa tekevän. 

'Meidät noudettiin keskellä kirkasta päivää, kohteliaasti ja rauhallisesti.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kukaan kuolisi.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kaikki menisi sellaiseksi kuin meni.Tämä on meidän tarinamme.mä ovat meidän äänemme.' " (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520413057_lukun.pdf

Oma arvio:

Kovasti olen odottanut tätä Salla Simukan uusinta YA-dystopiaa, sillä pidän oikein kovasti hänen aiemmasta dystopiakirjaparista Jäljellä ja Toisaalla. Olisin lukenut Lukitut kesäkuiseen Pride-lukuhaasteeseen, mutta koska pyytämääni arvostelukappaletta ei alkanut näkyä eikä kuulua, jouduin jonottelemaan tätä kirjaston varausjonossa eikä kirja näin ollen ehtinyt minulle haasteaikana. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Heti kirjan ensimmäisessä luvussa paljastetaan, että yksi kirjan näkökulmahenkilöistä tulee kuolemaan. Tämän jälkeen palataan ajassa puoli vuotta taaksepäin, aikaan jolloin yhteensä viisikymmentä tarkkaan valittua nuorta haetaan kotoaan vähäeleisesti ja sullotaan vankilaan, kukainenkin viiden henkilön selleihin. Johannes, Vega, Kaspian, Meea ja Oliver käyvät läpi niitä tuntemuksia, mitä äkillinen vankeus tuo esiin. Kaikilla nuorilla on oma historiansa ja kipukohtansa, joita lukijalle aletaan hiljakseen ripotella samalla, kun alkaa selvitä, miksi nämä nuoret on vangittu.

Vaikka olettekin vankilassa, voitte ajatella aikaanne täällä myös retriittinä tai mahdollisuutena hiljentymiseen ja itseenne tutustumiseen. Käyttäkää päivänne hyödyllisesti ja muistakaa: tämä kaikki on teidän omaksi parhaaksenne. (s. 24)

Niin, miksi? On tehty pommintarkka todennäköisyyslaskentamalli, jolla pystytään selvittämään, tekeekö nuori tulevaisuudessa jonkin rikoksen. Nyt nämä valitut nuoret ovat siis mallin mukaan tulevia rikollisia, ja heidät on valittu uudenlaiseen kokeiluun. Nuorille ei kerrota, mikä on heidän tuleva rikoksensa, vaan heidän on arvattava se itse. Vankilassa on vähän kuin BB-talon päiväkirjahuone, johon he voivat halutessaan mennä arvaamaan rikoksensa, ja jos osuu oikeaan ja osoittaa katumusta, pääsee kotiin. Kuulostaa helpolta, mutta on yllättävän vaikeaa, ja niinpä nuoret tulevat huomaamaan, kuinka yksi toisensa jälkeen palaa tunnustushuoneesta pettyneenä takaisin. Nuoria valvotaan jatkuvasti, ja virheitä tehdessään he saavat sähköiskuja rannelaitteidensa kautta.

- Väärä vastaus. Poistu huoneesta. (s. 39)

Kirjan asetelma on oikein herkullinen tällaiselle vannoutuneelle dystopiafanille kuten minä, mutta ikävä kyllä idea ei kanna tarpeeksi pitkälle, vaan Lukitut keskittyy loppujen lopuksi esittelemään henkilöhahmojen kipupisteitä ja vankien keskinäisiä ihmissuhdedraamoja. Päähenkilöiksi on valikoitunut mukavasti eri identiteettien kirjoa, mutta jossain vaiheessa minulle tulee tunne, kuin lukisin seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiopasta: on muunsukupuolinen aromanttinen, homo ja bi, demi- ja panseksuaali sekä polyamoriaa. Sinänsä on oikein mukavaa, että henkilögalleria on heterogeenistä, mutta liika variaation määrä ja terminologian esilletuominen nuorten repliikeissä alkaa paistaa helposti läpi eikä tunnu luontevalta. Tulee tunne, että on valitsemalla valittu mahdollisimman monipuolinen kokoelma ns. valistusmielessä.

Mun täytyy olla niiden puolella jotka on oikeassa, vaikka se tuhoaisi mun oman elämäni. Mä en voi enää teeskennellä.

Vaikka mun rannekkeessa lukee V2 mä olen vanki ja vankien puolella. (s. 237)

Kirjan parhaita paloja ovat vankilan toiminnasta kertovat yksityiskohdat, joissa luetellaan tarkoin harkittuja sääntöjä ja toimintaohjeita. Metsäjoen vankilassa, jonka nimi muuten olisi voinut olla vähän särmikkäämpi, hyvällä käytöksellä voi saada ylennyksen vartijaksi, jolloin saa paremmat oltavat ja mahdollisuuden antaa sähköiskuja muille. Johannes pääseekin vartijatasolle, mikä alkaa aiheuttaa säröjä hänen ja poikaystävänsä Oliverin välille. 

Päähenkilöitä on sen verran monta, ettei kukaan heistä päässyt minulla ihon alle, vaan jäivät pintaraapaisuiksi. Kiehtovin henkilöistä on Vega, joka on valinnyt itse lapsena nimensä tähden mukaan. Hän onkin loppuratkaisun kannalta hyvin tärkeä henkilö. Hän kantaa mukanaan salaisuutta, joka kalvaa häntä. Vangit keksivät viihdytyksekseen harjoitella ja esittää oman musikaalin, johon lavarunoutta harrastava Kaspian kirjoittaa biisit ja Oliver on toinen pääroolin esittäjistä.  Kaspian tuo lavarunoissaan esille rodullistetun nuoren tuntemuksia, mutta myös sitä, kun ei voikaan täyttää vanhempiensa odotuksia. Meea ihmettelee, miksi hän, tunnollinen ja kunnollinen Kiinasta adoptoitu tyttö tulisi tekemään jonkin rikoksen. Henkilöissä on siis tarpeeksi monipuolisuutta, mutta harmillisesti tilaa  heille kasvaa ja kehittyä jää rajalliseksi vajaa 300-sivuisessa kirjassa.

Menneisyys ei määritä mua. Tulevaisuus ei määritä mua. Tämä hetki määrittää. (s. 237)

Kirjan lopusta ei dramatiikkaa puutu, ja lopussa lukijaa harhautetaan tosissaan, mutta todellinen loppuratkaisu on hieman pettymys. Harmi, sillä aiheesta olisi voinut revitellä paljon dystopiamaisemmin. Lukitut on kuitenkin ihan mukiinmenevä nuorten ihmissuhteisiin, itsensä etsimiseen ja elämänsä pohtimiseen keskittynyt nuortenkirja, jota suosittelisin noin 14+ -ikäisille.

Arvosanani 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kuunnellut äänikirjat - dekkariblogi 

Bibbidi Bobbidi Book

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Cecelia Ahern: Viallinen-sarja

Päivitys Viimeinen illuusio -trilogiaan

Luin Henrik Fexeuksen Viimeinen illuusio -trilogian päätösosan Ensimmäiset. Kansikuvaa klikkaamalle pääset blogiarviooni tästä ja aiemmista osista.

Edes hetken elossa: Emma Sofianna Söderholm

Edes hetken elossa: Emma Sofianna Söderholm. Otava 2020

Kansi: Päivi Puustinen/ Deviney Designs/ stock.adobe.com

"Elsi tahtoo pelastaa huumeriippuvaisen isoveljen ja kursia perheen kokoon. Huumeet vievät abityttöä mennessään. Riipaiseva esikoisromaani.

Isoveli Topias majailee ties missä eikä suostu tulemaan kotiin. Äiti on lähtenyt rapakon taakse elämään omaa elämäänsä, ja isä on pelkkä zombie. Elsi haluaisi korjata kaiken ennalleen.
Elsin juttusille ilmestyy Kalle, joka vaikuttaa tuntevan Topiaksen. Kalle polttaa jointtia kuin röökiä. Olisiko se niin paha, jos Elsikin kokeilisi? Auttaisiko se ymmärtämään veljeä?

Yo-kirjoitukset ja kaikki muukin menettävät merkityksensä, kun Elsi imee hatsin. Kaikki on tässä ja nyt, ja lopulta painajaista."(Otava)

Oma arvio: 

Nuorille aikuisille tehtyä kirjaa, jossa huumeiden käytöstä kerrottaisiin ilman saarnausta, en löytänyt pikaisella hakemisella yhtäkään. Siispä tämä Söderholmin esikoisteos Edes hetken elossa tuo hieman uutta näkökulmaa kotimaiseen YA-genreen. Lukija pääsee kokemaan henkilöhahmojen kautta sen, miten huumeiden aiheuttama euforinen ja kaikkivoipa tunne auttaa pakenemaan hetkeksi kaikkea sitä, mikä tuntuu liian suurelta ja hallitsemattomalta nuoren elämässä. Samalla nähdään myös se toinen näkökulma, miten läheiset alkavat huomata jotain outoa nuoren käytöksessä, mutta eivät silti voi aavistaakaan, mistä on kyse. Kukaan ei haluaisi uskoa ja hyväksyä sitä, että oma rakas ystävä tai tytär käyttää. Kirja kertoo myös itsetuhoisuudesta ja sisarussuhteen voimasta.

Kaikki tuttu on kadonnut. Jäljellä on vain mustat silmänaluset. Harmahtava iho, joka on täynnä haavaumia. Ja katse, jota en tunnista. (s. 23)

Elsi vaikuttaa ihan tavalliselta, viimeistä lukiovuottaan opiskelevalta tytöltä, mutta hänen sisällään kuohuu. Suurin huoli hänellä on veljestään Topiaksesta, jonka huumeet on vieneet mennessään, ja jota ei enää juuri kotona näy. Toinen huoli on masennuksesta kärsivästä isästä, joka on kuin varjo itsestään. Äiti on löytänyt uuden onnen ja muuttanut ulkomaille, eikä tunnu välittävän siitä, millaista Elsin kotona on. Kaiken lisäksi maailman ärsyttävin tyyppi, isän kaveri ja vertaistuki Tatte, tunkee jatkuvasti heille kylään ja yrittää puuttua heidän elämäänsä. Onneksi Elsillä on ihana ystävä Salla, jonka kanssa Elsi voi pöljäillä ja tanssia Britneyn biisien tahtiin. Ahdistuksen iskiessä Elsi viiltää käsivarttaan, jotta tuntisi edes jotain.

Millaista olisi ottaa viime henkäys. Antaa sydämen lakata lyömästä. Nukahtaa heräämättä koskaan. (s. 69)

Eräänä päivänä koulun pihalle ilmestyy eräs Kalle, joka lupaa viedä Elsin Topiaksen luo. Käy ilmi, että Topias on majaillut jo jonkin aikaa Kallen vanhempien omistamassa omakotitalossa, josta näkee heti, että siellä eletään päihteidenhuuruista elämää. Topias ei ole kovin iloinen Elsin ilmestymisestä, eikä siitä, miten tämä katsoo Kallea. Pian Elsi uskaltautuu vetämään savut jointista, eikä mene kauaakaan, kun tämä snorttaa ensimmäisen kerran. Tunne on uskomaton, vapauttava ja silmät avaava. Elsi ei tämän jälkeen osaa ajatella muuta kuin uutta annosta ja Kallea. Elsi uskottelee, että käy Kallella vain Topiaksen takia, mutta syynä alkaa olla yhä enemmän joku muu. 

Pienen hetken mietin. En tarpeeksi kauan. Nyt kun on tilaisuus, olisi typerää jättää se käyttämättä.

Snorttaan. Jauhe kirvelee nenässä. Irvistän.

Muutama minuutti ja pään sisässä räjähtää.

Pum. Pum. Pum. Sydän hakkaa nopeammin. Käännän kasvoni kattoon. Suljen silmäni. Hengitän. Hengittäminen tuntuu kevyeltä, vaivattomalta. Hymyilen.

Kaikki on terävää, selkeää. Ei ahdistusta, ei mitään pahaa. Ei huolia, ei epäröintiä. On vain onni. Vapaus. --- (s. 58)

Kirjassa kuvataan hyvin uskottavan oloisesti nuoren ahdistusta, pelkoja ja epävarmuutta. Elsi on  vihainen isälleen, joka ei tunnu saavan itseensä potkua, mutta isä kuitenkin välittää ja huolehtii Elsistä. Tatte ärsyttää tunkeutumalla Elsin elämään, mutta lopulta Elsi joutuu antamaan vähän periksi tuolle oudolle hippimäiselle miehelle, joka haluaa kuitenkin vain auttaa. Hänellä itselläänkin on joskus ollut vaikeaa. Minulle jäi hiukan epäselväksi koko Tatte, että oliko hän Elsin isän virallinen tukihenkilö vai miten hän oli niin tiivis osa heidän elämäänsä.

"Miks kaikki luulee tietävänsä, mikä mulle ei tee hyvää!" (s. 117)

Edes hetken elossa näyttää myös sen, miten huumeet vievät helposti mennessään, jos elämä on muuten kadoksissa. Elsi ei enää jaksa kiinnostua ylioppilaskirjoituksista ja hän huomaa, ettei voi oikein keskittyä enää mihinkään. Salla yrittää sinnikkäästi pitää Elsistä kiinni, joka kuitenkin alkaa vältellä ystäväänsä ja viihtyä Kallen kanssa. Kun Kalle torjuu Elsin, tämän täytyy löytää joku muu, jolta voi saada hatsit, oli se vaikka koulussa Piri-Peteksi haukuttu tyyppi, jota Elsi on aina inhonnut. Elsi tulee kuitenkin huomaamaan, että huumeidenkäyttäjien piireissä naiset usein maksavat annoksistaan seksillä, ja miehet eivät ole kovin uskollisimmasta päästä. Kaikille tärkeintä on vain saada huumeita, muu on toissijaista.

Tahtoisin sanoa jotain. Kertoa jollekulle. Kertoa, miltä minusta tuntuu. Pyytää apua. Anella sitä, roikkua kaksin käsin jonkun hihassa. Jonkun, joka voisi varmasti muuttaa asioita. 

Mutta minulla ei ole yhtäkään sanaa, jolla kertoa se, mitä toivoisin. (s. 188)

Söderholm kirjoittaa hyvin kauniilla tyylillä ja käyttää tehokeinona paljon lyhyitä, yhden tai muutaman sanan lauseita. Kirjaa on tosi miellyttävä lukea rankasta aiheesta huolimatta. Huomaa, että hän on tehnyt mielenterveystyötä, sillä hän tuntuu olevan perillä kirjoittamistaan asioista. Toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista, sillä Edes hetken elossa on vaikuttava esikoisteos. Päähenkilö Elsi on rasittava, mutta häntä on helppo ymmärtää.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Kirjafile
Lastenkirjahylly


Samantyylistä luettavaa: 

Laura Suomela: Ilmatilaloukkaus