Päivitys sarjakuvametroon

Olen lisännyt sarjakuvametropostaukseeni kolme sarjakuva-arviota lisää:

Klikkaa tästä päästäksesi lukemaan päivittyvää postausta.

Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta

Tuhatkuolevan kirous: Siiri Enoranta. WSOY 2018

Kansi: Riikka Turkulainen

"Tiedätkö, montako kertaa olen kuollut? Tiedätkö, montako kertaa on vielä jäljellä?

Maaginen seikkailu, jossa päähenkilön kohtalo on hiuskarvan varassa - kirjaimellisesti. Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun Pau saa 14-vuotiaana himoitun kutsun Magia-akatemiaan, hän pääsee osalliseksi ihmeelliseen taikomisen maailmaan, ja salaisuuksien ovet alkavat aueta. Rimppakinttuinen ja kömpelö Pau ei ole koskaan ollut lahjakas missään, mutta käy ilmi, että hänellä on aivan erityisen vahva taika. Liittyykö se jotenkin salaperäiseen Nubya tuhatkuolevaan, joka on antanut Paulle lapsuudessa ainutlaatuisen lahjan - vai onko se sittenkin kirous?" (WSOY)

Oma arvio:

Siiri Enoranta on vaikuttanut minut aiemmin teoksillaan Nokkosvallankumous ja Surunhauras, lasinterävä, joista jälkimmäisestä pidin erityisen paljon. Minulla ei oikeastaan ollut ennakkotietoja siitä, millainen Tuhatkuolevan kirous tulisi olemaan, mutta kirjailijan aiempia teoksia luettuani aavistukseni oli, että tulisin sukeltamaan taas hyvin mielikuvitukselliseen ja huolella rakennettuun fantasiamaailmaan.

Olin aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että äiti rakasti minua ja Tristinia eniten maailmassa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sain jonkinlaisen vainun siitä, mitä äidinrakkaus saattoi ehkä tarkoittaa. (s. 134)

Kirja lähtee hiukan arvoituksellisesti käyntiin. Miksi ihmeessä Paun hiusten leikkaaminen kirvoittaa hänen äitinsä mielen niin kovasti, ja miksi äiti ei ole kovinkaan innostunut, kun Pau saa veljensä jälkeen kutsun taikuutta uhkuvaan Magia-akatemiaan, vähän samantyyppiseen sisäoppilaitokseen kuin Harry Potter -kirjojen Tylypahka? Pau elää lapsuutensa arvoitusten ja tietämättömyyden maailmassa, mutta Magia-akatemiassa hänen silmänsä alkavat avautua ja hän tajuaa, että hänen hiuksiaan tarvitaan nyt kipeästi - taikomiseen. Ihan kuin kaikkia muitakin kehon karvoja ja eritteitä. Hän saa selville, että hänellä on aina ollut taikomisen lahja, jota nyt sitten opetettaisiin ja kontrolloitaisiin kuuluisassa opinahjossa, jos hän vain pääsisi koeajan jälkeen jatkamaan. Nimittäin taikuus on kielletty kaikkialla muualla kuin Magia-akatemiassa, ja sitä vahtivat ympäri valtakuntaa pelottavat, fosorahehkuiset Ötkyjen kärtsäpartiolaiset.

Enorannan luoma fantasiamaailma on kirjassa tuttuun tyyliin upean mielikuvituksellinen ja leikkisä: on fantasiakirjoille ominaisia, erityisiä eläinlajeja, kuten lehmämäiset mohmat, joita Paun kotona kasvatetaan, sekä Paun erikoinen lemmikki, apinamainen ja kettumainen Pip, jolla onkin aivan erityinen tarkoitus kulkea Paun mukana. On ylimääräinen taivaankappale, maata kiertävä Muu, jota juhlitaan erityisesti Pimennysjuhlan aikaan. Sitten on tuo mystinen hehkuva aine, fosora, joka herättää eriäviä mielipiteitä. Magia-akatemiassa sen käyttöä suositaan taikoja parantamaan, mutta Pau saa kuulla äidiltään ja muilta samanmielisiltä todellisen totuuden fosorasta ja sen haitoista. Oikeastaan koko kirjan juoni kietoutuu taisteluun fosoran käyttöä vastaan, jotta mystiset pikilapset pelastuisivat. Pikilapset ovat erikoisia, toisessa todellisuudessa eläviä olentoja, jotka ilmestyvät Paun taikoessa.

"Välillä on niin hankala kuunnella, kuulla niin paljon. Joskus kuulen jokaisen kuoleman ympärilläni, jokaisen hyönteisen ja linnunpoikasen kuoleman, ja niiden syntymän ja sen miten suojattomia ne ovat! Elämä on niin haurasta, Pau! Joskus olen tuntevinani, kuinka maapallo pyörii akselinsa ympäri, ja tajuam että olemme avaruudessa, kylmässä, autiossa avaruudessa..." (s. 271)

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia henkilöitä, joista tietenkin epävarmasta tytöstä rohkeaksi nuoreksi naiseksi kasvava Pau saa eniten tilaa tarinassa, mutta myös sivuhenkilöt ovat mainitsemisen arvoisia: Heti ensimmäisinä päivinään Magia-akatemiassa Pau tutustuu surumieliseen, herkkään Daui-poikaan, joka ottaa kaikki maailman murheen harteilleen. Häntä kutsuttaisiin todellisessa maailmassa varmaankin erityisherkäksi persoonaksi, joille on ominaista aistia asiat muita herkemmin ja voimakkaammin. Toinen poika, johon Pau tutustuu, on häikäilemätön ja kuvankaunis Kenone, joka tuntuu alkuun liian itsevarmalta Paun makuun. Silti Pauta kummasti alkaa kiehtoa tuo poika, joka tihkuu seksuaalisuutta ja rohkeutta. Paun isoveli Tristin jää minulle etäisemmäksi, vaikka hänen ja Paun hyvin sympaattisen läheinen sisarussuhde pitääkin hänet tapahtumien keskiössä. Tristin on välittävä, herttainen isoveli, mutta en oikein löydä hänestä muuta ulottuvuutta. Sitten on Nubya, joka paljastuu Paun äidin entiseksi naisystäväksi. Tuo maaginen nainen, joka osaa kaukosiirtyä paikasta toiseen, on mielestäni hiukan pelottavakin persoona, vaikka hän osaa toki olla välittävä. Yleisvaikutelmaksi naisesta jää minulle kuitenkin ynseys. Nubyan isä Kolomar, joka vilahtaa tarinassa, on melkoinen mököttövä jörrikkä, mutta hän näyttää paremman puolensa tarinan lopussa.

Hänellä oli vielä niin monta kuolemaa kuoltavana. (s. 365)

Minun täytyy myöntää, että pidän enemmän kirjan alkuvaiheista, kun taas kirjan lopussa seikkailuntäyteiset juonikuviot menevät välillä hyvinkin vaativiksi pysyä kärryillä. Paun ja Kenonen orastava romanssi saa minulta täydet peukutukset. Harvoinpa olen lukenut näin graafista seksikohtausta nuortenkirjassa, joka saa poskeni punoittamaan. Tällaisia niiden juuri pitäisi olla:  kauniita, herkkiä, pelokkaitakin, sopivan kuvailevia ja tietysti intohimoisia. Paun ja Kenonen tiet eivät kuitenkaan kulje ennalta-arvatun juonikuvion mukaan, ja myös Paun ja Dauin syvä ystävyys saa yllättävän käänteen.

Tuhatkuolevan kirous on kiehtova, taianomainen fantasiaromaani, joka avaa lukijalleen uuden maailman, jossa taikominen ei ole mitenkään erikoista. Juoni yllättää moneen kertaan eikä Enoranta tyydy todellakaan tavanomaisiin ratkaisuihin.  Taidokasta kotimaista nuorten fantasiaa, suositukseni!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka


Samantyylistä luettavaa: 

Nevermoor - Morriganin koetukset: Jessica Townsend. 

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio

Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2017. (Milja #1)

 Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Kuinka monta yllätystä yhteen hevoskesään voi mahtua?

Uusi, elämänmakuinen sarja hevostytöistä ja ratsastuksesta esikoistekijältä.

Milja rakastaa hevosia. Paras ystävä Iinakin on hevoshullu ja tyttöjen kesäloman kohokohta on oman hevosen vuokraus kuukaudeksi. Koulussa heppatytöt eivät ole suosittuja, ja söpö ruskeasilmäinen Akikin tuntuu huomaavan vain tanssia harrastavat tytöt. Kun pojat yllättäen haluavat kesällä tulla kokeilemaan ratsastusta, alkaa Miljan sydän lyödä tuhatta ja sataa. Aki pysyy hevosen selässä, mutta poikien lähdettyä tallilla tapahtuu kauheita. Pahimmat painajaiset käyvät toteen ja hevoset ovat hengenvaarassa! Pelastaako joku heidät varmalta kuolemalta? Ja mitä Milja möläyttääkään ihastuksestaan poliisikuulustelussa... (WSOY)

Anna-Riikka Sairio Kuva: Olli Viljanen

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka on armoton heppahullu. Minäkin olen joskus ollut, ja ehkä vähän vieläkin. 

Kirjan pääosassa on seiskaluokkansa juuri päättävä Milja, jonka elämän täyttävät hevoset. Hänen paras ystävänsä Iina on yhtä heppahullu kuin hänkin, ja tytöt saavat kuulla harrastuksestaan koulussa, jossa tanssia harrastavien tyttöjen jengi ei jätä epäselväksi suhtautumistaan hevosiin ja hevosharrastajiin. Milja saa luvan vuokrata kesälomalla valmennushevosensa Sukan, jos hänen todistuksensa on tarpeeksi hyvä.

Miljan ja Iinan elämään liittyy toki muutakin kuin hevoset. Miljan on hankala päästä tiukkisvanhempiensa hoteista iltaisin kaupungille, kun taas äitinsä menettänyt Iina saa luvan isältään melkeinpä mihin vaan. Miljan kesä alkaa myös velvollisuuksilla, sillä hänen täytyy tienata puolet vuokrauksen hinnasta työskentelemällä lähikaupassa, kun taas Iina saa loikoilla alkukesän ulkomailla. Milja tuntuu törmäävän kaikkialla söpösilmäiseen Akiin, joka haluaa tulla ystäviensä kanssa kokeilemaan ratsastusta todistaakseen, että se on yhtä helppoa kuin mopolla ajo.

Kirjassa on hyvin monipuolisesti hevostelua että tyttöjen välistä draamaakin. Ihastus Akiin tuo hieman lisävipinää tarinaan ja todistaa sen, että voi toki olla yhtä aikaa heppatyttö kuin kiinnostua pojistakin. Ratsastuskuvaukset on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti, onhan Sainio itse ratsastanut koko ikänsä. Sulkutaivutusharjoitukset voivat tuntua ratsastusmaailmaan vihkiytymättömästä puuduttavilta, mutta uskallanpa väittää, ettei hevoskirjaan useimmiten tartu kuin sellaiset, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita hevosista. Milja vaikuttaa olevan lahjakas laulaja, sillä hän laulaa alussa koulun kevätjuhlassakin, mutta muuten tytön laulutaitoa ei tuoda enempää esille.

Milja kuulee miten hänen oma äänensä helähtää kirkkaasti oikeaan nuottiin ja samassa hänen pingottunut vartalonsa rentoutuu. Herkkä balladi kertoo linnunpoikasista, jotka kevään tullen alkavat opetella lentämään. (s. 36)

Tarinassa sivutaan myös Iinan menetystä ja surun käsittelyä, kun Milja välillä ihmettelee, miksei Iina koskaan puhu äitinsä kuolemasta mitään. Iina on luonteeltaan räväkkä ja kärkäs sanomaan, ja hillitympi Milja joutuu välillä hillitsemään ystäväänsä.

Tyttäreni ei ehkä ollut vielä ihan valmis kirjassa oleviin ihastuskuvioihin, sillä hän kommentoi, että kirjassa on ihan liian vähän hevostelua ja liikaa poikia. Hänen mielestään kirja on kiinnostava, hupsu mutta hiukan tylsä. Tyttäreni piti eniten Sukka ja Tico -hevosista ja parasta kirjassa on, kun tytöt saivat vuokrata hevoset kesällä. Ikävintä oli kirjan lopussa tapahtunut onnettomuus ja tallin kohtalo. Tyttäreni haluaa myös kommentoida kirjan nimeä, joka on hänestä kuulemma tyhmä. Tyttäreni mielestä tämä kirja sopii kaiken ikäisille tytöille. Pojille tämä ei hänen mielestään sovi.

Mielestäni Milja - Pohkeenväistöä ja pitkiä katseita on mukava, raikas uusi heppakirjasarjan avaus, jossa ei ole kuitenkaan jumituttu pelkästään heppasteluun, vaan se sisältää myös muita nuoren elämään kuuluvia asioita. Siinä pohditaan sitä, kun lapsi alkaa muuttua teini-ikäiseksi nuoreksi, jota ei välttämättä enää kiinnosta juhannus perheen kanssa mökillä, vaan muiden ikäistensä joukossa. Joitakin hieman kliseisiä juttuja kirjassa on, kuten asetelma tanssitytöt vastaan heppatytöt. En ole asiaan vihkiytynyt, mutta noinkohan jyrkästi ratsastusharrastusta dissataan enää 2000-luvun koulumaailmassa, kun olen ajatellut sen nykyään olevan enemmän juuri niin sanottujen suosittujen tyttöjen harrastus. Mene ja tiedä.

Suosittelisin tätä kirjaa noin 12-14-vuotiaille tytöille.

Tyttäreni arvosana 3
Minun arvosanani 3,5
Yhteensä 3+ 

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista: Anna-Riikka Sairio. WSOY 2018. (Milja #2)

 Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto

"Milja-hevossarjan toisessa osassa kisataan kouluratsastuksen lisäksi myös pojista ja ystävyydestä.

Miljalle rakas hevonen Sukka on myyty uudelle tallille. Ystävykset Milja ja Iina saavat nihkeää opastusta tallin tavoista ykköshoitaja Suskilta. Draamaa syntyy salaisuuksista ja kouluratsastuskisoista. Kuka pääsee näyttämään taitonsa ja kuka pettyy pelkkään kisahoitajan rooliin? Suskin kaverien, eli koulun tyttöjengin suosio järkkyy. Kiinnostavimmat pojat alkavatkin pyöriä liian lähellä hevostyttöjä. Milja ja Iina saavat tuntea sen nahoissaan. Halloween-bileissä asiat mutkistuvat entisestään, vaikka poikien taka-ajatuksena oli sopu tyttöjen välille." (WSOY)

Oma arvio:

Luin tämän Milja-sarjan toisen osan, Suhdesolmuja ja suitsimista, nyt itsekseni, sillä tyttärelläni loppui mielenkiinto sarjaan. 

Milja ja Iina ovat alkaneet kulkea auttamassa Roosa-nimisen naisen tallilla, joka osti Katrilta, entisen ratsastuskoulun omistajalta Sukan ja Ticon. Tytöillä on vielä totuttelemista siihen, että tanssityttöjen porukkaan kuuluva Suskikin käy tallilla - hän on nimittäin Roosan serkku.  Tytöillä on nyt kuitenkin valta-asema, koska Suski rukoilee, etteivät tytöt paljasta koulussa kellekään hänen heppaharrastustaan.

Edellisessä osassa tapahtunut tallionnettomuus on lähentänyt Akia ja Miljaa, mutta yllättäen myös Rasmusta ja Iinaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa jatkuvasti tukkanuottasilla. Perinteinen haters-to-be-lovers-kuvio. Akin ja Miljan ihastus etenee hyvin kesysti ja söpösti, vaikka Miljaa välillä kiusaa mustasukkaisuus ja epäilykset Akin tunteista.

-Sä mietit, että millaisen noidanasun laittaisit?

-Millä perusteella mä olisin noita?

- No kun oot taikonut mut ja pistänyt mun pään ihan sekaisin, Aki vastaa. (s. 91)

Iinan ja Miljan välejä meinaa aluksi hiertää se, että Roosa lupaa Miljan osallistua Sukalla koulukisoihin Iinan jäädessä Suskin kanssa pelkän hoitajan rooliin. Miljallakin on huono omatunto, vaikka hän on toki iloinen, että saa nyt onnettomuudesta huolimatta osallistua kisoihin. Akikin aikoo tulla katsomaan kisoja! Onneksi Iinan ja Miljan ystävyys on vahvaa laatua eikä pieni kateus pilaa sitä.

Kirjan lopussa on taas dramatiikkaa kerrakseen, kun Rasmuksen kotibileissa sattuu ikävä paljastus, ja tytöt joutuvat lähtemään sieltä kesken pois. Tykkääköhän Aki nyt enää Miljasta, ja loppuuko kaiken huipuksi tyttöjen käynnit Roosan tallilla? Siinä on huolta kerrakseen. Pian kuitenkin ajatukset kääntää hyvin surullinen tapahtuma, joka saa Miljan, Iinan ja Suskin hautaamaan sotakirveet ja yhdistämään voimansa.

Tämä sarjan toinen osa kantaa mielestäni hyvin tärkeitä teemoja mukanaan: voiko olla onnellinen ystävänsä puolesta, kun oma unelma on särkynyt? Mikä on ystävyyden kantava voima, yhteinen harrastusko vain? Suskin ystävät kääntävät hyvin dramaattisesti selkänsä tälle kuullessaan ratsastusharrastuksesta. Osittain se tuntuu minusta jopa hiukan epäuskottavalta, voisiko oikeasti noin jyrkästi ystävyys katketa. Tulee mieleen amerikkalaiset mean girls -tyyppiset leffat. Toisaalta, muistan omasta yläkouluajastani montakin draamaa, jossa jollekin henkilö X:lle suututtiin jostain vähäpätöisestä asiasta, kuten siitä, että henkilön vanhempien auto hajosi Haaparannan reissulla. Ehkä sekin oli vain tekosyy, ihan kuten Suskin ystävien tapauksessa, ja ystävyys olisi murentunut kaikesta huolimatta.

Arvosanani tälle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Sarjakuvametron kyydissä: Linja länteen (päivittyvä postaus)

Aloitin Oulun kaupunginkirjaston ja Oulun sarjakuvakeskuksen yhteistyössä kehittelemän Sarjakuvametron, jotta tutustuisin paremmin sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan. Olen kirjoittanut Sarjakuvametrosta myös täällä.

Tähän päivittyvään postaukseen tulevat lyhykäiset arvioni Linja länteen -linjan sarjakuvista. 

Linjan ensimmäinen etappi: Aarne Ankka - Mielipuolen kuvakirja

Aloitin sarjakuvaelämykseni Charlie Christensenin teoksella Aarne Ankka - Mielipuolen kuvakirja (Suomentanut Ville Hänninen ja Vesa Kataisto, Zum Teufel 2017), joka on hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, sarkastista ja jopa paikoin aggressiivista sarjakuvaa. Sarjan päähenkilö, Aku Ankan synkeämpi versio Aarne Ankka elää Tukholmassa baarikärpäsen elämää, ottaa kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin aiempien vuosisatojen takaisten aikojen ongelmiin. Sarjakuvassa hypätään välillä 1400-luvun Italiaan, laivalla Turkuun ja tavataan monia karikatyyrejä, kuten Trumpin karikatyyri Strumf.

Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt Aarne Ankan tarinasta laisinkaan, ja teoksen lukeminen oli melkoista puurtamista. En ole kovinkaan innostunut yhteiskunnallisten asioiden vatvomisesta, ja itse kirjan nimihahmo on turhan kyynistynyt minun makuuni.

Arvosanani: 3

(kuvitus 3,5; tarina 2,5; tekstaus 3,5)

Linjan toinen etappi: Spleenish (risteytyy linjan Kannanottoja yhteiskunnasta kanssa)

Linjan toinen lukemani teos, Ulla Donnerin Spleenish (Suomentanut Sinna Virtanen, S&S 2017) kertoo masentuneen nuoren naisen elämästä ja pyristelyistä taiteellisten piirien kurimuksessa, jossa kaikilla tuntuu olevan jotain kiehtovaa menellään. Mitä tehdä, kun ystäviä ei jaksa tavata, kehonhuoltoon ei riitä energiaa ja kaikki tuntuu tyhjältä. 

Minä tykkäsin Spleenishistä kovasti. Pidän siitä, miten Donner leikittelee erilaisilla fonteilla, tekstin koolla ja käyttää pelkästään punaista väriä sarjakuvassaan. Lukija samaistuu hyvin päähenkilön itseinhoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Vaikka sävy on synkkä, huumoria on löydettävissä tarinan seasta, ja sarkasmikin kukkii. Erityisen hauskaa on minusta tapa kuvata humalaisten tyyppien naamat pelkkinä aukkoina.  

Arvosanani 4,5

(kuvitus 4; tarina 4,5; tekstaus 5)

Linjan kolmas etappi: Nemi

Olipas ilo tutustua Nemiin linjan kolmannella pysäkillä. Tässä ensimmäisessä albumissa on Lisen ensimmäiset Nemi-stripit vuosilta 1997-2000 (Arktinen Banaani 2005, suomentanut Mikko Huusko). Tämä ssuorasukainen goottityttö on melkoisen kuuma tapaus! Olen aina ajatellut,  että Nemi olisi jotenkin vastenmielinen tyyppi (en ole siis koskaan lukenut Nemiä, nähnyt vain jossain vilauksen jostain stripistä), mutta hän onkin oikea miestennielijä. Hän vihaa aamuherätyksiä, rakastaa eläimiä ja eikä tyydy kököttämään perinteisen, sovinnaisen naisroolin sisällä. Hauskaa, että myös Nemin perhe ja suku on gootteja! Aion lukea jatkossa lisää Nemin seikkailuista, sen voin vannoa.

Arvosanani 4

(Kuvitus 4,5; tarina 4; tekstaus 3,5)

Linjan neljäs etappi: Maallemuuttajat - Juurevaa elämää (risteytyy linjan Huumorilla höystetty kanssa)

Ranskalaisten Manu Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin Maallemuuttajat - Juurevaa elämää (suomentanut Heikki Kaukoranta, tekstannut Mika Lietzén; WSOY 2008) edustaa hyvin huumoripitoista sarjakuvaa. Minuun ainakin ranskalaisten huumori uppoaa mainiosti. Teoksen keskiössä on Mariette ja Manu, jotka muuttavat Pariisin hulinasta maalle ja yrittävät selvitä omituisten kyläläisten, vaihtelevien säiden ja pahvilaatikkojen ympäröimänä. Manu on taiteilijaluonne, jonka on hankala sopeutua raavaiden maalaismiehien joukkoon, joiden viinakin iskee pahemmin kuin metrinen halko, mutta Mariette ihanan tyyni ja sopeutuvainen. Tiettyyn pisteeseen saakka.

Arvosanani 4

(Kuvitus 3+; tarina 5; tekstaus 4)

Linjan viides etappi: Tarinoita lännestä

Viidennelle pysäkille saavuttuani tutustun turkulaisen Mika Lietzénin neljästä sarjakuvanovellista koostuvaan teokseen Tarinoita lännestä (Asema 2007). Luonnollisestikin Turku näyttäytyy hyvin voimallisesti näissä neljässä tarinassa, joista viimeinen on englanninkielinen. Sarjakuvissa on hyvin riisuttu mustavalkoinen tyyli, joka toimii oikein hyvin. Tarina kantaa näissä novelleissa, joiden kaikkien loppu jää jollain tapaa avoimeksi. Ne ovat katkelmia jostain päin Turkua (joka on, by the way, oman kotikaupunkini jälkeen lempikaupunkini Suomessa), erilaisten ihmisten kohtaamisia ja kohtaloita.

Nuoren naisen ja sammuneen humalaisen kohtaaminen novellissa Tarina humalistonkadulta kosketti minua ehkä näistä eniten. Osassa novelleista jäin hiukan raapimaan päätäni, sillä ne eivät ihan avautuneet minulle.

Arvosanani 4-

(Kuvitus 3,5; tarina 3; tekstaus 5)

 Linjan kuudes etappi: Kielletty hedelmä

Tästä tänä vuonna (2018) ilmestyneestä sarjakuvasta olen kuullut paljon polemiikkiä, ja nimenomaan hyvässä hengessä käytyä. Kyseessä on siis ruotsalaisen Liv Strömquistin Kielletty hedelmä (Sammakko; suom. Helena Kulmala), joka sisältää niin paljon tietoa, että menisi kirjastoluokituksessa mainiosti tietoluokitusten alle.

Teoksessa on kolme samanteemaista sarjakuvaa, jotka nivoutuvat samaksi,  mutta keskittyvät hiukan eri osa-alueisiin: ensin pureudutaan naisen sukuelimeen ja siihen liittyvään historiaan (erittäin mielenkiintoista!), toisessa naisen orgasmiin (todella mielenkiintoista!) ja viimeisenä kuukautisiin (hyvin, hyvin mielenkiintoista!) Strömquist on pureutunut lähteisiin huolella, mutta esittää asiat silti hyvin huumoripitoisella tyylillä. Tämä tulisi jokaisen naisen lukea! (ja miehen)


Arvosanani 4+

(Kuvitus 3,5; tarina 5-; tekstaus 4+)

Linjan seitsemäs etappi: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Ruotsalaisen Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (WSOY 2011, suom. Saara Pääkkönen, teks. Mika Lietzén) on suorapuheinen ja uskalias sarjakuva, jossa teemoina vallitsee parisuhde tai sen puute, itsetunto ja sovinnaisuuden rajat. Paikoin sarjakuvat naurattavat, mutta enimmäkseen kohottelen vain kulmiani ja hymähdän nolona. En ole sovinnaisuuden perikuva, mutta en tykkää överistä. Hemmingssonin piirrostyyli ei myöskään ole minun makuuni.

Mieluisin sarjakuvatarina on Kun Vincent lähti Kissistä. Tarina vaikuttaa niin todelta, että olisikohan ihan omaelämäkerrallinen?

Arvosanani 3

(Kuvitus 2,5; tarina 3; tekstaus 4)



Linjan kahdeksas etappi: Lepakkoelämää 

 Alison Bechdelin vuonna 2000 suomeksi julkaistu sarjakuva Lepakkoelämää (Like, suom. Stina Grönroos) kertoo juuri siitä, mihin otsikkokin viittaa: lesbonaisten arjesta. Kirjan keskeiset henkilöt Mo, Harriet, Lois, Sparrow, Ginger, Toni ja Clarice ovat kaikki omia persooniansa, ja lukija pääsee mukaan niin parisuhdeongelmiin, avioliittoaikeisiin, keinohedelmöityksiin, uuteen etäromanssiin ja Pride-marssille. Sarjakuva on erittäin koukuttava. Vuonna 2010 on suomennettu jatko-osa Lepakkoelämää 2.

Arvosanani 4+

(Kuvitus 4; tarina 4+; tekstaus 4,5)

 Linjan yhdeksäs etappi: Tuuvan talli (risteytyy linjan Luettavaa nuoremmille kanssa)

Lena Furbergin kynänjälki on tuttua minulle lapsuudestani, sillä juuri hänen sarjakuvansa Hevoshullu-lehdessä minä ahmin kaikkein mieluiten. Tuuvan talli -sarjakuvakin (Suomentanut Susanna Viljanen, Terhi Kemppinen ja Marjo Kylmänen, Egmont 2006-2010) on ilmestynyt juuri tuossa lehdessä, ennen kuin siitä on julkaistu nämä pokkariversiot. Lehdistä en ole ehtinyt Tuuvan tallia lukea kuitenkaan ollenkaan, sillä se alkoi ilmestyä vasta minun kasvettua ulos lehden lukijakunnasta eli vuonna 1996. Olen lukenut heti putkeen kolme ensimmäistä osaa näitä tositapahtumiin perustuvia hevostalliseikkailuja. Dramatiikkaa riittää, sillä tallilla aina sattuu ja tapahtuu: milloin jonkun hevonen joudutaan lopettamaan, milloin joku poneista varsoo ja joku saa uuden hevosen. Pidän kovasti näistä ja aion lukea koko sarjan, johon kuuluu kaikkiaan kymmenen osaa. Furberg piirtää hevoset ja ihmiset tunnontarkasti, tuntee hevosen anatomian ja tekee siksi näistä sarjakuvista niin todentuntuisia.


Arvosanani: 5-

(Kuvitus 5; tarina 4+; tekstaus 5)

Klaaran päivän selkokirjahaaste ~ Lauralle oikea: Tuija Takala

Lauralle oikea: Tuija Takala. Avain 2018. (Selkokirja)

"Laura täyttää 25 vuotta. 

Eikö silloin ole aika muistella mennyttä elämää? Yhteen tavalliseen elämään mahtuu kommelluksia. Niitä sattuu, kun Laura etsii elämäänsä rakkautta. Välillä oikeasti sattuu, mutta niin Laura löytää itsensä – ja Lauralle oikean.

Lauralle oikea on selkoromaani, jossa Laura kertoo ystävyydestä ja ihastumisesta. Kirjaa voi kutsua selkokieliseksi ”chick litiksi”: se kuvaa nuoren naisen elämän iloja ja suruja kevyesti." (Avain)

 

Oma arvio:

 

Osallistun tällä juuri ilmestyneellä selkokirjalla Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen, joka siis päättyy tänään. Tarkoitukseni oli lukea useampikin selkokirja, mutta - öhöm - tämä tuli vähän äkkiä. Olen kuitenkin lukenut selkokirjoja aiemminkin ja blogannut niistä, joten ensimmäistä kertaa en ole pappia kyydissä.Voit lukea aiemmat selkopostaukseni tästä.

Lauralle oikea kertoo juuri 25 vuotta täyttäneen nuoren naisen elämänkaaren. Laura on introvertti luonteeltaan, eli hänelle ei ole aina niin helppoa löytää oikeaa sanottavaa tilanteissa kuin tilanteissa. Hänellä on myös ollut hieman oppimisvaikeuksia, ilmeisesti lukihäiriön aiheuttamaa. Hänen itsetuntonsa on joutunut koetukselle ensimmäisessä pidemmässä parisuhteessaan Vilin kansa, koska  miehellä on ilmiselvästi narsistisia piirteitä. Laura on kuitenkin saanut elämässään tukea lapsuudenystäviltään Tellervolta ja Villeltä, jotka ovat aina olleet todellisia ystäviä. 

 

Se on totta,

että olen ihastunut usein.

Joskus ihastus on kestänyt päivän, 

joskus vuosia. (s. 10)

 

Lauran elämä on mennyt itsetuntoa, omaa osaamistaan  ja sitä todellista, ainoaa oikeaa rakkautta etsiessä. Laura ihastuu helposti, ehkä liiankin helposti. Silloin voi helposti kärsiä yksipuolisesta rakkaudesta, varsinkin jos ei ole rohkeutta lähestyä ihastustaan. (Minä samaistun Lauraan, sillä minulla on nuoruudessani paljon samanlaisia yksipuolisia ihastumisia.) Löytyykö Lauralle se ainoa oikea? Kyllä vain, lähempää kuin Laura arvaakaan. Tarina on chicklitimäiseen tyyliin melko ennalta-arvattava, mutta jotenkin niin ihanan hellyttävä. Pidän myös huumorin pilkahduksista tarinan tiimellyksessä.

 

Kerran Pekan silmistä valuivat kyyneleet.

Ajattelin tyytyväisenä,

että nyt  Pekka katuu eroa.

Huomasin sitten, 

että hän pilkkoi sipuleita. (s.53)

Tuija Takala on tehnyt selkokirjan hyvin tärkeälle kohderyhmälle, nuorille aikuisille kun ei juuri näitä ole ilmestynyt. Tarina on mukavan kepeä, mutta käsittelee silti myös vakavia aiheita, kuten mainitsemiani oppimisvaikeuksia, itsetunto-ongelmia, yksipuolisen ihastumisen tuskaa, sosiaalisten tilanteiden handlaamista ja rakkauden löytymistä. Minulle jäi tästä oikein hyvä mieli. Pidän kovasti myös kansikuvan tunnelmasta.

 

Arvosanani 4,5

 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

 

Tuijata.Kulttuuripohdintoja

 

Päivitys Usvasyntyinen-trilogiaan

Luin Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian toisen osan Ylenemisen kaivo, josta tehtyä postausta pääset lukemaan kuvaa klikkaamalla. Postauksessa myös arvio trilogian ensimmäisestä osasta.

Päivitys Synkät vedet -sarjaan

Luin Camilla & Viveca Stenin Synkät vedet -sarjan toisen osan Sumussa. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni tästä ja aiemmasta osasta.

Päivitys Throne of Glass -sarjaan

Luin Sarah J. Maasin  Throne of Glass -sarjan kolmannen osan Tulen perillinen. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja myös aiemmista osista.

YA-lukuhaasteen koonti

On tullut aika koota puolen vuoden mittaisen YA-lukuhaasteen saldo. Vaikka luen muutenkin YA-kirjoja, halusin mielelläni osallistua Sivujen välissä -blogin Hannan järkkäämään kivaan haasteeseen.

Sain ruksittua taulukosta huikeat kaksikymmentä kohtaa ja sain myös yhden pystyrivin. Kuvaa klikkaamalla pääset varsinaiseen haastepostaukseeni, jossa näkyy haasteeseen lukemani kirjat:

Kiitos Hanna kivasta haasteesta!