"Endovierin synkillä, törkyisillä suolakaivoksilla suorittaa
elinkautisrangaistustaan 18-vuotias tyttö. Celaena Sardothien on
nuoresta iästään ja hämäävän viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta
pelätty, pahamaineinen salamurhaaja. Celaena teki kuitenkin yhden
kohtalokkaan virheen: jäi kiinni.
Nuori kapteeni Westfall tarjoaa epätoivoiselle Celaenalle vapautta suuren uhrauksen hinnalla. Celaenan täytyy edustaa kruununprinssi Doriania kilpailussa, jossa hän mittelee taistelutaitojaan maan etevimpiä varkaita, salamurhaajia ja muita ammattitappajia vastaan. Vain voittamalla Celaena voi lunastaa vapautensa ja saada selville kohtalonsa. Mutta sulaako hänen jäinen sydämensä?
Throne of Glass – Lasipalatsi on Sarah J. Maasin huiman, eeppisen fantasiasarjan ensimmäinen osa. (Gummerus)"
Nuori kapteeni Westfall tarjoaa epätoivoiselle Celaenalle vapautta suuren uhrauksen hinnalla. Celaenan täytyy edustaa kruununprinssi Doriania kilpailussa, jossa hän mittelee taistelutaitojaan maan etevimpiä varkaita, salamurhaajia ja muita ammattitappajia vastaan. Vain voittamalla Celaena voi lunastaa vapautensa ja saada selville kohtalonsa. Mutta sulaako hänen jäinen sydämensä?
Throne of Glass – Lasipalatsi on Sarah J. Maasin huiman, eeppisen fantasiasarjan ensimmäinen osa. (Gummerus)"
Oma arvio:
Ensivaikutelmani tästä kirjasta oli ennakkotietojen (ja kansikuvan) perusteella se, että se tulee pitämään sisällään huimaa taistelua ja ärhäkän, kipakan kick-ass-sankarittaren. Kirjaa suositellaan Nälkäpelin ja Game of Thronesin ystäville, joista jälkimmäinen ei ole minulle kovin tuttu, mutta tietämykseni perusteella täynnä juonittelua, toimintaa ja väkivaltaa. Onko sattumaa, että Sarah J. Maasin sarjan nimi, Throne of Glass, muistuttaa hyvin paljon Game of Thronesia, vai ihan laskelmoitu juttu?
Celaena oli ollut vasta kahdeksanvuotias, kun Arobynn Hamel, hänen opastajansa ja salamurhaajien kuningas, oli löytänyt hänet puoliksi hukkuneena jäisen joen rannalta ja tuonut hänet torniinsa Adarlanin ja Terrasenin rajalle. Arobynn oli kouluttanut Celaenasta parhaan ja uskollisimman salamurhaajansa muttei ollut koskaan päästänyt tätä palaamaan kotiin Terraseniin. (s. 37)
Alussa päähenkilö, salamurhaaja Cealena on hyvin vihainen ja arvaamaton nuori nainen. Kun kapteeni Westfall tarjoaa naiselle sopimusta, jossa hän saa vapautensa oltuaan neljä vuotta kuninkaan miekkana, eli käytännössä hänen orjanaan, hän suostuu lähtemään seurueen mukana kohti kuninkaan Lasipalatsia. Chaol Westfall on töykeä ja antaa Celaenan tutu nahoissaan, ettei hän arvosta salamurhaajaksi kasvatettua naista muuta kuin hänen asemansa vaatii. Prinssi Dorian ei osaa pelätä vihaa puhkuvaa naista, sillä hän on kovin mieltynyt tämän katseeseen. Prinssi on melkoisen häntäheikin maineessa, eikä hän ole isänsä toiveista huolimatta kovin kiinnostunut valtakunnan asioista, saati lotkauta korviaankaan vanhempiensa laatimalle listalle sopivista vaimoehdokkaista.
"Voi Dorian." Kuningatar painoi käden sydämelleen. "Et kai ole aikeissa kertoa minulle, että haluat mennä naimisiin rakkaudesta? Rakkaus ei takaa onnistunutta avioliittoa." (s. 141)
Kirjassa seurataan Cealenan kotiutumista linnaan ja hänen ja Chaolin leikkimielistä piikittelyä toisilleen. Celaena mieltyy hyvin äkkiä linnan yltäkylläisyyksiin ja kirjassa alkaa olla pukudraaman aineksia, kun taas taisteluharjoitukset jäävät harmikseni hiukan syrjään. Asetelma muistuttaa kieltämättä Nälkäpeliä tai Outolintua - tässä kuninkaan miekan paikasta kilpaillaan erilaisin kokein, ja välillä niihin treenataan. Celaenan kilpakumppaneista löytyy körmyjä varkaita kuin liittolaisiakin. Kilpailua kuitenkin varjostaa linnassa väijyvä pahuus, joka aina tietyn välein on saanut saalikseen jonkin kilpailijoista. Celaena saa apua yllättävältä, menneen maailman taholta.
Kuva: Pixabay |
Chaolin ja Celaenan välit lämpenevät jonkinlaiseksi ystävyydeksi, vaikka Chaol välillä töksäyttää jotain salamurhaajan taustasta ja loukkaa täten heidän alkavaa ystävyyttään. Hän kuitenkin alkaa askel askeleelta luottaa naiseen, välillä omasta mielestään liikaakin. Prinssi Dorian alkaa myös piirittää Celeanaa, ja tästä tulee tietenkin herkullinen kolmiodraama-asetelma. Minä petyin siitä, miten ennalta-arvattavasti Celaena käyttäytyy, ja miten hän yhtäkkiä unohtaa kaikki entiset periaatteensa.
Kuva: Pixabay |
En oikein osaa sanoa, mikä tästä kirjasta jäi puuttumaan, etten ollut ihan täysin lumoissani. Kirja on toki hyvin viihdyttävä ja Celaena hahmona on kyllä ihan piristävä, vaikka alussa hänen murhanhimoiset ajatukset tekivät hänestä luotaantyöntävän. Hänestä kuitenkin kuoriutuu ihan mukiinmenevä sankaritar, joka saa kokea ensimmäistä kertaa elämässään, mitä on ystävyys. Erityisesti pidän Celaenan mieltymyksestä lukemiseen. Hän innostuukin heti huomattuaan kuninkaan linnassa valtavan kirjaston, ja pyytää prinssi Dorianilta erikoisluvan lukea kokoelman kirjoja.
Loppua kohti juoni tiivistyy eeppiseen taistelukohtaukseen, jossa Celaena saa kohdata monenlaista vääryyttä ja kieroilua, mutta näyttää todelliset kyntensä. Kuninkaan uhkaavuus jää leijumaan päällimmäisenä mieleeni. Lopussa Celaena tekee ihmeellisen ratkaisun, johon olisi minusta voinut liittyä hiukan enemmän draamaa. Olin tästä tunnekylmyydestä hiukan hämilläni. Romantiikkakohtaukset myös jäivät melko mitäänsanomattomiksi ja tunneköyhiksi. Kirjan fantasiaelementit jäävät hiukan juonesta irtonaisiksi ja epämääräisiksi. Toivottavasti seuraavissa osissa toimintaa saadaan lisää ja fantasia selittyy johdonmukaisemmin osaksi tarinaa.
Kirjastot olivat täynnä ajatuksia, vaarallisempia ja voimakkaampia kuin mitkään aseet. (s. 65)
Loppua kohti juoni tiivistyy eeppiseen taistelukohtaukseen, jossa Celaena saa kohdata monenlaista vääryyttä ja kieroilua, mutta näyttää todelliset kyntensä. Kuninkaan uhkaavuus jää leijumaan päällimmäisenä mieleeni. Lopussa Celaena tekee ihmeellisen ratkaisun, johon olisi minusta voinut liittyä hiukan enemmän draamaa. Olin tästä tunnekylmyydestä hiukan hämilläni. Romantiikkakohtaukset myös jäivät melko mitäänsanomattomiksi ja tunneköyhiksi. Kirjan fantasiaelementit jäävät hiukan juonesta irtonaisiksi ja epämääräisiksi. Toivottavasti seuraavissa osissa toimintaa saadaan lisää ja fantasia selittyy johdonmukaisemmin osaksi tarinaa.
Seuraava osa, Keskiyön kruunu ilmestyy helmikuussa 2018 ja kolmas osa, Tulen perillinen heinäkuussa 2018.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:
Nousu (Riikka Ylilehto)
Osallistun tällä kirjan kannella Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.
Throne of Glass – Keskiyön kruunu: Sarah J. Maas.Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018. (Throne of Glass #2)
Osallistun tällä kirjan kannella Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.
Throne of Glass – Keskiyön kruunu: Sarah J. Maas.Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018. (Throne of Glass #2)
Englanninkielinen alkuteos (2013): Crown of Midnight
”Lasipalatsin valtaistuimella istuu mustasieluinen kuningas, joka hallitsee alamaisiaan rautaisella otteella. Celaena Sardothien voitti raa’an kamppailun, ja hänet valittiin kuninkaan henkilökohtaiseksi salamurhaajaksi, Kuninkaan Miekaksi. Celaena ei kuitenkaan kumarra kruunua: salassa hän auttaa kuninkaan vihollisia pakenemaan, sillä hän tietää, että hänen palvelemansa mies on paha. Jokainen kuolema, jonka Celaena lavastaa, ja jokainen valhe, jonka hän kertoo, on uhka hänen rakkailleen ja hänelle itselleen.
Julkisivun ylläpitäminen käy entistäkin vaikeammaksi, kun Celaena tajuaa, ettei ole ainoa, joka hakee oikeutta. Juonittelu ja salailu mutkistavat hänen välejään kruununprinssi Dorianiin, kuninkaallisen vartioston kapteeni Chaoliin sekä kapinalliseen prinsessa Nehemiaan. Kohdatessaan vielä kuningastakin pahemman voiman Celaenan on päätettävä, millä puolella hän on ja minkä puolesta hän taistelee: vapautensa, sydämensä vai kuningaskunnan kohtalon... ” (Gummerus)
Oma arvio:
Throne of Glass –sarjan ensimmäinen osa Lasipalatsi ei saanut minua innostumaan kovinkaan hirmuisesti, mutta bloggaajakollegani vakuuttelivat minulle, että sarja tulee paranemaan kirja kirjalta. Siksipä minulla oli kovin suuret odotukset tästä toisesta osasta, sillä halusin todellakin antaa mahdollisuuden kirjan temperamenttiselle Celaenalle ja muille kirjan hahmoille.
”Kuningas lähetti minut tappamaan sinut.”(s. 96)
Keskiyön kruunussa Celaena on nyt kuninkaan uskollinen salamurhaaja, kuninkaan miekka, mikä tekee hänestä melko kyseenalaisen ja hankalasti samaistuttavan henkilöhahmon. Hyvin pian kuitenkin selviää, että Celaenan uskollisuus kuninkaalle on pelkkää lumetta, eikä hän ole niin säälimätön tappaja kuin luullaan. Alan heti pitää tästä säpäkästä, mutta kuitenkin herkästä ja fiksusta nuoresta naisesta paljon enemmän. Celaenassa on myös turhamainen puoli, joka heräsi henkiin jo ensimmäisessä osassa, mutta jatkuu yhä hänen kantaessaan kaupasta kauniita vaatteita ja hattuja ja miettiessään sopivia asuja eri tilaisuuksiin.
Celaena tunsi hengästyvänsä, muttei kyennyt kääntämään katsettaan Chaolista, ei kyennyt lopettamaan tanssimista. Kuunvalo ja puutarha ja tanssisalin kultainen hehku sekoittuivat jonnekin kaukaisuuteen. ”Me emme koskaan voi olla tavallinen poika ja tyttö, emmehän?” hän onnistui sanomaan. (s. 151)
Celaenan ja Chaolin aamuiset harjoittelulenkit ja taistelutreenit ovat täynnä nasevaa flirttiä, ja alan jo alusta asti hykerrellä mahdollisen kuuman romanssin toivossa. Mukana on toki myös kielletyn hedelmän makua, sillä eihän vartijan olisi sopivaa langeta kuninkaan miekkaan. Dorian, joka on saanut pettyä rakkaudessaan Celaenaan, aistii näiden kahden välisen jännitteen ja tuntuu suurta kaihoa. Onneksi hän on yllättävän kypsästi ajatteleva kruununprinssi, ja pidänkin Dorianista tämän kirjan luettuani todella paljon.
Hän oli niin pitkään yrittänyt olla uhmaamatta isäänsä, mutta millainen mies hän oikein olisi, jos tottelisi tämän käskyjä sokeasti? (s. 275)
Celaena jatkaa mystisten vanhojen arvoitusten selvittämistä linnan salakäytävillä ja joutuu kohtaamaan todella hirvittäviä voimia. Lopussa hänestä myös paljastuu hyvin yllättäviä asioita, enkä ole ollenkaan mielissäni siitä, miten hänen käytöksensä muuttuu erästä hänelle tärkeää ihmistä kohtaan. En meinaa päästä järkytyksestäni ylitse. Celaena tutustuu myös hautakammion höpsöön vartijaan, puhuvaan messinkiseen ovenkolkuttimeen Mortiin, josta minulle tulee kovasti mieleen Harry Potter -kirjojen ovenvartijat. Jopa häiritsevän paljon. Pidän muuten kirjassa esiintyvistä fantasiaelementeistä, jotka liittyvät taikuuteen, haltioihin ja pahoihin voimiin, mutta sarkastinen ovenkolkutin meinaa lytätä koko homman. Onneksi Mort ei esiinnyt kirjan sivuilla kuin silloin tällöin.
Kuva: Pixabay |
Keskiyön kruunu on täydellisen monipuolinen jatko-osa seikkailuhenkiseen ja kuninkaallista juonittelua pursuavaan sarjaan. Yhtä lailla lukija saa samassa paketissa poskia punoittavaa romantiikkaa, fantasiahenkistä seikkailua ja sähäkkää toimintaa. Kirjan henkilöt käyvät läpi monenlaisia tunteita ja ristiriitoja, jotka vakuuttavat ainakin minut täysin. Kirjan lopussa tapahtuvat käänteet pääsevät yllättämään ja jään janoamaan jatkoa, jota onkin luvassa jo tänä kesänä osalla Tulen perillinen. Olen koukuttunut!
Arvosanani 4,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Ruksaan lisäksi YA-haasteen kohdan:
Kirjassa kartta sisäkannessa
Throne of Glass - Tulen perillinen: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018 (Throne of Glass #3)
Englanninkielinen alkuteos (2014): Heir of Fire. Kansi: Talexi / Shutterstock
"Celaena Sardothien on selvinnyt hurjista taisteluista ja musertavista
sydänsuruista, mutta hän on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan.
Celaena on rikki ja haluaisi nyt vain kostaa rakkaan ystävänsä kuoleman.
Sen sijaan hänen täytyy matkustaa kauas toiseen maahan ja kohdata
totuuksistaan synkin, joka voi muuttaa hänen elämänsä iäksi. Vain
Celaena voi päättää, onko hän kuningatar vai petturi…
Samaan aikaan julmat, hirviömäiset joukot kerääntyvät koolle ja valmistautuvat taisteluun. Nujertaakseen vastustajansa Celaenan täytyy taistella sekä omia demoneitaan että sitä pahaa voimaa vastaan, joka on pääsemässä nyt valloilleen. Jos Celaena onnistuu, tulee hänestä Adarlanin suurin uhka."(Gummerus)
Samaan aikaan julmat, hirviömäiset joukot kerääntyvät koolle ja valmistautuvat taisteluun. Nujertaakseen vastustajansa Celaenan täytyy taistella sekä omia demoneitaan että sitä pahaa voimaa vastaan, joka on pääsemässä nyt valloilleen. Jos Celaena onnistuu, tulee hänestä Adarlanin suurin uhka."(Gummerus)
Oma arvio:
Sarah J. Maasin
mahtipontinen fantasiasarja paisuu ja pullistuu - kirjaimellisesti,
sillä tämä sarjan kolmas osa on jo vaikuttavat 624-sivuinen. Ja mikä
ihaninta, joka sivu on tarkkaan harkittua ja mahtavaa tarinankerrontaa
parhaimmillaan, joka syventää sarjan keskiössä seikkailevan Celaenan
vaiheita ja tuo samalla sekaan soppaan vielä lisää mainioita
henkilöhahmoja. Eikä mitä tahansa henkilöhahmoja, vaan sellaisia, joihin
tutustuttuani jään miettimään, miten edes jaksoin lukea aiemmat osat
ilman tätä hahmoa. Palaan asiaan myöhemmin, kun jaan ajatukseni
eeppisestä sankarista Rowanista sekä Mustanokkien noitaklaaniin kuuluvasta Manonista.
Hän
laski kätensä alas. Hänen taikuutensa roihusi niin kiivaasti, että sade
höyrystyi ennen kuin osui häneen. Hän oli juuri taottu ase, joka hehkui
voimaa. (s. 526)
Tulen perillinen seuraa
Celeanan, Dorianin ja Chaolin vaiheita siitä, mihin edellisessä osassa
jäätiin. Celaena on hämmennyksissään omista voimistaan ja siitä, miten
hän oppisi valjastamaan niitä. Taustalla velloo suuri suru hänen rakkaan
ystävänsä Nehemian kuolemasta ja siitä, että hän joutui pettymään
Chaoliin. Hän haluaisi löytää haltioiden kuningattaren Maeven, jotta
saisi vastauksia avainten arvoitukseen. Kuin taikaiskusta hän törmääkin
Wendlynissä haltia Rowaniin, joka työskentelee hirmuhallitsija Maeven
palveluksessa, ja joka on tullut hakemaan Celeanaa Maeven luokse.
Kylmäkatseinen kuningatar määrää Celaenan kuitenkin harjoittelemaan
voimiaan Rowanin opastuksella ennen kuin tällä on pääsy palatsiinsa
Doranelleen. Maeve haaveilee tekevänsä tulen perillisestä kuningattaren.
Celaenan ja Rowanin yhteistyö meinaa takuta pahasti, eikä vähiten sen takia, ettei Rowan voi oikein sietää puolihaltijasukulaistaan. Celaena ei osaa muuttaa muotoaan, ja juuri sitä Rowan häneltä vaatii. Aamut Celaena työskentelee vaatimattoman linnan keittiössä ja muut ajat säälimätön Rowan piiskaa häntä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Rowan tutustuu nuoreen naiseen paremmin ja tajuaa, ettei tämän elämä ole ollut kovin hohdokasta. Rowan on aivan mainio henkilöhahmo, vaikka alkuun hyvin yrmeän oloinen. Hänestä kuitenkin kuoriutuu oikein kelpo mies, jota ystävyys ja syvä side Celaenan kanssa vahvistaa.
Toisaalla Eyllwen kuninkaanlinnassa kapteeni Chaol yrittää olla ajattelematta Celaenaa, joka päätti vihoissaan heidän suhteensa, ja saakin muuta ajateltavaa, kun paikalle saapuu keikarimainen Aedion Ashryver, joka on myös tärkeä henkilö Celaenan menneisyydessä - hän on nimittäin tämän serkku. Chaol päätyy varjostamaan Aedionia, joka käyttäytyy epäilyttävästi, ja tämä poikii vankan yhteistyön miesten välille. Dorian taas sillä aikaa tutustuu linnan parantajaan, Sorchaan, joka vie prinssin sydämen mennessään ja auttaa samalla nuorta miestä tämän orastavien taikavoimien ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Rakkaus rahvaaseen kuuluvan naisen kanssa on kuitenkin hyvin vaarallista ja salassapidettävää. Hurmaava Chaol jää minusta nyt hieman etäisemmäksi tässä osassa, ehkä syystäkin, mutta uskon hänenkin aikansa vielä koittavan. Dorian ei ole oikein koskaan ollut lempihahmoni, mutta petraa hieman ja hänen ja Sorchan romanssi on ihan mukava lisä tähän osaan.
Kirjassa esitellään Rowanin ohella myös toinen erittäin kiehtova hahmo, nimittäin Manon Mustanokka, nuori Noitamannun asukas, jonka julma isoäiti kaavailee hänestä noitien lennoston johtajaa. Tähän titteliin päästäkseen Manonin on saatava ratsukseen paras lohikäärmeistä, Titus, ja päihitettävä muiden noitaklaanien ehdokkaat. Tärkeimpänä koetuksena on Omegavuorten solan ylittäminen lohikäärmeellä, mikä vaatii taitoa ja uskallusta. Manon on yhtä mieltä isoäitinsä laatimasta tavoitteesta, mutta hänen keinonsa ovat hieman erit. Pidän kovasti Manonin sinnikkyydestä ja hänessä on ehkä hiukan samaa kuin Celaenassa - pippurinen, ärhäkkä, mutta kovia kokenut nuori, joka taistelee tiensä huipulle. Toivon mukaan Manonin tarina jatkuu seuraavissa sarjan osissa.
Sarah J. Maas on luonut niin uskomattoman tarinan, joka syvenee sarjan osa osalta, että voin vain haukkoa henkeäni hämmästyksestä ja tyytyväisyydestä. Uudet tarinalinjat takaavat sen, ettei kirja pääse pitkästyttämään. Erityisen ilahtunut olen noitien osuudesta, jossa urhea ja sinnikäs Manon Mustanokka kouluttaa siipirikosta lohikäärmeenretaleesta voittamattoman ratsun. Celaenan muodonmuutosharjoitukset ja ystävystyminen Rowanin kanssa ovat pisteenä iin päälle, ja kirjan juoni kultivoituu lopun jännittäviin käänteisiin, joiden aikana muistan tuskin hengittää. Uusia kammottavia örkkimörkkejä luikertelee juoneen mukaan. Celaena alkaa myös raottaa omaa menneisyyttään mieleenpalautuvien muistikuvien kautta.
Throne of Glass -sarja ikään kuin puhkeaa kukkaansa tässä osassa, enkä voi enää käsittää, voiko tämä enää paremmaksi muuttua seuraavan osan myötä, niin täydellisyyttä hipovaa ja kiintoisaa fantasiaa tämä on. Hehkutuksillani ei tunnu nyt olevan rajaa.
Arvosanani 5+
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Minun mielessä
Tarinoiden syvyydet
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja
Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:
Kirja omalta TBR-listalta
Kirjankansibingon ruudukosta ruksaan kohdan:
Seikkailu
Throne of Glass - Taistelun myrskyt: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2020 (Throne of Glass #5)
Englanninkielinen alkuteos (2016): Empire of Storms. Kansi: @Talexi/Shutterstock
Samantyylistä luettavaa:Celaenan ja Rowanin yhteistyö meinaa takuta pahasti, eikä vähiten sen takia, ettei Rowan voi oikein sietää puolihaltijasukulaistaan. Celaena ei osaa muuttaa muotoaan, ja juuri sitä Rowan häneltä vaatii. Aamut Celaena työskentelee vaatimattoman linnan keittiössä ja muut ajat säälimätön Rowan piiskaa häntä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Rowan tutustuu nuoreen naiseen paremmin ja tajuaa, ettei tämän elämä ole ollut kovin hohdokasta. Rowan on aivan mainio henkilöhahmo, vaikka alkuun hyvin yrmeän oloinen. Hänestä kuitenkin kuoriutuu oikein kelpo mies, jota ystävyys ja syvä side Celaenan kanssa vahvistaa.
Kun
Celana tarttui tikariin, se tuntui kevyemmältä kuin hän muisti. Rowan
katsoi hänen silmiinsä, katsoi suoraan hänen sisimpäänsä ja sanoi:
"Tulisydän." (s. 476)
Toisaalla Eyllwen kuninkaanlinnassa kapteeni Chaol yrittää olla ajattelematta Celaenaa, joka päätti vihoissaan heidän suhteensa, ja saakin muuta ajateltavaa, kun paikalle saapuu keikarimainen Aedion Ashryver, joka on myös tärkeä henkilö Celaenan menneisyydessä - hän on nimittäin tämän serkku. Chaol päätyy varjostamaan Aedionia, joka käyttäytyy epäilyttävästi, ja tämä poikii vankan yhteistyön miesten välille. Dorian taas sillä aikaa tutustuu linnan parantajaan, Sorchaan, joka vie prinssin sydämen mennessään ja auttaa samalla nuorta miestä tämän orastavien taikavoimien ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Rakkaus rahvaaseen kuuluvan naisen kanssa on kuitenkin hyvin vaarallista ja salassapidettävää. Hurmaava Chaol jää minusta nyt hieman etäisemmäksi tässä osassa, ehkä syystäkin, mutta uskon hänenkin aikansa vielä koittavan. Dorian ei ole oikein koskaan ollut lempihahmoni, mutta petraa hieman ja hänen ja Sorchan romanssi on ihan mukava lisä tähän osaan.
Kirjassa esitellään Rowanin ohella myös toinen erittäin kiehtova hahmo, nimittäin Manon Mustanokka, nuori Noitamannun asukas, jonka julma isoäiti kaavailee hänestä noitien lennoston johtajaa. Tähän titteliin päästäkseen Manonin on saatava ratsukseen paras lohikäärmeistä, Titus, ja päihitettävä muiden noitaklaanien ehdokkaat. Tärkeimpänä koetuksena on Omegavuorten solan ylittäminen lohikäärmeellä, mikä vaatii taitoa ja uskallusta. Manon on yhtä mieltä isoäitinsä laatimasta tavoitteesta, mutta hänen keinonsa ovat hieman erit. Pidän kovasti Manonin sinnikkyydestä ja hänessä on ehkä hiukan samaa kuin Celaenassa - pippurinen, ärhäkkä, mutta kovia kokenut nuori, joka taistelee tiensä huipulle. Toivon mukaan Manonin tarina jatkuu seuraavissa sarjan osissa.
Hän
huolisi ratsukseen vain pedoista hurjimman, jonka pahuus veti hänelle
itselleen vertoja. Hänen katseensa kohtasi Tituksen tummat silmät ja hän
hymyili lohikäärmeelle.
Näytti aivan siltä, että se hymyili takaisin. (s. 110)
Sarah J. Maas on luonut niin uskomattoman tarinan, joka syvenee sarjan osa osalta, että voin vain haukkoa henkeäni hämmästyksestä ja tyytyväisyydestä. Uudet tarinalinjat takaavat sen, ettei kirja pääse pitkästyttämään. Erityisen ilahtunut olen noitien osuudesta, jossa urhea ja sinnikäs Manon Mustanokka kouluttaa siipirikosta lohikäärmeenretaleesta voittamattoman ratsun. Celaenan muodonmuutosharjoitukset ja ystävystyminen Rowanin kanssa ovat pisteenä iin päälle, ja kirjan juoni kultivoituu lopun jännittäviin käänteisiin, joiden aikana muistan tuskin hengittää. Uusia kammottavia örkkimörkkejä luikertelee juoneen mukaan. Celaena alkaa myös raottaa omaa menneisyyttään mieleenpalautuvien muistikuvien kautta.
Hän oli tuhkan ja tulen perillinen, eikä hän kumartaisi ketään. (s. 554)
Throne of Glass -sarja ikään kuin puhkeaa kukkaansa tässä osassa, enkä voi enää käsittää, voiko tämä enää paremmaksi muuttua seuraavan osan myötä, niin täydellisyyttä hipovaa ja kiintoisaa fantasiaa tämä on. Hehkutuksillani ei tunnu nyt olevan rajaa.
Arvosanani 5+
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Minun mielessä
Tarinoiden syvyydet
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja
Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:
Kirja omalta TBR-listalta
Kirjankansibingon ruudukosta ruksaan kohdan:
Seikkailu
Throne of glass - Varjojen kuningatar: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2019 (Throne of glass #4)
Englanninkielinen alkuteos (2015): Queen of Shadows. Kansi: Talexi / Shutterstock
Oma arvio:
"Sota on alkamassa. Ja kaikki heistä eivät ehkä selviä siitä.
Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.
Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galathyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta." (Gummerus)
Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.
Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galathyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta." (Gummerus)
Oma arvio:
Minä odotin tätä Throne of glass
-sarjan neljättä osaa kärsimättömästi, mutta sitten pettymyksekseni
huomasin, ettei tämä 740-sivuinen järkäle meinannut vetää minua lainkaan
pauloihinsa. Olinko liian ihastunut edellisen Tulen perillinen
-osan Aelin-Rowan-parivaljakkoon, onko minulle päässyt kehittymään nyt
fantasiaähky vai eikö tämä osa nyt oikeasti vain ollut niin hyvä kuin
pari edellistä?
Heidät oli taottu samasta metallista, he olivat saman naarmuisen kultakolikon kaksi puolta. (s. 220)
Kirjan
alussa Aelin on palannut sinne, mistä kaikki sarjan alussa alkoi:
Riftholdin kaupunkiin, Eyllwen ja hänen oman kotinsa, Terrasenin
välimaastoon, jossa hänen menneisyyteensä ikävästi liittyvä Arobynn
pyörittää yhä salamurhaajien koplaansa. Aelinin on nyt teeskenneltävä,
että hän on palannut Arobynnin remmiin ja yhteistyökumppaniksi.
Todellisuudessa hän aikoo verisesti kostaa tuolle julmalle miehelle
rakkaansa Samin kuoleman ja kaikki muutkin kokemansa vääryydet. Kaikki on nyt vain
monin verroin vaikeampaa, kun taikuus on kadonnut kokonaan
valtakunnasta eikä Aelinkaan siis voi hyödyntää tulivoimaansa.
Aelin tuijotti noita silmiä, suuta,
jota oli kerran suudellut, ystävää, johon oli ollut kovasti kiintynyt,
ja aneli: "Anna pienikin merkki, Dorian."
Mutta
noissa kasvoissa ei ollut enää jälkeäkään hänen ystävästään, ei
epäröintiä tai vastustellen nykivää lihasta, kun prinssi syöksyi häntä
kohti. (s. 180)
Alkuosien lempihahmoni Chaol ilmestyy myös kuvioihin mukaan, mutta ei enää
lempityyppinäni todellakaan, vaan etenkin kirjan alussa luotaantyöntävän ynseänä ja Aelinia
vierastavana. Toki kirjan edetessä Aelin ja Chaol alkavat saada taas
luottamusta ja ystävyyttään hiukan takaisin, mutta hyvin etäisiksi he
toisilleen jäävät, ottaen huomioon sen, miten kiihkeää heillä viime osissa on ollut. Aelinin haltijaserkuksi paljastunut
Aedion on pelastettava Eyllwen kuningaskunnan tyrmästä, jossa nyt
demonirengastettu Dorian pitää häntä hallussaan. Dorian tuntuu olevan
menetetty iäksi, vaikka lukija saa kyllä vihiä, miten hänen oma sielunsa
huutaa demonin vankina. Aelinille on järkytys, että hänen rakas
ystävänsä ei enää tunnista häntä, ja ainoa ratkaisu Dorianin
vapauttamiseen tuntuisi olevan miekan sivallus. Mutta Aelin ei pääse
toteuttamaan tätä.
Aelinin
tuoksu täytti Aedionin aistit. Hetkeen hän ei voinut tehdä muuta kuin
hengittää sitä syvään keuhkoihinsa, kun hänen haltiavaistonsa karjuivat
hänelle, että tässä oli sukulainen, tässä oli kuningatar, tässä oli
Aelin. Hän olisi tuntenut serkkunsa vaikka sokeana. (s. 219)
Aelinin
ja Aedionin jälleennäkeminen on hurmaavan sydäntäriipaiseva. Etenkin
Aedion tuntuu lähes palvovan maata serkkunsa jalkojen alla. Vaikka
nautinkin toki näiden sukulaisten yhteisistä hetkistä, mieltäni
kaihertaa kuitenkin kysymys: Missä, oi missä on ihana Rowan? No,
pakkohan se on paljastaa, että Rowankin palaa ennemmin tai myöhemmin
mukaan tarinaan. Hänen ja Aelinin verisiteen vuoksi hän on päättänyt
työntää romanttiset ajatukset naisesta syrjään, mutta kuten arvata
saattaa, vaikeaahan se on, etenkin kun Aelin keikistelee haltijamiehen
edessä tyköistuvissa taistelupuvuissa ja vartaloon liimautuvissa
yöpaidoissa. Minua meinaa jopa hiukan huvittaa asetelman kliseisyys.
Tämä kuvio on jo niin luettu monista, monista kirjoista. Toisaalta näitä
aina janoaa.
Kirjan
tapahtumat imaisevat ihan mukavasti mukaansa puolivälin jälkeen ja
tapahtumia kyllä riittää toisensa perään ihmeteltäväksi. Aelinin ja
Rowanin romanttinen jännite ja Dorianin kohtalo pitävät minua sen verran jännityksessä, että saan
luettua kirjan ihan hyvillä mielin loppuun alun tahmeudesta huolimatta.
Kun viime osassa tulin viehättyneeksi noitapiirin johtajan Manon
Mustanokan tarinasta, nyt hänestä kertovat luvut tuntuivat välillä melko
turhilta kirjan sivujen täytteiltä. Ei edes uuden hahmon, Eliden,
saapuminen noitien tukikohtaan riitä pitämään mielenkiintoani yllä.
Manon liittyy kuitenkin hyvin ratkaisevasti juonenkulkuun, joten
ymmärrän hänen olemassaolonsa. Persoonana hän on kuitenkin minusta aika rasittava, olevinaan niin
kylmä ja kova, vaikka pehmenemisen merkkejä toki on lopussa
havaittavissa.
"Entä
jos jatkamme eteenpäin", Chaol sanoi, "mutta edessä on vain tuskaa ja
epätoivoa? Entä jos jatkamme eteenpäin, mutta meitä odottaa vain kauhea
loppu?
Aelin katsoi pohjoiseen kuin voisi nähdä koko matkan Terraseniin. "Sitten se ei ole loppu." (s. 602)
Throne of Glass
menee osa osalta fantasiamaisemmaksi ja juonittelevammaksi, jossa
eeppiset taistelukohtaukset seuraavat toisiaan. Harmi, sillä minä nautin
enemmän toisen ja kolmannen osan suvantovaiheista, joissa pääosassa
ovat henkilöiden väliset kemiat ja taisteluharjoittelu. Kirjan maailma ei ole
kovin huolellisesti selostettua, vaan pääpaino on nimeomaan
juonittelulla, taisteluilla hyvän ja pahan sekä valta-asemien välillä.
Henkilöhahmot fantasiaominaisuuksineen ovat kyllä mukavan erikoisia,
mutta toivoisin heidän kuvailujaan seuraaviin osiin enemmän. Tosin
Lysandra ja Nesryn olivat mielestäni melko merkityksettömiä henkilöitä,
ainakin tässä osassa.
Vaikka tämä osa ei yllä suosikikseni, en silti malta olla lukematta sarjan jatko-osia jatkossakaan, sen verran olen kiintynyt Aelinin ja kumppaneiden tarinaan.
Vaikka tämä osa ei yllä suosikikseni, en silti malta olla lukematta sarjan jatko-osia jatkossakaan, sen verran olen kiintynyt Aelinin ja kumppaneiden tarinaan.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
Throne of Glass - Taistelun myrskyt: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2020 (Throne of Glass #5)
Englanninkielinen alkuteos (2016): Empire of Storms. Kansi: @Talexi/Shutterstock
"Salamurhaaja ja kuningatar Aelin Galathynius on vasta aloittanut
matkansa kohti valtaistuinta. Lupauksia on annettu ja rikottu, ystäviä
on saatu ja menetetty. Ne, joilla on taikavoimia, huomaavat olevansa
vastakkain niiden kanssa, joilla taikuutta ei ole.
Aelinin ympärillä Erilean valtakunnat murenevat ja ikivanha pahuus pyrkii valtaamaan koko maailman. Haltiaprinssi rinnallaan Aelin kerää armeijaa puolelleen, mutta sodan uhatessa joka rintamalla Aelinin on tehtävä vihollisistaan liittolaisia, jos hän haluaa suojella kansaansa. Mikä pahinta, hänen ainoa toivonsa voittoon saattaa tietää loppua kaikelle, mitä hän rakastaa." (Gummerus)
Aelinin ympärillä Erilean valtakunnat murenevat ja ikivanha pahuus pyrkii valtaamaan koko maailman. Haltiaprinssi rinnallaan Aelin kerää armeijaa puolelleen, mutta sodan uhatessa joka rintamalla Aelinin on tehtävä vihollisistaan liittolaisia, jos hän haluaa suojella kansaansa. Mikä pahinta, hänen ainoa toivonsa voittoon saattaa tietää loppua kaikelle, mitä hän rakastaa." (Gummerus)
Oma arvio:
Valittelin jo aiemman Throne of glass
-osan arviossani sitä, kuinka sarjan kirjat muuttuvat osa osalta
järkelämäisemmiksi korkean fantasian, eeppisten taistelukohtausten ja
toiminnan kirjoiksi, kun alkuosia lukiessani nautin sen moniulotteisista
tarinalinjoista ja viipyilevästä mutta räjähtävästä romantiikasta. Olen
muutenkin jollain tapaa kyllästynyt korkeaan fantasiaan, joten tämänkin
771-sivuisen kirjan lukeminen oli minulle kohtuuttoman työlästä,
etenkin kun kirjan tapahtumat eivät meinanneet napata minua ollenkaan
mukaansa.
Taistelun myrskyt
-osan tarina kietoutuu hyvin vahvasti Aelinin ja Rowanin väliseen tunnekuohuun ja sen täydellistämiseen. Alussa on melkoista kiusoittelua, mutta sitten molemmat antavat tunteilleen vallan ja sitten räiskyy ja rätisee, kun haltia ja puolihaltia rakastelevat. Nyt täytyy sanoa, että näiden kahden rakastelukohtaukset ovat makuuni enemmän harlekiinimaisia kuin aistikkaita, YA-romaaniin kelpoja (enkä sano tätä kukkahattu päässä.) Tunnen lähinnä myötähäpeää ja huvitusta joka kerta, kun nämä kaksi kuhertelevat. Seksikohtaukset kuvataan yllättävän graafisesti, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta se tapa, miten mahtipontiseksi ja täydellisyyden huipentumaksi näiden kahden sekstailut on kuvattu, vievät ne epärealistisen puolelle. Ja tekevät niistä korneja.
"Sanoit, ettet ottaisi minua ensimmäistä kertaa puuta vasten", Aelin henkäisi ja hyväili Rowanin käsivarsia ja lihaksikasta rintaa. "Entä savupiippua vasten?" (s. 321)
-osan tarina kietoutuu hyvin vahvasti Aelinin ja Rowanin väliseen tunnekuohuun ja sen täydellistämiseen. Alussa on melkoista kiusoittelua, mutta sitten molemmat antavat tunteilleen vallan ja sitten räiskyy ja rätisee, kun haltia ja puolihaltia rakastelevat. Nyt täytyy sanoa, että näiden kahden rakastelukohtaukset ovat makuuni enemmän harlekiinimaisia kuin aistikkaita, YA-romaaniin kelpoja (enkä sano tätä kukkahattu päässä.) Tunnen lähinnä myötähäpeää ja huvitusta joka kerta, kun nämä kaksi kuhertelevat. Seksikohtaukset kuvataan yllättävän graafisesti, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta se tapa, miten mahtipontiseksi ja täydellisyyden huipentumaksi näiden kahden sekstailut on kuvattu, vievät ne epärealistisen puolelle. Ja tekevät niistä korneja.
"Sanoit, ettet ottaisi minua ensimmäistä kertaa puuta vasten", Aelin henkäisi ja hyväili Rowanin käsivarsia ja lihaksikasta rintaa. "Entä savupiippua vasten?" (s. 321)
En
oikein muuten saanut kiinni punaista lankaa Aelinin tarinalinjasta,
joka tuntui olevan koko ajan joko Rowanin kanssa flirttailua tai suureen
taistoon valmistumista, kieroilua ja tulitaitojen käyttämistä. Aelin
henkilöhahmona ei enää miellytä minua lainkaan, häneen ei tuntunut
saavan juuri mitään tuntumaan. Taistomatkalla olleita tuntuivat
koettelevan vuoroin Erawanin demonit, merihirviöt, Ilkit ja Maeven
laivastot. Sen sijaan Manon Mustanokan vaiheet olivat jälleen kiehtovia
ja jännitin kovasti, selviääkö hän petettyään oman isoäitinsä ja samalla
kaikki Mustanokat. Manon joutuu lohikäärmeensä Abraxoksen kanssa
pakomatkalle ja kadottaa oman kolmentoista piirinsä. Manon saa yllättäen
apua prinssi Dorianilta, ja myöhemmin näiden kahden tiet kohtaavat
uudelleen ratkaisevasti.
Sotaa ei voittaisi se, joka hymyili ja käyttäytyi kauniisti. (s. 342)
Kolmas
tarinalinja seuraa Mustanokkien leiristä karanneen Elide Lochanin
seikkailua läpi vaarallisten metsien, jossa kammottavat Ilkit meinaavat
saada tytön kiinni, kunnes eräs suuri ja voimakas haltia, Maeven
käskyläinen Lorcan pelastaa tytön. Hän ei tiedä, että tyttö kantaa
taskussaan hyvin tärkeää esinettä, yhtä Mahtiavaimista, joka hänen on
määrä vielä Celaenalle (joka nyt on siis paljastunut Aeliniksi.) Kovista
koettelemuksista yhdessä selvittyään Elide ja Lorcan lähentyvät
toisiaan, vaikka aluksi heidän välillään on paljon kitkaa. Lopussa
Elidelle selviää kuitenkin hyvin ikäviä asioita Lorcanista, mitä hänen
on hankala antaa koskaan anteeksi.
Hän
ohjasi Abraxoksen kohti kukkulalla kohoavaa kivilinnaa, joka pilkotti
vain hieman loistavan lasimuurin takaa - muurin, joka hänen oli käsketty
murskata - ja toivoi, ettei saapunut liian myöhään.
Hän toivoi myös, että tiesi, mitä helvettiä oli tekemässä. (s. 92)
Tuntuu, että Taistelun myrskyt on
hieman liian venytetty osa, johon on täytynyt väen vängällä ahtaa
mukaan romansseja jokaisten henkilöhahmojen välille. Kun Dorian joutui
aiemmin heittämään hyvästit Sorchalle, nyt hän iskee silmänsä
valkotukkaiseen noitaan, Manon Mustanokkaan. Aedion taas huomaa
tuntevansa kovin lämpimiä tunteita muodonmuuttujaksi paljastunutta
Lysandraa kohtaan. Tämä nainen on tarinan tuoksinassa milloin
aavepantterin, milloin merihirviön hahmossa. Sitten on Rowanin ja
Aelinin kuuma ja seksiä tihkuva romanssi (joka saa lähinnä lukijan
vaivaantuneeksi) ja Eliden ja Lorcanin haters-to-be-lovers-romanssi.
Tämä hovi ei ainoastaan muuttaisi maailmaa. Se synnyttäisi kokonaan uudenlaisen maailman.
Tämä hovi voisi valloittaa koko maailman - ja monta muutakin, jos niin tahtoi. (s. 592)
Etenkin
kirjan loppuvaiheilla on niin hengästyttäviä, pitkälle venytettyjä ja
raakoja taistelukohtauksia, että toivoisin kirjan olevan pian lopussa.
Vannotan itselleni, että Throne of Glass -sarja totisesti
päättyy minun kohdallani tähän, sillä en koe enää minkäänlaista
kiinnostusta jatkaa kahta viimeistä osaa sarjan loppuun. Ainoastaan
Manon Mustanokan vuoksi voisin sarjaa vielä lukea, mutta todennäköisesti
en enää tähän sarjaan palaa.
Arvosanani 3
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
En löytänyt muita bloggauksia.
Viktoria Aveyard: Hopea-sarja
Brandon Sanderson: Usvasyntyinen-trilogia
Sally Green: Savuvarkaat-sarja
Kun kuulin kirjan juonen ja näin, että ihmiset hyppetivät kirjaa odotin jotain enemmän. Celeanesta en pitänyt ja taas uusi kolmiodraama (joka on väkipakolla rakennettu) eikä Doriankaan ollut miellyttävä. Ainoat hyvät hahmot olivat Chaol ja Nemehiah
VastaaPoistaSarja paranee hurjasti jatko-osissa! ;) Tykkäsin kyllä valtavasti ensimmäisestäkin, mutta Crown of Midnight räjäytti pään.
VastaaPoistaNelli: Juu, multakaan ei oikein sympatioita heru Dorianille, mutta Chaol-faniksi tunnustaudun :) Jotenkin tuntuu, että se kolmiodraama pitää aina tunkea kirjaan vaikka väen väkisin...
VastaaPoistaIda: Hyvä kuulla, ehkä seuraavat osat uppoaa paremmin!
Ensinnäkin, kuten Ida sanoi, Crown of Midnight on vielä parempi!
VastaaPoistaToiseksi, Team Chaol!<3 (Chaolhan saa oman kirjansa, joka julkaistaan ihan muutaman päivän kuluttua!)
Hauskaa, että oot osannut valita oikean puolen tässä ;D
Mutta joo, itse olen tykännyt ihan hirveästi Throne of Glass sarjasta, ensimmäiset osat tekee siitä ihanan lähestyttävän. Aloin juurikin lukemaan suomennosta, koska on aina hauska lukea miten omat suosikit on käännetty!
Hanna, sun ja Idan vakuuttelut saa mut kohta unohtamaan suomennoksen odottelun ja lukemaan jatko-osan (osat) enkuksi :D
VastaaPoistaHei:)
VastaaPoistaTämä ensimmäinen kirja ei todellakaan anna kunnollisia viitteitä siitä miten eeppiseksi tarina on etenemässä ja se on harmi, sillä monet jättävät siksi seuraavat osat lukematta.
En jaksanut odottaa suomennoksia, joten luin seuraavat osat englanniksi (kirjastosta) ja ainakin minut tarina on hotkaissut, jopa itselleni yllävän vakuuttavasti. Jännittävyys tiivistyy. Erikoiskyvyt tulevat kirjan genreelle uskollisesti kunnolla esiin. Uusia erinomaisen kiinnostavia hahmoja tulee mukaan. Gelaenan kasvaa huikeasti ylimielisyydestään vastuulliseksi nuoreksi naiseksi, jonka sitkeyttä ei voi kuin ihailla.
Jonotan parhaillaan viidettä osaa kirjaimellisesti sormet syhyten.
Paras sarja, jota olen lukenut naismuistiin :P
Lukemisen ilolla
T-T
Mukava kuulla, T-T, että sarja on imaissut mukaansa. Ehkä minäkin siis tulen vielä viihtymään jatko-osien kanssa. Odottelen kiltisti suomennoksia :)
VastaaPoistaOlen aivan sarjan lumoissa ja kaikki jo suomennetut kirjat on luettu moneen kertaan. Kolmas, Tulen Perillinen, on suosikkini<3 Nyt olen alkanut miettiä, että onko viidettä osaa tulossa suomeksi? Ja jos on niin milloin? Varjojen kuningattaren suomennoksen julkaisusta on ja reilut 8 kuukautta, eikä uudesta kirjasta ole merkkejä. Aktiivisesti olen käynyt kirjakauppojen nettisivuja läpi, josko pian pääsisi ennakkotilaamaan, mutta missään ei ole.
VastaaPoistaHei Anonyymi,
VastaaPoistatämä on kyllä mahtava ja koukuttava sarja. Minäkin olen tähän asti tykännyt eniten osasta Tulen perillinen.
Viides osa näyttäisi Risingshadow-sivuston mukaan olevan tulossa vuonna 2020 (https://www.risingshadow.fi/library/book/8624-throne-of-glass-5).
Koska Gummerus julkaisi kesällä Sarah J. Maasin Valtakunta-sarjan aloitusosan Okaruusujen valtakunta, taisi siksi jäädä viitososa tuonnemmaksi. Epäilisin, että se olisi kuitenkin Gummeruksen kevätjulkaisuohjelmassa. Kannattaa kytätä kustantajan sivuja ja somea, sillä pian alkaa varmasti tulla kevään aikatauluja luettavaksi.
Paras kirjasarja mitä olen lukenut. Mukaansa tempaava juoni ja paljon ihania hahmoja! Oma lemppari on 3 kirja, mutta muutkin osat iskivät suoraan sydämeen! Mielestäni Manon on hiukan tylsä hahmo, mutta rärkeä osa tarinaa. Lukuvinkkejä olis: Stephanie Garber, Caraval, Otorin klaani tarina(en muista kirjoittajaa) ja Cassandra Clare, Varjojen kaupungit sekä sen jatkosarja Vaejonmetsästäjät.
VastaaPoistaTodella random kysymys todella vanhaan postauksen.. mutta et sattumoisin haluaisi myydä mulle tuota taistelun myrskyt kirjaa? :)
VastaaPoistaHei Jp, anteeksi, kun en heti ole huomannut viestiäsi. Olen ehtinyt jo luopua kaikista Throne of Glass -kirjoistani, muuten olisin voinut kyllä :)
VastaaPoista