"John Steinbeck tunnetaan ennen kaikkea suurena romaanikirjailijana, laajan eeppisen muodon mestarina. Mutta hänen kertojanäänensä on yhtä selvästi kuultavissa tiiviissä pienimuotoisissa teoksissa, joita sisältyy erityisesti hänen nuoruudentuotantoonsa.
Punainen poni on kypsä ja ehjä taideteos, joka kertoo Steinbeckille ominaisista suurista aiheista.(Tammi)"
Oma arvio:
Syy, miksi tartuin John Steinbeckin Punainen poni -novelliin (tai pienoisromaaniin, ihan miten vain) on muisto lapsuudestani, kun katsoin kirjaan perustuvan elokuvan isäni kanssa. Mieleeni on syöpynyt kuva elokuvan kuvankauniista punarautiaasta ponista, innokkaasta Tom-pojasta ja riipaisevan surullisesta käänteestä. Olen lukenut joskus teininä Steinbeckin kirjan Ystävyyden talo, joka ei kuitenkaan jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta.
Kirjan päähenkilö ja näkökulmahenkilö on kymmenvuotias Jody, joka asuu maatilalla mr. ja mrs. Tiflinin ainoana lapsena. Isän ja äidin aika menee tilan töissä, ja myös Jodylle on annettu jokapäiväiset tietyt tehtävänsä. Leikkikavereita touhukkaalla pojalla ei juuri ole, mutta ei hän niitä tunnu kaipaavankaan. Lisäksi tilalla työskentelee karjapaimenena Billy Buck, karski mies, joka kuitenkin pitää Jody-pojan puolia. Billy Buck on todellinen hevosmies. Isältään Jodyn on turha odottaa juurikaan lempeitä sanoja, vaikka ei tämä läpeensä paha mies ole.
Eräänä päivänä Billy Buck ja Carl Tiflin tuovat Jodylle yllätyksenä markkinoilta pienen, punarautiaan ponivarsan. Miehet vannottavat poikaa pitämään hyvää huolta ponistaan ja kouluttamaan sen rauhallisin ottein ratsuksi, kun sen aika koittaa. Mukana tulee vielä hieno punainen sirkussatula, joka ei tietenkään ole niin hieno kuin oikea lännensatula, mutta Jody on siitä mielissään. Vähän häntä kyllä pelottaa tuleva ratsastus, mutta hän pitää mielellään huolta ponistaan.
Ja Jody värähti ajatelleessaan hetkeä jolloin ensi kertaa istuisi satulassa. Poni todennäköisesti heittäisi hänet maahan. Siinä ei olisi mitään häpeämistä.(s. 27)
Pikku hiljaa poni kasvaa ja Jody saa alkaa totuttaa sitä Billy Buckin avustuksella suitsiin, satulaan ja pieneen painoon. Kaikki voisi olla oikein hyvin, ja pian Jodyllä voisi olla lupa ratsastaa ponilla, mutta sitten tapahtuu ikävä käänne, joka sotkee kaiken - ja saa Jodyn ja lukijan murheen murtamaksi. Gabilaniksi nimetty poni nimittäin vilustuu vesisateessa ja saa pääntaudin. Billy Buck kokee asiasta syyllisyyttä, sillä hän tuona aamuna lupasi, että sinä päivänä ei sataisi vettä, ja jos sataisi, tämä huolehtisi ponin sisään. Mies ei kuitenkaan karjanajoltaan päässytkään, eikä Jody voinut muuta kuin katsella koulussa ulos vesisateeseen ja luottaa ystävänsä sanaan. Itseäni hiukan ihmetyttää, miten poni sairastuu heti kerran kastuttuaan - pääntauti on tietääkseni virustauti, jolla ei ole vilustumisen kanssa mitään tekemistä.
Tässä kohden en spoilaa enempää, mutta kerron myös sen, että tarinassa ehditään tutustua Jodyn perheen ja Gabilan-ponin lisäksi omituiseen vanhaan Gitano-nimiseen ukkoon, joka ilmestyy maatilalle ja katoaa yhtä nopeaa kuin tulikin. Tarinan lopussa Jody saa luvan viedä häijyn Nellie-tamman astutettavaksi, jotta hän saisi varsan omakseen. Varsan odottaminen vaatii jo teini-ikäiseltä pojalta sinnikkyyttä, kantaahan hevostamma varsaa lähes vuoden, mutta lopulta h-hetki alkaa olla käsillä. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin pitäisi, eikä Billy Buck halua taas tuottaa pojalle pettymystä. Huh, mikä kammottava loppu kirjassa on! Se panee totisesti miettimään ja jatkamaan tarinaa omassa mielikuvituksessaan eteenpäin.
Punainen poni on tiukasti lapsen näkökulmasta kerrottu tarina vastuunotosta, pettymyksistä ja luottamuksesta. Se on myös pikakelauksella käyty kasvutarina pikkupojasta teini-ikäiseksi. Lapsi luottaa sokeasti aikuisiin, mutta tulee huomaamaan, että aina aikuiset eivät aina pysty pitämään lupauksiaan. Jody ei silti katkeroidu, vaan luottaa yhä, ammentaa voimaansa luonnosta (tai purkaa kiukkuaan siihen) ja löytää omat rauhoittumiskeinonsa. Kotoa ei juuri lohduttajia löydy. Billy Buckia poika kunnioittaa, mutta tämän radikaali teko kirjan lopussa saattaa hiukan syödä pojan kunnioitusta. Lapsia ei ole kirjan tapahtuma-aikaan juuri suojeltu karmaisevilta asioilta, ja tämä tulee tarinassa hyvin esille.
Suomennos välillä tökkii, eli uusi suomennos voisi olla paikallaan. Punainen poni on ajaton, riipaiseva ja realistisen makuinen tarina, mutta ehkä hiukan kyseenalainen. On hankala käsittää, mitä kirjailija on halunnut tarinallaan kertoa. Että aikuiset on hirviöitä? Että elä luota keneenkään? Että vaikka olisit kuinka huolellinen, joku muu tai universumi sössii asiat? Että ponit eivät kestä sadetta, vaan saavat heti kuolemantaudin kastuttuaan? - Mutta toisaalta käsitän.
Arvosanani 3,5
Tämän kirjan lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa:
Luettua elämää
Lukijatar
Kannesta kanteen
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja
Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:
8. Kirja, joka on julkaistu ennen syntymävuottani
Popsugar-haasteessa merkkaan kirjan kohtaan:
A Western
Tämä on kyllä riipaiseva tarina.
VastaaPoista