torstai 16. heinäkuuta 2015

MaddAddam-trilogia: Margaret Atwood

Oryx ja Crake: Margaret Atwood. Suomentanut Kristiina Drews. Otava 2003.

 Englanninkielinen alkuteos (2003): Oryx and Crake. Kansi: Michael Wildsmith

"Booker-palkitun tarinankertojan huikea kannanotto geeniteknologian vaaroista Kaksituhatluvun utopia siitä, mitä voi tapahtua, jos kehitys riistäytyy hallinnastamme.

Yksinäinen mies nimeltä Snowman harhailee meren rannalla. Hän on ehkä maailmanlopun ainoa eloonjäänyt, viimeinen ihminen maan päällä. Seuranaan hänellä on heimo ihmisennäköisiä olentoja, jotka pitävät häntä pyhänä miehenä. Nämä virheettömät vihreäsilmäiset kloonit ovat yksinkertaista väkeä, jotka syövät ruohoa ja parittelevat vain kiima-aikoina, ja heistä on hänelle hyvin vähän lohtua.

Kerran Snowmanin nimi oli Jimmy ja hän kuului luontoa muokkaavaan hyväosaiseen eliittiin ystävänsä Craken ja rakastettunsa Oryxin kanssa. Nyt hän koettaa selviytyä vihamielisen luonnon keskellä ja käy mielessään läpi mennyttä elämäänsä. Katastrofiin johtaneet tapahtumat avautuvat vähitellen, kun Snowman tekee vaarallisen matkan kohtalokkaan Paradiisi-projektin syntysijoille." (Otava)

Oma arvio:

Tätä kirjaa olen harkinnut pitkään, mutta aina se on vain jäänyt. Niinpä innostuin, kun Lukutoukat ja kirjanörtit -Facebook-ryhmässä sovittiin tämä kesäkuun kimppalukukirjaksi. Minähän olen aloittanut tämän MaddAddam-trilogian hassusti kolmannesta osasta Uusi maa, jonka arvion voit lukea tämän alapuolelta.

Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin, vai nykyisyys joka tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkkaan. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin. (s. 195)

Oryx ja Crake aloittaa kertomuksensa yksinäisestä Lumimiehestä, Jimmystä, joka yrittää selvitytyä päivästä toiseen postapokalyptisessä maailmassa, puussa asuen, löytämiään viinanjämiä juoden ja ruuanrippeitä syöden. Hän ei ole kuitenkaan varsinaisesti ihan yksin - hänen luonaan vierailee crakelaisia lapsia, jotka ovat geenimanipuloinnin tulosta ja hämmästyttävän tietämättömiä juuri mistään. Kirjan tarina alkaa pala palalta, takaumien kautta, paljastaa, miksi Jimmy ja crakelaiset vaikuttavat ainoilta eloonjääneiltä - geenimanipuloitujen Gemakkojen, koirasusien ja pesunäätien ynnä muiden erikoisten eläinristeytysten lisäksi.

Kuva: Pixabay

Lumimiehen selviytymiskamppailua ja postapokalyptisen maailman kuvausta on antoisaa lukea. Kehyskertomuksen ja takaumien kautta alkaa valottua, kuka on tuo mystinen Crake, jota Jimmy välillä manailee ja jota crakelaiset palvovat. Selviää myös, kuka on Oryx, jota Jimmy haikeasti lämmöllä muistelee. Kun Jimmyn on lähdettävä ruuanhakureissulle Paradiisiin, sinne mistä kaikki paha sai alkunsa, alkaa lukijalle raottua salaisuuksien verho.

Syrjästä, luultavasti sieltä missä teltat ja asuntovaunut ennen olivat, kuuluu naurua ja laulua, ihailevia ja kannustavia huutoja. Siellä on varmaan käynnissä parittelu, crakelaisille varsin harvinainen tapaus; Crake on tehnyt laskelmansa ja säätänyt, että kerran kolmessa vuodessa naista kohden riittää mainiosti. (s. 218)

Crakelaiset ovat kiehtovia ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan älyllisesti eläimen tasolla. Koska hormonit ja seksiajatukset ovat koituneet ihmiskunnan kohtaloksi, on crakelaisista kehitetty tiettyjen kiima-aikojen varassa eläviä.  He syövät lehtiä ja omia umpisuolipapanoita, ja miespuoliset crakelaiset turvaavat alueen virtsaamalla voimakkaanhajuista virtsaansa yhteisön ympärille rengasmaiseksi vyöhykerajaksi. He luottavat Jimmyyn vain, koska tämä on sanonut olevansa Craken ja Oryxin, näiden jumalhahmojensa asialla.

Mutta oletetaan - vain oletuksen vuoksi, ajattelee Lumimies - ettei hän olekaan lajinsa viimeinen. Oletetaan että on muitakin. (s. 292)

Atwood on luonut niin karmivan, mutta todentuntuisen dystopian, ettei tätä voi laskea käsistään. Kirjassa välillä vilahtaa Herran tarhurit -niminen järjestö, josta ei kuitenkaan kerrota enempää. Seuraava osa on saman niminen, joten olen varma, että siinä asiaan saadaan selvyys. 

Arvosana 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin 
Taikakirjaimet
Kirjavinkit (Mikko)
Notko, se lukeva peikko
Ullan Luetut kirjat


Uusi maa: Margaret Atwood. Suomentanut Kristiina Drews. Otava 2015.



Englanninkielinen alkuteos (2013): MaddAddam


"Palkitun kirjailijan pelottava, ajankohtainen tulevaisuuskuva on seikkailu ja rakkaustarina, kertomus uudesta elämästä ja ihmisyyden vaalimisesta tuhon raunioilla.



Rutto on pyyhkinyt yli maailman, mutta pieni joukko ihmisiä selviää, heidän ohellaan crakelaiset, lempeä jalostettu rotu, joka on kehitetty korvaamaan ihmiset.

Sivilisaatio on raunioina ja maailman ovat vallanneet kasvit ja eläimet. Uuden maan asukkaat yrittävät vaalia ihmisyyden rippeitä, mutta heitä vaanivat odottamattomat vaarat, pahantahtoiset ja älykkäät mutanttisiat sekä tappajiksi ryhtyneiden entisten vankien joukko."

Oma arvio: 

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun luin Otavan kirjakatalogista kuvauksen: wau, dystopia aikuisille, jonka herkkuina olisi muun muassa muuntogeenisiä eläimiä ja kokonaan uusi ihmislaji, Crakelaiset. Minun oli pakko saada lukea tämä kirja,  vaikka huomasin myöhemmin, että tämä on MaddAddam-trilogian päätösosa, enkä yleensä ala lukea kirjasarjaa keskeltä - saati lopusta. Päätin tämän kerran tehdä poikkeuksen. Kirjassa oli onneksi lopussa lyhyet yhteenvedot aiemmista osista Oryx ja Crake (2003) sekä Herran tarhurit (2010). 


Minulla oli pieniä käynnistymisongelmia tarinan alussa, mutta luotin siihen, että tämä erikoinen tarina sieppaisi minut kyllä mukaansa, kunhan alkuhämmennyksestä pääsisin. Voi miten kiehtovan ja omituisen maailman Atwood on luonutkaan! Crakelaiset kaikessa yksinkertaisuudessaan saivat minut välillä raivon partaalle, mutta heistä eduksensa erosi pieni Mustaparta, joka ystävystyi Tobyn kanssa ja alkoi oppia kirjoitustaitoa. Kaikki muuntogeeniset eläinlajit, Gemakot ja Lempaat ja hassut Bioletit olivat tosi hauskoja ja kekseliäitä olentoja  tarinan lomassa. Inhimillisiä ominaisuuksia omaavat Gemakot saivatkin lopussa tärkeän roolin juonen kannalta. 


Tobyn ja Zebin rakkaustarina kulki taustalla mukana, muttei saanut liikaa huomiota. Kirjan parasta antia oli kuitenkin Zebin elämäntarina monine hauskoine ja raadollisine vaiheineen, joita seurattiin takaumana Zebin kertoman kautta. Niiden kautta pääsi parhaiten kurkistamaan Atwoodin luomaan, osin jopa hullunkuriseen dystopiseen yhteiskuntaan kaikkine herkkuineen. 



Pidin myös kirjan rakenteesta ja eri toten siitä, että kappaleet olivat sopivan lyhyitä ja napakoita. Tarina eteni mukavasti eteenpäin vuorotellen Zebin ja Tobyn tarinankerronnan mukana, sekä välillä Tobyn tuntemuksien lomassa. Hauskoja olivat Tobyn iltasadut, joita hän sepitteli yksinkertaisille Crakelaisille. 



Tämän kirjan innoittamana aion lukea trilogian kaksi ensimmäistä osaa myös, ehdottomasti! Arvosanaksi annan tälle loisteliaalle dystopialle 5-



Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!



Sain kirjankansibingooni lisäruksin, hienoa!



5 kommenttia:

  1. Atwood on alkanut viime aikoina kovasti kiinnostaa, nyt sinun arviosi myötä kiinnostaa yhä enemmän. Olen kuitenkin ajatellut, että aloittaisin trilogian ykkösosasta.

    VastaaPoista
  2. Ehkä onkin suositeltavaa aloittaa trilogian alkupäästä. Uusi maa antoi vihiä siitä, että alkuosissa on tapahtunut paljon mielenkiintoisia asioita :)

    VastaaPoista
  3. Minulla on sama kirja käsissäni ja yhtä hullulla menetelmällä. Aion lukea kaksi aiempaakin osaa perään. Minun tarina on hieman erilainen eli tunnen Atwoodin tuotannon. Luen fantasiaa ja scifiä, mutta olen rajoittunut. Olen ollut jopa kateellinen puolisolleni, kun hän lukee fantasiaa. Tuntuu kuin olisin menettänyt sadun maailman. Atwood on minulle tärkeä, jos rankkaan 10 kirjailijaa, niin hän on mukana. Olen lähtenyt leikkiin Kivettyneistä leikeistä ja Lievää vakavammasta. Nyt vain tulin Uuden maan kanssa risteyksen, että luen sen tai heitän hyvästit kirjailijalle. Olen ostanut siis kiltisti kaikki hänen kirjansa tähän asti. Nyt pyysin kirjan ja nyt jatkan Atwoodin matkassa. Toivoisin silti, että kirjoittaisi muutakin.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa hyvin monivaiheiselta tuo sinun suhteesi Atwoodiin, Ulla! Ehkä "aikansa kutakin" -sanonta pitää paikkaansa. Minä vierastan korkeampaa fantasiaa juuri sen takia, että minun on vaikea uppoutua sadun maailmaan - siksi urbaani fantasia on minulle helpompaa.

    VastaaPoista
  5. Minulla on Atwoodit vielä lukematta, vaikka kirjailijan teoksia on omassakin hyllyssä jo kaksi. Tämä MaddAddam-trilogia kiinnostaa kovasti ja kuvauksesi perusteella maailma ja tyyli on kyllä sellainen, josta ehdottomasti pidän. Josko tässä syksyllä saisi vaikka korkattua sen ensimmäisen Atwoodin. :)

    VastaaPoista

Palautetta, ideoita, pyyntöjä ja lukuvinkkejä otetaan vastaan: