Päivitys Lily & Atlas -sarjaan

Luin toisen osan Colleen Hooverin Lily&Atlas -kirjaparista. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni Se alkaa meistä -teoksesta ja aiemmasta teoksesta myös.

Päivitys Royalteen-sarjaan

 Luin Anne Gunn Halvorsenin ja Randi Fuglehaugin Royalteen-sarjan kolmannen osan Vallan huipulla. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan mietteeni tästä ja aiemmistakin osista.

Vampyria-trilogia: Victor Dixen

Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)

Ranskankielinen alkuteos (2020): Vampyria: La Cour des ténèbres. Kansi: Nekro (kuvitukset), Lores Romero (medaljongit), Tarwane (typografia)

"Veri tahrii Versaillesin palatsin kullanhohteen.

Huikea fantasiatrilogia alkaa.

Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.

Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"

Oma arvio:

Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.

Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.

Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.

Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen. 

Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.

"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)

Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin. 

Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita. 

Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?

"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)

Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä  liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko  vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta? 

"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)

Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre  de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.

Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä. 

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muualla:

Lenkillä

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone

Tällä tavalla hävitään aikasota: Amal El-Mohtar ja Max Gladstone. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2023

Englanninkielinen alkuteos (2019): This Is How You Lose the Time War. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Kuolevan maailman tuhkasta agentti löytää kirjeen. Siinä lukee: Poltettava ennen lukemista.

Tällä tavalla alkaa kirjeenvaihto kahden kilpailevan agentin, Punaisen ja Sinisen, välillä keskellä sotaa, joka ulottuu aikojen ja avaruuksien halki. Mutta se, mikä kytee kirjeissä ensin haasteena ja pilkkana, taistelukentälle kuuluvana kerskailuna, kasvaa molempien yllätykseksi joksikin syvemmäksi, heidän erilaisia maailmojaan suuremmaksi.

Paitsi että heidän yhteytensä paljastuminen tietäisi varmaa kuolemaa. Onhan sota edelleen käynnissä. Ja jonkun on voitettava se. Eikö vain?" (Hertta)

Oma arvio:

Odotin paljon tältä Max Gladstonen ja Amal El-Mohtarin yhteisteokselta. Pidän kovasti aikamatkustus-teemaisesta scifistä, ja vieläpä kun kirjassa luvattiin olevan rakkautta ja sen kerrottiin saaneen useita palkintoja, uskoin tämän olevan minun kirjani.

Kirja olikin ihan jotain muuta, mitä ajattelin. Rakkautta siinä kyllä on, ja aikamatkustusta hyvinkin, mutta kirjan maailma ja tyyli ei ole helpoimmasta päästä. Epätoivoisena luin kirjaa eteenpäin ja mielessäni kummitteli lause: "olen ihan liian tyhmä tälle kirjalle. Apua, en ymmärrä mitä tässä tapahtuu..." 

PPS. Toivottavasti huomasit eron tämän sumakin ja sen myrkyllisen välillä. Vain toinen niistä on punainen. (s. 118)

Olen tottunut kirjoittamaan jonkinlaista juonikuvausta lukemistani kirjoista. Nyt mietin koko lukemisen ajan, miten ihmeessä osaan kertoa kirjasta mitään järkevää. Yritän kuitenkin. Kirjassa vuorotellaan kahden päähenkilön, Punaisen ja Sinisen näkökulmien välillä. Luvut ovat aika lyhyitä, ja näkökulmavaihdoksen välissä on aina kirje, jonka kulloinkin näkökulmahenkilönä ollut lukee. Punainen ja Sininen ovat kilpailevia agentteja, jotka sukkuloivat eräänlaisten säikeiden avulla ajassa suorittaen erilaisia, hyvinkin verisiä tehtäviä. Toinen on Viraston, toinen Puutarhan alaisuudessa. Puhutaan yläsiimoista ja alasiimoista, punotaan ajan palmikkoja. Välillä käydään menneisyydessä hyvinkin kaukana, dinosaurusten ajassa, seurataan Atlantiksen uppoamista ja Lontoon paloa. 

Kaikki siis lähtee Sinisen jättämästä kirjeestä, joka on tarkoitettu Punaiselle. He aloittavat vaarallisen kirjeenvaihdon, jossa jokainen kirje on jätetty mitä mielikuvituksellisemmin. Luottamus vahvistuu, tunteet voimistuvat, enää he eivät ole kilpailijoita vaan liittolaisia. Sana rakkaus mainitaan.

Kysyit nälästä.

Kysyit erityisesti, olenko minä tuntenut nälkää.

Lyhyt vastaus: en.

Pidempi vastaus: en kai?

Tyydytämme tarpeet ennen kuin ne iskevät. (s. 72)

Alussa yritin liikaa ymmärtää kaikkea, ja epätoivoni kasvoi. Sitten päätin vain rentoutua, nauttia sanoista ja kauniista lauseista, antaa kirjan kuljettaa. Se helpotti. En osaa selittää, ovatko Punainen ja Sininen ihan täysin ihmisiä, jonkinlaisia kyborgeja kenties? Kirjan kuvauksessa puhutaan sateenkaarirakkaudesta, ja molemmat agentit ovat kuvailujen perusteella naisia, mutta hyvin sukupuoleltaan neutraaleja minun mielestäni. Kirjan lopussa aikamatkustus saa uusia sävyjä, kun lukijalle alkaa selvitä, kuka Punaista seurannut etsijä, varjo on. Tällaisia oivalluksia minä rakastan.

Kyynelissä on ensin vihaa, mutta viha palaa nopeasti loppuun. Kyyneleet jäävät.

Punainen sujauttaa sormen läpän alle ja nykäisee. Sinetti murtuu vaivattomasti kuin selkäranka. 

Hän lukee. 

Hänen ympärillään maailma palaa. Kasvit kuihtuvat.

Aallot huuhtovat raatoja rantaa. (s. 186)

Tällä tavalla hävitään aikasota on hieno scifiteos. Hieno nimenomaan: siinä on kauniita sanoja, kaunista kuvailua, kaunista rakkauden ylistystä. Minulle tämä ei kuitenkaan ollut ihan se nappivalinta, sillä haluan lukea helpommin ymmärrettäviä kirjoja. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän, ja ymmärsin tästä edes vähäsen. Erityismainintani vielä upeasta (ja varmasti vaativasta) suomennoksesta Kaisa Rannalle ja kauniista kannesta Sanna-Reeta Meilahdelle!

Minun on hirveän hankala antaa tälle arvosanaa, koska sen hienouden takia arvosana voisi olla korkeampi, mutta se kokemus, minkä minä sain, ei yllä samaan. Siksi...

..annan arvosanaksi 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

POC-lukupiiri

Kulttuuritoimitus

Kirjavinkit

Kirjafile

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen. Kvaliti 2023 (Rakkausmyrsky #1)

"Aniko ei halua kenenkään määrittelevän itseään, ei edes poikaystävänsä Josen. Hän tutustuu verkossa salaperäiseen ja ihanaan Morganiin ja jättää tutun elämän, työn ja poikaystävän kesäksi taakseen tutustuakseen uuteen rakkauteensa ja viettääkseen tämän kanssa aikaa Helsingissä. Morgan on kuitenkin aivan toisenlainen kuin Aniko on kuvitellut - tuntevatko he toisiaan ollenkaan? Unelma täydellisestä rakkaudesta murtuu, kun Morgan tekee hänelle pahaa: jotain niin pahaa, että aluksi siitä on vaikea puhua. Mutta Anikon täytyy kertoa - ensin ystävälliselle Pajulle, sitten Joselle. Voiko antaa anteeksi sille, joka on loukannut kaikkein syvimmin?

Säeromaanin muotoon kirjoitettu Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorille aikuisille suunnatun Rakkausmyrsky-trilogian, joka käsittelee vakavia aiheita modernilla otteella."

Oma arvio:

Olipas mukava saada vielä yksi kotimainen säeromaani luettavaksi loppuvuodeksi. Olin unohtanut tämän kirjan toiseen kirjapinooni, mutta onnekseni sen löysin. Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lasten- ja nuortenkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut melkoisen kunnioittavan määrän, ja lisäksi olen törmännyt muutamaan hänen kirjoittamaansa selkoromaaniin. Tutkiessani hänen tuotantoaan häneltä on ilmestynyt myös runoteoksia ja aikuisten romaaneja sekä mm. selkotietoa. Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorten aikuisten rakkausteemaisen Rakkausmyrsky-trilogian. Hiukan epäselväksi minulle jäi, kirjoittaako Marttinen kaikki trilogian osat, vai tuleeko siihen eri kirjoittajia. Senpä näkee sitten.

Kai sitä kutsutaan rakkaudeksi. 

Ehkä Jose ja mä ollaan yhdessä

ikuisesti. (s. 7)

Aniko on jo teini-iän alusta saakka seurustellut Josen kanssa. He ovat unelmapari, mutta Aniko on alkanut kaivata jotain enemmän. Jotain muuta, jotain uutta. Kaikki tuntuu niin laimealta. Aniko työskentelee lähikaupan kassalla, jossa kaikki tuntevat hänet, hymyilevän kassatytön, ja illat hän istuu tylsistyneenä sohvalla. Jose ei ymmärrä, mitä Aniko kaipaa. 

Sitten Anikon elämään astuu feniks235, ihana tyyppi, joka saa Anikon tunteet taas heräämään. Jose alkaa aavistella jotain, mutta haluaa pitää kiinni Anikosta kynsin hampain. Aniko viestittelee ja soitteleekin nimimerkin takana olevan Morganin kanssa, ja rakastuu tähän yhä enemmän. Kesän tullen Aniko haluaa kuitenkin tehdä rohkean ratkaisun ja matkustaa yksin toiselle puolen Suomea, Helsinkiin asti, tapaamaan Morgania. Miksi yksin, kyselee äiti. Mikä juttu tää on, kyselee Jose hädissään. Anikon on kuitenkin mentävä.

Halusin tietää,

millaiset sen silmät oikeasti olivat,

miten se katsoisi minua,

miltä sen iho tuoksuisi,

miltä tuntuisi painautua 

sitä vasten.

<3 <3 <3 (s. 53)

Helsingissä iskee hätä, sillä Morgan ei olekaan asemalla vastassa. Mukava katutaiteilija Paju auttaa Anikoa ahdingossa, ja hänestä tuleekin Anikon uusi ystävä. Morgankin ilmestyy myöhemmin paikalle, ja alussa kaikki tuntuu olevan täydellistä, mutta Morgan ei olekaan ihan sellainen, millainen hän Anikon mielikuvissa oli. Todella ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi Anikolla on tukea ja turvaa muista ihmisistä. 

HYÖKYAALTO

löi mun yli, pyristelin pintaan,

haukoin henkeäni

etten hukkuisi. (s. 187)

Pidin oikein kovasti tästä säeromaanista. Osa tapahtumista on aika rankkoja, mutta ne on käsitelty hienotunteisella tavalla. Aniko on sympaattinen nuori aikuinen, joka on eksyksissä tunteidensa kanssa eikä tiedä vielä täysin, mitä haluaa. Rakkauden määritelmää pureksitaan kauniisti. Keskiössä ei ole pelkästään romanttinen rakkaus. Minusta ihanaa on se, miten Jose yhä jaksaa tukea Anikoa, vaikka tämä lähti Helsinkiin toisen takia.

äkkiä Josesta oli tullut sellainen,

kiltti ja kärsivällinen,

eikä mikään siinä enää ärsyttänyt minua.

Miksi ihmeessä olin joskus

kaivannut pois sen luota? (s. 166-167)

Pidän myös siitä, ettei sukupuolta määritellä eikä korosteta. Minä jopa tein väärän oletuksen yhden henkilöhahmon sukupuolesta. Myös Anikon ihonväriä ei mainita suoraan missään vaiheessa, vaan sen voi lukija päätellä erinäisistä yhteyksistä tarinan edetessä. 

Käsittääkseni Aniko asuu Rovaniemellä, sillä hän viittaa siihen, että hänen kaupungissaan porot ovat samalla uimarannalla lasten kanssa. Mukava, että Lappiin sijoittuviin YA-kirjoihin välillä törmää, vaikka osa tapahtumista olikin Helsingissä. Morgan kommentoi myös Anikon murretta, mikä ärsyttää Anikoa. 

Tähdet syntyvät sattumalta lähtee ehdottomasti yläkoulun ysien vinkkauspakettiini.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Rajaton: Tiffany D. Jackson