Raakaversio: Ansu Kivekäs

 Raakaversio: Ansu Kivekäs. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Ihanan, suorapuheisen Ellin tarina on täynnä mustaa huumoria ja yllättäviä käänteitä.

Ellin ensirakkaus johtaa sutinaan perhekodissa ja koko lähiössä, pyörätuolista viis! ”Mä synnyin 15-vuotiaana, kun Jussuf työnnettiin tän mestan ovesta sisään. Siihen asti olin lähinnä haaveillut elämästä. Se alkaisi, kun mä kelaisin täältä täysi-ikäisenä ulos. Jussufilta opin, että kandee tehdä kaikki heti. Nyt. Koska huomisesta ei kukaan tiedä."

Ellin vaatimaton ura influensserina saa yllättävän käänteen, kun Jussuf, tunnettu pilvikauppias ja pikkugangsteri, sijoitetaan samaan perhekotiin. Jussufin seurassa ei koskaan ole tylsää! Luovuus kukkii ja Ellin kuvaamien videoiden suosio räjähtää. Juuri kun on hauskaa, menneisyyden haamut heräävät hönkäilemään niskaan. Levottomalla Jussufillakin on kääntöpuolensa ja -veitsensä, sekä hämäriä tuttavia tyylikkäissä Tesloissaan. Rytinässä syntyy säröjä entisten kolhujen päälle.

Pitääkö elämän olla aina näin vammaisen vaikeaa? Elli pohtii ja kääntää pyörätuolinsa päin biologisia perheenjäseniään. Lopulta on kohdattava se kaikkein pelottavinkin. Raakaversion Elli pyristelee räiskyvästi irti henkisistä ja fyysistä kahleista kohti omaa elämää, iloa ja ilmaisun vapautta. Omaperäinen, mahtavan musta huumori leimaa Ansu Kivekkään kirjoja." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen Ansu Kivekkään nuortenromaani, jonka luen. Kirjaston nuortenkirjahyllyssä silmiini ovat usein osuneet Musta kaista -sarjaan kuuluvat kirjat Päin Porkkalaa ja Täysillä metsään. Onpa hän kirjoittanut aikuisille ja alakouluikäisille myös. 

Raakaversion päähenkilö Elli erottuu heti alussa edukseen. Hän on ehkä sarkastisin kirjoissa tapaamani hahmo  hetkeen. Kaiken sen sarkasmin ja angstiraivareiden takana on kuitenkin hyvin herkkä ja rikkinäinen tyttö. Elli on pyörätuolissa auto-onnettomuuden takia, johon johti hyvin ikävien sattumusten summa - ja Ellin impulsiivinen ja äkkipikainen luonne. 

Riehuttuani

turhaan

haukuttuani kaikki pystyyn

turhaan

murhattuani

maailman

mikään ei muuttunut.

Takaisin lähtöruutuun. (s. 121)

Nyt Elli on perhekodissa, jossa asperger-piirteinen Nico hokee "ei Wittua", mutta on Ellille korvaamaton pelikaveri, perhekodin pitäjät Pike ja Pena, noloja molemmat omalla tavallaan, ja sivari-Kaapo, jonka jalan päältä Elli "vahingossa" rullaa.  Ja sitten Elli rakastuu: Komea, tumma Jussuf, diagnoosinaan luultavasti ADHD, ja jota kaikki tytöt koulussa ihailevat, tulee uudeksi asukkaaksi.

Elli pitää omaa vlogia, joka ei kuitenkaan ole saanut kovin suurta suosiota. Kun hän eräänä päivänä sattuu kuvaamaan erästä konfliktia Jussufin ja perhekodin aikuisten välillä, hän saa sikapaljon lisää katsojia. Jussuf saa idean ottaa Ellin kuvaamaan tämän skeittitemppuja. Tästä molemmat hyötyisivät. Elli suostuu, sillä hän on ihan lääpällään Jussufiin, vaikka tällä vaikuttaa olevankin välillä tosi epämääräisiä bisneksiä.  Pike ei ole lainkaan innoissaan Ellin ja  Jussufin romanssista, koska ei vielä tunne Jussufia tarpeeksi, ja muistuttaa Elliä ehkäisystä. Toisaalta Elli on saanut ihastumisestaan uutta energiaa ja innostuu taas hieman koulujutuistakin.

Elli on säännöllisesti yhteydessä omaan perheeseensä, tai lähinnä matkustelevaan ja yltiöreippaita tsemppilauseita viljelevään mummoonsa. Äiti on vielä toipumassa mielenterveysongelmistaan, mutta on Ellille rakas ja tärkeä. Isä on lusimassa eikä Elliä voisi vähempää kiinnostaa, mitä tälle kuuluu. Kirjan tapahtumat heittävät Ellin lopussa uskomattomiin tilanteisiin ja hän saa huomata, ettei kaikkiin todellakaan olisi ollut luottaminen. Hän huomaa, että juuri ne ärsyttävimmät tyypit perhekodista saattavat olla ne kaikkein rakkaimmat. Vaikka loppujen lopuksi äiti on aina rakkain.

Kaikki aikuiset oli mokannu raskaasti. Kaikki! Jotain lastensuojelua muka. Miten alaikäinen edes joutui tollaseen tilanteeseen?! Niinpä! (s. 178)

Huomaa, että Kivekäs on työskennellyt aiemmin erityisopettajana, sillä kirjassa käytetään hyvin autenttista kieltä. Muutenkin nuorten henkilöhahmojen asenteet ja tavat reagoida ongelmiin vaikuttavat uskottavilta. Ellin musta huumori ja sarkasmi (sekoitettuna kyynisyyteen) suorastaan huokuu kirjan sivuilta. Jussuf on henkilönä kauhean luotaantyöntävä sekoiluineen ja hämäräbisneksineen kaikkineen, mutta toisaalta se on ihan ymmärrettävää. Kirjan rakennetta keventää myös väliin ujutetut kivat säeromaanipätkät. 

Raakaversio menee uskoakseni hyvin läpi kohderyhmälleen eli yläkouluikäisille lukijoille. Minut tarina jätti hiukan kylmäksi, etenkin kun kirjan loppupuolen tapahtumat tuntuivat liian epäuskottavilta. Tosin Elli jäi pitkäksi aikaa mieleeni erikoisena, räväkkänä henkilöhahmona.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas

Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen

 Tuntematon taivas: Elina Rouhiainen. Tammi 2022

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Sota. Rakkaus. Siperia.

Paranormaalin romanssin ja urbaanin fantasian taiturin ensimmäinen realistinen YA-romaani kertoo rakkaudesta, kuolemasta sekä vaikeista valinnoista ja perustuu pohdintoihin siitä, miltä nykyajan sotaromaani voisi näyttää.

Tapahtumat sijoittuvat Venäjälle vuoteen 2002, jolloin toinen Tšetšenian sota oli yhä käynnissä. Dima ja Aljona kohtaavat toisensa Siperian junaradan varressa. Moskovalainen Dima on karannut armeijan kutsunnoista, Aljona taas ei halua jättää kotikyläänsä, vaikka kaivosteollisuus varjostaa sen ja koko paikallisen evenkiyhteisön tulevaisuutta. Molemmat heistä ovat joutuneet kasvokkain kuoleman kanssa. He ehtivät viettää yhdessä kolme kuukautta, kunnes Aljonan upseeri-isä palaa komennukseltaan. Kolme kuukautta, jotka riittävät kyseenalaistamaan aivan kaiken..."(Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Elina Rouhiainen teki minuun aikanaan vaikutukset Susiraja-sarjallaan. Sitä seurannut Väki-trilogia ei ollut minulle ensimmäistä osaa lukuun ottamatta niin suuri lukukokemus, mutta kiehtova urbaanifantasia sekin. Oli hyvin jännittävät fiilikset tarttua nyt tähän kirjailijan ensimmäiseen realistiseen romaaniin. Sota ja Venäjä, mikäpäs vielä sen ajankohtaisempi aihe. Kirjassa tosin eletään 2000-luvun alkua ja Tšetšenian sotaa, mutta samantyyppisiä asioita käsitellään, jotka voisivat sopia tähänkin hetkeen. Sota-aiheinen romaani nuorille aikuisille on myös jotain sellaista, jota ei ihan yhtenään julkaista. 

Diman mieleen muistuivat Mišan sanat: He eivät opettaneet meille mitään. He vain lähettivät meidät sinne. (s. 219)

Jos kirjan ensimmäinen luku on nimeltään "Niska-perseote", se ei voi olla muuta kuin hyvä. Nuori Dima nakataan tällä kyseisellä, hyväksi havaitulla otteella junasta keskellä Siperiaa. Pienellä juna-asemalla on vain kourallinen ihmisiä, mutta yksi niistä näyttää ystävälliseltä. Hän on evenkityttö Aljona, joka tulee kysymään Dimalta, onko kaikki kunnossa. Hän myös valistaa poikaa, että hänen määränpäähänsä Habarovskiin on matkaa liki 4000 kilometriä. Eikä junia ole lähiaikana sinne menossa. Niinpä tuo ystävällinen tyttö ehdottaa, että Dima lähtisi hänen ja isovanhempiensa kyydissä heidän asuinkyläänsä. Dimalla ei ole juuri muita vaihtoehtoja.

Evenkien asuinalue ei loista tyylikkyydellään, mutta Dima on tyytyväinen, kun saa yöpyä Tatjanan ja Jevgenin ylimääräisessä huoneessa. Isovanhemmat ovat alkuun hyvin ynseitä Dimaa kohtaan, mutta Aljona on oma ystävällinen itsensä. Dima kiinnittää huomiota Aljonan pukeutumistyyliin, joka poikkeaa huomattavasti samanikäisten venäläisneitojen vaatteista. Aljona lupaa Diman asua heidän luonaan siihen asti, kunnes hänen isänsä palaa komennukseltaan. Diman kauhuksi Aljonan isä on upseeri, ja jossain vaiheessa paljastuu, miksi Dima on pakomatkalla kohti Habarovskia, tätinsä kotia. 

Dima on pakoillut kutsuntoja, sillä hänen isoveljensä kokemukset Tšetšenian sodasta eivät juuri lievennä pelkoja sotimaan joutumisesta. Kuitenkin eräänä päivänä hän aukaisee oven väärille tyypeille ja joutuu armeijan kynsiin. Diman kokemukset ennen pakomatkaansa kohti Siperiaa ovat karmaisevia. Hän mieluusti unohtaisi sen kaiken.

"Me pääsemme sinne", Dima sanoo. "Tuntemattomaan taivaaseen. Ja sitten se ei enää ole tuntematon." (s. 241)

Dima auttaa Aljonaa kaupalla, jonka pitämisestä tämän perhe saa toimeentuloa, vaikkakin niukasti. He alkavat lähentyä ja rakastuvat. Dima pääsee myös näkemään, kuinka omalaatuinen evenkien oma kulttuuriperimä on, ja kuinka Aljona kuitenkin ensisijaisesti tuntee aina kuuluvansa tähän yhteisöön. Evenkien asuinsijoja uhkaa alueelle ujuttautuva kaivosteollisuus. Aljonalla on tämän huolen lisäksi salaisuus kannettavanaan, jonka salaaminen Dimalta alkaa myöhemmin näkyä hänen käytöksessään.

"Onko sinun isäsi tappanut ihmisiä?"

Aljonan katse on siirtynyt jonnekin kaukaisuuteen: "Hän ei ole koskaan sanonut, että olisi."

"Hän luultavasti on."

"Ehkä. Mutta hän on minun isäni ja minulle hän on hyvä." (s. 176)

Tuntematon taivas esittelee mukaansatempaavan tarinan lisäksi kiehtovalla tavalla venäläisiä ja evenkiläisiä tapoja ja kulttuuriperimää. Kirjassa on myös sisältövaroitukset, mikä on vielä perin erikoista suomalaisissa YA-romaaneissa. Siitä huolimatta kirja ei ole minusta nuorille mitenkään liian rankkaa kamaa, mutta hyvä, että herkimpiä varten varoitukset ovat olemassa. Lähinnä Diman kokemukset armeijan kutsunnoissa ennen pakomatkaa ovat sitä rankinta settiä. Kirjassa on myös mukavan lyhyet kappaleet, mikä tekee lukukokemuksesta kevyen.

Vaikka viihdyin kirjan parissa ja se on minusta hyvin kaunis ja taidokas YA-romaani siperialaisine miljöineen, jotain jäin silti kaipaamaan, jotta arvosanani olisi yltänyt nelosella alkavaksi. En päässyt päähenkilöiden sisään kunnolla ja näin ollen tunnekokemukset etenkin romantiikkapuolella jäivät hiukan vajaiksi.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Yökirjeitä: Mila Teräs

 Yökirjeitä: Mila Teräs. Otava 2022

Kansi: Tuuli Juusela, Getty Images / Secret Agent Mike

"Vavahduttava romaani tyttönä olemisen vaikeudesta ja ilosta, jonka voi löytää uudelleen.

15-vuotias Frida on tehnyt niin kuin muutkin: ladannut someen kuvia, viekoittelevia ja ihania. Hän on saanut tykkäyksiä, seuraajia, viestejä. Ällöttäviltä ukoilta, mutta myös Nikolta, vain muutamaa vuotta vanhemmalta ja tosi suloiselta. Niko on pyytänyt vartalokuvaa, halunnut tavata.

Kaikki mitä sitten tapahtui on niin inhottavaa, että Frida on sulkenut sen mielestään. Mutta ruumis muistaa, se on turvaton, ei tunnu enää kuuluvan hänelle eikä ainakaan tuota iloa.

Ahdistavat muistot valvottavat. Itselleen kirjoittamissaan yökirjeissä Frida uskaltaa lähestyä totuutta ja alkaa taas hyväksyä itsensä." (Otava)

Oma arvio:

Mila Teräksen Yökirjeitä on ohut kirja, joka kätkee sisälleen niin paljon kipeää mutta tärkeää sanomaa tyttöydestä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja somen tuomista ulkonäköpaineista ja oikeudesta omaan kehoon.

Jos sanon, että miehet ahdistavat, 

tarkoitan siis aivan kaikkia.

Aina on sellainen pelko mielessä, 

että entä jos. (s. 64)

Frida kantaa sisällään salaisuutta, jonka hän purkaa vain päiväkirjanomaisiin yökirjeisiinsä. Häntä vanhempi Niko on aiheuttanut Fridaan kipeän särön, joka on lukkiuttanut hänen koko kehonsa. Nykyään häntä ällöttää kaikki kommentit, joita hän saa ulkonäöstään. Häntä ahdistaa myös kaikki miehet. Someen hän ei halua enää ladata samanlaisia kuvia, mitä hänen luokkansa suositut tytöt lataavat. Heidän elämänsä näyttää niin mutkattomalta somepäivitysten perusteella. 

Miksi ihmisten on pakko muuttua? Tyypit, joita hän oli aikaisemmin pitänyt hauskoina ja hyvinä ystävinä, olivat nykyään ainoastaan outoja. (s. 17)

Fridan entinen hyvä ystävä Armi viihtyy nykyään uusien kavereiden kanssa eikä tunnu huomaavan Fridaa. Eniten loukkaa se, ettei Armi voi sanoa suoraan, ettei Frida enää kiinnosta. Äiti tuntuu tosi ärsyttävältä ja nololta somepostauksineen. Burleskia harrastava mummo taas on vapaamielinen ja puhuisi Fridan kanssa seksistä ja seksuaalisuudesta enemmän kuin mielellään, mutta Frida ei halua kuulla. Sukulaiset ja luokkakaverit kommentoi Fridan laihuutta ja niukkaa syömistä. Äiti motkottaa Fridan löysistä vaatevalinnoista. Mitä se kellekään kuuluu? Tuntuu, ettei Fridalla ole maailmassa ketään.

Mitä Frida sanoisi? Miten hän kertoisi, että hänellä oli viime kuukausina ollut tosi paha olla, toisin sanoen, hän oli ollut aika sekaisin. (s. 96)

Pitkään Frida yrittää vältellä koulun toista yksinäistä, Neoa, mutta antaa tälle lopulta periksi yhteisen ryhmätyönkin takia. Onneksi, sillä Neosta Frida saa ystävän. Neoa ja Fridaa yhdistää kepparit, niiden tekeminen ja niillä harrastaminen, mikä ei ehkä ole muiden samanikäisten mielestä kovin cool harrastus. Neo houkuttelee Fridan ratsastamaan, joka osoittautuu alkuun tytölle haastavaksi, koska hän ei osaa rentouttaa vartaloaan hevosen selässä. Frida on niin lukossa, että se vaikuttaa kaikkeen. 

Uskaltaako Frida luottaa Lumi-hevoseen ja vapauttaa vartalonsa tämän liikkeisiin? Uskaltaako hän paljastaa yökirjeidensä salat ystävälleen? Uskaltaako hän luottaa äitiinsä ja kertoa, mitä Niko teki, vai syyttääkö äiti häntä typeryydestä? Uskaltaako Frida koskaan ihastua, tai nauttia omasta kehostaan ja seksistä? Atso katsoo häntä sillain kivasti ja puolustaa koulussa tyttöjen oikeuksia, ja se jos mikä tekee vaikutuksen.

Sanon vaan, että saakeli

sellaisesta tyypistä menee todellakin maku, 

joka alkaa täysin yllättäen lähettää kuvia haarovälistään. (s. 106)

Yökirjeitä on herkkä, kaunis mutta myös rankka ja surullinen kirja. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Fridan yökirjeet tekstin välissä tuovat säeromaanin tyylisiä paljastuksia siitä, mikä Fridaa painaa: mitkä asiat pitävät häntä öisin hereillä. Minusta on tuotu hienosti esille ratsastusharrastuksen kautta se, miten moneen asiaan vaikuttaa, jos keho on lukossa. Olen myös erityisen ilahtunut keppariharrastuksen esiintuomisesta, sillä sitä ei kovin useassa nuortenkirjassa vieläkään näy. Rankkojen teemojen vuoksi suosittelisin tätä yli 14-vuotiaille.

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Candace Bushnell & Katie Cotugno: Tyttönä olemisen säännöt

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen.

 Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen. Tammi 2022.

Kansi: Laura Lyytinen, istockphoto

"Miksi vihreän lohikäärmeen kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan?

Vihreän lohikäärmeen risteys on nuortenjännäri menetyksestä ja ystävyyden voimasta. Asioista, joita ei haluta paljastaa aikuisille. Maailmasta, jossa pelko ja toivo kietoutuvat toisiinsa, eikä kukaan lopulta pärjää yksin.

Kuka on maalannut kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin lentoon lähdössä olevan vihreän lohikäärmeen? Miksi kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan, vaikka se maalataan peittoon tai koetetaan pestä pois?

Juuri lukion aloittanut Viggo tietää, että alkuperäisen maalauksen teki hänen veljensä Joel. Joel harrasti mahjongin japanilaista versiota riichiä ja vihreä lohikäärme oli hänen lempitiilensä pelissä. Joel on ollut kadoksissa yli kaksi vuotta, eikä poliisilla ole minkäänlaista johtolankaa. Onko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi?

Selma ja hänen ystävänsä Sennu Koivu kävivät usein katsomassa lohikäärmettä. Vietnaminkiinalaisen äidin tytär Sennu oli heidän leikeissään itäinen lohikäärme, Selma läntinen. Tytöt keksivät yhdessä lohikäärmeiden kielen, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin he. Nyt Sennua ei enää ole, mutta Selma käy lohikäärmeen luona etsimässä yhteyttä kuolleeseen ystäväänsä.

Selman sisaruksella Savulla on omat huolensa. Roadman-kulttuuria ihannoiva jengi on saanut kiristettyä hänet mukaan ryöstelemään merkkivaatteita. Selma ei halua katsoa vierestä, kuinka Savu tuhoutuu. Uskaltaako hän kertoa murheestaan Sennun isälle Pekka Koivulle, joka on töissä Länsi-Uudenmaan poliisin nuortenyksikössä? Minkä neuvon Vihreä lohikäärme antaa Selmalle ja Viggolle?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Leena Lehtolainen on tullut tunnetuksi muun muassa Henkivartija- ja Maria Kallio -dekkarisarjoistaan, mutta nyt hän on kirjoittanut - ja hyvä niin - jännärin myös nuorille lukijoille. Vihreän lohikäärmeen risteys on itse asiassa Lehtolaisen kolmas nuortenromaani, sillä hän on uransa alkuvaiheilla kirjoittanut kaksi nuortenkirjaa: Ja äkkiä onkin toukokuu (1976) ja Kitara on rakkauteni (1981) (Lähde: Wikipedia.) Tämä kirja on minulle ihka ensimmäinen kirjailijalta luettu kirja, sillä kotimaiset dekkarit eivät ole minua erityisesti koskaan kutsuneet puoleensa. 

Lukiolainen Viggo näkee kirjan alussa, miten oranssitukkainen tyttö seisoo kynttilä kädessään sähkökaappiin maalatun lohikäärmekuvan edessä, jonka on maalannut hänen Joel-veljensä ennen katoamistaan. Viggo ei ehdi sanoa tytölle mitään, kun tämä on jo poistunut paikalta. Tästä lähtien Viggoa kiehtoo tuo tyttö, joka saattaisi mahdollisesti olla se mystinen tyyppi, joka maalaa tuhritun lohikäärmeen aina uudelleen kuosiinsa. Tunsiko tuo tyttö Joelin? Viggon on päästävä tytön puheille. Eräänä toisena päivänä hän näkee tytön hiippailemassa pusikossa, aivan kuin tämä olisi ottanut Viggosta kuvan kännykällään.

Oli ärsyttävää ja väärin, että että hän joutui sepittelemään valheita Savun suojelemiseksi! (s. 98)

Ysiluokkalainen Selma ei tiedä, kuka lohikäärmeen käy maalaamassa aina uudelleen. Maalaus on hänen muistopaikkansa, jossa hän käy sytyttämässä kynttilän syöpään menehtyneen Sennu-ystävänsä muistolle. Lohikäärmeet olivat heidän yhteinen juttunsa, joten maalaus on oikein oiva muistoalttari. Selmalla on ystävän menetyksen lisäksi toinenkin huoli, nimittäin hän uskoo, että hänen Savu-sisaruksensa on sekaantunut johonkin rikosvyyhtiin. Savu ilmestyy kotiin murjottuna, hänen huoneestaan löytyy merkkitavaraa ja hän vaikuttaa erilaiselta. Äidillä ei tunnu olevan aikaa eikä silmää huomata, mistä on kyse. Sisarus vannottaa Selmaa pitämään huolta omista asioistaan. Niinpä Selmalla on melkoinen taakka yksin kannettavanaan. Onneksi hänellä on muistonsa Sennusta, parhaasta ystävästään, ja hän käy yhä tämän kanssa keskusteluja mielessään. 

Mitä hän oikein oli kuvitellut? Että kynttilän polttaminen Selma-nimiseksi osoittautuneen tytön kanssa Vihreän lohikäärmeen luona toisi jotenkin Joelin takaisin? (s. 53)

Viggo ja Selma alkavat tutustua ja sopivat myöhemmin tapaamisen lohikäärmemaalaukselle. He päättävät selvittää maalauksen ja Joelin katoamiseen liittyvän arvoituksen yhdessä. Samalla he tulevat jakaneeksi omat huolenaiheensa: Selma ystävänsä menetyksen ja sisaruksensa oudot puuhat, Viggo taas sen epätietoisuuden, jonka veljen äkillinen katoaminen on aiheuttanut niin hänessä kuin koko perheessä. Viggo tuntee, että veljen katoamisen jälkeen häntä ei ole huomattu enää kotonaan. Äiti saa romahduskohtauksia ja isä on kiireinen ja etäinen. 

Pyhä Joel, tahraton ja kuuliainen. Sellaisena vanhemmat nyt veljen esittää. Viggo ei ollut edes kuvitellut pystyvänsä täyttämään Joelin saappaita. (s. 207)

Vihreän lohikäärmeen risteys on huolella ja vetävästi rakennettu nuortenjännäri, jossa vilahtaa myös Maria Kallio -sarjasta tutut rikospoliisit. Kirja muistuttaa mukavalla tavalla perinteistä nuortenkirjaa, mutta siinä on toki nykyaikaan sopivat elementit kunnossa, kuten Savusta käytetty sukupuolineutraali sisarus-termi ja kulttuurinen inklusiivisuus. Viggon ja Selman ystävyys kehittyy omaan tahtiinsa, syvenee joksikin muuksi - ihastumiskuviot on hyvin kesysti kirjoitettuja, joten kirjaa voi hyvin suositella vaikka jo kutosista eteenpäin. Erittäin kantavana teemana on se, miten käy, kun nuori pitää kaiken huolen sisällään, ja miten vastuulliset aikuiset voivat ottaa ohjat käsiinsä ja vähentää näin nuoren huolitaakkaa.

Minä viihdyin kovasti kirjan parissa ja pidin kovasti Lehtolaisen selkeästä, lyhyitä virkkeitä suosivasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Aion ottaa tämän yläkoulun vinkkauksiin mukaan ehdottomasti!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

 Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2022 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Finlandia-voittajan mestarillinen, kerros kerrokselta aukeava romaani

Kolme nuorta etsii elämänsä suuntaa ja unelmiaan romaanissa, jossa kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää. Sattuma sitoo nuoret merkillisillä langoillaan yhteen.

Kadun nimi on Turnaround ja se näyttää aivan tavalliselta englantilaiselta pikkukadulta. Viimeisessä talossa tapahtunut onnettomuus on kuitenkin sysännyt liikkeelle asioita, joita ei voi pysäyttää. Teini-ikäinen Ian asuu yksin ja tekee konemusiikkia. Suomeen adoptoitu Elias perii kadulta talon biologiselta isältään ja unelmoi täydellisen roolipelin kehittämisestä. Kun samalle kadulle ilmaantuu salaperäinen hupparipäinen K, nuorten kohtalot kietoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla. Marisha Rasi-Koskinen on jälleen punonut todellisuuden arvoitusta pohtivan nuortenromaanin, jonka tiheä tunnelma vie lukijan mukanaan." (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olin aivan hämmästyneen hullaantunut Marisha Rasi-Koskisen aiemmasta YA-kirjasta Auringon pimeä puoli, joten odotin saavani tästäkin uusimmasta yhtä huikean lukukokemuksen. Kirjan kuvauksessa kerrotaan aika vähän, mitä tyylilajia kirja edustaa, mutta aavistelin aiemman kirjan perusteella, että jotain, vähintäänkin maagisen realismin spefiaineksia Pudonneet tulisi sisältämään. Ja olin hyvinkin oikeassa.

Kirjan juonesta en haluaisi paljastaa liikaa, sillä kirjan yllätyksellisyys on se juttu. Kerron kuitenkin sen kiehtovista henkilöhahmoista ja tapahtumapaikasta, Turnaround-nimisestä pikkukadusta Lontoosta, jossa junaradan läheisyys aiheuttaa tärinää talojen sisällä. Ja jota on kohdannut kauhea onnettomuus 15 vuotta sitten, kun kadun viimeisen talon 2-vuotias poika putosi portaat alas ja menehtyi.

17-vuotias Elias on juuri matkustanut Mapa-koiransa kanssa Suomesta Lontooseen omin päin, sillä hän on saanut tietää perineensä biologiselta Steve-isältään talon Turnaround-nimiseltä kadulta. Talo on järkyttävän sekainen ja siellä on outoa kamaa. Lisäksi siellä alkaa kuulua outoa meteliä. Elias ei tunne mitään sidettä tähän mieheen, joka hylkäsi hänet pojan ollessa ihan pieni. Eliaksen suomalaiset adoptioisät Marko ja Ville ovat hänen ainoat oikeat lähimmäiset. Elias tutustuu hyvin pian kadun erikoiseen väkeen: Salaperäinen K-niminen tyttö tekee koiranulkoilutus- ja ruohonleikkuutyötä alueella, ja tarjoutuu sinnikkäästä remonttiavuksi Eliakselle. Caroline Angel on pieni, valokuvaamista harrastava tyttö, jonka kalpea, valonarka äiti horisee omituisia eikä poistu talostaan. Maisteri Atkinson on alueen kyylä ja korttelipoliisi, ja kuudennessa talossa asuu Dawsonin suurperhe, jonka seitsemän lasta on nimetty kuukausien mukaan. Yhdeksännessä talossa asuu liikemies Nicholson, joka on lähes aina matkoilla. 

Nuo kaksi olivat minulle melkein tuntemattomia, mutta silti heistä oli jollain kummallisella tavalla tullut osa elämääni. (s. 118)

Elias on hulluna roolipeleihin ja alkaakin suunnitella talossa uutta peliä pelihahmoineen kaikkineen. Hän viestittelee säännöllisesti niin peliyhteisönsä kuin ylihuolehtivaisten vanhempiensa kanssa. Kun juttusille ilmaantuu taiteilija H.C. Walker eli Ciara ja ilmoittaa olleensa hyvinkin läheinen Eliaksen biologisen isän kanssa, Elias on alkuun torjuva ja yhä vihainen tuolle miehelle. Hän kuitenkin haluaa tietää tästä lisää.

Turnaroundilla asuu myös Ian, yksin ilman vanhempiaan: isä on kuollut ja äiti häippässyt johonkin. Ianille tärkeitä ovat kaikenlaiset äänet, joita hän havainnoi ja äänittää ympäristöstään - hän tekee niistä kokeellista musiikkia, jota jotkut sanoisivat meteliksi. Ian on joutunut lapsena onnettomuuteen, jonka takia hän on pyörätuolissa. Isä on varustellut talon älytekniikalla, joten Ian pärjää melko mukavasti itsekseen muutaman avustajakäynnin turvin. Eikä hän juuri kaipaa seuraa, mutta sitten tyttö nimeltä Kay ilmestyy hänen ovelleen ja suorastaan tunkeutuu väkisin hänen seuraansa. Hän kiinnostuu heti Ianin musiikista. Ian on kuullut omituisia ääniä naapurin talosta, jonka pitäisi olla tyhjillään.

On vähän ongelmia.

Älä yritä löytää minua enää. Pärjäilen.

Ole kuin et tuntisi minua jos joku kysyy.

J (s. 348)

K etsii Jonas-veljeään, joka on kadonnut sijaiskodista ja jonka uskoo olevan vaikeuksissa. Sen takia hän on laittanut Turnaround-kadun päähän ilmoitustaululle ilmoituksen, että voi tehdä monenlaisia hommia pientä korvausta vastaan. Hän on saanut vihiä, että veli olisi jossain seudulla, ja löytääkin pojan kännykän erään talon puskasta läheltä junarataa. Veljen hieno olentovihkokin löytyy: se on vihko, johon mielikuvituksellinen Jonas piirtelee ympäristöstään havainnoimiaan ja keksimiään olentoja (hauskana lisänä kirjan lopussa on oikeasti aukeama Jonasin olentovihosta.) Veljeään etsiessään K tulee tutustuneeksi Ianiin, Eliakseen ja muihin kadun omituisiin asukkaisiin.

Potkin roskia kauemmas, istuin makuupussin päälle ja nojasin seinään. Sivelin sormellani olentoja. Ne olivat minulle rakkaita mutta myös niin hienoja, että olin antanut tatuoida yhden niistä käsivarteeni. (s. 224)

Pudonneet antaa heti alusta saakka viitteitä, ettei mikään tässä ole niin suoraviivaista kuin miltä ensin vaikuttaa. Kirja leikittelee vaihtoehtoisilla todellisuuksilla eikä päästä lukijaa todellakaan helpolla. Tämä on kirja, joka pitäisi lukea heti uudelleen, jotta oivaltaisi enemmän. Alussa kun olin lähinnä suu auki ihmeissään siitä, mitä tämä kirja oikein tulisi olemaan. Epäilin jo välillä omaa lukutaitoani ja ymmärtämisen tasoa. Oli mahtavaa, kun oivalsin viimein kupletin juonen ja aloin janoamaan lisää kerroksia tästä ihmeellisestä kirjasta. Nyt tekisi mieleni aloittaa alusta.

"Sinä et tee tuota siellä", rouva Angel sanoi. "Siellä toisessa paikassa sinä et varasta." (s. 250)

Kirja ei ole helppo kirja, joten itse suosittelisin tätä paljon lukeville 8-9-luokkalaisille tai lukioon. Ja tietysti aikuisille! Pudonneet tarjoaa mahtavia oivalluksia lukijalleen ja jää kirjan loputtua vielä pitkäksi aikaa mieltäni myllertämään. 

Arvosanani 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

E. Lockhart: Again again

Päivitys Dodo-sarjaan

 Luin J.S. Meresmaan Dodo-sarjan kolmannen osan Kerberos. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan arvioni niin tästä kuin aiemmista kahdesta osasta.