Maantiekiitäjä: Reija Kaskiaho. Myllylahti 2022
Laura on seitsemäntoistavuotias elämäniloinen juoksijanuori, jolla on selkeät suunnitelmat tulevaisuudelle: muutto omaan kotiin ja opinnot liikunta-alalla. Alkukesän uintiretki veljen kanssa menee kuitenkin kohtalokkaalla tavalla pieleen, ja Lauran elämä muuttuu sekunneissa. Hän neliraajahalvaantuu eikä mitään ole enää tehtävissä. Vai onko sittenkin?
Maantiekiitäjä kertoo riipaisevan tarinan nuoren naisen sukelluksesta syvälle pohjaan, hänen taistelustaan pohjan pimeydessä ja hitaista yrityksistä nousta takaisin valoon."(Myllylahti)
Oma arvio:
En ole lukenut aiemmin yhtään Reija Kaskiahon nuortenromaania, vaikka tämä Maantiekiitäjä on jo hänen seitsemäs. Sen tiedän, että hänen kirjoillansa on aina ollut jokin iso ja puhutteleva teema: Rastas kertoo teiniraskaudesta, Nikottelua homoseksuaalisuudesta ja Pientä purtavaa bulimiasta. Vammautuminen ei taida myöskään olla nuortenkirjallisuudessa mikään kauhean yleinen teema, joten kovin tervetullut on tämä oranssikantinen, hauskasti nimetty kirja siis.
Laura rakastaa juoksemista ja isoveljensä koiraa Viiviä. Eräänä kauniina kesäpäivänä isoveli Roope lupautuu lähtemään uimaan Lauran kanssa. Heti rannalle päästyään Laura päättää hypätä kallionkielekkeeltä, vaikka Viivi-koira tuntuu kovasti varoittelevan haukunnallaan. Isoveli on lähinnä huolissaan siitä, että Laura houkuttelee tämän kaksi koiraa hyppäämään perässä. Ranta on tuttu, hyppypaikka on tuttu, mitään ei pitäisi sattua. Mutta sattuu silti.
- Miksi mä en tunne puutuuko mun takapuoli, kun makaan tässä? (s. 6)
Laura herää seuraavan kerran sairaalassa, suussaan hengitysputki, huolestuneet läheiset ympärillään. Hän ei pysty puhumaan, eikä liikkumaan. Lääkäri kertoo hänelle suoraan, mitä on tapahtunut: että Laura on hypätessään osunut uppotukkiin ja on nyt neliraajahalvaantunut. Äänihuulet saivat vauriota leikkauksessa, joten puheenmuodostus voi olla alkuun hankalaa. Käsien suhteen voi olla vielä pieni toivonkipinä, mutta alaruumis ei tule enää liikkumaan. Tällainen pommi on tietenkin vaikea sulattaa kenen hyvänsä. Isoveli syyttää itseään ja vanhemmat on surun murtamia, vaikka isä yrittää keventää tilannetta huumorilla.
Veli huusi niin kovaa, että minä hätkähdin. Se peitti kasvonsa käsillään ja yritti samalla pyyhkiä silmiään nenäliinan riekaleella. Minun kävi veljeä sääliksi. (s. 34)
Tästä alkaa Lauran kuntoutuminen, mutta eniten kuntoutusta vaatii Lauran henkinen puoli. Jenna-ystävä käy vielä sairaalassa ystävänsä luona, mutta myöhemmin hänen käynnit hiipuvat ja lopulta loppuvat kokonaan. Laura tutustuu omalaatuiseen Henriin, joka on sairaalassa mielenterveyspuolella, ja kiintyy Ilona-nimiseen hoitajaan, joka silittää tätä välillä poskesta. Lauran ympärillä häärii monenlaisten asiantuntijoiden joukko, eikä Laura jaksa aina olla kovin yhteistyökykyinen. Välillä hän ajattelee, että haluaisi vain kuolla pois. Kirjassa kuvataan kovin intensiivisesti ja riipaisevasti nuoren tytön tuntoja siitä, kun hänen elämänsä suunnitelmat menevät yhden hypyn takia kokonaan murskaksi.
- Susta tuntuu, että kaikki on menetetty. Pilalla.
- Niin.
- Mutta eihän se ole niin.
- Onhan se niin.
- Miten niin?
- Juoksenko mä? kysyin paljon inhottavammalla äänellä kuin olisin oikeasti uskonut kehtaavanikaan.
- Sainko maratonilta yllättävän hyvän ajan ensikertalaiseksi? Valmistaudunko jo seuraavaan? Opiskelenko aihetta, saanko siitä ammatin? (s. 117-118)
Mutta voiko Lauran tilanteessa olla toivoa? Voiko olla kiitollinen siitä, että säilyi edes hengissä ja onnistuu liikauttamaan edes sormeaan hiukan, ja oppii puhumaan? Henri tuntuu pitävän Laurasta, vaikka tämä ei ole aina mitä parhainta seuraa. On kuitenkin hankala lähteä kodin ulkopuolelle muiden katseiden kohteeksi, kun kuolavana valuu suupielestä eikä sitä voi itse pyyhkiä. Tai kun hillitön vapinakohtaus iskee keskellä kahvilaa. Äiti tuntuu olevan romahtamassa, mutta onneksi isä osaa vielä vääntää vitsiä, vaikka oma lapsi on menettänyt toivonsa.
- Etkö sä oikeesti kaipaa mitään enempää?
Minun huokaus.
- Totta kai kaipaan.
- Mitä esimerkiksi, hoitaja innostuu.
- Jalkoja, minä sanon ja pilaan innon. (s. 137)
Maantiekiitäjä on hyvin tärkeä kirja aiheesta, josta ei taida liiemmin nuortenkirjoja olla. Kaskiaho on taustoittanut Lauran kokemuksia käyttämällä kattavasti asiantuntija-apua. Muuten niin rankka aihe on kevennetty huumorilla, kuten Lauran isän isävitsien kuin myös Lauran ja Henrin sarkastisten kommenttien myötä. Kirjan hauska nimi tulee siitä, kun vielä juostessaan Laura vertaa itseään tuohon hauskaan animaatioista tuttuun, Kelju K. Kojootin jahtaamaan hahmoon, joka juoksee niin lujaa, että jalkojen kohdalla näkyy vain pyörteet. * Nip nip *
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Muissa blogeissa:
Samantyylistä luettavaa:
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Helmet: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle
Booklist Queen: Under 300 pages
Onpa todellakin valittu hyvä aihe romaaniin! Tuntuu että viime vuosina YA-puoli on monipuolistunut paljon.
VastaaPoista