Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen

 Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen. Otava 2020

 

"Tappavia sähköposteja, pahoja koneita, pelejä joita ei kannata pelata, käyttäjiä joille ei kannata vastata somessa.
Kokoelma internet-ajan urbaanilegendoja, kauhutarinoita ja karmivia myyttejä. Hiuksia nostattavia kertomuksia nykyajan leirinuotioilta."(Otava)

Lukunäyte: https://issuu.com/otavankirjat/docs/pime__peili_lukun_yte_001-012

Oma arvio: 

Mikko Toiviainen arveli Helsingin kirjamessujen haastattelussaan, että tulevaisuudessa suosittaneen lyhyttä tarinamuotoa nuortenkirjallisuudessa. Tällaista muotoa hän esittelee myös uudessa kauhukokoelmassaan Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita hyvin toimivasti. Kauhutarinat ovat toki toimineet kautta aikojen lyhyinä novelleina, ja Toiviainen kertoi haastattelussaan itsekin lukeneensa nuorena taskulampun valossa esimerkiksi Pirkko-Liisa Perttulan kauhutarinakokoelmia. Kauhukirjallisuus kiehtoo varhaisnuoria ja nuoria lukijoita, ja Toiviaisen mukaan tällaiset teokset tukevat nuorten turvallista pelkäämisen tarvetta. 

"Minä täällä", sanoi  tumman hahmon tuttu kylmä ääni. "Miksi sammutit valot? Luuletko, etten minä näe pimeässä?" ("Facetime" s.24)

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita sisältää 25 lyhyttä, muutaman sivun mittaista kauhutarinaa, joita kaikkia yhdistää nykymaailman ja tulevaisuuden teknologia. Kauhun ainekset liittyvät siis kaikeen siihen, mitä teknologia ja virtuaalitodellisuus voi aiheuttaa: on kamalia TikTok-videoita, liiankin älykäs Apple iCar -älyauto, Pokemon Go -pelin mustempi versio Pokemon Black, identiteettivarkauksia ja Netflixin pelottavampi versio Netflix Snaff. Joissakin tarinoissa teknologia ja sovellukset ovat tärkeässä roolissam, vaikkakaan eivät kauhun aineksena. Esimerkiksi novellissa Wilma-merkinnät Eetu-nimisen pojan kohtalo selviää Wilma-merkintöjen kautta. Myös monia ihmisille arkipäiväisiä asioita, kuten deja-vu-kokemus, on selitetty uudella, kammottavalla tavalla. 

Et voi lopettaa pelaamista. Peli on pelattava loppuun saakka. ("Delfoi tietää kaiken", s.77)

Kauhukertomukset jättävät aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Pidän juuri siitä, että novelli loppuu hieman hämmentäväksi, jolloin itselle jää tilaa selittää asiat - joko parhain päin tai pahimmalla tilalla. Sillä tavalla novellit ovat myös juuri sitä turvallista kauhua, kun kaikkea ei läväytetä silmille valmiina, vaan lukijan oma mielikuvitus saa täydentää tarinan itselle sopivalla tavalla. Siksipä uskallan antaa kokoelman seuraavaksi pian 11-vuotiaan, kauhusta kiinnostuneen poikani luettavaksi. Pääsääntöisesti suosittelisin novelleja kuitenkin 12-14-vuotiaille.

Tip tip tip.

He tuijottivat häntä.

He tuijottivat ja nauroivat.

Tuijottivat.

Ja nauroivat. ("Netflix Snaff", s. 133)

Toiviainen on jatkojalostanut osan novelleista netin syövereistä kaivetuista tarinoista, joiden alkulähteet hän mainitsee kirjan lopussa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Lisään tämän kirjan viimeisenä osallistumisenani Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.