Ravilikat: Marika Riikonen

Ravilikat: Marika Riikonen. Karisto 2020

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Emma ei ole ikinä haaveillut ravihevosista, mutta mikä tahansa käy, kun on palava halu päästä hoitamaan hevosia. Eräänä elokuun päivänä Emma ja Kristin löytävät itsensä Emman mummolan lähellä olevan pienen ravitallin pihasta. Tytöt pyytävät päästä auttamaan hevosten hoidossa ja tallitöissä, ja tallin omistajat Paavo ja Eila antavat heille mahdollisuuden. Emma ja Kristin käyvät tallilla joka viikonloppu ja tottuvat hoitohevostensa oikkuihin. Lopulta he pääsevät kokeilemaan ajamistakin. Kaikki on täydellistä, kunnes Kristin alkaa tylsistyä.

Ravilikat on haikeankaunis tarina harrastuksesta ja intohimosta, joka riittää ystävyyden siteeksi ja täyttää koko elämän.(Karisto) "

Oma arvio:

Varhaisnuoruuteni ja teini-ikäni alkuvuodet heppatalleilla asuneena mieleni halajaa aina välillä siihen huolettomaan, kuivan heinän, hevosenlannan ja sahanpuruntuoksuiseen maailmaan, jonka voi kokea ainoastaan hevostallilla. Itse en ole koskaan ollut ratsastuskoulujen vakiokävijä, vaan olen lampannut yksityisillä talleilla, joissa on ollut vaihtelevasti niin ratsuja kuin ravureitakin. Niinpä osaan mainiosti heittäytyä siihen tunnelmaan, joka vallitsee tämän kirjan maalaisravitallilla.

Varoitankin nyt heti alkuun, että tämä postaus sisältää omia muistojani ja kokemuksiani heppatallielämästä.

Marika Riikosen Ravilikat on täydellinen kuvaus siitä, kun tallilla ei vallitsekaan "kärpästen herruus" eli tyttöjen välistä kyräilyä, suitset ja satulat eivät ole siistissä rivissä satulahuoneessa, hevosilla ei ole omia söpönvärisiä harjapakkeja ja karsinoiden ovissa ei ole hienoja nimikylttejä. Seiskan ja kasin välistä kesälomaa aloitteleva Emma on käynyt aiemmin ratsastuskoululla, mutta siellä hoitohevosen saaminen on todella vaikeaa. Niinpä hän on lähtenyt Kristinin kanssa kokeilemaan eräältä ravitallilta, joka sijaitsee noin yhdeksän kilsan pyörämatkan päässä. Voin niin hyvin samaistua siihen jännittyneeseen tunnelmaan, kun tytöt rohkenevat kysyä tallin omistajilta, Paavolta ja Eilalta, josko he saisivat alkaa hoitaa hevosia. Olen itsekin ollut monta kertaa samassa tilanteessa, ja saanut niin pakkeja kuin myöntäviä vastauksiakin. Tällä kertaa tyttöjä onnistaa, ja Paavo ja Eila lupaavat, joskin alkuun melko varovaisesti, tyttöjen alkaa käydä tallilla.

Kai se sitten käy. Maailman kaunein lause. (s.9)

Alussa tytöt saavat vain vähän vastuuta; karsinoiden siivousta, hevosten tarhasta hakua ja harjausta, valjastuksessa avustamista. Pikku hiljaa tyttöjen taidot karttuvat (Kristinillä kokemusta on hiukan enemmän) ja he alkavat päästä mukaan hiitille, saavat ajaa hevosia itsekin ja hoitaa iltatallit omistajien puolesta. Minusta on niin mukava pujahtaa ravitallin huolettomaan maailmaan, jossa suitsia ei sanota suitsiksi, vaan ne ovat päävehkeet, hevoset harjataan sillä harjalla, mikä sattuu käteen, omistaja ei anna laittaa nimikylttejä oviin ja tallipäivä aloitetaan hörppimällä Eilan keittämät, väkevät kahvit. Tai kahveet, niinkuin Eila sanoo.

"Jaa tolla tavallako ratsuille pannaan päävehkeet?" Paavo äimistelee. "Kai sen noinkin voi tehdä." (s. 29)

Kirjassa kuvataan pääosin tavallista talliarkea, johon kuuluu myös jännittävät hiitti- ja kisareissut, uusien asioiden oppiminen ja tallille pääsemisen haasteet. Kesällä tallimatka sujuu helposti pyöräillen, mutta koulujen alettua syksyllä ja ilmojen viiletessä matka alkaa tuntua pidemmälle. Välillä jomman kumman vanhemmat suostuu pitkin hampain kyyditsemään tallille. Teini-ikäisellä minulla  tallimatka oli vain 4-5 kilometriä, joka taitettiin kesät talvet pyörällä. Vanhemmat lähtivät tosi harvoin kuskiksi, joten monet kerrat poljimme parinkympin pakkasilla kohmeisina tallille ja sieltä kotia. Illalla kotona sulattelin varpaitani lämpimässä vesisaavissa. Mutta ei me valitettu, ainakaan kovin monesti. Tallille oli päästävä!

Emma on kuvitellut, ettei unelmaan voi tottua, mutta voi. Samalla hän nauttii siitä, että nyt työ vasta alkaa. Hän alkaa tuntea hevoset. Ne eivät ole enää lauma mustia jouhia ja ruskeita karvapeitteitä. Värien alta erottuu luonteita. (s. 39)

Tallitapahtumien sivussa käydään läpi Emman ja Kristinin ystävyyttä, joka perustuu pääosin vain tähän yhteiseen harrastukseen. Koulussa molemmilla on omat ystävänsä eivätkä he ole tekemisissä keskenään. Kristin on luonteeltaan kokeilunhaluisempi, rohkeampi ja impulsiivisempi kuin Emma, ja tämä alkaa pikku hiljaa hiertää tallikavereiden välejä. On tytöillä toki hauskat ja hupsut hetkensä tallilla. Paavon ja Eilan aikuinen poika Heikki herättää kitkaa tyttöjen välillä, sillä Emma on hyvin vaivaantunut huithapelinä tunnetun Heikin läsnäollessa, kun taas rohkeampi Kristin lähes flirttailee miehelle. Pian Kristin alkaa osoittaa tylsistymisen merkkejä tallilla, jossa ei aina tapahdu mitään jännittävää. Emma ei voi käsittää tätä, sillä hänelle on ihan okei istuskella heinäpaalin päällä ja odotella kyytiä kotiin. Hän rakastaa tallin verkkaista tunnelmaa. 

"Sä olet aina niin huolissas. Aina sä jaksat vatvoa", Kristinin ääni naukuu hänen korvissaan. (s. 147)

Kirjassa tuodaan myös hyvin esille vanhempien suhtautuminen talliharrastukseen. Kristinin äidin hienovaraiset vihjailut siitä, kuinka rankkaa työtä tytöt "joutuvat" tekemään eivätkä saa palkkaa siitä, olivat hyvin yleisiä ainakin minun talli-iässäni. Monien vanhemmilla tuntui olevan huoli siitä, että innokkaita heppatyttöjä ja -poikia käytettäisiin hyväksi ilmaisena työvoimana, vaikka näin ei missään vaiheessa ole. Kun sain hevoskärpäsen pureman, tein ilolla ihan mitä vain, mikä liittyi hevosiin: lakaisin käytäviä, siivosin karsinoita, putsasin harjoja ja varusteita, nakkelin heinäpaaleja jne. Kaikki se on osa harrastusta, ja siitä nautitaan. Emme osanneet olla vailla palkkaa, sillä palkkanamme oli se, kun saimme olla osa tallielämää. Minä en ainakaan ole koskaan katunut sitä, että vietin suurimman osan teini-ikääni talleilla, sillä opin siellä valtavasti vastuunottoa ja sosiaalisia taitoja. Hevosmaailmassa ollaan tekemissä todella monenikäisten ihmisten kanssa, ja siinä opittiin olemaan niin pienempien kuin aikuisten kanssa rennosti ja välittömästi tekemisissä sen sijaan, että oltaisiin riekuttu kylillä omanikäisten klimpissä.

Tie on erinäköinen, kun he ovat rattailla kaksin. Se on pidempi ja leveämpi ja täynnä ääniä. Ja kärryjen edessä askeltaa turhankin pirteänä uppo-outo hevonen. Vänrikin hokitetut kaviot tupsahtelevat tiehen, ja lumi narisee renkaiden alla. Pakkanen pistelee poskia, ja heidän edessään keikkuu paksu, musta häntä. (s. 139)

Ravilikat on pitkästä aikaa kunnon hevoskirja, johon ei ole tupattu liikaa epäuskottavia seikkailuja ja ihastumiskuvioita. Jos kaipaa ehtaa tallitunnelmaa ja sen kuvausta, tämä on oikea kirja. Emman ja Kristinin tarina tuo myös sen näkökulman esille, ettei aina hevosharrastukseen tarvita isoja rahoja, vaan hevosten kanssa voi olla ja puuhailla ihan ilmaiseksi, kun löytää oikean tallin. Myös minä jouduin ystäväni kanssa näkemään vaivaa, jotta pääsisin hevosten lähelle, sillä vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa kalliita ratsastustunteja. Lisäksi kirja on mainio ystävyyskuvaus, jossa yksi yhteinen tekijä on saattanut kaverukset yhteen, ja kun tämä  tekijä poistetaan, jäljelle ei jää välttämättä mitään. Sen kanssa vain eletään. Jotkut lähtevät tallilta, kun muut asiat alkavat kiinnostaa, mutta jotkut jäävät. Kaiken kaikkiaan Ravilikat on aito, uskottava ja helppolukuinen kirja, jota suosittelen noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla