Järistyksiä: Riina Mattila

Järistyksiä: Riina Mattila. WSOY 2018.

"Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailun 2. palkinto

WSOY:n kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani kertoo rohkeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin todella on.

Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poika, eikä sitä katsota hyvällä hänen pienessä kotikaupungissaan. Sitten löytyy lukio muualta, löytyy yhteisö, jossa voi vihdoin antaa kuorien murtua ja maan järistä. Löytyy omia ihmisiä, jotka auttavat näkemään maailman kaikissa väreissä. Löytyy rakkaus, jota kohti on vain uskallettava ottaa se ensimmäinen askel. Än yy tee nyt.

"Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, joka kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka." - Salla Simukka, kilpailuraadin jäsen" (WSOY)

Oma arvio:

Yöpöydän kirjat -blogin emännöimän Prideviikon lukutempauksen toisena sateenkaari-kirjanani toimii tämä Riina Mattilan Järistyksiä, joka on WSOY:n viimevuotisen kirjoituskilpailun satoa.

Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen.

Tytön, joka suostui pastellisävyihin ja kosmetologiaikoihin ja astui junasta lupaava pesäpalloilija perässään.

Ei koskaan minua.

Ei kertaakaan. (s. 64)

Järistyksiä kertoo hyvin kauniilla, korumaisella kielellä Eelian kipuilusta identiteettinsä kanssa sekä ensirakastumisen järisyttävyydestä. Tämä on myös siinä mielessä niin sanottu kaapistatuloromaani, että tarina kietoutuu tuon ratkaisevan askeleen ympärille. Kirja on kuitenkin paljon muutakin. Päällimmäisenä minulle jää hyvin voimakas pahan mielen tunne Eelian ymmärtämättömistä vanhemmista, mutta toisaalta suuri helpotus siitä, että Eelia oppii tuntemaan sen, miltä tuntuu olla rakastettu ja lopulta myös vapaa.

Eelia on tuntenut itsensä erilaiseksi pienestä pitäen, eikä hän osaa määritellä, kumpaan sukupuoleen hän kuuluu. Sen hän osaa sanoa, ettei joulujuhlaan puettu mekko tunnu oikealta, eikä se, ettei hän saa pelata liikuntatunnilla jääkiekkoa, vaan ringetteä. Mattilan romaani avaakin lukijan silmät monelle seikalle, jotka vaikuttavat meistä sukupuolestamme tietoisilta ihan ookoilta, mutta jotka ovat hankalia muunsukupuolisille.

 Kun kaikki keinut ovat varattuja ja sitä huomaa seisovansa yksin eri puolella pihaa kuin muut, ymmärtää maanpinnalla kaikessa olevan kyse rajoista. Kahlitsevista, muiden määräämistä rajoista, joihin minä en saanut itseäni mahtumaan, vaikka yritin kuinka. (s.13-14)

Eelia, ristimänimeltään Elisa, ei ole koskaan ollut vanhempiensa silmissä hyväksytty. He aavistavat, että heidän tyttärensä ei sovi heidän ajattelemaansa muottiin, mutta taistelevat kynsin hampain vastaan. Vanhempien takapajuisuus ja suvaitsemattomuus voi tuntua epäuskottavalta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Toki välillä tuntuu, että Eelian vanhemmat on tiivistetty liiankin täyteen kaikkia niitä ennakkoluuloja, joita voi olla, mutta se tekeekin Eelian tarinasta entistä vahvemman. Eelia joutuu keräämään kaiken voimansa vanhempiensa seuralla, ja tämä aiheuttaa minussa lukijana kauheita epätoivon tunteita. Tekisi mieli mennä Eelian tueksi ja sanoa pari painavaa sanaa hänen junttivanhemmilleen.

Mä en oo teidän tyttö, en kenenkään tyttö, enkä koskaan tuu olemaankaan. (s. 107)

Kirjan kerronta on hyvin kaunista, unenomaista. Eelian ja Islan rakkaus on kuvattu hyvin tunteikkaasti ja yksityiskohtaisesti, mutta juuri se, mikä minulle on aina tärkeintä - ensisuudelma - on harmillisesti kuvattu ohimennen hätäisesti. Seksikuvaukset ovat sopivan graafisia ja herkkiä, niistä välittyy aitous.

 "Mä vaan huomasin sut eri tavalla kuin ketään niistä toisista" (s. 41)

Kirjassa hyvin tärkeässä osassa oleva henkilö, Eelian kämppäkaveri Karhu jää harmillisen etäiseksi, ja kirjan lopussa oleva outo huomionhakukohtaus mietitytti minua. Karhu hyppää kirjan sivuille jotenkin äkkiarvaamatta ja joudun selaamaan taaksepäin, että kuka ihme hän onkaan. Mielestäni Eelian ja Karhun tutustumisen olisi voinut kuvailla alkuun tarkemmin. Heidän ystävyytensä on kuitenkin hyvin vahvaa ja toisiaan pönkittävää.

Tarina päättyy Eelian ratkaisevaan askeleeseen, mutta sen aiheuttamia seurauksia voi lukija vain arvuutella. Jatko-osalle voisi olla tilausta, mutta toisaalta tarina voisi jäädä tähänkin pisteeseen.

Arvosanani 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 
Kirsin kirjanurkka 
Kirjanurkkaus 
Kirjojen keskellä
Maria Calendula 
Lukijan roolissa
Lastenkirjahylly


Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu 
Tyttösi sun: Meredith Russo 
Valoa valoa valoa; Vilja-Tuulia Huotarinen
Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirja ei kuulu sarjaan

Prideviikko 2018

Oikein hyvää prideviikkoa!

Eilen alkoi Yöpöydän kirjat -blogin Prideviikon lukutempaus, johon minäkin osallistun jo toista kertaa. Lukutempauksen tarkoituksena on nostaa esille HLBQTI+ kirjallisuutta. Eilen postasin Nina LaCourin Välimatkoja-teoksesta, ja ainakin pari muuta teemaan liittyvää postausta olisi vielä tarkoitus tehdä tämän viikon aikana. Ainakin Riina Mattilan Järistyksiä olisi tarkoitukseni lukea.

Blogini vasempaan sivupalkkiin on ilmestynyt uusi Kirjahyllyni teemoittain -laatikko, johon tulee erilaisia kirjahyllyjä teemoittain. Olen tehnyt ensimmäisenä valmiiksi sateenkaari-hyllyn. Voit klikata siihen myös tästä.

HLBQTI+ on lyhenne sanoista homo-, lesbo-, bi-, queer-, trans- ja intersukupuolisuus.

Haastan juuri sinut osallistumaan Prideviikon lukutempaukseen ja lukemaan tämän viikon aikana edes yhden sateenkaarikirjan!

Välimatkoja: Nina LaCour

Välimatkoja: Nina LaCour. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): We Are Okay. Kansi: Adams Carvalho (kuva); Samira Iravani (alkuperäisdesign); Sakari Tiikkaja (suomennos)

"Marin ei ole puhunut yhdellekään tutulle sen jälkeen, kun hän pakkasi laukkunsa ja muutti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Kukaan ei tiedä totuutta hänen viimeisistä viikoistaan kotona, ei edes Marinin paras ystävä Mabel. Mutta tuhansienkin kilometrien päässä kotoa, collegessa New Yorkissa, Marin tuntee menneisyyden kutsun. Nyt, kuukausia myöhemmin, hän odottaa yksin joululoman ajaksi tyhjenneessä opiskelija-asuntolassa. Mabel on tulossa kolmeksi päiväksi vierailulle, ja Marinin on kohdattava kaikki mikä on jäänyt sanomatta, yksinäisyys joka on kalvanut häntä kesästä asti."(Karisto)

Oma arvio:

Sattumoisin sain luettua tämän kirjan hiukan ennen Prideviikon alkua, mutta säästelin tätä postausta tälle viikolle, sillä saan tämän lisättyä kätevästi osaksi Prideviikon lukutempausta, joka on tänäkin vuonna Yöpöydän kirjat -blogin emännöimä.

Me olimme ihme.

Me  olimme meren väkeä.

Meillä oli aarteita taskussa ja toistemme tuntu iholla. (s. 115)

Välimatkoja ei ole markkinoitu sateenkaarikirjana, joten en oikeastaan tiennyt tämän käsittelevän sateenkaariteemaa ennen kuin luettuani kirjan. Toisaalta ymmärrän, miksi ei ole. Kirjassa ei nimittäin alleviivata päähenkilön homoseksuaalisuutta, vaan muut teemat puskevat paljon vahvemmin esille - joista vahvimpana yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunne. Lisäksi kirjasta kumpuaa menettämisen suru niin vahvana, että se tunkeutuu lukijan luihin ja ytimiin.

Kirjan alkuasetelmassa Marin hyvästelee kämppäkaverinsa Hannahin joulun pyhiksi ja valmistautuu jäämään ypöyksin newyorkilaiseen opiskelija-asuntolaan, vain puutarhuri valvojanaan. Lukijan päässä alkaa viritä kysymyksiä: miksei Marin mene kotiinsa jouluksi oman perheensä luo? Onko hänellä perhettä? Marin tuntuu kantavan sisällään suurta surua ja pettymystä, josta lukijalla ei ole aluksi pienintäkään vihiä.

Taivas on tumminta sineä, jokainen tähti erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kämmenet tuntuvat lämpimiltä polvea vasten. Ihminen voi olla yksin monella tavalla. Sen tiedän todeksi. Hengitän sisään (tähtiä ja taivasta.)Hengitän ulos (lunta ja puita.)

Ihminen voi olla yksin monella tavalla, ja viimeksi se ei ollut tällaista. (s. 13)

Marinin ystävä Mabel on kuitenkin tulossa muutamaksi päiväksi hänen seurakseen, ja Marinia tämä kovasti jännittää. Pikku hiljaa alkaa paljastua salaisuuden verho ja Mabelin saavuttua valkenee, ettei kaikki ole nyt kunnossa ystävysten välillä. Jotain on tapahtunut. Mabelilla on myös suuri pyyntö Marinille, niin suuri, ettei Marin osaa vastata siihen heti, vaikka siinä pyynnössä on kaikki, mistä hän on jäänyt elämässään paitsi.

Marin alkaa takautumin paljastaa paloja elämästään ennen New Yorkia. Hänen äitinsä on kuollut hänen ollessa pieni, isästä ei ole oikein tietoa ja hänen vaarinsa, jonka luona hän on elänyt, on hyvin omalaatuinen tapaus. Vaari ei liikoja tunteile, mutta hän tykkää pitää luentoja tytöille aiheesta kuin aiheesta, leipoa ja kirjoittaa kirjeitä. Hän on vuosikausia kirjoitellut erään naisen kanssa, jota hän nimittää Birdieksi. Jotain salamyhkäistä vaarissa kuitenkin on, eikä Marin ole koskaan astunut talon takaosaan, jossa vaari asustaa. Vaari ei ala jakamaan muistojaan Marinin äidistä, mikä tekee Marinin surulliseksi.

Jotain ikävää ja romahduttavaa on tapahtunut Marinille, jonka vuoksi hän on kadonnut etuajassa New Yorkiin ja katkaissut välinsä Mabeliin, joka on epätoivoisesti yrittänyt tavoittaa ystäväänsä. Mitä ystävysten välillä on tapahtunut? Olen suorastaan hermostuksissani yrittäessäni lukea kirjan mahdollisimman nopeaa, jotta saan selville, mitä Marin kantaa sisällään. Miksi vaari on niin kipeä puheenaihe Marinille?

Sitä hetkeä ei ole mahdollista saada takaisin. Sitä luottamusta. Vapautunutta naurua. Sitä tunnetta että on lähtenyt kotoa vain hetkeksi. Tai sitä että on koti, johon palata. (s. 129)

Välimatkoja on todella tunteikas, mutta myös toiveikas kirja, jossa keskiössä ovat yksinäisyys, ystävyys, ensirakkaus ja pettymys. Miltä tuntuu, kun huomaa tulleensa huijatuksi ja petetyksi koko elämänsä ajan? Voiko sellaisesta nousta ehjänä ja vahvana ihmisenä? Kirjan kerronta on kaunista ja suvuvalukuista, se menee ihon alle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjakko ruispellossa
Reader, why did I marry him?
Sivutiellä
Anun ihmeelliset matkat


Samantyylistä luettavaa:

Syvään veteen: Anna-Maija Aalto (suru)

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka (sateenkaari)

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen (sateenkaari)

Tyttösi sun: Meredith Russo (sateenkaari, menneisyyden pakeneminen, ystävyys)


Lisään tämän YA-haasteen kohtaan:

kirjassa naiskertoja

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan:

uimarannalla

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä. 

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430798_lukun.pdf

Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne

It Only Happens in the Movies: Holly Bourne. Usborne 2017. Ei suomennettu.

Kannen kuvat: Juj Winn, Jiri Hera & Alexander III

"Audrey is over romance. Since her parents' relationship imploded her mother's been catatonic, so she takes a cinema job to get out of the house. But there she meets wannabe film-maker Harry. Nobody expects Audrey and Harry to fall in love as hard and fast as they do. But that doesn't mean things are easy. Because real love isn't like the movies...

The greatest love story ever told doesn't feature kissing in the snow or racing to airports. It features pain and confusion and hope and wonder and a ban on cheesy clichés. Oh, and zombies..."

Oma arvio:

Mikä yllätys, kun töissä laittaessani varauksia asiakkaille tämä kirja pomppasi käteeni! Mitäh, mikä tämä on ja miksi en ole nähnyt tätä ennen? Mielenkiintoinen nimi, pirtsakankeltainen kansi popcorn-kohokuvioilla vangitsi heti huomioni, eikä innostustani vähentänyt yhtään se, että kirjoittaja on Holly Bourne, jonka Normaali-trilogia on aivan huippu ja yksi YA-lemppareistani. Varaukseenhan tämä täytyi heti laittaa. 

"---they never pick fights with the guy's friends about the fact they're sexist slobs. They never fart, let alone fanny fart, or get their period and accidentally bleed reddybrown splodges onto their jeans. Their fringes are always impeccable. ---" (s. 93)

It Only Happens in the Movies on Bournen tällä hetkellä tuorein YA-romaani, joka on julkaistu lokakuussa 2017. Kuten nimi paljastaa, elokuvat ovat kirjassa hyvin keskeisessä asemassa: kirjan päähenkilö, Audrey, alkaa työskennellä koulun ohessa Flicker-nimisessä elokuvateatterissa, jonka erikoisuutena ovat pulled pork -hodarit, omatekoiset guacamolet ja kanelipopcornit. Hyvin erikoinen, tiukoista aikatauluistaan tunnettu esimies Ma sekä rennot työkaverit LouLou ja Harry perehdyttävät Audreyn pienen elokuvateatterin kiireiseen arkeen. Audrey saa samalla paeta kotonaan vallitsevaa ahdistavaa ilmapiiriä ja vastuuta äidistään, joka ei ole koskaan toipunut siitä, kun Audreyn isä otti ja lähti ja perusti uuden perheen Jessien kanssa.

 I looked at my notepad.

I'd written:

Why love is never like the movies. (s. 40)

Audrey vihaa rakkauselokuvia, koska ne antavat hänen mielestään ihan väärän kuvan rakkaudesta. Ne ovat täynnä kliseitä: suudelmia vesisateessa, lentokentällä juoksemista, sanakylteillä esitettyjä rakkaudentunnustuksia. Audrey on kyynistynyt isänsä tempauksen takia ja hän on hyvin väsynyt katsomaan ailahtelevaisen äitinsä perään, jolla on selviä ongelmia alkoholin ja itsehillinnän kanssa. Kaikki pahenee, kun Audreyn isä vaatii heidän kotitalonsa myymistä, jotta he pääsevät uuden perheensä kanssa tilavampaan taloon. Audreyn veli Dougie opiskelee yliopistossa eri kaupungissa, ja sälyttää Audreylle vastuuta äidistä syyllistämällä tätä tyyliin: "Sinun pitäisi katsoa hänen peräänsä paremmin." 

Audreyllä on muutenkin paljon painolastia kannettavanaan, sillä hän on vieläkin pahoillaan erosta Milon kanssa. Milo on jättänyt Audreyn julmasti heidän ensimmäisen seksikertansa jälkeen, mikä ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Audrey on myös vieraantunut ystävistään - osittain sen takia, ettei hän ole kehdannut kertoa heille, mitä tapahtui Milon kanssa. Audrey on jopa jättäytynyt pois draamakurssilta, vaikka hän on ilmiömäisen hyvä näyttelijä, koska Milo ja hänen uusi tyttöystävänsä ovat samalla kurssilla. Sen sijaan Audrey käy mediakurssilla, jossa hän päättää tehdä projektityönsä rakkauselokuvien kliseistä. Näyttelemään hän pääsee onnekseen myös työkaverinsa Harryn ohjaamaan zombie-elokuvaan, jossa hän saa pääroolin miehiä vihaavana zombiemorsiamena. Samalla hän tulee astuneeksi erään Rosien varpaille, jolla on ihan selvästi tunteita Harryä kohtaan.

It only Happens in the Movies on ehtaa Holly Bournea: huumorilla höystettyä mukavaa kerrontaa, jossa ei vältytä myöskään suurilta tunnekuohuilta, feministiseltä näkökulmalta eikä intertekstuaalisilta viittauksilta rakkauselokuvaklassikoihin. (Minähän rakastan rakkauselokuvia, eivätkä kliseet haittaa minua pätkääkään, vaan jopa odotan niitä - vesisadesuudelmat, balladit ikkunan alla, viimehetken rakkaudentunnustukset lentokentällä, montaasijaksot rakastumisen vaiheista, joissa pariskunta tekee kaikkea hupsua, kuten on maalisotaa ja painii rannalla.) Kirjassa pohditaan sitä, miten tosielämän rakkaus eroaa elokuvien rakkaustarinoista. Audrey saa huomata, että joskus elämä voi muistuttaa elokuvaa, mutta tosielämä ei ole aina niin mutkatonta. Onko rakkaus valinta vai tunne? Miksi hänen isänsä pystyi jättämään äidin, vaikka hän kosi tätä ihan kuin elokuvassa ja lupasi rakastaa aina? Onko Harry kaikkien varoitteluista huolimatta aidosti rakastunut Audreyyn vai käykö heille kuten muillekin?

What was the point? What is the point in love, and promises of it, when it can just jump from one person to another like that? (s. 141)

Bourne kirjoittaa asioista ihanan realistisesti ja rehellisesti. Enpä muista, milloin olisin lukenut näin graafisesti kuvailtua seksikohtausta YA-kirjassa kuin tässä. Yleensä seksikuvauksissa keskitytään kuvailemaan tuntemuksia ja kosketuksia, mutta jätetään kuvailematta, mikä menee minne ja miltä se tuntuu. Lisäksi orgasmia ei juuri mainita, mutta tässä sekin tulee kirjaimellisesti esille - kun sen aika on. Seksiin liittyvä häpeä tulee samalla käsitellyksi. Seksi on kuitenkin kirjassa kuvailtu ikätasolle sopivalla tavalla.

 I pulled the sheet down so only my eyes were showing.

"I said...I'm not sure I want you so close to... there. I'm worried it's...it's...ugly." (s. 304)

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Rurouni Jenni Reads 
Amyjanealice 
Fuzzable (Katrina)
Mostly in Pyjamas
Lots of Livres

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne 
Fangirl: Rainbow Rowell
Girl Online -sarja: Zoe Sugg

Eleanor & Park: Rainbow Rowell

Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Et kävele yksin: Juuli Niemi
Mirror, mirror: Cara Delevingne
Heittäydy, jos uskallat: Estelle Maskame

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

YA-lukuhaasteesta ruksaan kohdan:

Englanninkielinen kirja

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: The Man Who Didn't Call. Kansi: Emmi Kyytsönen.

"Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.

Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.

Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?(Otava)"

Oma arvio: 

Kesän ja syksyn mahtavia YA-kirjoja odotellessa olen lukenut ennätyksellisen paljon perus aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joista kaikista en ole blogannut ollenkaan (Goodreadsissa niistä on toki lyhyet arviot ja tähditykset.) Enpä siis ole kirjoittanut blogissani aiemmin kuin yhdestä romantiikka-genren kirjasta, Kate Eberlenin kirjasta Miss You.

Hän lupasi soittaa on perusidealtaan simppeli: neljänkympin kynnyksellä olevat nainen ja mies tutustuvat ja rakastuvat, viettävät viikon yhdessä, mutta koska Atlantin valtameri erottaa heidät, joutuvat eroamaan hetkeksi. Tuo hetki kuitenkin venyy viikoiksi ja kuukausiksi, sillä mies ei lupauksistaan huolimatta soitakaan naiselle. Miehen kaveritkaan eivät tiedä, missä mies on, josta nainen luonnollisesti huolestuu eikä saa miestä mielestään, vaikka naisen ystävät ovat sitä mieltä, että mies ei vain halunnut soittaa.

Oli helpotus saada puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tiennyt oletetusta tuskastani. Joka ei kallistanut säälivästi päätään puhuessaan minulle. Joka sai minut nauramaan. (s.44)

Äkkiseltään kirjan juoni kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä tämä valloittava kirja ei ole. Sarahin ja Eddien tarina on kerrottu kiehtovasti, ja minä ainakin vakuutuin heidän kuuluvan toisilleen, vaikka he viettivätkin vain viikon yhdessä. Osaan omasta kokemuksestani kertoa, että ihmisen intuitio voi olla ihan oikeassa ja jo viikossa voi tietää, onko kyseinen ihminen rakkauden arvoinen. 

Eddien ja Rosien tarinaa valotetaan kirjan edetessä takaumien kautta - sitä, kuinka he tapasivat lammasaitauksen luona Englannin Gloucestershiressä, jossa Rosien vanhemmat asuvat. Rosie itse on muuttanut Yhdysvaltoihin  ikävän onnettomuuden jälkeen, jossa hän on menettänyt sisarensa Hannahin. Tuo ikävä trauma seuraa häntä yhä eikä Eddien katoaminen helpota yhtään. Rosien on hankala jatkaa elämäänsä eteenpäin, koska hän ei jaksa uskoa, että Eddie olisi vain halunnut kadota hänen elämästään. Hänellä oli niin varma olo heistä.

Sano se, ajattelin. Sano se, vaikka se on ihan hullua, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta viikon. Sano se! (s. 78)

Rosie on myös toipumassa avioerostaan Reubenin kanssa, joka on edelleen hänen yhteistyökumppaninsa sairaalaklovneja kouluttavassa ja välittävässä järjestössä. Reubenilla on jo uusi kumppani Kaia, joka ärsyttävästi tunkeutuu mukaan bisnekseen Yoko Onon lailla. Rosien amerikkalainen, suorapuheinen ystävä Jenni on mainio tuki Rosielle, ja olisin halunnut kirjan sivuille häntä hieman enemmänkin.

Minulle tulee hetkittäin kirjaa lukiessa mieleen Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjojen tunnelmat, vaikka tämä ei olekaan niin kieli poskella tehty. Rosien ystävät, Tommy ja Jo, jäävät harmillisen ohuiksi persooniksi, mutta heillä on myös omat suhdesotkunsa, joihin Sarah saa hetkeksi uppoutua ja unohtaa Eddie-mysteerin. Kehittelen tietenkin itsekin omassa päässäni erilaisia teorioita siitä, missä Eddie on, miksi hän ei soittanut ja mitä hänelle on tapahtunut. Kaikki ne tietenkin menevät mönkään. Kun lopussa minulle alkaa yhdessä Rosien kanssa valjeta, missä mennään, koen suuren epätoivon tunteen.  Mysteeri on siinä mielessä täydellisesti rakennettu, etten olisi millään osannut aavistaa sitä. Minua pidetään myös samalla hyvin kamalassa epätietoisuuden tilassa, mitä Rosielle sattuu Atlantin toisella puolella, kun tarina siirtyy Eddien näkökulmaan. Lopussa paljastuu myös eräs muu asia, joka on lukijan annettu kirjan alusta saakka käsittää väärin.

"En usko, että rakkauden on tarkoitus olla räjähtävää. Sen ei ole tarkoitus olla dramaattista eikä nälkäistä eikä mitään muutkaan hupsua, mistä kirjailijat ja lauluntekijät kirjoittavat. Uskon kuitenkin, että todellisen rakkauden tunnistaa.---"(s. 148)

Onko loppu onnellinen? Siitä en aio hiiskua sanaakaan. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, sillä tämä on yhtä aikaa keveää kesälukemista, mutta myös hienosti rakennettu mysteeri siitä, mitä on tapahtunut miehelle, joka lupasi täydestä sydämestään soittaa naiselle, johon juuri myönsi olevansa rakastumassa. Kirja ei ole sokerisen siirappisen romanttinen, vaan sopivan realistinen kuvaus rakastumisesta, kaipauksesta ja menettämisen surusta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Lukuaikaa etsimässä

Samantyylistä luettavaa:

Miss You: Kate Eberlen

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Kukkia

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. S&S 2018

Englanninkielinen alkuteos (2017): Fierce Kingdom. Kansi: Anders Carpelan.

"Piinaava trilleri äidin ja pojan siteestä Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

Niin kuin me olisimme kauniita on mestarillinen trilleri ja vahva kuvaus siitä eläimellisestä vaistosta, joka yhdistää vanhemman lapseensa. Se kysyy, mihin saakka olemme valmiita menemään suojellaksemme rakkaitamme." (S&S)

Lukunäyte:  https://issuu.com/setsforlag/docs/niinkuinmeolisimmekauniita_lukunayt

Oma arvio:

Pyysin ennakkokappaleen tästä kirjasta (jonka julkaisupäivä on tänään) sillä minut teki uteliaaksi eläintarha miljöönä jännityskirjassa. Toisaalta hiukan inhotti ajatus siitä, kärsisikö eläimet tarinan myötä.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. (s. 139)

Tarina lähtee liikkeelle äidin ja pojan suhteen kuvauksella, kun Joan ja hänen erikoisen älykäs neljävuotias poikansa leikkivät eläintarhassa lähellä sulkemisaikaa. Joan kuvaa ajatuksiaan pojasta ja äitiydestään tunnontarkasti ja Lincoln esittää pikkuvanhoja kommentteja, joista syntyy hauskoja sanailuja äidin ja pojan välille. Joania huolettaa, miten hän saa pojan lähtemään kotiin ennen kuin eläintarha suljetaan, sillä poika ei kestä mitään äkillisiä muutoksia, vaan asia pitää saada jotenkin esitettyä pehmennetysti. Oletan heti Lincolnin olevan erityislapsi, sillä Joan miettii hiukan turhan tarkkaan poikansa mielenliikkeitä hänen ollakseen tavallinen. Sitä ei kuitenkaan oteta puheeksi missään vaiheessa kirjaa, vaan asia jää lukijan pääteltäväksi. Lincolnin erityisyydestä tulee olemaan juonen kannalta hyötyä loppuvaiheessa, ja se saattaa pelastaa hänen henkensä.

Kuva: Pixabay

Toinen näkökulmahenkilö on Robby, yksi niistä kolmesta sekopäästä, jotka ovat päättäneet leikkiä metsästäjää eläintarhassa. Robby on hiukan onneton kaveri, joka on lähtenyt hommaan mukaan lähinnä Mark-kaverinsa ja uuden tuttavuuden, Destinin aloitteesta. Destin on hyvin eksyksissä oleva tyyppi, jolla on tietty missio eläintarhalahtauksen muodossa. Eipä näiden kavereisen motiiveista pääse ihan lopullisesti perille, mutta se tekeekin tarinasta erityisen hyytävän. Robbyyn saa jonkinlaisen inhimillisen otteen, sillä hänen lapsuuttaan muistellaan hiukan, ja hän osoittaa kuitenkin pieniä epäröinnin merkkejä tarinan loppuvaiheilla.

Onko kaikkien muiden yhtä vaikea saada ajatuksensa pysymään siististi jonossa, yksi ajatus toisensa jälkeen, kuin junanvaunut peräkkäin kytkettynä? Hänellä ne ovat aina suistumassa ties mihin väärään suuntaan, ja tunteet puskevat taas pintaan. (s. 73)

Tarinaan mukaan sujahtavat myös nuori kahvilatyöntekijä Kailynn sekä eläkkeelle jäänyt opettaja Margaret Powell. Kolmikon tiet yhdistyvät, mutta myös eroavat juonen myötä. Opettajalla varsinkin on hyvin suuri rooli juonen kannalta, sillä ilman häntä Joan ja Lincoln ei välttämättä pysyisi hengissä. Kailynn on melko ohut ja tyhjänpäiväinen henkilöhahmo, joka puhuu liikaa Joanin makuun, mutta hänelläkin on lopussa tärkeä rooli. Jos koko kirja olisi ollut Joanin ja Lincolnin välistä vuorovaikutusta, joka välillä intensiivisyydessään ja myötäileväisyydessään käy melko rasittavaksi, olisi  kirja ollut melko nuiva lukea.

Myös Joan haluaisi sulkea silmänsä, mutta ei sulje. Sen sijaan hän alkaa hengittää samaan tahtiin Lincolnin kanssa. Hän tuntee Lincolnin käsien takuttavan tukkaansa ja painuvan niskaansa. Hän tuntee Lincolnin itseään vasten varpaista otsaan. (s. 76-77)

Niin kuin me olisimme kauniita on sutjakkalukuinen ja hyytävä yhdenpäivänromaani, joka kärsii pienistä käynnistysvaikeuksista, mutta tiivistää juonen hyvin loppua kohti. Eläinraakuuksia ei pelostani huolimatta ole kuin muutama, eikä niitäkään ole kuvattu kovin yksityiskohtaisesti. Pakokauhun tunne pimeässä eläintarhan metsässä, jossa jokainen risahdus on uhka, luo hyvin hyytävän olon lukijalle. Minua jäi häiritsemään se, että niin moni asia jäi ratkeamatta, ja mieltäni jää kaihertamaan esimerkiksi erään vauvan tapaus. Myös monet Joanin valinnat ja teot sotivat omaa ajattelumaailmaani vastaan. Kirja on kuitenkin oivallinen kuvaus siitä, miten loppujen lopuksi pelon vallassa oleva ihminen ei välttämättä ole sankarillinen, pelasta muita ennen itseään, varsinkin jos hänellä on jatkuva huoli oman rakkaan lapsensa hengissä pysymisestä. Veri on vettä sakeampaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

tulossa

Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Rakkaus