The Young World -trilogia: Chris Weitz

Kaaoksen päivät - The Young World: Chris Weitz. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Young World. Kansi: Steve Stone & Adam Swaab

"Kun tauti tappaa koko muun väestön, henkiin jäävät vain nuoret. 

Piinaavan jännittävän toiminta-trilogian avaus.

New York on kaaoksessa. Kaduilla liikkuminen on jatkuvaa venäläistä rulettia. Arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot, raivohullut sekopäät jotka eivät enää välitä mistään.

Nuoret selviytyjät kerääntyvät heimoihin. Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän salaa rakastaa, yrittävät luoda kaaoksen keskelle epävakaan turvasataman. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, viiden nuoren ryhmä lähtee hengenvaaralliselle matkalle…"(Otava)

Oma arvio: 

Kun pahin nuorten aikuisten dystopiakirjabuumi alkaa hälvetä, ilmestyy Otavalta yllättäin uusi  post-apokalyptiseen maailman sijoittuva trilogia, jonka on kirjoittanut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana ja -ohjaajana tunnettu Chris Weitz (Twilight, American Pie). Koska minä olen suuri dystopioiden ystävä, enkä soisi niiden väistyvän tieteisfantasioiden tieltä, innostuin tästä kovasti.

Kaaoksen päivät tuo kovasti mieleen suomalaisen K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian, josta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa. Tässäkin kirjassa eletään maailmassa, jossa yhtään aikuista ei ole jäänyt henkiin - eikä myöskään lapsia. Syy tähän kuitenkin selviää melko alussa, sillä tämän joukkotuhon on aiheuttanut virus, tai kuten nuoret kutsuvat Tauti, joka aktivoituu vain tiettyjen hormonien vaikutuksesta, eli yleensä 18 vuoden paikkeilla  saa sanoa hyvästit elämälleen. Kovasti tässä Taudin syntymisessä ja aktivoitumisessa on minusta epäuskottavuutta.

Ja niinpä - Washington saa oireita täsmälleen syntymäpäivänään. Se on kummallista, koska ei se yleensä ihan niin säännöllistä ole. Jokainen potkaisee tyhjää noin kahdeksantoistavuotiaina, mutta jotkut alle, jotkut yli. Sitä ei koskaan tiedä. Jotenkin se liittyy hormoneihin. (s. 35)

Kirjan keskiössä ovat New Yorkissa elelevät nuoret, jotka ovat jo sopeutuneet jollakin tavalla elämäänsä ilman aikuisia. He jopa vitsailevat apokalypsistä tuon tuostakin, joka minusta syö hiukan tarinalta pohjaa. Nuoret ovat kauhean tiedostavia post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvien tarinoiden kliseistä, mikä voisi olla ajatuksena ihan hauskaa, mutta kun minusta noissa sutkauksissa kirjailijan oma ääni tulee liiaksi läpi. En tiedä, onko jatkuva selittely vastaisku viime aikoina puhututtaneelle moraalisesti arveluttavalle nuorten aikuisten kirjallisuudelle (morally complicated YA), kuka ties.

Todellisuudessa on melko sattumanvaraista, onnistuuko kalauttamaan toiselta tajun vai saako koko pään halkeamaan niinku melonin ja aivot lentämään ympäriinsä. Ja vaikka se kalauttaminen onnistuisikin,kalautettu saattaa silti saada aivoverenvuodon ja vajota vaikka koomaan. (Donna, s. 216)

 

Kirjassa on  kaksi minäkertojaa: aasialaistaustainen Jefferson, jonka isoveli Washington kuolee tarinan alussa Tautiin, sekä teräväkielinen Donna. Jefferson on ihastunut Donnaan, joka on ollut hänen ystävänsä jo ennen aikuissivilisaation tuhoa eli Tapahtumaa. Kertojaäänet on eroteltu toisistaan käyttämällä eri fontteja, mutta myös tyyli on erilainen: siinä missä Jeffersonin kerronta on neutraalimpaa, Donnan kerronnasta huokuu sarkasmi ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.

Kuva: Pixabay

Jos tarina kerrottaisiin koko ajan suoraan Jeffersonin näkökulmasta, pitäisin kirjasta enemmän. Nyt Donna saa minut hyvin äkkiä ärsyyntymään nokkavalla ja lapsellisella tyylillään. Hän on muutenkin hyvin vastenmielinen henkilö, mikä tulee viimeistään esille siinä vaiheessa, kun Jefferson tunnustaa tunteensa tälle. Donnan tyly ja suorastaan tollomainen vastaus on jotain sellaista, mitä ei soisi koskaan pahimmalle vihamiehellekään. Ei, ei ja ei, noin ei vain vastata! Hän nimittelee myös myöhemmin kuvioihin tulevaa tyttöä mustasukkaisuuksissaan halveksivasti muun muassa Povipommiksi.

Sisäpolitiikkamme: Otetaan iisisti.

Ulkopolitiikkamme: Painukaa vittuun. (Jefferson, s.41)

Mielenkiintoisinta on lukea kaikesta siitä, miten nuoret ovat kehittäneet keinoja selviytyä. Kaikki eivät missään nimessä ole ystäviä keskenään, vaan nuoret ovat jakautuneet ryhmiin, joiden välille tulee monenlaisia kahnauksia. Kirjan päähenkilöviisikko, eli Jefferson, Donna, Brainbox, Peter ja SeeThrough (kääk, mikä nimi!) kuuluvat Washington Squaren jengiin ja halveksuvat syvästi Keskustan jengiä, jossa muun muassa kaupitellaan ryhmän tyttöjä. Jotkut jengit ovat kehitelleet uskonlahkon ja harrastavat kannibalismia. Kaikesta käydään kovaa kauppaa eikä mitään saa ilmaiseksi. Kaupungissa liikkuu myös huhu, että yksi aikuinen olisi selvinnyt hengissä. Tuo Vanhukseksi kutsuttu hiippari on silti monien mielestä urbaanilegenda.

Kuva: Pixabay

Kirjastossa asuva, nörttimäinen Brainbox on saanut vihiä jostain, että virukseen olisi ollut kehitteillä parannuskeino, ja yhdessä nuoret lähtevät vaaralliselle tiedonhakumatkalle kirjastoon ja myöhemmin viruksen kehittäjän alkulähteille. Matkalla he joutuvat Harlemin jengin kynsiin, joiden vahvuus on 3D-tulostimella valmistetut aseet. Kyllä, ja materiaalina heillä on vanhat legopalikat, joista he sulattavat muovin. Juoni tiivistyy, kun Washington Squaren seikkailijat pääsevät selville totuudesta.

Hämmästyttävää kyllä, kirja loppuu lähes samanlaiseen tilanteeseen kuin Kevätuhrien toinen osa Ansassa. Jatko-osan aion lukea kyllä, jotta selviää, kehittyykö tämä sarja tästä. Parhaimmillaan tämä kirja tarjoaa jännitystä ja toimintaa, mutta esimerkiksi henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Nyt tästä jäi hiukan laskelmoivan ja kliseitä henkilöhahmoillaan ja lajityypillään viljelevän teoksen maku.

Arvosana 3-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

K.K. Alongi: Kevätuhrit-trilogia 

Amber Kizer: A Matter of Days

Salla Simukka: Jäljellä/Toisaalla