Verso: Tuomo Jäntti

Verso: Tuomo Jäntti. Gummerus 2017.

 Kansi: Tuomo Parikka & Istockphoto

”Ensimmäisenä aamuna Karl luuli joutuneensa huonon vitsin kohteeksi. Hän tuijotti kuvaansa kylpyhuoneen peilistä vielä yönsamein silmin ja kävi läpi mahdollisia syyllisiä. Joku töistä tietenkin, mutta vaivaa oli sentään tarvinnut nähdä – hänen parransänkensä oli kirkkaan vihreä. Karl nosti kätensä kasvoilleen. Leuka ei tuntunut karhealta. Pikemminkin hänen kauniin vihreä aamupartansa oli pehmeä. Se tuoksui ruoholta.”

Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Miesystävänsä itsemurhan jälkeen Alis on etsinyt uutta suuntaa elämälleen. Kun varantoministeri pyytää häntä tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, Alis lentää Kolkamoon. Siellä on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis alkaa aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.

Verso on kingimäinen jännitysromaani, joka tuo mieleen myös José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta ja Albert Camus’n Ruton. Se kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terveydenhuollon uhkia ja terrorismia." (Gummerus)

Kirjatraileri:  https://youtu.be/vYYp9Jsob3s

Oma arvio:

Olen lukenut Tuomo Jäntin aiemman teoksen Talven hallava hevonen, joka ei ollut ihan täyden vitosen lukukokemus, mutta ihastuin jo tuolloin Jäntin kirjoitustyyliin, joka versoaa luontevasti eteenpäin, ihan kuten tässä Verso-romaanissakin. Olen aivan tajuttoman hehkutuksissani, että sain hyppysiini tällaisen dystopian, joka saa minussa aikaan vuoroin inhon, kauhun, hämmennyksen ja toivottomuuden tunteita. 

Kirjan alussa esitellään heti verso-sairauden pääpiirteitä, kun Karl Ingrams toteaa sairauden ensioireet itsessään: pistävän tunteen kurkussaan, joka johtuu sinne kasvavista neulasista, ihon läpi puhkeavat silmut, lehdet ja versot, parran sammaloitumisen. Sairauden edetessä ihmisen iho kaarnoittuu, sammaloituu, jäkälöityy. Ajatukset muuttuvat alun ahdistuksesta rauhaisiksi, kun keho ja mielivät olla yhtä verson kanssa. Verso kaipaa paljon vettä ja valoa. Mutta mitä tapahtuu, jos verso tukahdutetaan pitämällä sen kantaja pimeässä huoneistossa ja säännöstelemällä vettä?

Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. Enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimäärin tarmokkaammin, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)

Kirjan päähenkilö on Alis Ismantik -niminen nainen, joka komennetaan Neljänteen tutkimaan verson  pakkohoitolaitoksen, Kolkamon, toimintaa. Kolkamon perustajatiimi on hävinnyt mystisesti kuin tuhka tuuleen, ja Alisin on määrä selvittää, millä perustein uudet jäsenet pyörittävät laitosta. Kaikkea ei ole ministeri Harrison kuitenkaan kertonut Alisille, kuten sitä, miten lähellä on toinen ihmiskunnan uhka, versoakin suurempi Gowiwa. Alis kokee melko hyytävän vastaanoton tuolla oudon vaisussa parantolassa, ja hän alkaa myös saada omituisia yhteydenottoja Morio Koyaman koneelle.

Halusit tietää miten tämä alkoi, mutta se tuntuu nyt kaukaiselta. Yhtenä aamuna en enää ollut itseni. Kaikki minulle tärkeä muuttui nopeasti uneksi. Suuria lehtiä versoi selästäni, ja käsivarret näyttivät jänteikkäiltä, juuria kiemurteli ihon alla. (s. 141)

Verso sairautena herättää minussa kamalia inhon väristyksiä, sillä sen oireet ja eteneminen on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti. Vaikka ajatuksena se, että ihmisestä alkaa yhtäkkiä versoa kaikkea vihreää, ei äkkiseltään kuulosta kamalalta, ahdistavaa siitä on lukea. Toinen uhka, Gowiwa, henkii taustalla kauhua ja pakokauhua. Gowiwan ja verson yhteys jää minulle hiukan epäselväksi, mutta jotain sanantyylistä, sienirihmamaisuutta ja yhteyttä luonnon alkulähteille niissä molemmissa on. Siinä missä verso iskee yksittäisiin ihmisiin ja lopulta liittää heidät symbioottisesti luontoon takaisin, Gowiwa iskee jyrinällä kaupunkiin muuttaen kaiken tielleen osuvan mustaksi elottomaksi massaksi.

Kaikki liike loppuisi. Virtaava vesi, kulkeva sähkö. Vielä jäljellä olevat ihmiset muuttuisivat patsaiksi, hapertuisivat, hajoaisivat kosketuksesta tomuksi ilmaan. Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen. (s. 246-247)

 Kasvi- ja eläinkunta on lähes tuhoutunut kirjan postapokalyptisessa maailmassa, joka on jaettu eri vyöhykkeisiin. Näistä Neljännes ja Viidennes on vielä säästynyt Gowiwan tuholta.   Gowiwa kuitenkin jo kolkuttelee Neljännen nurkilla. Minulle jäi hiukan epäselväksi, onko Gowiwa ihmisten kehittämä biologinen ase, joka on ryöpsähtänyt käsistä vai luonnon kehittämä keino tuhota viimeinenkin eliöstö planeetalta.

Kuva: Pixabay

Tarinan loppua kohti alkaa takaumien ja Alisin nuuskinnan pohjalta selvitä, mitä Kolkamon perustajille on tapahtunutkaan. Tarina saa kauhun aineksia, jolloin kirjaan kohdistuvat kingimäisyys-viittauksetkin saavat tukea. Kirjan loppu menee paikoin samanlailla sekavaksi kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian tapahtumat, mutta pysyy silti loogisena ja ymmärrettävänä. Monet asiat saavat syynsä ja tarkoituksensa.

Tunsin surua siitä miten väärin tilanne oli. Surua seurasi avuttomuudesta kumpuava raivo, sen jälkeen kaipaus verson yhteyteen, ja kaipauksen takana odotti jo pelko. Olin palaamassa takaisin mutten tiennyt ihmiseksikö vai versoon, ja olin kuolemassa tietenkin, olisin halunnut vettä. Tunsin selkääni vasten kovan lattian ja sen läpi Gowiwan lähestyvän tärinän. (s. 395)

En tiedä, onko Verson käännösoikeuksia myyty muille kielille, mutta minun mielestäni kansainväliseen menestykseen aineksia kirjalla olisi. Mieleeni tulee hyvin vahvasti samanlainen hiipivän tuhon tunnelma kuin Hugh Howeyn Siilon saagassa ja Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Suosittelen dystopian ja psykologisen kauhun ja jännityksen ystäville.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Verso muissa blogeissa:

Tekstiluola

Samantyylistä luettavaa:

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Siilon saaga: Hugh Howey

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis