Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik

Hän sanoi nimekseen Aleia: Erika Vik. Gummerus 2017. (Kaksosauringot #1)

Kannen kuvitus: Erika Vik. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?" (Gummerus)

Oma arvio:

Heti ensimmäiseksi minun on pakko ylistää tämän kirjan kantta, joka on satumaisen kaunis ja ihana. Tämä kansi suorastaan pakottaa tarttumaan kirjaan!

Harvoin olen saanut käsiini kirjaa, joka pitää mielenkiintoni yllä tasaisesti alusta loppuun. Minun  on usein hankala päästä tarinan sisään, siihen menee yleensä useita sivuja, mutta tämä kirja kietoi minut tarinaansa heti ensisivuilta lähtien eikä päästänyt minua enää otteestaan. Pidän erityisesti kirjan alkuvaiheista, jolloin Aleia saapuu Corildonin luo, mutta heidän seikkailunsa  Dwyrissä kohti Seleesiaa on yhtä lailla koukuttavaa luettavaa. Kirja ei oikeastaan tarjoa mieltämullistavia juonenkäänteitä, mutta se ei haittaa, sillä tasalaatuisesti kiinnostava kirja tuo paremman lukutyydytyksen, kuin sellainen, jossa on  tylsistyttävät hetkensä, jotka haluaisi vain kahlata nopeaa läpi.

Amargundi lipoi tyytyväisenä huuliaan. Kultasuomuissa väreili aavistus sinistä. Se tassutti hetken ympyrää tytön sylissä, kiertyi kerälle ja ummisti silmänsä. (s. 79)

Erika Vik on luonut kokonaan uuden ihmislajin, seleesit, sekä hämmästyttävän fantasiamaailman, jota valaisee kaksi aurinkoa. Hän on myös kehitellyt mainioita sanoja, kuten aurinkojenlasit ja lajisti (vrt. rasisti).  Tarinassa vilahtaa sivuroolissa kahdessa eri ulottuvuudessa sukkuloivia olentoja, kuten  fennekki eli aavikkokettu, joka näyttää olevan tarkkailijan roolissa, sekä hämmästyttäviä amargundi-liskoja, jotka vaihtavat väriään kameleonttimaisesti. Yksi tällainen lisko on myös Corildonin asuinpaikassa, Seuran tiloissa, sillä Corildon käyttää sitä apunaan tuulien aistimisessa. Corildon hämmästyy siitä, miten hyvin amargundi viihtyy salaperäisen Aleian sylissä - ja miten se muuttuu siinä kokonaan valkoiseksi. Amargundi  katoaa häkistään juuri, kun tuulet alkavat muuttua. Näiden eläinten tarkempi merkitys tarinassa jää vielä arvoitukseksi, mutta selvinnee jatko-osissa.

Kuva: Pixabay

Fantasiaelementit eivät ole kuitenkaan niin vallitsevia, etteikö tästä kirjasta nauttisi fantasiaan tottumaton lukijakin. Näin ainakin uskoisin. Lisäksi tarinaa sävyttävät steampunk-elementit, joista huomasin nauttivani erityisen paljon - höyryvetureita ja -laivoja, kauniita asuja hattuineen, hevosvaljakoita.

Corildonin ja Aleian välillä vallitsee ensin hapuileva tutustuminen, joka on hankalaa kahden hyvin erilaisen luonteen kohdatessa: uteliaan ja kipakan Aleian ja juron ja örrimäisen Corildonin. Corildon haluaa kuitenkin auttaa mystistä nuorta naista, jonka muistot näyttävät olevan kadonneet - ja joka aistii asioita, joita tavallisen ihmisen ei kuuluisi aistia. Pidän kovasti siitä, miten kirjan lopussa tämän parivaljakon yhteys vahventuu yhteisten koettelemusten jälkeen.

Hän ei ollut nainen, jonka yksi suudelma voi suistaa sijoiltaan.

Silti hän tiesi hyvin, ettei kyse ollut vain yhdestä suudelmasta. (s. 324)

Ikävien selkkausten vuoksi Aleian ja Corildonin matkaseuraan liittyy Mateo, nuori mies, joka saa pian Aleian tunteet myllerryksiin.  Kirjan loppuun jää mukava kaipauksen kutina, ja varmasti tämän parin jatkoa on hykerryttävää seurata seuraavissakin osissa. Ainoastaan seuraava kohta kirjassa jäi minua häiritsemään: Mateolla ja Aleialla on ollut aiemmin kiihkeä hetkensä, joka ei kuitenkaan pääse täysin toteutumaan, ja tämän vuoropuhelun he käyvät kohdatessaan ensimmäistä kertaa tuon jälkeen:

"Mä en olis ikinä arvannu, että sä olet niin villi tyttö", hän mumisi Aleian otsaa vasten.

Aleia nytkähti kauemmas. Hän ei näyttänyt lainkaan siltä, mitä Mateo olisi toivonut. Hän tuuppasi Mateota. "Mitä?"

Voi pask...

"Oletko tosissasi sitä mieltä, että jos tyttö osoittaa hieman aktiivisuutta, hän on heti huora?" Aleia risti käsivartensa. Mateo ymmärsi liikkuvansa erittäin heikoilla jäillä.

"Mä en sanonut huora, mä san-"

"Se että minulla on haluja, ei tee minusta heti mitään porttoa!" (s.389)

Tämä kohtaus on minusta erehtymättömän läpinäkyvä kannanotto  naisen ja miehen seksuaalisuuden ja sen ilmentämisen  tasa-arvoisuuden puolesta. Tämä on toki mielestäni tärkeä asia, mutta minä olen sitä mieltä, että fiktiossa asiat eivät tarvitse olla aina niin justiinsa: nainen saa olla vietävissä oleva, kainosteleva ja mies saa yllättyä naisen seksuaalisuudesta. Sympatiani ovat nyt tuossa tilanteessa Mateon puolella, ja ihmettelin hiukan tuota kohtaa ja sen tarkoitusta. Pidän kuitenkin erityisesti kirjassa siitä, ettei tarinassa pelkästään miehet "jahtaa" naisia, vaan halut ja kiinnostukset ovat tasapainossa molempien sukupuolten kohdalla.

Ihastelen sitä, miten luontevaa, eläväistä ja mukavalukuista kirjan teksti on. Tarinan alkumetreillä kirjan tunnelma tuo mieleeni Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian, ja jotenkin aistin samaa henkeä pitkin lukumatkaani näissä tarinoissa ja maailmoissa - eikä vähiten sen vuoksi, että seleesejä ja Umpireja yhdistää mahdin tunne (tai tavoittelu), joka on tosin seleeseillä pulssimainen, tuuliin liittyvä voima, kun taas Umpireilla tasaisempi maahan liittyvä kaikkivoipaisuuden tunne.

---Jos soivan tuulen olisi voinut juoda ja tuntea sen leviävän nielusta koko vartaloon, se olisi saattanut tuntua samalta.

Seleesien toinen pulssi.(s. 165)

Hän kurotti vartalonsa äärien ulkopuolelle, voimisti seleesien aistin. Tietoisuus ympäristöstä laajeni aaltomaisena pulssina, jonka varassa hän tunsi limittäisen todellisuuden: kaikkialla läsnä olevan mahdin virrat. Varjomaailman. Hän valmistautui kanavoimaan mahtia haluamaansa suuntaan, käskemään elementtiä näkyvän maailman näkymättömältä kääntöpuolelta. (s.31)

Kirjan lopussa mieleeni jää vielä paljon kysymyksiä esimerkiksi liittyen Aleian lumoukseen, Seleesian kaupunkiin ja Aleian takaa-ajajiin. Onneksi seuraava osa Seleesian näkijä ilmestyy jo heinäkuussa!

Arvosanani on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hän sanoi nimekseen Aleia muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Oksan hyllyltä
Pauline Von Dahl
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 31. Fantasiakirja

Seleesian näkijä: Erika Vik. Gummerus 2017. (Kaksosauringot #2)

 Kansi: Erika Vik

"Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta" (Gummerus) 

 Oma arvio:

Kaksosauringot-trilogian toinen osa alkaa Aleian merimatkasta kohti Seleesiaa, matkaseuranaan valkohiuksinen seleesi Corildon, josta ei kylläkään ole paljoa iloa Aleialle koko matkalla - mies ryyppää hytissään, viettää aikaansa naisten kanssa ja käyttäytyy jurosti. Myöhemmin selviää, miksi mies käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Hän kantaa mukanansa suurta surua menetettyään vaimonsa.

Jos mahdollista, Seleesian näkijä imaisi minut maailmaansa vielä napakammin kuin sarjan edellinen osa Hän sanoi nimekseen Aleia. Minusta oli kiehtovaa tutustua Corildonin erilaiseen, pehmeämpään ja siedettävämpään puoleen, joka kuoritui esiin parivaljakon saavuttua Corildonin perheen luo. Aleian mystinen lumous ja sen selvittäminen toimii punaisena lankana läpi tarinan, ja yhä mystisemmäksi kaikki tuntuu käyvän.

Parsifal oli vakuuttunut, että nuori nainen tiesi miksi lumous oli hänessä. Hän totteli lumousta yhtä lailla kuin lumous totteli häntä. Se oli hänen varjonsa. (S. 291)

Olin viehtynyt jo sarjan alkuosaa lukiessani seleesien toiseen pulssiin, ja nyt sain siihen paljon lisää selvennystä.  Se on hyvin kiehtova yksityiskohta, joka erottaa seleesit ihmisistä. Lisäksi tarinan myötä pääsen tutustumaan seleesien eri tapoihin käskeä  mahtiaan. Lukija saa myös todistaa, että toinen pulssi voi olla myös vahingollinen kantajallleen, jos ei osaa hillitä voimiaan. Corildonille on käydä huonosti suojellessaan Aleiaa sieppaajilta.

Aleia tunsi rinnassaan pistoksen kun ymmärsi, ettei Corildon ollut tästä lähtien enää kokonaan häntä varten.

Jos oli koskaan ollutkaan. (s. 105)

Olen hieman hämmentynyt Corildonin ja Aleian välisestä vetovoimasta, joka on kyllä aistittavissa. Heidän ikäeroaan korostetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt käy ilmi, että Aleian lumous estää tätä vanhenemasta. Onko hän siis kypsempi kuin miltä vaikuttaa? Mikä on hänen todellinen minuutensa, kuka hän on ja miksi hänet on lumottu? Palaako hän lopulta Mateon luo, vai onko Corildonilla ja Aleialla vahvempi side, muutakin kuin toverillinen? Corildon vaikuttaa tuntevan hyvin syvästi nuorta naista kohtaan.

Kuva: Pixabay

Seleesian näkijä tarjoaa myös tasaisesti jännitystä, varsinkin kun tulilintujen uhka vaanii Seleesian yllä. Kaikki kulminoituu suureen tulilintujen hyökkäykseen, jonka takia kaikki kynnelle kykenevät seleesit joutuvat puolustamaan maataan. Corildonin punahiuksinen sisar Tigran kärsii syvästi tulilinnun polttavasta hyökkäyksestä ja yhtä lailla ystävänsä Aleian katoamisesta, ja myös muut Ma'Bathaen perheenjäsenet haluavat kiihkeästi löytää Aleian. Hänen ympärillään on vahva arvoitus, mutta häneen on myös helppo kiintyä.

"Ei, me emme ole erehtyneet. Minä en ole erehtynyt. Sinä kannat mukanasi ovaalinmuotoista sirpaletta - juuri siinä, sillä kohdin alushameesi vyötärönauhaa. Sinä olet juuri se nainen, jota olemme jo vuosikaudet etsineet, kerran löytäneet ja kadottaneet jälleen." (s. 551)

Olen hieman pettynyt, ettei mystistä liskoeläin amargundia esiinny tässä osassa, sillä se vain hävisi ensimmäisen osan jälkeen jonnekin. Sininen aavikkokettu Fennekki kuljettaa tarinaa eteenpäin muutaman vilahduksen ajan, mutta onneksi tarina tutustuttaa lukijan mystisiin tulilintuihin ja lepakkomaiseen etelän siniseen katraakkiin nimeltä Raakku, joka on  Tigranin kouluttama otus ja jolla on hyvin merkittävä viestinviejän rooli Aleian kadottua.

Kolmas osa paljastanee Aleian lopullisen kohtalon, jahka hänet löydetään sieppaajiensa hoteista. Olen hyvin ilahtunut tästä lukunautinnosta ja kirjan sivut viuhahtelivat kuin itsestään eteenpäin. Erika Vikin itse kuvittamat kannet ovat myös lumoavan kauniita.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Hyllytontun höpinöitä
Mustetta paperilla
Minun mielessä
Kirjavinkit (Mikko)
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjojen keskellä


Nefrin tytär: Erika Vik. Gummerus 2018. (Kaksosauringot #3)

Kansi: Erika Vik

"Kaksosauringot-trilogian fantastinen kertomus kahtia jakautuneesta maailmasta huipentuu kiihkeästi odotettuun, spektaakkelimaiseen päätösosaan.

Tulilinnut ja kartaagit ovat hyökänneet Seleesiaan, ja Klaani on kaapannut Aleian Thelluriaan. Corildon lähtee Seuran varjojen kanssa hänen peräänsä ja värvää mukaansa Mateon, joka osaa avata thellurialaisia lukkoja. Kun Aleia kohtaa viimein Thelluriassa etsijänsä, Klaanin värvänneen tahon, hän törmää toisenlaisiin totuuksiin, jotka pakottavat hänet kyseenalaistamaan kaiken seleesien keskuudessa kokemansa. Kenen puoleen Aleian lojaliteetti kallistuu? Voiko hän hallita lumousta sisällään vai onko sillä oma tahtonsa? Entä miten käy Corildonin ja vainottujen seleesien?"(Gummerus)

Oma arvio:

Kaksosauringot-trilogia on tarjonnut tähän mennessä kahdella ensimmäisellä osallaan (Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä) minulle jotain ihan uutta, tavattoman kiehtovaa ja viihdyttävää kotimaista luettavaa, jossa Erika Vikin visualisoima fantasiamaailma steampunk-aineksineen ja erikoisine hahmoineen ja eläinlajeineen on imaissut minut täysin mukaansa. Tänä syksynä ilmestynyt trilogian päätösosa Nefrin tytär oli siis kovin odotettu. Se aiheutti minulle valitettavasti kuitenkin hienoisen pettymyksen, sillä kirjan juoni ja tarina ei jaksanut pitää minua niin hyvin imussaan kuin edellisissä osissa ja muuttui lopussa hämmentävän sekavaksi. Kirjan loppuratkaisu ei mennyt odottamiani polkuja pitkin enkä oikein päässyt kärryille, mitä ihmettä oikein loppumetreillä tapahtuikaan. En oikein saanut kirjasta kunnollista tunnetta, vaan se jätti melko kylmäksi.

****Arvioni sisältää jonkin tason  juonipaljastuksia, joten jos et ole lukenut kirjaa, ei ehkä kannata lukea tästä eteenpäin!****

Kirjan keskeisin tarinalinja keskittyy Aleian löytymiseen, joka kaapattiin viime osan Seleesian näkijä lopussa. Corildonin mielen täyttää hirmuinen tuska, sillä hän tuntee erittäin syviä tunteita Aleiaa kohtaan. Mateolle, joka myös kaipaa Aleiaa, tarjotaan tilaisuutta lähteä etsintäpartion mukaan lukkojen tiirikoimistaitoineen. Toisaalla seurataan Aleian edesottamuksia kaappaajiensa kynsissä eräällä aluksella. Ry-niminen mies on saanut korkeamman tahon käskyn keisari Aleiksikselta ottaa Aleia kiinni ja viedä hänet palatsiin. Naisella näyttää olevan jokin hyvin tärkeä tehtävä, josta hänellä itsellään ei ole lumouksensa takia minkäänlaista hajua. Hän tuntee vain syvää vihaa kaappaajaansa kohtaan, jonka kuulee olevan ystäviensä surman takana.

Keisari Aleiksis  tuntuu tuntevan Aleian, mikä hämmentää nuorta naista. Aleiksis, kartaagien julma kuningatar Solai ja hänen luotettunsa Ulrik kertovat Aleialle solairisten aaltojen tarpeellisuudesta, (joita seleesit kutsuvat huonoiksi tuuliksi ja jotka ovat aiheuttaneet seleeseille tuskia.) He vakuuttavat Aleiaa, että huonot tuulet eivät ole haitallisia seleeseille ja kertovat omia totuuksiaan tuosta ihmislajista, jota on totuttu pitämään heidän piireissään muita huonompana, sotaisana ja arvottomana. He uskottelevat, että seleesit ovat juuri vahingoittaneet Aleiaa ja ehkä myös lumonneet hänet. Aleia ei voi uskoa korviaan, eikä sitä, ettei Aleiksis voi millään tajuta huonojen tuulten vahingollisuutta, vaikka lähes kaikki kaupungin seleesit ovat sairastuneet ja kuolleet viime aikoina.  Tuolla nuorella naisella on jotain, mitä hän tarvitsee, kuten myös julma ja kieroutunut kuningatar Solai, joka on aivopessyt Aleiksiksen seleesi-vihallaan. Huonot tuuletkin on nimetty Solain mukaan solairisiksi aalloiksi.

Kirjassa paljastetaan myös hitunen edellisessä osassa tutuksi tulleiden Tigranin ja Matiuksen vaiheista, mutta he ovat harmikseni muuten syrjässä juonenkulusta. Myöskään Esme ei enää esiinny tarinassa kuin kirjan alussa. Mukaan tulee kuitenkin pari uutta keskeistä henkilöä: seleesipariskunta Laureln ja Marjun, jotka ovat mukana Aleian etsintäoperaatiossa, ja joista jälkimmäiseen Corildon tuntee hämmentävän paljon veroa. Myös Sendalon ja Arata Erren ovat mukana sivuhenkilöinä. Uusiin henkilöhahmoihin en juurikaan saa kummempaa otetta, mutta onnekseni Corildon on oma hurmaava, määrätietoinen itsensä, joka hankkiutuu vaikeuksiin rakasta Aleiaa pelastaessaan keisarillisesta palatsista. Voi että, häneen ja Aleiaan  uskoin niin viime osasta saakka, mutta...

Minusta kiehtovinta koko sarjassa on ollut seleesien kuiskausluu, joka sijaitsee niskassa ja on heille yhtä aikaa seksuaalinen että perhesidettä korostava kohta, josta tunteen jokaisen seleesin henkilökohtaisen pulssin, eräänlaisen erikoisvoiman.

Kaikki mitä kuningatar oli sanonut kieppui Corildonin mielessä, mutta mistään siitä hän ei saanut otetta. Corildon alkoi vapista holtittomasti eikä voinut enää pidätellä nyyhkäyksiään. Itkien hän hivutti kummatkin kätensä niskaan, suojasi herkän kohdan ja tunsi haavan poltteen ihollaan. (s. 370)

Toki kaikista tärkein kysymys on ollut koko kirjasarjan alusta saakka, mikä on Aleian lopullinen tarina. Miksi hänet on lumottu, kuka hänet lumosi, miksi hän ajautui susiturkki päällään tuona talvisena päivänä Corildonin mökille? Tähän kaikkeen saadaan onnekseni vastaus, ja paljon enempäänkin. Kirjan loppu menee jopa hyvin korkealentoisen sekavaksi, kun Aleia valjastaa todellisen sisältänsä kumpuvan voiman ja astuu eri todellisuuteen, jossa hän kohtaa vanhoja tuttujaan. Aleia löytää myös itselleen hyvin rakkaan henkilön, joka on seurannut häntä fennekin kanssa koko ajan. Kuten aiemmin sanoin, kirjan lopun sekavuus etäännytti minut ja sai minut selaamaan loppusivut pikavauhtia, sillä en vain enää jaksanut keskittyä. Suorastaan juoksin tarinan loppuun.

***

Kaksosauringot-trilogia on kokonaisuutena kiehtova fantasiatarina, jonka päähenkilöt Corildon ja Aleia ovat mielenkiintoisia, voimakkaita ja  rohkeita, mutta myös tunteikkaita. Vaikka tämä trilogian päätös ei yllä lempparikseni, kannustan lukemaan koko sarjan. Kaksosauringot-trilogia sopii niin aikuisille kuin nuorille aikuisille, varsinkin jos haluaa kevyen tutustumisen fantasiakirjallisuuteen.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Nefrin tytär muissa blogeissa: 

Kirjavinkit (Mikko)
Aamusta yöhön...

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Tästä linkistä pääset tutustumaan tarkemmin Erika Vikin luomaan ja kuvittamaan huikeaan Seleesien maailmaan, sekä näet, millaiselta Corildon, Aleia ja Mateo näyttävät hänen kuvituksissaan.

 

Erika Vik. Kuva: Liisa Valonen