Sotapuiston perikato: George Saunders

Sotapuiston perikato: George Saunders. Suomentanut Markku Päkkilä. Novellikokoelma. Siltala 2016

Englanninkielinen alkuteos (1996): CivilWarLand in Bad Decline

"George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, businesskielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta."

Novellit:

Sotapuiston perikato
Isabelle
Aallontekijä alamäessä
200-kiloinen toimitusjohtaja
Muistoja rouva Schwartzille
Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja
Runsaudenmaa

Oma arvio:

Hyvin omalaatuisia teemapuistoja ja työpaikkoja,  epämuodostuneita ihmispoloja, tympeitä naisystäviä ja tökeröitä pomoja ja ihmisten epätoivoisia tekoja. Näin voisin kiteyttää tämän Saundersin esikoisteoksen, joka on tyyliltään hyvin samantyyppistä kuin viime vuonna 2015 suomeksi ilmestynyt Joulukuun kymmenes: kieli on huvittavalla tavalla epäkorrektin rajoilla, kerronta suorasukaista ja aiheet niin erikoislaatuisia, että joutuu vähän väliä kyselemään itseltään: "mitä minä juuri luin?"

Kokoelman aloittaa kirjan niminovelli Sotapuiston perikato, joka on yksi dystopisia teemapuistoja esittelevistä novelleista. Tarinan päähenkilö on yksi Sotapuiston työntekijöistä, joka saa esimieheltään tehtävän keksiä keinoja väkivaltaisten jengien hyökkäyksien lopettamiseksi. Ikävä kyllä kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja kaiken huipuksi päähenkilön törkysuinen vaimo saa tarpeekseen ja tekee tympeän ratkaisun.

Lyhyehkö novelli Isabelle on eriskummallinen tarina Ristihuuli-nimisestä yksinhuoltajamiehestä ja hänen epämuodostuneesta tyttärestään Isabellestä, jota kutsutaan Luuttomaksi. Tämä tarina ei ehkä ollut henkilökohtainen suosikkini.

Aallontekijä alamäessä esittelee jälleen uudenlaisen teemapuiston, Harhautuneiden nunnien keskuksen. Tarinan kertojana on mies, jonka tehtävänä on huolehtia keinotekoisesta joesta ja sen aallokoista. Miehen naisystävä Simone työskentelee myös Harhautuneiden nunnien keskuksessa, ja kertojan harmiksi heidän vastenmielinen pomonsa Leon on iskenyt silmänsä tähän. Lopun voi melkein arvatakin.

Ajotiellä Simone kysyy, päivitinkö ruokatunnilla ansioluetteloni.

En, minä sanon. piti hoitaa paha pH-ongelma.

Samapa tuo, Simone sanoi. Sen kun teet aaltoja loppuikäsi.

200-kiloinen toimitusjohtaja on yksi suosikeistani: surkuhupainen tarina ylipainoisesta miehestä, jota kiusataan työpaikallaan Humaaneissa pesukarhuratkaisuissa. Yritys lupaa asiakkailleen pyydystää pesukarhut heidän pihoiltaan ja vapauttaa ne luontoon, mutta todellisuus on täysin eri - pesukarhut poltetaan isossa montussa. Kaikki alkaa mennä poskelleen, kun joku saa vihiä yrityksen hämäristä hommista. Kertoja saa hetken maistaa johtajan suosiota, mutta loppu on Saundersin tyyliin karu ja onneton.

Laskujen kirjoittamisen jälkeen syön pekaaniviinerin. Tai itse asiassa kaksi. Kun Claude tulee toimistolle hautaamisesta rähjääntyneenä ja näkee minut välipalan ääressä hänen on pakko huomauttaa että minulla on lisämakkaroita jopa lisämakkaroissa. Se on totta mutta minusta ei silti ole kilttiä huomautella sellaisesta.

Muistoja rouva Schwartzille esittelee dystopisen ajanviettofirman, jossa asiakkaat voivat käyttää viihdykkenään eräänlaisia simulaattoreita, moduuleita. Kertojana toimii tällaisen moduuliputiikin pitäjä, joka on laajentanut toimintaansa yhteistyöhön Vanhainavun kanssa ja vierailee säännöllisesti rouva Ken Scwartzin luona tarjoamassa hänelle simulaatioita piristykseksi. Ikävien tapahtumien kautta kertoja tulee varastaneeksi erään tyypin muistot sota-ajoilta, ja hän keksii siirtää niitä simulaatioina koululaisille. Tästä tulee suurmenestys.

Sorretun Maryn  kovan onnen kampanja esittelee eräänlaisen oppimiskeskuksen, jonka omituisena vetonaulana on pleksilasivatsainen lehmä. Ikävä kyllä lehmät eivät yleensä kauaa elä pleksivatsaisena. Päähenkilönä ja kertojana tarinassa on keskuksen työntekijä, 92-vuotias Mary, joka päättää tehdä lopun lehmien rääkkäämisestä, vaikka se koituisi hänen kohtalokseen.

Viimeinen ja kaikista pisin novelli on Runsaudenmaa, seikkailuhenkinen tarina koppurajalkaisen Colen vaiheista  Runsaudenmaa-teemapuistossa ja ajasta sieltä karkaamisen jälkeen. Hänen sisarensa Connie, joka on myös viallinen, menee naimisiin Corbett-nimisen miehen kanssa ja pääsee ulos Runsaudenmaasta. Cole pelkää, että sisar on huonoissa käsissä ja päättää lähteä etsimään tätä. Matkalla hän kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä, joita ei helpota lainkaan se, että hänet on syntymästään saakka luokiteltu viallisiin, joilla ei ole kummoista ihmisarvoa. Tämä kummallistakin kummalisempi tarina on omiaan päättämään Saundersin novellikokoelman.

"Tuollaiset jalat merkitsevät sinut vialliseksi aina ja ikuisesti", hän sanoo. "Vaikka onnistuisitkin pääsemään eroon viallisen rannekkeesta, nuo epämuodostuneet jalat kuuluttavat joka puunlatvasta suureen ääneen sinun surullista tilannettasi, millä tarkoitan sitä että maamme länsiosassa tuollainen mies voidaan kirjaimellisesti ostaa orjaksi. meneekö jakeluun? Onko tällä ajatuksella mitään painoarvoa sinun minäkuvassasi?"

Kokoelmasta jäi minulle jälkimauksi pienoinen pettymys, sillä tarinat eivät mielestäni yltäneet samalle tasolle kuin Joulukuun kymmenes -kokoelmassa. Olin kuitenkin hyvin viihdytetty useimpien nerokkaan kummallisten ja törkyhupaisten tarinoiden  parissa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tällä kirjalla Novellihaasteeseen, jota emännöi Omppu Martin blogissaan Reader, why did i marry him. 

Sotapuiston perikato muissa blogeissa:

Reader, why did i marry him?
Opus eka

Samantyylistä luettavaa:

George Saunders: Joulukuun kymmenes
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja


 

Suomen lasten Suomi: Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz

Suomen lasten Suomi: Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz. Lasten tietokirja. 223 sivua. Otava 2016.

"Lähde kaikkien aikojen kiertomatkalle! Mikä tekee Suomesta Suomen? Millaisia me suomalaiset olemme? Mistä kaikkialta tulemme?

Katsele tuhansien järvien maata ulkosuomalaisen nuoren silmin! Jokaisen maakunnan ominaispiirteissä ja perinteissä riittää ihmeteltävää. Tutuiksi tulevat myös vähemmistöt, kuten tataarit, romanit ja somalit. Suomalaisuuden juuria ja nykyisyyttä tarkastellaan kiinnostavasti historian merkkipaalujen, tieteen ja taiteen huippujen sekä urheilusaavutusten valossa. Populaarikulttuuriakaan ei unohdeta.

Runsas tietoaines ja valloittavat kuvat kulkevat sulavasti rinta rinnan. Puhekuplien hauskoista repliikeistä saa tuntumaa suomen kielen murteisiin."

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä kohta seitsemänvuotiaan, eskari-ikäisen poikani kanssa.

Suomen lasten Suomi vastaa moniin kysymyksiin, joita poikani on omasta kotimaastaan minulle vuosien saatossa esittänyt. Kirja opetti myös minulle paljon uutta. Olen oikein tyytyväinen, miten monipuolisesti se esittelee Suomea ja suomalaisuutta. Jokainen kotimaamme kolkka käydään läpi, aloittaen Lapista ja saamelaisista ja edeten siitä askel kerrallaan kohti Suomen eteläisiä osia ja Ahvenanmaata. Jokaiseen maakuntaan liittyviä erikoispiirteitä tulee esiin, niin historiaa, elinkeinoja, murrepiirteitä, merkittäviä henkilöitä (olen otettu kirjailijoiden määrästä), kansanuskomuksia, perinteitä, taidetta, käsityöläiskulttuuria ja paljon muuta. Kaikki tietenkin lapsia kiinnostavalla tavalla, mutta kuitenkin perusteellisesti. 

Carlos da Cruzin piirtämät hauskat henkilöhahmot esittelevät suomalaissukuisille amerikkalaissisaruksille, Johnille ja Jennylle, Suomea ja sen erikoisuuksia. Kirjassa on ihan valtavasti luettavaa ja katsottavaa, ja meillä meni tässä kyllä monen monituista iltaa. 

Poikani mielestä kirja on hauska, hupsu ja välillä hiukan tylsä. Huomasin, etteivät häntä kiinnostaneet kovin pitkät kuvailut esimerkiksi historiallisista tapahtumista. Tiernapoikien esittely jäi mukavana hänen mieleensä, "koska ne on oululaisia". Kuvia on pojan mielestä tarpeeksi ja ne ovat värikkäitä, hauskoja mutta siinä mielessä tylsiä, koska henkilöhahmoissa ei ole jääkiekkoilijaa. Henkilöillä on kaikilla jokin harrastus, ja tämä kiinnosti poikaa erityisesti. Hänen suosikkihenkilönsä on Atik Samaletdin, jalkapalloilija Järvenpäästä - luonnollisesti siitä syytä, että hänkin pelaa jalkapalloa.

Poikaani harmitti, koska kirja oli hänen mielestään liian lyhyt. Välillä hän ei myöskään pitänyt kaikista jutuista, mutta se on kyllä ymmärrettävää, kun teoksessa on tietoa tosi paljon. Hänen mielestään kirja voisi sopia paremmin häntä nuoremmille ja vain pojille, koska henkilöinä on enemmän "poikatyyppejä". Kysyttäessä, haluaisiko hän lukea kirjan joskus uudelleen, hän vastasi: "Voisim mää lukia!"

Minusta kirjassa on ihan mahtavasti tietoa ja voisin kuvitella, että hieman poikaani vanhemmat voisivat kiinnostua kuuntelemaan vielä hieman tarkemmin. Toisaalta tietokirjaa ei ole tarkoituskaan lukea yhtäjaksoisesti kannesta kanteen, vaan sen on tarkoitus toimia hakuteoksena ja sitä voi selailla sivun kerrallaan. Poikaani näytti kiinnostavan erityisesti erilaisten urheilulajien, erityisesti jääkiekon, kehittyminen Suomessa  sekä kirjan henkilöhahmojen vuoropuhelut, Ahvenanmaa (koska olimme siellä kesällä), oma kotoinen Oulumme, jouluperinteet (ja erityisesti kekripukki) sekä romaaneista kertovat kokonaista kolme aukeamaa. Mielestäni tämä oli hieno asia, sillä poikani on kysellyt paljon romaaneista, ja nyt saimme paljon tietoa heidän taustastaan ja kulttuuristaan.

Poikani antama arvosana on 4, minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanaksi kirja saa siis meiltä 4+


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Suomen lasten Suomi muissa blogeissa:

Sininen keskitie

Mrs. Eriksson's Room

Tänään on kaunis päivä

Kirjakevät 2017

Taas on se riemullinen vaihe, kun useilta kustantajilta alkaa ilmestyä ensi kevään kirjaluetteloita.  Kirjafriikki ei voi kuin hihkua innosta selaillessan noita esitteitä ja merkitessään ylös, mitä kaikkea kevään lukulistalle pääseekään. Listasta tulee taas pitkä. Opiskellakin pitäisi ehtiä, mutta kun en voi vastustaa kiusausta...

Minulla on ollut tapana tehdä kauden lopussa postaus, jossa esittelen seuraavan kauden kiinnostavimpia kirjoja ja kirjoista tehtyjä elokuvia. Tänä vuonna ajattelin jättää tämän laajemman listauksen tekemättä, mutta blogini vasempaan sivupalkkiin alkaa tupsahdella minua kiehtovia kirjoja sitä mukaa, kun saan niitä bongattua katalogeista ja kustantajien nettisivuilta. Katse siis rohkeasti vasempaan. Listalta löytyy niin nuorten-, lasten- kuin aikuistenkin kirjallisuutta, sekä muutama tietokirjakin. Pääpainoni ensi kevään lukemisissa on edelleen nuortenkirjoissa, ja niistä suosin tietenkin fantasiaa ja scifiä.

Mikään ei ilahduta lukijaa niin paljon, kuin huomata, että johonkin kirjasarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Erityisen innoissani olen Victoria Aveyardin Hopea-sarjan jatko-osasta Lasinen miekka (Aula&co), Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisesta osasta Kajo (Myllylahti) sekä K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian toisesta osasta Ansassa (Otava).

Uusia sarjoja on myös alkamassa: Sini Helmisen urbaanin fantasian Väkiveriset-sarja alkaa osalla Kaarnan kätkössä (Myllylahti), Sylvain Neuvelin Themis files -niminen scifisarja alkaa osalla Uinuvat jättiläiset (Like) ja Gena Showalterin mielenkiintoinen, nuorten aikuisten fantasiatyylinen Tiimalasi-sarja alkaa samannimisellä avausosalla Tiimalasi - Elämä alkaa kuoleman jälkeen (HarperCollins Nordic).

Mukavia lastenkirjoja on taas tulossa, kuten Johanna Venhon Opossumi repussa (WSOY), Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista (Otava) sekä Henna Helmi Heinosen ja Reetta Niemensivun Nellyn uudet kuviot, joka aloittaa uuden Ice Love -sarjan (Tammi).

Lempikirjasarjani Outolinnun kirjoittajalta, Veronica Rothilta ilmestyy nuorille aikuisille suunnattu tieteisfantasia Viillot (Otava). Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo kirjoittavat kuukautisista kirjassa Ne - kuukautiskirja (Karisto). Toisen lempikirjasarjani Twilightin kirjoittajalta Stephenie Meyeriltä taas tulee todellinen yllätys, aikuisille suunnattu jännityskirja Kemisti (Otava).

Tässä hiukan osviittaa siitä, mitä ensi kevät tulee tuomaan tullessaan. Vielä ei ole selvillä kaikkien kustantajien julkaisut, joten lisää hyvää on ehkä tulossa sivupalkkiini. Nyt siis katse vasempaan.

Mitä sinä odotat ensi kirjakeväältä? Tuliko yllätyksiä tai pettymyksiä?

Carry On. The Rise and Fall of Simon Snow: Rainbow Rowell.

Carry On. The Rise and Fall of Simon Snow: Rainbow Rowell. Macmillan 2015. Ei suomennettu.

"Simon Snow is the worst chosen one who's ever been chosen

That's what his roommate, Baz, says. And Baz might be evil and a vampire and a complete git, but he's probably right.

Half the time Simon can't even make his wand work, and the other half, he sets something on fire. His mentor's avoiding him, his girlfriend broke up with him, and there's a magic-eating monster running around wearing Simon's face. Baz would be having a field day with all this, if he were here - it's their last year at Watford School of Magicks, and Simon's infuriating nemesis didn't even bother to show up.

Carry On is a love letter to love stories and the power of words - to every 'chosen one' who ever had more on their mind than saving the world..."

Oma arvio:

Ihastuin Rainbow Rowellin Eleanor & Park -kirjaan, joten kun huomasin tämän Rowellin viidennen teoksen olevan kirjastomme valikoimissa, laitoin sen heti varaukseen. Yllätykseni oli melkoinen aloittaessani tämän lukemisen: sama Rowellin sydämellisen hauska tapa kirjoittaa, mutta aihepiiri ja tyylilaji on ihan eri. Nyt seikkaillaan Watford-nimisessä velhojen sisäoppilaitoksessa Harry Potter -tyyliin, mutta pilke silmäkulmassa - ja ilman huispauksia. Päähenkilöt ovat 16-vuotiaita, viimeistä vuottaan opiskelevia nuoria.

En ole lukenut muita Rowellin teoksia, mutta sain selville kirjailijan loppuhuomautuksista, että Watford ja sen keskeisimmät henkilöt ovat tulleet tutuksi hänen Fangirl-nimisessä romaanissaan, jossa päähenkilö oli Simon Snow -nimisen (kuvitteellisen) kirjasarjan suuri fani ja fan-fictionin kirjoittaja. Simon Snow on siis fiktiivis-fiktiivinen hahmo.


Harry Potter -vaikutteita kirjasta löytyy monia. Simon ei tiedä, ketkä ovat hänen vanhempiaan. Watfordin Ylin Velho, Mage, on hänen läheisin aikuinen, joka vain tuppaa olemaan melko etäinen ja saavuttamaton henkilö, eikä häntä usein Watfordissa näe. Hänestä minulle tulee mieleen Pottereiden Kalkaros. Simonin paras ystävä on räväkkä Penelope,  joka on taitava loitsuissa - mitä Simon taas ei ole. Simon on Valittu (Chosen One), ja hänestä kaavaillaan seuraavaa Ylintä Velhoa (The Greatest Mage), sillä hänellä on erikoislaatuista voimaa sisällään. Simonia ja samalla koko taikuuden valtakuntaa vainoaa eräänlainen paha henki, The Insidious Humdrum, joka on alkanut imeä taikaa ympäri maailmaa. Velhopiireissä puhutaan suuren sodan uhasta. Tapahtumat ovat lähteneet menemään huonoon suuntaan siitä asti, kun vampyyrit hyökkäsivät synnytysosastolle ja tappoivat siinä rytäkässä entisen suurvelhon, Bazin äidin. Samalla pieni Baz sai pureman ja muuttui vampyyriksi.

The Humdrum has been attacking Watford as long as I've been here. He sends Dark creatures. He hides from us.  He leaves a trail of dead spots in the magickal atmosphere.

Baz on Simonin arvaamaton ja karismaattinen huonetoveri,  joka yrittää saada Simonin hengiltä joka käänteessä. Huonetovereita suojaa kuitenkin erikoinen taika, etteivät he voi satuttaa toisiaan huoneessaan. Nyt tuo Simonin kiusankappale jättää kuitenkin ilmestymättä viimeisellä lukukaudelle, eikä Simon saa asiaa mielestään. Hän on päättänyt etsiä Bazin, vaikka hänen ystävänsä vastustelevat, eikä Ylin Velhokaan tunnu olevan kiinnostunut asiasta. Kun Baz viimein palaa takaisin, hän on vaitonainen siitä, missä hän on ollut. Simon ja Baz solmivat erinäisten sattumien kautta sopimuksen, että jos Simon auttaa Bazia selvittämään äitinsä murhaajan, tämä ei yritä vahingoittaa Simonia.


 Simon on hämillään tavatessaan tyttöystävänsä Agathan kesäloman jälkeen. He lähtivät lomilleen hankalissa merkeissä, koska Simon yllätti tyttöystävänsä ja Bazin metsästä pitelemästä toisiaan kädestä. Kaikki on Simonille yhtä epätietoisuutta ja hämmennystä, eikä asiaa helpota se, että Agatha päättää heti lukukauden alussa panna heidän välinsä poikki. Pennyn lisäksi Simonille tärkeä tuki ja turva on Ebby, tunneherkkä nainen joka on luopunut taikuudestaan ja paimentaa vuohia Watfordin mailla - ja asustelee pienessä mökissään, ihan kuten  Harry Pottereissa. Ebby tulee kertoneeksi Simonille ratkaisevan vihjeen, joka edesauttaa murjaajan löytämiseen.


(Jos et halua tietää oleellista paljastusta juonesta, jätä lukematta seuraavat pari kappaletta. Minun on vaikea olla paljastamatta tätä seikkaa, koska haluan korostaa sitä, miten paljon pidin kyseisestä juonikuviosta.)

Simonin ja Bazin yhteistyö muuttaa muotoaan  syvällisempään suuntaan ja yhtäkkiä Simon joutuu miettimään myös seksuaalista suuntautumistaan. Bazille kaikki on ollut päivänselvää jo kauan sitten, mutta Simonin täytyy kuulostella itseään. Simonin ja Bazin romanssi on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Heidän tunteiden syttymisensä on melko ennalta arvattavaa, sillä kirjassa annetaan siihen vinkkiä melko varhain Bazin paluun jälkeen, mutta juuri heidän ensimmäisen suudelman odotuksessa on niin ihana elää mukana. Heidän suhteensa alku on haparoivaa, mutta toisaalta suorapuheista ja määrätietoista. Olin ihan sydän sykkyrällä onnesta lukiessani heidän epävarmasta romanssin alkutaipaleesta.

"I've been thinking." I say, "if we're going to do this, you have to start calling me by my name."

I don't know why this seems important. Just - if we're going to walk into a vampire den together, it seems like we need to get past some of this stuff and actually be allies.

"Snow is your name," Baz says. "Possibly. Who named you, anyway?"

Kirjassa on myös aistittavissa vaikutteita Stephenie Meyersin Twilight-saagasta, kuten kirjan loppukohtaus tanssiaisissa, joissa Simon ja Baz keskustelevat intiimisti suhteensa jatkosta tanssiessaan ensimmäistä kertaa kaikkien nähden -  eikä Simon osaa tietenkään tanssia (vrt. Twilightin Bella).

Simon on ihanan sympaattinen henkilöhahmo; hiukan eksyksissä oleva, paikkaansa etsivä poika. Baz on taas - no, hän on omalla ylimielisellä tyylillään vastustamaton. Penelope on minun suosikkini: mutkaton, rohkea tyttö, joka ei välitä hienostelusta. Agatha taas on melkoinen nirppanokka, josta en suuremmin perusta.

Carry on on aivan suurenmoinen kirja ja olen iloinen, että sain taas pitkästä aikaa käsiini näin taidokkkaasti kirjoitetun tarinan. Yllättäviä juonenkäänteitä, huumoria, lastenloruista ja tunnetuista lauluista poimittuja loitsuja (Dont't worry, be happy; Hush little baby, Helter skelter; Easy come, easy go. Little high, little low jne), mysteerien ratkaisua, hyytäviä paljastuksia ja viattoman herkkää romantiikkaa. Toivottavasti joku kustantaja osaa tarttua onkeen ja julkaisee suomeksi tämän kirjan!

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Carry on. The Rise and Fall of Simon Snow muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone

Samantyylistä luettavaa:

Fallen: Lauren Kate  

Harry Potter -sarja: J.K. Rowling 

Twilight-sarja: Stephenie Meyer

Twin Peaks - Salattu historia: Mark Frost

Twin Peaks - Salattu historia: Mark Frost. Suomentanut Riie Heikkilä. Otava 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Secret History Of Twin Peaks.

"Uskaltaudutko Twin Peaksin mysteerien alkulähteille?

David Lynchin ja Mark Frostin kulttisarjan alussa Laura Palmerin ruumis löydetään rannalta. Murhaa tutkiva FBI-agentti Dale Cooper huomaa, että uinuva pikkukaupunki kätkee kammottavia salaisuuksia. Mitä todella tapahtui? Mikä ajaa kaupungin asukkaita pahan palvelukseen?

Mark Frostin romaani vastaa faneja riivaaviin kysymyksiin twinpeaksmäisellä tavalla. Se syventää mysteerien taustoja ja on alku Twin Peaksin uudelle tulemiselle, kun legendaarinen tv-sarja palaa ruutuihin vuonna 2017 samojen tekijöiden uusilla jaksoilla."

Oma arvio:

Hyvä agentti T------ P------: Oheinen aineisto on luottamuksellinen ja tarkoitettu vain teidän luettavaksenne. 

Liitteenä olevat asiakirjat saatiin talteen 17.7.2016 rikospaikalta, joka on edelleen aktiivisen tutkinnan kohteena. Siihen liittyvät yksityiskohdat on luokiteltu kolme tasoa huippusalaisen yläpuolelle.

Mitä ihmettä minä juuri luin? Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut historiallista teosta vapaaehtoisesti. Hups, mutta eihän Twin Peaks -nimistä kaupunkia ole olemassakaan, ja kirjan sivut ovat täysin mielikuvituksen tuotetta, vaikka toisin luulisi. Aidon oloiset dokumentit: lehtileikkeet kirjeenvaihdot, muistiot, päiväkirjamerkinnät, kuvat, kirjan sivut ynnä muut tekevät tästä legendaariseen Twin Peaks -tv-sarjaan ja -ilmiöön perustuvasta kirjasta hyvin uskomattoman uskottavan.  Myönnän, etten ihan jokaista kommenttia tai tekstiä lukenut sanasta sanaan, sillä esimerkiksi kaunokirjoituksella kirjoitetut merkinnät olivat melko epäselviä, mutta tämän kirjan selailuun jäin ihan onnettomasti koukkuun.

Olin hyvin nuori, oikeastaan lapsi vasta, kun Twin Peaksia esitettiin telkkarista. Niin lapsi, etten olisi ehkä saanut katsoa kyseistä sarjaa. Katsoin silti, ja pelkäsin nukkumaan mennessäni BOBin tulevan jostain sohvan takaa. Sarjan monet kuviot jäivät minulle epäselväksi, mutta hiukan vanhempana katsoin sarjan uudestaan läpi sekä moneen kertaan myös aiheesta tehdyn elokuvan Tuli, kulje kanssani. Olen myös lukenut Jennifer Lynchin kirjoittaman kirjan Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirjan useaan otteeseen. Voisi siis sanoa, että olen ollut Twin Peaks -fani jo kauan. Tämä Mark Frostin kirjoittama fiktiivinen historiakokoelma on Twin Peaks -fanin unelmien täyttymys, mutten usko tämän tarjoavan muille juuri mitään.

Olen yllättynyt siitä, mikä Twin Peaksin mystisten ja pelottavien asioiden taustalla lopulta on. Ehkä hiukkasen pettynytkin. En paljasta sitä tässä, koska pilaisin muiden lukuinnon takuulla. Kirjan alussa olin vielä hiukan hämilläni, kun kirjassa mentiin niin kauas historiaan, 1800-luvun tapahtumiin, mutta niissä alustettiin ovelasti tulevia kaupungin tapahtumia. Salaperäinen arkistoija, joka on koonnut näitä dokumenttejä mystiseen metallilaatikkoon, kirjoittaa omia kommenttejaan tekstien väliin. Varsinaisena kertojana tässä on kuitenkin erityisagentti, jonka nimi on salattu. Hän saa Gordon Colelta tämän salaperäisen laatikon sisällön tutkittavakseen, ja  mystisen agentin punakynämerkintöjä saa lukea kirjojen marginaaleista koko ajan. Hänen tehtävänsä on tarkistaa tekstien oikeellisuuksia, selventää ja kommentoida, mutta hänen henkilökohtaisesti suurin intressinsä on selvittää "arkistoijan" henkilöllisyys - ja lopussahan se tietenkin paljastuu.

Jos nämä metsät osaisivat puhua, ja uskokaa minua, toisinaan ne osaavat 

Innostuin ihan hirvesti siinä vaiheessa, kun kirjaan alkoi tupsahdella sarjasta tuttuja henkilöitä, kuten suosikkini "Pölkkyrouva" Maggie, jonka kohtalosta sain lukea nyt tyhjentävän lehtijutun. Myös Josie Packardin tapaus oli minulle erikoinen ja yllättävä. Sain viimeinkin selville, miksi pöllöt ovat niin keskeisenä teemana Twin Peaksissa. Big Edin ja Norman rakkaustarina saa kohtalokkaan lopun, kun Hank asettuu rakastavaisten väliin. Selviää, miten Nadine ja Big Ed lopulta menivät naimisiin - ja miksi Nadine menetti toisen silmänsä ja muuttui hermoraunioksi. Kirjassa ei siis nyt keskitytä tällä kertaa enää Laura Palmeriin ja hänen murhaansa muuta kuin parissa yhteydessä, sillä kuten kirjan nimikin sanoo, nyt keskiössä on tuon erikoisen kaupungin ja kaupunkilaisten historia.

En voi muuta sanoa, kuin että tämä on hämmentävä, tyhjentävä, uteliaisuutta herättävä kirja. Odotan sydän jännityksestä sykkyrällä ensi vuonna alkavia tv-sarjan uusia jaksoja. Helsingin Sanomien mukaan (11.4.2016) Twin Peaks -sarjan tuleva kolmas tuotantokausi kertoo ajasta 25 vuotta Laura Palmerin kuoleman jälkeen, jolloin FBI:n etsivä Dale Cooper palaa kaupunkiin takaisin. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta!

Pöllöt eivät ehkä ole sitä miltä ne näyttävät, mutta niillä on tärkeä tehtävä: ne muistuttavat, että meidän pitää katsoa pimeyteen.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Villasukka kirjahyllyssä

Samantyylistä luettavaa:

Twin Peaks - Laura Palmerin salainen päiväkirja: Jennifer Lynch

Sisarla. Seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

Sisarla. Seikkailu toisessa maailmassa.: Salla Simukka. Kuvittanut Saku Heinänen. Tammi 2016. Lastenkertomus.

"Aliisa tiesi, että oli alkamassa seikkailu ja jos hän jotain oli toivonut, niin oikeaa seikkailua!

Sinä talvena lumisade vain jatkui ja jatkui. Pakkanen kiristyi ja koko maailma uhkasi hukkua kinoksiin. 11-vuotias Aliisa putosi lumen halki toiseen maahan, Sisarlaan - ja seikkailuun.

Sisarlan sydämessä on ihmeellinen puutarha, jossa asuu mitä merkillisimpiä otuksia: tuulikeijuja, unienkutojia, kyselijäkukkia. Ja yhdessä puussa keikkuu tyttö, Meri. Aliisa on koko ikänsä kaivannut parasta ystävää, ja nyt tuo toive toteutuu. Tytöt eivät ole sattumalta joutuneet Sisarlaan: heidän on löydettävä Sisarlaa hallitseva kuningatar ja saatava oman maailmansa lumisade loppumaan. Mutta Aliisa joutuu vielä vaikeamman tehtävän eteen, kun Meri näyttää unohtaneen heidän ystävyytensä."

Oma arvio:

Tein tämän arvion yhdessä kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa. Kehittelin uuden kyselylappusen, johon hän sai itse kirjallisesti vastata lukemisen jälkeen: tämä toimi meillä todella hyvin, sillä tyttö näytti pohtineen vastauksia paljon paremmin, kuin jos hänen olisi pitänyt vastata sanallisesti kysymyksiini, niin kuin ennen teimme. En myöskään enää laita blogiini lasteni arvosanoja hymiöinä, vaan  muutan ne tähän numeroiksi. Kirjan lopullinen arvosana on minun ja lasteni arvosanojen keskiarvo.

____

Kirjan alussa on kolme katkelmaa klassikkosaduista: Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa, F.H. Burnettin Salainen puutarha ja H.C. Andersenin Lumikuningar. Sisarlassa ammennetaankin aineksia noista saduista: vahvoina teemoina ovat lumi ja jää, hassut eläimet ja kasvit. Tarina alkaa samanlaisella  putoamisella kuin kirjassa Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta nyt Aliisa putoaakin lumen lävitse. Hän joutuu ratkaisemaan arvoituksen päästäkseen Sisarlan portista läpi, ihan niin kuin Liisa joutuu käyttämään hoksottimiaan päästäkseen Ihmemaahan. Ihmeellisessä Salamaisuuksien puutarhassa Aliisa  tapaa hyvin kummallisia kasveja ja eläimiä sekä Merin, josta tulee Aliisan sydänystävä. Kirjan sanoma on ihana - vaikka tytöt ovat kovin erilaisia, he täydentävät toisiaan ja pitävät yhtä, tuli mitä tuli. Pidän myös siitä, miten Aliisan monenlaiset tunteet tulevat esiin, kun hän tarinan loppuvaiheilla menettää hetkeksi ystävänsä.

Aliisa ei käsittänyt mitään. Hän ei voinut ymmärtää, mitä järkeä oli maailmassa, jossa ihmiselle ensin annetaan paras ystävä ja sitten otetaan pois. Jos hän ei olisi koskaan tavannut Meriä, hän ei kaipaisi tätä nyt niin paljon, ettei saanut nukuttua.

Aliisa ei ollut tiennyt, että toista ihmistä voisi kaivata näin paljon.

Lumikuningatar-sadusta on lainattu idea sirpaleesta, joka peilin rikkouduttua lentää Merin sydämeen ja jäädyttää tämän sydämensä. Kuningatar Lili on tarinan jääkuningatar, aiemmin oman sydänystävänsä menettänyt nainen, joka on luonut Sisarlasta oikean paratiisin, jotta Aliisa ja Meri jäisivät sinne hänen ystävikseen. Urheat tytöt vastustavat tuota kylmää naista, rikkovat peilin ja palaavat omaan maailmaansa. Aliisa ei voi elää sen kanssa, ettei Meri enää muistakaan häntä ja on muuttunut sirun takia kylmäksi ja ilkeäksi ihmiseksi. Aliisa osoittaa olevansa oikea ystävä, kun hän palaa vaaroja uhmaten takaisin Sisarlaan, jotta saa pelastettua ystävänsä.

Pidän kovasti tästä tarinasta, sillä tässä on sopivasti jännitystä, fantasiaa, ystävyyttä, tunteiden käsittelyä ja juonenkäänteitä. Simukan kieli on kauniin kuvailevaa, mutta  välillä pitkääkin pitemmät virkkeet saivat minun välillä hengähdyksiin, koska luin tarinaa ääneen. Tuntui välillä, että jonkin asian luettelu vain jatkui ja jatkui. Saku Heinäsen kuvitus on kaunista ja hengästyttävän pikkutarkkaa. Kansikuvakin suorastaan huutaa tarttumaan kirjaa.

Tyttäreni mielestä Sisarla on jännittävä, hauska ja hupsu kirja, jonka mielenkiintoisimmat henkilöt ovat kiinnostava ja rohkea Aliisa, kivan nauravainen Meri ja Poelloe, hassu pöllö "joka puhuu välillä ää- ja öö-kielisesti". Kirjan mustavalkoisia kuvia oon hänen mielestään kirjassa liian vähän, mutta ne ovat hänestä tarkkoja ja kiinnostavia.

Aliisa putosi putoamistaan niin kauan, että ajantaju katosi kokonaan. Voi olla, että hän nukahtikin jossain vaiheessa, tai pyörtyi. Hän ehti ajatella monta kertaa, ettei tämä ollut normaalia ja että hänen olisi jo pitänyt törmätä kiinteään maahan, sillä missään ei voinut olla lunta näin paljon. Ai vaikka maassa olisi ollut valtava kuoppa, joka olisi täyttynyt lumella.

Tytön mieleen jäi kirjasta mieleen erityisesti se alun kohta, kun Aliisa putosi lumen halki Sisarlaan sekä kun hän hyppäsi uimahallin korkeimmalta hyppäyspaikalta selkä edellä pelastaakseen Merin, parhaan ystävänsä. Ikävältä tuntui se, kun Meri oli Aliisalle niin äksy heidän palattuaan omaan maailmaansa. Tyttäreni ei pitänyt Lilistä  eikä siitä, kun ystävysten piti lähteä pois Sisarlasta. Kirjan lopusta hän piti vähän. Jos hän olisi saanut jatkaa tarinaa, Aliisa, Meri, Anna, Aliisan isä, Aliisan äiti ja Aliisan sisko lähtisivät Sisarlaan ja jäisivät sinne vuodeksi tai muuttaisivat sinne, tai vaikka vain yöpyisivät siellä. Olisiko siinä jatko-osan paikka?

Tyttöni on sitä mieltä, että kirja sopii kaikenikäisille, mutta vain tytöille, koska tarinassa on aika paljon tyttöjä. Kirjaa suositellaan #kirja-palvelussa  9-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Kovin pienet eivät mielestäni välttämättä jaksakaan  vielä seurata kaikkia juonenkuvioita, joita tarinassa on paljon, saati kuunnella Simukan hyvin monipuolisesti kuvailevaa kerrontaa.

Tyttäreni aikoo lukea tämän kirjan vielä itsekseen uudestaan. Hän antaa kirjalle arvosanan 5, minä annan arvosanan 4, eli lopullinen arvosanamme on siis 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa!

Sisarla muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Sinisen linnan kirjasto
Oksan hyllyltä
Kieltenopen kotiblogi


Samantyylistä luettavaa:


Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll. 

Liisan seikkailut peilimaailmassa: Lewis Carroll. 

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle. Suomentaneet Inka Parpola, Helene Bützow ja Kaisa Kattelus. WSOY 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2008): Let It Snow

"Koe joulun taikaa kolmessa toisiinsa lomittuvassa riemukkaassa ja romanttisessa tarinassa täynnä lunta ja unohtumattomia suudelmia.

Valtava lumimyräkkä toimii Amorina kolmelle epätodennäköiselle parille Gracetownin pikkukaupungissa. Kinoksiin juuttuneesta junasta lähtee sisukas tyttö etsimään kahvilaa ja päätyy riskialttiille oikopolulle suloisen tuntemattoman kanssa. Kolme kaverusta yrittää voittaa kilpajuoksun samaan kahvilaan eikä heitä pysäytä auton päätyminen lumipenkkaan - eikä se estä yllättävää tunnustustakaan. Rakkaudenkipeä barista pelkää menettäneensä sielunkumppaninsa, mutta yllättäen omaan napaan tuijottelu ei tuo poikaa takaisin. "

Tarinat:

Jubilee Express: Maureen Johnson. Suomentanut Inka Parpola. 
Lumienkeli-ilmiö: John Green. Suomentanut Helene Bützow.
Sikojen suojeluspyhimys: Lauren Myracle. Suomentanut Kaisa Kattelus.



Oma arvio:


Ihana, herttainen, toiveikas,  talvinen, lumipyryn sakeuttama joulutarina,  olivat ensireaktioni luettuani tämän kolmen pienoisromaanin kokoelman, jossa kaikki tarinoiden henkilöt nivoutuvat yhteen ennemmin tai myöhemmin. Kirjassa on sopivasti romantiikkaa, huumoria ja ihanaa joulun ajan henkeä.

Ette ole ehkä koskaan sattuneet putoamaan jäätyneeseen puroon. Siinä käy näin:

1. Vedessä on kylmä. Niin kylmä, että kun aivojenne Lämpötilojen havainnointi- ja säätelyosasto saa lukemat, se ilmoittaa: "En pysty käsittelemään tätä. Poistun paikalta." Se panee oveen PALAAN PIAN -kyltin ja sysää kaiken vastuun...

2. Kivunkäsitelyosastolle ---

Jubilee Express: Tarina alkaa Jubilee Dougal -nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat keräävät intohimoisesti Flobie-joulukylän taloja - ja joutuvat keräilyvimmassaan vaikeuksiin. Tämän takia Jubilee (joka on saanut nimensä yhden Flobie-talon mukaan) lähetetään junalla mummolaan, vaikka on jouluaatto ja hänen on ollut määrä mennä täydellisen ihanan poikaystävänsä Noahin luo. Sakea lumipyry pysäyttää junan Gracetownin kohdalle, ja Jubilee päätyy läheiseen Waffle Houseen sydänsuruista kärsivän Jebin ja  Cheerleadereiden kanssa. Kohtalo johdattaa Stuartin samaan kuppilaan ja tarinan edetessä Jubilee joutuu miettimään uusiksi suhdettaan Noahiin.

Teen nyt tämän täysin selväksi: Waffle Housessa on tapahtunut kaikkien aikojen jouluihme. Katson tyttöjä juuri nyt. He ovat niin kuumia, että voisivat sulattaa lumen. Niin kuumia, että heidän ihollaan voisi paistaa vohveleita. Niin kuumia, että heidän lämpönsä lämmittää sydämessäni paikat, jotka ovat olleet kylmillään niin kauan, että olen melkein unohtanut niiden olemassaolon.

Lumienkeli-ilmiö: Tarina jatkuu seuraamalla kolmen kaveruksen leffailtaa lumipyryn tuiskuttaessa Gracetownin kaduilla. Tobinin  vanhemmat ovat juuttuneet lentokentälle, joten hän saa viettää joulua yhdessä kaveriensa JP:n ja Angien eli Herttuan kanssa. (Herttuan erikoinen lempinimi saa selityksen tarinan edetessä.) Tobin saa epämääräisen puhelun Waffle Housessa työskentelevältä kaveriltaan, joka käskee kolmikon tulla heti paikalla sinne - koko paikka kun on täynnä cheerleadereita ja he kaipaavat Twisteriä pelattavakseen. Tästä alkaa hyvin johngreenimäinen kuvaus kolmikon matkasta kohti määränpäätä. Kuten arvata saattaa, matkan aikana ehtii tapahtua monenlaista kommellusta, eikä romantiikaltakaan vältytä.  Hiukan minua alkaa jo tympiä koko cheerleader-hehkutus, joka menee jo mielestäni välillä överin puolelle. Onneksi sitä ei enää ole seuraavassa tarinassa.

"Christina. Sano vain suoraan: olenko minä hyvä ihminen? Vai olenko minä esimerkiksi liian itsekeskeinen?"

Hän mietti hetken: "Pitääkö sanoa joko/tai?"

"Auts." Painoin rintaani ja hoipuin taaksepäin.

Sikojen suojeluspyhimys: Kuten arvata saattaa, viimeisen tarinan keskeisenä henkilönä - tai eläimenä - on pieni teekuppipossu, jonka Dorrien ja Addien ystävä Tegan haluaa saada lemmikikseen. Addiella on kova kriisi, koska hän on eronnut poikaystävästään Jebistä, mutta on pyytänyt tätä tapaamiseen Starbucksiin jouluaattona - jonne tämä ei olekaan ilmaantunut. Lukija tietää toki syyn, mutta Addie ei. Addien ystävät lisäksi suuttuvat hänelle väittäen tyttöä itsekkääksi, joten Addie ottaa hyvin tosissaan maineensa pelastamisen ja hän aikoo hakea possun ystävälleen eläinkaupasta myrskyä uhmaten. Tarinaan sekoittuu outoja kahvilan asiakkaita, joista yksi onkin ratkaisevassa asemassa Addien tehtävässä. Lopussa kaikki henkilöt löytävät itsensä, syystä tai toisesta, Starbucksista ja loppu on takuulla onnellinen.

Possu kahvilassa...Pystyisinkö mitenkään kääntämään tilannetta parhain päin?

"Se on tosi söpö possu", sanoin. "Hyvittääkö se mitään?"

Pidin kaikista eniten ensimmäisestä tarinasta, jossa yhdistyy mukavalla tavalla huumori ja romantiikka. John Greenin teoksia lukeneena hänen vitsinsä alkavat jo toistaa itseään, joten hänen osuutensa ei ollut minun makuuni niin viihdyttävä kuin muut. Kolmas tarina toi possuineen lisää hauskuutta ja Addien hahmo on ihan hulvattoman herttainen. Tarinat lomittuivat mukavasti yhteen ja sain tästä kirjasta mukavan mielen.

Tästä kirjasta on tekeillä elokuva, joka julkaistaneen syksyllä 2017. Alkuperäinen teos on julkaistu Yhdysvalloissa jo vuonna 2008, joten melko viiveellä tämä on suomennettu - ilmeisesti tulevaa elokuvaa silmälläpitäen.

Arvosanani  kirjalle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Samantyylisiä kirjoja:

Teoria Katherinesta: John Green 



Lopuksi: Let it Snow....

Hämärän jälkeen -lukuhaasteen koonti

Näin on kulunut vuosi siitä, kun osallistuin Orfeuksen kääntöpiiri -blogin vetämään Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. Haasteessa oli tarkoituksena tutustua kauhukirjallisuuteen, niin tieto- kuin kaunokirjallisuuteenkin. Minä en ollut aiemmin juuri blogannut kauhukirjoista, joten tämän haasteen myötä on blogissani vilahdellut postauksia myös kauhusta. Tämä jäänee tavaksi, sillä tykästyin todella kauhuun, etenkin psykologiseen sellaiseen.

Sain luettua haasteeseen yhteensä kuusi teosta ja ansaitsin arvonimen ihmissusi.

 Mukaan mahtui monenlaista kauhun lajia (klikkaamalla kuvaa pääset tekemääni blogiarvioon):

- Klassisempaa kauhua edustaa Wendigo - ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava 2015, toim. Markku Sadelehto),

 - suomalaisia kummitustarinoita esittelee Suuri suomalainen kummituskirja - kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016, Eero Ojanen),

- goottilaistyylistä kauhua edustaa Hylätty ranta (WSOY 2016, Andrew Michael Hurley, suom. Jaakko Kankaanpää),

- Kuiskaava tyttö on mainio psykologisen kauhun esimerkki (Tammi 2016, Marko Hautala),

- Risteily taas on veristä, toiminnallista kauhua (Like 2016, Mats Strandberg, suom. Stella Vuoma) ja

- Tuonen tahto taas sekoitus klassista kauhua, mytologiaa ja rituaaleja (Osuuskumma 2016, Hanna Morre).

Melko tuoretta kauhukirjallisuutta tuli luettua, vaikka olisi toki ollut ihana lukea jotain vanhempaakin tuotantoa, muutakin kuin Wendigo. Lukematta jäi Marko Hautalan Kuokkamummo sekä vielä hyllyssä odottava Steinar Bragin Sumu, johon tartun vielä tässä piakkoin. Aion jatkaa kauhukirjallisuuden lukemista blogissani tämän jälkeenkin.

Kiitos vielä Suville kauhistuttavan ihanasta haasteesta!

Tuhat kerrosta -trilogia: Katharine McGee

Tuhat kerrosta - Pudotus: Katharine McGee. Suomentanut Annika Eräpuro. Otava 2016. (Tuhat kerrosta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Thousandth Floor

"Kaikki haluavat päästä huipulle, mutta kun on tarpeeksi korkealla, ei ole muuta suuntaa kuin alas.

Manhattan vuonna 2118, 1000-kerroksinen pilvenpiirtäjä.
Maailman kuuluisimmassa supertornissa asuvat nuoret navigoivat läpi julkisuudenhuuruisen elämän. Nuori nainen putoaa pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta, ja hänen kuolemansa sytyttää skandaalin, joka houkuttelee sekä yläkerrosten eliittiä että pohjakerrosten hylkiöitä."

Oma arvio:

Tämän kirjan kuvauksessa kehotetaan unohtamaan dystopiat. Minä en sitä haluaisi tehdä, sillä rakastan dystopioita. Uteliaana tartuin kuitenkin tähän nuorille aikuisille suunnattuun Tuhat kerrosta -trilogian avausosaan, joka lupaa esitellä lukijalleen energiaa säteilevää tulevaisuutta.

Tarinassa 2118-luvulla ihmiset asuttavat Manhattanilla (ja myös muissa suurkaupungeissa) tuhatkerroksista tornia, joka on varustettu tietysti tulevaisuuden teknisillä innovaatioilla: keinotekoisilla puistoilla, nerokkailla ilmankierrätysjärjestelmillä ja kerrosten väleillä liikkumiseen tarkoitetuilla leijuilla ja putkihisseillä.Ikkunoista heijastetaan keinotekoisia maisemia ja hulppeimmissa asunnoissa on omat sisätilapuutarhat. Mitä ylempänä asuu, sen parempiosainen on. 

Rikkaan perheen sisarukset, Avery ja Atlas,  asuvat pilvenpiirtäjän huipulla, tuhannennessa kerroksessa. Avery on tehtailtu 2100-luvun tyyliin geenimanipulaatiolla täydellisyyttä hipovaksi hänen vanhempiensa parhaista ominaisuuksista. Averyllä on kaksi salaisuutta: kiellettyjä tunteita Atlasta kohtaan, joka on adoptoitu heidän perheeseensä eikä näin ollen ole hänen biologinen veljensä, sekä pääsy rakennuksen tuuliselle, vaaralliselle katolle, missä hän voi välillä tuulettaa ajatuksiaan. Leda on Averyn ystävä, jolla on myös salaisuus: hän on ollut koko kesän huumevieroituksessa, koska on turruttanut elämäänsä mm. xenperheidren-huumeella, joka parantaa suorituskykyä. Hän tuntee vetoa Atlasta kohtaan, eikä tietenkään tiedä ystävänsä samankaltaisista mieltymyksistä. Leda ajautuu stalkkaamaan Atlasta, joka on viettänyt mystisen välivuoden muualla.

Rylin asuu sisarensa kanssa tornin alaosassa. He ovat menettäneet vanhempansa, ja Rylin taistelee, etteivät sosiaaliviranomaiset veisi Chrissaa häneltä. Rylin viettää aikaansa kellarikerrosten bilemestoissa ja seurustelee diilaavan Hiralin kanssa, kunnes eräänä päivänä tulee kutsutuksi yläkerroksissa asuvan Cordin bileisiin töihin. Cord kiinnostuu tuosta kauniista, kipakasta neitosesta ja palkkaa hänet siivoojakseen. Rylin ei pane lisätuloa pahakseen ja alkaa viihtyä ihmeen paljon Cordin seurassa, joka myös on menettänyt vanhempansa.

Eris on ylätason kaunokainen, joka saa ikäväkseen kuulla totuuden juuristaan: hänen oikeana isänään pitämä mies ei olekaan hänen biologinen isänsä ja hän joutuu muuttaamaan äitinsä kanssa alakerroksiin. Yltäkylläiseen elämään tottunut Eris joutuu salailemaan ystäviltään, että hän on alakerrosten asukki. Sattumalta hän tutustuu uuteen naapuriinsa Marieliin, josta tulee hänelle enemmänkin kuin ystävä. Valitettavasti Eris haikailee yhä glamourin pariin eikä näe sitä onnea, mitä huonommissakin oloissa voi kokea.

Watt on mielenkiintoisin tapaus: hän on viime aikoina kokenut yllättävää menestystä naisten parissa, sillä hän on asentanut ihonsa alle kvantin - joka on laiton. Hän on nimennyt tämän tiedonantajansa Nadiaksi, joka osaa opastaa häntä ihmissuhteissa ja etsiä hänelle tietoja, mutta myös viljellä sarkasmia. Watt tulee jutelleeksi Averyn kanssa eikä saa tuota täydellistä tyttöä mielestään. Hänestä tulee myös Ledan palkkaama apulainen, joka etsii tälle Atlaksesta tietoa.

Kirjassa on siis seurattavia päähenkilöitä koko joukko ja koko kirjan juoni perustuu näiden henkilöiden välisiin suhteisiin, draamaan ja juonitteluun. Jotenkin minä odotin koko kirjan loppuun saakka jotain suuren suurta paljastusta ja salaisuutta, joka koskisi tornin tarkoitusta tai kohtaloa. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan suurin käänne oli yhden henkilön putoaminen tornin huipulta. Tällä putoamiskohtauksella kirja alkaa, ja siihen tarina kiteytyy lopuksi. Olin hiukan pettynyt: eikö edes mitään?

Ja sitten hiljaisuutta äkisi leikkasi kirkaisu, kun tyttö putosi alas katolta, syöksyi kiihtyvällä vauhdilla halki aamua enteilevän viileän ilman.

Olen melko vasta lukenut parikin sarjaa, joissa on merkittävässä osassa sisarusten välinen kielletty rakkaus: Estelle Maskamen DIMILY-trilogia ja Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarja. Niinpä alkuun ajattelin, että ei kai nyt taas! Averyn tunteiden palosta olisi voinut ehkä saada enemmän irti, jos henkilöitä olisi kirjassa ollut vähemmän. Nyt se jäi hiukan muiden draamailujen jalkoihin. Myös muiden henkilöiden tarinat jäivät valjuiksi.Joihinkin henkilöihin olisin halunnut tutustua ehkä hiukan syvällisemmin. Etenkin Rylinin ja Cordin romanssi olisi kiinnostanut minua enemmän sekä Watt, joka kävi vuoropuhelua Nadia-kvanttinsa kanssa.

Nautittavinta luettavaa tässä kirjassa oli juuri ne ainekset, joista scifikirjoissa pidän, eli kaikenlaiset tulevaisuuden arkielämän innovaatioiden kuvaukset: lääkkeinä käytetään jokaiselle henkilökohtaisesti määriteltyjä spokeja, viestittely hoidetaan piilolinssien kautta, bileissä on leijuvia alkoholikuplia, alemman kerroksen bileissä lätkät stimuloivat kaikille yhteisvaikutteisen tripin, robotit hoitavat siivouksen, lehtien myynnin jne. Tästä kirjasta puuttuu kuitenkin kokonaan yhteiskuntaan ja sen rakenteeseen liittyvät kuvaukset, jotka ovat yleensä dystopioille tyypillisiä, mutta koska tämä ei ole varsinaista dystopiaa, myöskään minkäänlaista yhteiskunnallista kapinaa tämän kirjan juonesta ei löydä. Jäin kovasti myös miettimään, millaista elämä oli niillä, jotka eivät asuneet torneissa? Käsitykseni mukaan asutusta oli tornin ulkopuolellakin.

Viihdyttävä kirja tämä toki on, mutta jäinkö kaipaamaan lisää? En erityisemmin. Jonkinlainen koukku tästä puuttui. Aion silti mielenkiinnosta jatkaa sarjan lukemista, josko seuraavissa osissa tulisi jotain yllättävää eteen.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tuhat kerrosta - Pudotus muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Lukutoukan kulttuuriblogi
Minun mielessä
Eniten minua kiinnostaa tie 
Todella vaiheessa 
Hurja Hassu Lukija



Tuhat kerrosta - Huipulla: Katharine McGee. Suomentanut Riie Heikkilä. Otava 2018. (Tuhat kerrosta #2) 

Englanninkielinen alkuteos (2017): the Dazzling Heights. Kansi: Graig Shields.

"Tässä pilvenpiirtäjässä yksi väärä askel tarkoittaa pudotusta varmaan kuolemaan.

Henkeäsalpaava 1000-kerroksinen pilvenpiirtäjä täynnä draamaa, rakkautta ja synkkiä salaisuuksia.
New York, Manhattan vuonna 2118. Säkenöivän luksuksen ja glamourin keskellä viidellä nuorella on hengenvaarallisia salaisuuksia. He tekevät mitä tahansa saavuttaakseen päämääränsä, jopa luottavat viholliseensa. Sitten supertorniin astuu salaperäinen, boheemi kaunotar, joka saapuu kaupunkiin vain saadakseen aikaan hämmennystä. Ja hän tietää täsmälleen mistä aloittaa.

Nuorten tietämättä joku tarkkailee heitä herkeämättä, kosto mielessään.

Sarjan pohjalta on tekeillä TV-sarja." (Otava)

Oma arvio:

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tästä Tuhat kerrosta -trilogian toisesta osasta, sillä en ollut kovin vaikuttunut ensimmäisestä osasta Pudotus. Niinpä sainkin yllättyä kovasti, sillä Huipulla onkin oikein viihdyttävä lukupakkaus, josta ei juonittelua puutu.

Kirja alkaa sarjan ykkösosan tapaan hiukan samantyyppisellä esipuheella, jossa joku onneton nuori nainen on joutunut taas kuolemankieliin. Lukiessa voi jo siis varautua siihen, että kirjan lopussa joku pääsee taas hengestään. Huomaan jo miettiväni pitkin lukumatkaani, kukahan se voisi olla. Kandidaatteja on monta.

Nautin taas kovasti niistä tulevaisuuden innovaatioista, joita tarinan tuoksinassa esiin tupsahtelee. Vaikka niitä ei välttämättä enää sen koommin kirjassa esiinnykään, huomaan oikein odottavani taas uusia ihmeellisiä keksintöjä, kuin herkkupaloja tulevaisuudesta:

Koju on täynnä pörröisiä, haukkuvia koiranpentuja, joilla oli kaulassaan joulun punaiset tai vihreät kaulapannat. Koiranpennut olivat niin sanottuja ikuisia pentuja,  koiria joiden DNA:ta oli muunneltu niin etteivät ne vanhentuneet koskaan. (s. 305)

Huipulla esittelee samat tutut henkilöt kuin ensimmäisessä osassa, vain pilvenpiirtäjän huipulta pudonnut ja siihen menehtynyt Eris puuttuu. Tornin alaosassa asuva, Erisin entinen salainen tyttöystävä Mariel ei saa kovinkaan paljon tilaa tässä tarinassa, hän esiintyy vain alku- ja loppuosassa kirjaa, mutta mukaan tulla tupsahtaa pari muuta henkilöä: huijaava äiti-tytär-kombo Calliope ja Elise, jotka ovat löytäneet tornista uudet uhrit huijattavaksi. Calliope saa kynsiinsä Atlasin, joka viettää salamyhkäisiä, kiihkeitä hetkiä siskopuolensa Averyn kanssa, mutta huomaa sen kaiken kiinnijäämisen pelon olevan hyvin raskasta heidän suhteelleen.

Leda kärsii kovasta syyllisyydestä siitä, mitä tapahtui tornin huipulla. Häntä myös kismittää Atlasin ja Averyn suhde, mutta hän päättää opetella unohtamaan tuon rikkaan, komean pojan. Leda pyytää Wattia apuun kiristäen tätä sillä, että voi paljastaa milloin vain hänen laittoman kvanttitietokoneensa. Leda ei tosin tiedä, että Nadia on istutettu Wattin päähän ja on mukana ihan joka hetkessä pojan matkassa. Watt tottelee uskollisesti Ledaa, mutta osaa myös pitää puolensa tuittupäisen tytön komennellessa. Watt vihaa tuota tyttöä  - vai vihaako sittenkään? Kaikenlaista voi tapahtua. Pidän siitä, miten Ledasta alkaa kuoriutua ihan siedettävä ihminen.

Ensimmäistä kertaa elämässään Leda Cole tiesi toisen ihmisen likaisen salaisuuden - tarkemmin ajatellen erittäin likaisen salaisuuden - eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta käyttää tilaisuutta hyväkseen. (s. 339)

Rylin saa yllättäin stipendin huippumaineiseen Berkeley Schooliin, ja huomaa istuvansa parhailla kursseilla, joihin yleensä ensimmäisen vuoden oppilailla ei ole asiaa. Yksi sellainen on holografiikan kurssi, jota pitää oscar-palkittu holografielokuvien ohjaaja Xiayne. Nuori opettaja hämmentää Ryliniä kannustamalla tyttöä harjoitustehtävissään ja tekee tälle yllättävän työtarjouksen.  Rylin tapaa koulun käytävillä myös tietenkin Cordin, entisen rakkautensa, jonka onnistui suututtamaan petoksillaan. Nyt Cord alkaa kuitenkin pikku hiljaa taas vaikuttaa leppyneemmältä.

Mitäs kuuluu sitten Averylle, tuolla täydellisyyden ruumiillistumalle? Hän kihisee kiukusta uuden tytön, Calliopen, ilmestyttyä kuvioihin eikä myöskään voi unohtaa katon tapahtumia. Hän ja Leda eivät ole olleet enää tekemisissä tuon onnettoman illan jälkeen. Avery pelkää, että hänen isänsä aavistelee jotain olevan hänen ja Atlasin välillä ja siksi järjestelevänsä Atlasille uutta työpaikkaa maailman toiselle laidalle. 

Kuva: Pixabay

Huijaripari Calliope ja Elise tuovat tarinaan toki kiinnostavan lisän, mutta minä en oikein jaksanut innostua heistä. Calliopesta alkaa paljastua lopussa hivenen sympaattisiakin piirteitä, mutta enimmäkseen hän on äitinsä tavoin kylmän laskelmoiva tyyppi. Hän kuitenkin todennäköisesti esiintyy trilogian viimeisessäkin osassa. Tässä osassa pidin kovasti Wattin ja Ledan edesottamuksista, ja myös Rylin on yksi lempihahmoistani ollut jo ensimmäisestä osasta saakka.

Montako kertaa universumi joutui antamaan hänelle saman ääliömäisen opetuksen? Tässä hän nyt oli, samassa koulussa Cordin kanssa, ja silti hän tunsi olevansa kauempana pojasta kuin koskaan aikaisemmin. (s. 157)

Ehkä juuri tällainen juonitteleva kirja täynnä draamaa, seksikkyyttä ja tulevaisuuden ihmeitä sopii juuri tähän minun  pirtaani, sillä koin kirjan hyvin viihdyttäväksi, monipuoliseksi ja ahmittavaksi. Jään odottelemaan trilogian päätösosaa, jossa juonitteluja on takuulla lisää ja ehkä myös traagisia kohtaloitakin. Sen tämä osa petasi aika hyvin alulle. Odotan myös kovasti luvattua TV-sarjaa tästä kirjasarjasta, jonka oletan olevan hyvin Gossip Girl -sarjan kaltainen. Yöpöydän kirjat -blogin Niina vertaakin kirjasarjan ensimmäistä osaa Pudotus edellä mainittuun, kieroilua pursuavaan sarjaan sekä myös Valehteleviin viettelijöihin, ja kieltämättä näissä on paljon samaa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Rakkaudesta kirjoihin 
Unelmien aika

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Lisäksi ruksaan YA-haasteesta kohdan:

Kirjassa on useampi kertoja

Tuhat kerrosta - Korkeuksiin: Katharine McGee. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2019 (Tuhat kerrosta #3)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Towering Sky

"Kun olet saanut kaiken, voit menettää kaiken. Sarjan häikäisevä lopetus.

New York vuonna 2119: kaupunkia pitävät käynnissä tavoittamattomat unelmat. Henkeäsalpaava 1000- kerroksinen pilvenpiirtäjä on täynnä draamaa, rakkautta ja synkkiä salaisuuksia.

Sädehtivän glamourin ja huikean teknologian keskellä Manhattanin supertornissa Leda, Rylin, Calliope, Watt ja Avery kamppailevat pitääkseen piilossa suurimmat salaisuutensa – salaisuudet, jotka voivat tuhota kaiken ja syöstä heidän täydellisen maailmansa alas korkeuksista." (Otava)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=ohdzl0x8OFA

Oma arvio:

Viihdyttävä, mutta ei mieleenpainuva - se ajatus jää päällimmäisenä mieleen, kun lasken tämän Tuhat kerrosta -trilogian päätösosan käsistäni. Katharine McGeen henkilöhahmot ovat eläneet elämäänsä tuhatkerroksisessa tornissaan kolmen kirjan verran, juonitelleet, kipuilleet, eheytyneet ja tehneet isoja päätöksiä. Tämä viimeinen osa on juuri eheytymisen ja päätösten paikka jokaiselle kirjan hahmolle.

Olen koko sarjan ajan ihmetellyt sitä, miten McGeen  kirjasarjaa on markkinoitu synkkien, uhkakuvia maalailevien dystopioiden vastakohtana - energiaa ja elämäniloa sykkivänä, valoisana tulevaisuudenkuvana. Ei tämä kyllä silti mikään valoisa utopia ole. Ehkä kuitenkin energinen. Tornissa elävillä ihmisillä on käytössään kaikki tulevaisuuden teknologia, mutta onnellisia he eivät tunnu olevan. Muuntogeeniset huumeet koukuttavat, nuoria ihmisiä kuolee hämärissä olosuhteissa ja perheet hajoavat. Synkkä tunnelma ja pelko tulevasta seuraa läpi koko sarjan, ja ihmisten eriarvoisuus tornissa on silmiinpistävää. Alemman kerroksen sakki elää kurjuudessa, ylemmän kerroksen loisteliaisuudessa - mutta silti siellä kuohuu eniten.

"Eris. Olen niin pahoillani. Minun ei ollut koskaan tarkoitus satuttaa sinua. On niin kamalaa, että minä olen täällä ja sinä et.---"(s. 232)

T'ässä osassa tutuksi tulleita henkilöitä, Wattia, Ryliniä, Averyä js Ledaa, varjostaa salaisuus, joka on heitä toki piinannut jo ensimmäisen osan (Tuhat kerrosta - Pudotus) tapahtumien vuoksi, ja joka nyt taas uhkaa paljastua. Erisin kuolema, joka paljastui viime osassa Ledan aiheuttamaksi onnettomuudeksi, on tutkinnan alla. Kaiken huipuksi Mariel, Ledan tyttöystävä, löytyi edellisessä osassa (Tuhat kerrosta - Huipulla) kuolleena joesta, eikä Leda muista, onko hän jotenkin syypää Marielin kuolemaan. Hän on ollut vieroituksessa ja palaa nyt takaisin torniin yrittäen vältellä Wattia. Watt taas elää rinnakkaiseloaan päähänsä asennetun kvanttitietokoneensa Nadian kanssa ja kaipaa Ledaa. Wattilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä hän yrittää pyrkiä maineikkaiseen yliopistoon. Pikku hiljaa Watt ja Leda kuitenkin alkavat taas löytää toisensa.

Miksi Averyn täytyi kamppailla saadakseen muut elämänsä ihmiset ymmärtämään häntä, mutta Atlas tuntui aina tajuavan häntä jollakin vaistomaisella ja perustavanlaatuisella tasolla?Miksei hän saanut muuta maailmaa näkemään häntä samalla tavalla kuin Atlas näki? (s. 249)

Avery palaa torniin mukanansa eurooppalainen poikaystävä Max. Max ei ole ihan sitä, mitä Averyn täydellisyyttä tavoittelevat vanhemmat odottavat, mutta Avery pitää Maxista kovasti. Kaikki menee hyvin siihen asti, kunnes Averyn velipuoli Atlas pöllähtää paikalle. Tunteet leimahtavat jälleen liekkeihin ja skandaali on valmis. Mieleeni tulee Estelle Maskamen DIMILY-trilogia ja sen samanlainen ongelma, jossa velipuoli ja siskopuoli rakastuvat toisiinsa. Tässä asetelma on tosin hiukan eri, sillä Avery ja Atlas ovat eläneet sisaruksina lapsuudesta asti, joten ihmisten kauhistuneet reaktiot ovat hiukan uskottavampia.

Halusipa Rylin poikaa miten paljon hyvänsä, hän tiesi, ettei voisi käydä läpi sitä toista kertaa. (s. 254)

Rylin on ottanut takaisin pahispoikaystävänsä Hiralin, joka on vapautunut vankeudestaan, jota sai huumeiden välittämisestä. Poika tuntuu muuttuneen, mutta käyttäytyy välillä salaperäisesti. Onkohan hän palaamassa taas vanhoihin tapoihinsa? Rylin törmää Cordiin, joka saa hänen ajatuksensa vieläkin hiukan solmuun. Pienen kyräilyn jälkeen he päättävät olla ystäviä ja huomaavat tarvitsevansa apua toisiltaan.

Toivon, että pystyn joskus löytämään oman tieni. Että voin jälleen tuntea itseni omaksi itsekseni (s. 144)

Sarjan epäkiinnostavin hahmo, viime osassa esitelty Calliope, joka kiertää äitinsä kanssa huijaamassa ihmisiä, on joutunut asettumaan Torniin äitinsä avioitumisen takia. Hääsuunnittelut ei voisi vähempää kiinnostaa Calliopea, sillä hänen on hankala kuvitella, että hänen äitinsä olisi oikeasti rakastunut Nadaviin. He kun ovat aina tottuneet häippäisemään heti kihlauksen jälkeen. Nyt äiti tuntuu kuitenkin olevan tosissaan. Calliopea kuitenkin kuumottaa, onko Nadavin tytär Livia saanut vihiä jostain heidän aiemmista toimistaan. Ärsyttävä sisarpuoli vahtii Calliopen liikkeitä koko ajan, vaikka tämä haluisi tavata Briceä, Cordin isoveljeä. Brice on kiellettyä kamaa pahisroolinsa vuoksi, ja Calliopen äiti rukoilee tyttöä olemaan kunnolla ja pysyttelemään erossa pojasta. Mutta minkäs teet.

Kirjan loppu on dramaattisuuden huipentuma, kuten aavistelinkin. Plussaa siitä, etten olisi kyllä arvannut, miten kaikki tulee päättymään. Wattin päässä oleva kvanttitekoäly Nadia on ollut läpi sarjan minusta tosi kiehtova, mutta samalla hyytävä yksityiskohta, ja se saakin suuren roolin juonen kannalta kirjan loppuvaiheilla. Salaisuudet paljastuvat, mutta se ei olekaan maailmanloppu, vaan suurimmalle osalle uusi mahdollisuus.Sarjassa on tosi monta päähenkilöä, joiden vaiheita on mukavan vaihtelevaa seurata, mutta osa niistä eivät ole niin kiinnostavia. Kaikki jäävät jollain tavoin melko ohuiksi persooniksi. Olin odottanut hiukan suurempaa intohimon kuohuntaa tähän viimeiseen osaan, mutta melko vaisuksi jäi kuohahdukset.

Arvosanani 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Estelle Maskame: DIMILY-trilogia
Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee