Kevään lastenkirjoja esittelyssä

Luimme taas lasteni (tyttö 8 ja poika 6) kanssa tänä keväänä ilmestyneitä lasten kuvakirjoja. Kaikki kirjat ovat arvostelukappaleita, kaunis kiitos kustantajille!

*******************

Viisi villiä Virtasta 8: Perttu Virtanen ja varkaus: Anneli kanto. Kuvittanut Noora Katto. Karisto 2016. Kuvakirja. 32 sivua.

"Perttu särkee leikkiessään Veeran rakkaan Beibi-nuken, ja uusi on saatava ennen kuin Veera huomaa. Säästöpossu rikki ja salaa kauppaan. Mutta rahat eivät riitäkään, ja Perttu piilottaa kaupan nuken puseronsa alle. Kotona hän kauhistuu: varastettu nukke ei olekaan samanlainen kuin Beibi. Kaikki on mennyttä! Perttu on varas! Kun elämä on kuitenkin pilalla, Perttu päättää ryhtyä meri- ja maantierosvoksi."

Sarjassa ilmestyneet:

Vilma Virtanen ja uimataito
Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat
Kastehelmi Virtanen ja oma tahto
Perttu Virtanen ja kauhea kateus
Veera Virtanen ja esikoulu
Paavo Virtanen ja pimeys
Virtasen lapset ja pentu


Oma arvio: 

Olemme lukeneet kaikki aiemmat Viisi villiä Virtasta -sarjan kirjat, joten tämä kirjan viisilapsinen perhe on meille hyvin tuttu. Olemme pitäneet paljon aiemmista kirjoista, etenkin siitä, miten ne tarttuvat aina yhteen aiheeseen ja esittelevät jokaisen lapsen vuorotellen. Viimeksi Virtasen lapset saivat koiranpennun kirjassa Virtasen lapset ja pentu, ja nyt tässä uusimmassa kirjassa Vertti-koira seikkailee tietenkin mukana.


Tässä kirjassa pääaiheena on varastaminen ja ylipäänsä se, miten toimitaan, kun huomaa tehneensä väärin. Perttu varastaa epätoivoissaan uuden nuken siskolleen, mutta kotona hänellä alkaa omatunto kolkuttaa. Hän myös pelkää joutuvansa vankilaan. Lasten mielestä kirjan hauskin kohta on, kun Perttu lähtee leikkimään maantierosvoa pikkusiskonsa Kastehelmen ja Vertti-koiran kanssa. Mukavat kuvat siivittävät hauskasti etenevää tarinaa.

Pojan mielestä tarinan ikävin kohta on se, kun Perttu rikkoo isosiskonsa nuken "sillä eikö se ole aika ilkeää?" Siksi hän pitikin erityisesti kirjan loppuratkaisusta, jossa maksettu nukke laitetaan kierrätyslaatikkoon. Tyttö oli myös iloinen siitä, että Perttu tunnustaa tehneensä väärin. Tarina tarjoaakin varmasti lapsille helpotuksen tunteen, kun Pertun ongelmat järjestyykin parhain päin. Kaikesta selviää, kun kertoo totuuden.

Molemmat lapset olisivat halunneet kuunnella tätä tarinaa kauemminkin. 

Lasten arvio kirjasta:

Minä annan arvosanan 4+. Perus taattua Virtas-kamaa!

*********************

Minä, Muru ja metsä: Lena Frölander-Ulf. S&S 2016. Kuvakirja. 41 sivua.

"Valon pilkahduksia satumetsän siimeksessä

Äiti rakastaa olla maalla. Hän rakastaa merta. Hän rakastaa tuulta. Hän rakastaa metsää. ”Huomenna rakennetaan maja!” äiti sanoo. Mutta minä en sano mitään. Minä pelkään. Pelkään merta. Pelkään tuulta. Pelkään metsää. Ja maalla täytyy pissata metsään.

Metsä on täynnä mönkijöitä ja merkillistä elämää. Jos pienen ihmisen täytyy pissata metsään, vastaan voi tulla mitä hyvänsä: kuusi joka tarvitsee apua, itkevä näkki tai hermostunut tulikärpäsjengi. Pikku ihmisen ensiaskeleet ovat haparoivia mutta käyvät varmemmiksi.
Metsän kanssa voi ystävystyä."

Oma arvio:

Tämän kirjan mustanpuhuvat kuvitukset saavat minut kerta kaikkiaan pauloihinsa. Pojan mielestä kuvat ovat hyvällä tavalla kummallisia ja tytöstä söpöjä. Minusta kirjan kaunein kuva on se, jossa Näkki Nykänen istuu lumpeenlehdellä. Kuva on niin ihanan surumielinen, herkkä ja tykkään sen väreistä.

Tekstiä on kirjassa aika vähän ja kirjan sivuilla leikitellään erilaisilla fonttiko'oilla. Tarina käsittelee pimeän pelkoa, joka on minusta hyvin tärkeä aihe lasten kanssa läpikäytäväksi.

Pojan mielestä kirja alkaa tylsästi, koska siinä ei kuulemma tapahdu mitään jännää. Hänestä kirjan paras kohta onkin se, kun tarinan poikaa alkaa pelottaa pimeä metsä. Tyttö taas ei pitänyt siitä, vaan piti tarinan kohokohtana sitä, kun vuorenpeikko Gargatuula herää. Pojastakin peikko on hassu, ei lainkaan pelottava. 

Minusta kirjan tarina rakentuu hienosti. Alussa tarinan minäkertoja, poika pelkää mökin pimeää metsää ja pissalle meno iltaisin jännittää. Pimeässä metsässä hän alkaa kuulla ääniä. Metsästä alkaa löytyä monenmoisia satuolentoja, kuten puhuvia kuusia, näkki ja vuorenpeikko. Vuorenpeikolla on hassuja piirteitä, jotta se ei ole niin kauhistuttava. Lopussa poika palaa pissalta kotiin voittaneena pelkonsa.

Mitään suoraviivaista opetusta pimeän pelon voittamiseen tämä kirja ei tarjoa, enkä ehkä lukisi tätä kovin pienille, sillä kuvat ja tunnelma voivat olla liian pelottavia.

Kirjan lopussa on vielä kysymyksiä, joihin lapset vastasivat:

Mitä sinä tykkäät tehdä metsässä?
T: Etsiä kettuja ja eläimiä
P: Kävellä

Onko sinua joskus pelottanut metsäretkellä?
T: Ei
P: Ei, koska mitä siinä on pelottavaa?

Mikä on parasta tässä kirjassa?
T: Kun Gargatuula heräsi
P: Kun poikaa pelotti

Lasten arvio kirjasta:

T: 

       

   




P: 

Oma arvosanani on 5. Pidin oikein kovasti!

************************** 


Gabriel Hullo ja hirveä Hekla: Juha-Pekka Koskinen. Kuvitus Miranda Mord. Haamu 2016. Kuvakirja.39 sivua.

 "Gabriel Hullo on omalaatuinen poika, jolla on vilkas mielikuvitus, kaipaus kauhutarinoihin ja ystävinään isoisien aaveet. Eräänä iltana Gabriel huomaa autiotalossa valoa ja kumaraisen hahmon, jolla on seuranaan musta kissa. Juttutuokio haamujen kanssa vahvistaa epäilyt: naapurustoon on muuttanut hurja noita. Aaveiden varoituksista piittaamatta Gabriel päättää vakoilla velhoa ja huomaa, että samassa puuhassa on myös tyttö nimeltään Kaisu. Uusi ystävä taivuttelee Gabrielin rohkealle tutkimusretkelle noidan taloon. Pian Gabriel katuu lupaustaan, mutta enää ei voi perääntyä. Onnistuvatko lapset tutkimaan talon noidalta salaa? Ja millainen on tuo hirveä Hekla, jota aaveetkin kavahtavat?"

Aiemmat osat:
Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011)
Gabriel Hullo ja keskiyön kestit (Haamu 2014) 



Oma arvio:

Tämä hauska, runomuotoon kirjoitettu tarina kertoo Gabriel-pojasta, joka asuu kummitustalossa ja jota kiinnostaa kauheasti naapuritalo, vaikka sen sanotaan olevan noitien talo. Hänen äitinsä on ylisuojelevainen. Gabriel myös tutustuu Kaisa-nimiseen naapurintyttöön, jonka kanssa he lähtevät yhdessä noitataloon.

 Kirja lähtee lasten mielestä hiukan nihkeästi käyntiin, mutta pian tarina muuttuu jännittäväksi. Lapsista erityisesti kirjan runomuoto on hauska juttu, vaikkeivät he aluksi tykänneet ajatuksesta.

Taannoin eräs kollega kirjastossa sanoi minulle, että kannattaa lukea runoja ääneen - silloin ne vasta pääsevät oikeuksiinsa. Olikin oikein mukava  lukea tällaista loppusointuista runomuotoista tarinaa lapsille. Huomasin, miten lapset aina odottivat, mikä sana rimmasi minkäkin kanssa ja kokivat yllätyksiä.

Kirjan kuvat ovat lasteni mielestä hienoja ja sopivasti pelottavia. Kuvitus ei ole perinteisimmistä päästä, mutta hyvin hauska, kaunis ja toimii mielestäni kirjassa mainiosti. Mustat lepakot ja hämähäkit tanssahtelevat kirjojen sivuilla. 

Lopussa koimme helpotuksen huokauksen, kun pelätty noita onkin Kaisa-nimisen tytön isoäiti, joka tarjoaa lapsille pullaa ja mehua. Meille jäi nyt hiukan epäselväksi, onko Hekla noita vai ei, mutta ainakaan hän ei olekaan niin pelottava kuin luultiin. Lasten mielestä juuri tämä helpottava loppu on kirjan paras kohta. Tyttö olisi kuullut tarinaa pidempäänkin, mutta pojalle alkoi jo riittää.

Gabriel Hullo on meille ihan uusi tuttavuus, mutta tämän kirjan luettuamme olemme uteliaita lukemaan muutkin osat.

Lasten arvio kirjasta:

 






Minun arvosanani 4-. Miellyttävälukuinen, kiva tarina!